Part 12

"Nuot ovat Mercyn baierilaisia", jatkoi ylipäällikkö. "Von Gerdten, tuolla kiipeää eräs nainen muurin yli!"

Kapteini von Gerdten tempasi lähimpänä seisovalta mieheltä aseen, tähtäsi ja ampui. Nainen kaatui, koetti nousta, kaatui taas ja jäi pitkäkseen. Kovin tärkeää oli, ettei ketään karkulaista laskettu hiipimään kaupungista vihollisten luo, kertomaan ruotsalaisen joukon todellisesta voimasta.

Vihollisten ratsumiehet vastasivat ampumiseen karpiinien laukauksella, mutta väli oli liian pitkä, luodit eivät kannattaneet rintasuojaan. Hieno savupilvi liehui länsituulen muassa lakeuden ylitse. Muureista ei mitään vastakaikua kuulunut.

Maanmiesten läheisyys vietteli kaupunkilaisia uudestaan lähettämään ilmoituksen-viejää. Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut naisen kaatumisen jälkeen, kun ylipäällikön tarkka silmä oli havainnut noin 15 tahi 16 vuotiaan pojan, joka hinasi itseänsä alas muurin ulkosivua pitkin ja katosi sitten kuivaan vallihautaan. Laukauksia kuului, luodit sinkoilivat, vaan osumatta.

"Niemand", sanoi eversti Gordon vähäiselle hoikalle vapaaehtoiselle, joka aina oli hänen rinnallaan, puoleksi palveliana, puoleksi käskyläisenä, "ota kiinni tuo poika tuolla, hän saattaa tehdä meille vahinkoa!"

Tuota pikaa oli Niemand muurin toisella puolen ja alhaalla vallihaudassa. Siinä alkoi jahti semmoinen, joka veti kaikkein katseliain silmät puoleensa. Karkaaja ajettiin piilostaan ulos aukealle kentälle. Hän juoksi kuten ajettu ilves vakoovaa ratsastajajoukkoa kohti, kompastui, vaan pääsi jälleen jaloillensa kyykistyi alas, liukui vainion-ojaan, joutui näkymättömiin ja ajettiin taas näkyviin. Jos hänkin oli nopsajalka, niin kyllä hänen takaa-ajajansakin oli yhtä liukas. Vihdoin hän saavutettiin. Molemmat pojat nähtiin painiellen kierivän toinen toisensa ylitse. Baierilainen oli isompi ja voimallisempi, mutta hänen takaa-ajajansa oli notkeampi ja ketterämpi. Neljä baierilaista ratsumiestä läheni auttamaan maanmiestänsä. Slange lähetti yhtä monta kaupungista. Laukauksia vaihdettiin, pojat katosivat ruudinsavuun. Kun he taas tulivat näkyviin, toi Niemand vankinsa, hihnalla sidottuna, kaupunkiin.

"Kukas on tuo reipas poika?" kysyi Slange.

"Hän sanoo nimensä olevan Niemand, Ei-kukaan", vastasi Gordon. "Minä löysin hänen eräällä satamalaiturilla Suomessa, kun toissa kesänä sain käskyn tuoda Viipurilaisiani tänne. Tuosta kissanpojasta saattaa tulla leijona, jos muuten kuulat hänelle elonpäiviä suovat."

"Hyvä. Saat kirjotuttaa hänet kirjoihin korpraalina... Kinnemund, toimita, että naiset ja lapset ajetaan muureilta pois! Taube, tuotappas palkkia tänne, läntinen torni tarvitsee vahvistusta. Tunnin päästä saattaa Mercy olla täällä."

Kello oli 9 paikoilla aamulla, kun kenraali Mercyn eturatsastajat näkyivät maantiellä ja kohta heidän perässään seurasi vahvat osastot hevosväkeä. Erik Slange tarkasti kiikarinsa avulla vihollisten jokaista liikettä eikä salannut pelkoansa. Antaisivatko nuot ratsujoukot hänen olla hätyyttämättä ja jatkaisivatko he marssiansa Banérin jäljissä? _Tätä_ hän pelkäsi. Vai odottaisivatko he pääjoukkoansa iskeäksensä tuhoa tuottavalla ylivoimalla tuohon melkein varustamattomana olevaan Neunburgiin? Tätä hän toivoi.

Eipä hänen toivonsa pettynytkään. Mercyn hevosväki odotti jalkaväkeä, joka saapui päivällisaikaan, eikä ainoastaan Mercy, vaan hänen jäljessään myöskin arkkiherttua Leopold Wilhelm ja Piccolomini keisarillisen joukon päävoimalla, noin 20,000 miestä, jotka kaikki ajoivat takaa Banéria. Hän oli, ennätettyään tuskin päivän marssin heidän edelleen 10 tuhanneksi kokoon sulaneen ruotsalaisen sotajoukkonsa kanssa, asettunut länsi Böhmiin. Nyt näkyi, miten tärkeää oli, etteivät keisarilliset tietäneet, suuriko Ruotsin sotavoima Neunburgissa oli. He luulivat täällä saavansa puolet ruotsin sotajoukosta kynsiinsä. Takaa ajo keskeytettiin, Neunburg piiritettiin joka haaralta.

Maaliskuun 8 päiv. 1641, iltapuolella, kun kaupunki oli piiritetty, tuli sovintolähetti arkkiherttualta Erik Slangen kanssa pakkosopimusta hieromaan. Ruotsalaisen päällikön pitäisi käsittämän, että tässä puolustus oli mahdoton, sekä antautua koko osastoinensa vangiksi.

Erik Slange oli asettanut väkensä siten, että näytti toista vertaa lukuisammalta, kuin mitä se todellisuudessa oli, sekä otti portilla sanantuojaa vastaan. Hän oikasi oikean käsivartensa vastaten suomalaisella vakaalla levollisuudella, että niin kauan kuin hänellä vielä on tämä toinen käsi, niin hän, sekä hänen väkensä kyllä Neunburgia puolustavat.

Lähettiläs muistutti:

"Hänen korkeutensa arkkiherttua tarjoaa nyt teille kunniaa tuottavia ehtoja, mutta jos häntä pakotetaan rynnäkköä tekemään, niin hän ei voi taata, että armoa annetaan. Hän vaatii, että koko varustusväki oitis laskee aseensa pois."

"Tulkaapas ne ottamaan!" vastasi Slange, Leonidaan mainioilla, Termopylessä lausutuilla sanoilla.

"Herra kenraali!" huudahti lähettiläs, joka luuli seisovansa, jollei juuri Juhana Banérin edessä, niin kuitenkin hänen läheisen miehensä edessä. "Te saatte vielä sanaanne katua."

"Niinkö luulette?" vastasi Slange, joka suomalaisen hitaudella nyt vihdoinkin vimmastui. "Minä niin vähän kadun sanojani, että jos hänen korkeutensa minulle vielä moisen sanansaattajan lähettää, niin minä häneen vastaukseksi kuulan lennätän."

Lähettiläs meni. Neunburgissa ei sotaneuvottelua pidetty; siellä ei keltään kysytty, haluttiko häntä mennä kuolemaan vai eikö. Mitäpä se noita 2,000 koski, jos kaatuivatkin, kun vain tuo voittoihin tottunut ruotsalainen sotavoima, kun vain Banér ja hänen 10,000 miestänsä saivat aikaa pelastuakseen? Kahdenkertaisesti ponnistettiin voimia muurien kuntoon panemisessa. Kaikki kantoivat tiiliä ja soraa, ratsuväen hevosia käytettiin vetojuhtina. Täällä ei paljoakaan muonaa ollut, mutta vielä vähemmän oli rehua, vaan mitäpä siitä, sopihan hevoset tappaa ihmisille elatukseksi ja sillä tavoin oli kaikki pelastettuna.

Jo samana päivänä alkoi kevyt kenttätykistö ampua paukutella muuria vasten. Sotamiesten silmissä nuot kuulat olivat papuja ja kauranryyniä eikä ne myöskään sanottavaa vahinkoa tehneet. Yöllä vasta oli raskas tykistö saapuva ja sen kovakouraista tervehdystä vastaanottamaan täytyi olla paremmin varuillansa.

Slange pelkäsi, että yöllä tapahtuisi päällekarkaus. Puolet hänen väestänsä lähetettiin täydessä varustuksessa nukkumaan kolmeksi tuntia, jonka kuluttua heidän tuli astua muurien luona varustuksessa seisovien sijaan. Kaikki työntekiät olivat saman käskyn alaisia. Voi sitä onnetonta, jonka käsivarsi väsyi tahi silmät unen raskauttamina kiinni vaipuivat. Rauhan onnellinen työmies, joka päivän rasitusten perästä häiritsemättä levolle laskee vaatimattomalle vuoteellensa, ei ymmärrä, että sota ainaisesti, säälimättä vaatii raudan voimaa ihmisjäntereiltä.

Yö kului kuitenkin hiljakseen; myöskin keisarilliset pitivät vaivalloisen marssin perästä yön lepoa tarpeellisena. Mutta päivän koittaessa, k:lo 5 aamulla soitettiin hätätorvea. Neljä rykmenttiä baierilaista jalkaväkeä, jonka lisänä vielä oli vahva reservi, koetti tehdä rynnäkköä ja toivoi saavansa apua kaupungin asukkailta, maanmiehiltänsä. Päällekarkaajissa oli moniaita Tillyn sotavanhuksia, ja nämät pelätyt sotilaat osottivat olevansa vanhan maineensa arvoiset. Maanmiehet olivat pelastettavat ja anastajat ajettavat Baierin rajoilta, väärä-uskoisten ylpeys oli maahan masennettava pyhän neitsyen jalkojen eteen. Ja baierilaiset taistelivat, kuten maansa puolesta taistellaan. He kiipesivät vastustamattomasti yli vallihaudan, sekä heikkojen, matalien, hajonneitten muurien yli, hyppäsivät kaduille, yhtyivät kaupungin rohkeimpiin asukkaihin, jotka olivat tarttuneet piilossa oleviin aseihin, ja laskivat jo kuuluviin kaikuvan victoria-huudon, kun Slange ratsuväkensä etupäässä hyökkäsi heidän päällensä. Siinä nyt ei auttanut urhoollisimmankaan vastaanponnistukset. Sisään tunkevat ratsastettiin kumoon, ja he kaatuivat keihäitten pistosta tahi miekan iskusta, tahi ajettiin takaisin muurien ylitse, vähäinen jäännös pelasti itsensä talojen turviin, josta ruotsalaisia ampuivat. Gordon puolusti eronsaaneitten ratsumiestensä ja vähäisen, 200 miehisen jalkaväkijoukkonsa kanssa hyvällä menestyksellä kaupungin itäistä puolta. Vihollisen reservi olisi saattanut lopullisen menestymisen muuttaa, mutta se ei liikahtanut, luultavasti se tahtoi antaa baierilaisten itse valloittaa kaupunkinsa. K:lo 7 aamulla oli ensimmäinen rynnäkkö survaistu ja viholliset vetäysivät pois, joka haaralta.

Minkälainen hävitys! Kuolleita ja haavoitettuja, verisiä katuja, aseita ylt'ympärillä, hurja epäjärjestys, valitus ja tuskanhuuto. Tuossa makasi lapsi, sen oli hevosenkaviot kuoliaaksi sotkeneet; tuossa munkki, ase kädessä ja pää halaistuna; tässä nainen keihään lävistämänä. Joukko kaupungin hätääntyneistä asukkaista kolkutti toivottomana kirkon ovea, jonka toiset pakolaiset olivat teljenneet, he kun jo ennen olivat ehtineet tämän pyhitetyn rauhanmajan suojaan. Muutamien katujen varrella raivosi hillitsemätön ryösteleminen, jota päällikötkään eivät estää voineet, koska näistä taloista oli ruotsalaisia ammuttu ja muutamat ryntääjistä olivat siellä etsineet piilopaikkaa itsellensä. Nämät onnettomat vedettiin esiin kellareista ja ullakoista, ja tekivät polvillaan ollen ristinmerkin, rukoilivat henkensä säästämistä ja tulivat kuitenkin paikalla maahan hakatuiksi. Sota-oikeus tuomitsi ne, jotka olivat ryntääjiin yhtyneet; tuomio oli lyhyt: rangaistava vasten seinää, neljä kiväärinsuuta, kaikki oli valmista.

Sellainen oli sodan ja sellainen Banérin koulu. Kolmekymmen-vuotinen sota oli käynyt paljoa raaemmaksi, sitte kuin suuri kuningas Kustaa II Aadolf ei enään pidättänyt sen verta vuotavaa ruoskaa. Juhana Banérin syystäkin mainehikkaaseen nimeen on kuitenkin tarttunut, erittäinkin Baierissa, sydämmettömien tekojen tummia pilkkuja. Täällä, jossa katolilainen umpi-uskoisuus piti itsensä vapautettuna kaikesta säälistä väärä-uskoisia kohtaan, katsoivat nämätkin itsensä vapautetuiksi kaikista ihmisellisistä tunteista. Silmä silmästä, hammas hampaasta. Neunburgia kohdeltiin paremmin, kuin montaa muuta kaupunkia, jotka, kun rynnäkkö oli takaisin survaistu, pitivät vihollisten puolta. Täällä ei ollut mikään joukkioraatelus, ei yleistä ryöstöä; ei yhtäkään naista solvaistu, ei yhtäkään lasta keihästetty. Turvattomien joukossa taistelun aikana tapahtuneita onnettomuuden kohtauksia ei kukaan voinut estää. Tottunut kun oli saalista saamaan, otti sotamies mitä näkyviinsä sattui Hänelle, joka tänään eli ja huomenna kaatui, elämä tuskin enään oli mistään arvosta. Hän otti toisilta hengen samoin, kuin hän omansa antoi, välinpitämättömänä, tunteettomana. Mitä häneen koski ihmis-onnen tähteet? Ainoa, jonka vuoksi ansaitsi elää, oli voitto.

Vielä kesti ryöstäminen, sota-oikeusto, koputus teljetylle kirkon-ovelle; voittajat eivät vielä ehtineet saada ilmaa hengittääkseen eikä rahia levähtääkseen; haavoitettujen haavat eivät vielä olleet siteissä, hajonneet joukot eivät ennättäneet tulla riveihin järjestetyksi, ennenkuin keisarillisten jykevät kanuunat alkoivat aivan läheltä ampua muureja kohden, kahdesta, yöllä valmistetusta patterista. Siinä ei enään papuja ollut, vaan raskaita rautapalloja, jotka osuivat kaikkeen ja musersivat kaikki. Tornit ja rintavarustukset ruhjoutuivat alas vallihautaan; muurit lohkeilivat ja hajosivat kappaleiksi; niitten puolustajat olivat pakoitetut kiireimmiten etsimään itselleen turvallisempaa paikkaa. Ylipäällikkö oli tuon jo ennakolta arvannut. Hän antoi puhdistaa kadut ja viedä asukkaat taloihin ja kellareihin. Sotilaitten rivit järjestettiin ja jaettiin; heidän uusi työnsä oli jokaiseen, muuriin syntyvään aukkoon rakentaa varuste. Kun tämä oli murskaksi ammuttu, rakennettiin sen sijaan taas uusi. Näin tätä työtä pitkitettiin koko päivä. Mutta kun aurinko alkoi mailleen mennä, silloin muurit ja varustukset olivat laajalti kaatuneet ja myöskin ne huoneet, jotka olivat ampumalinjassa muurin-aukkojen edessä, olivat hajalle ammuttuna. Ennakolta jo odotettiin uutta rynnäkköä, eikä se tulematta ollutkaan. Mutta tätä vastaankin Slange oli varuillansa.

Illan tullen tykistö äkkiä taukosi ampumasta, ja vahvat pataljoonat jalkaväkeä samosi esiin kentän yli. Heillä ei ollut pitkä matka marssittavana, heitä olisi saattanut asettaa kuten pattereita, pyssynkantaman päähän kaupungista, jossa heillä ei ollut yhtään kanuunaa peljättävänä. Ryntääjäjoukko hyökkäsi sinne, missä muuri laajimmalta oli kukistunut, sillä välin kuin partiojoukot koettivat tehdä eksytysrynnäkköä piiritettyjen kylkeen ja selkään.

Viimeksi mainittujen paikkojen puolustus oli jätetty Gordonille ja hänen jalkaväellensä, joitten joukossa oli puoleksi ratsuväkeä, jotka tässä nyt kuitenkin ilman ratsuja taistelivat. Slange itse sekä hänen täydessä varustuksessa olevat ratsumiehensä, joita oli 600:n paikoille, odottivat päällekarkausta suuren muurin-rikon ääressä. Ryntääjät havaitsivat rikon olevan auki ja hyökkäsivät sisään ääntevien sotahuutojen kaikuessa sekä kirkuen keisarillisten tuttua tunnus-sanaa: Jesus Maria! Tätä ratkaisevaa hetkeä, jolloin päällekarkaajien rivit hajosivat heidän kiivetessään muurin jäännösten yli, oli Slange edeltäkäsin odottanut. Nyt hän ratsuväkensä koko voimalla hyökkäsi niin raivosasti ryntääjien päälle sivultapäin, että kaikki hänen tiellään kaatuivat tahi joutuivat hevosten tallattaviksi. Koko ryntääjäjono ruhjottiin pirstaleiksi ikään kuin sisään ammutun kiilan halkasemana ja hajotettiin kahteen osaan, toinen sisään päin ja toinen ulospäin. Sen osan, joka kaupunkiin päin hajaantui, ratsumiehet heti saavuttivat kadulla ja hakkasivat maahan. Ne taasen, jotka työnnettiin ulos päin muurinrikkoa kohden, syöksivät tässä jäljessään tulevia kumppaneitaan vastaan, jotka eivät vielä olleet ylös päin ennättäneet, ja tekivät häiriötä heidän riveissään. Slange käytti tätä häiriötä hyväkseen, ratsasti muurinrikon ylitse ja hänen muassaan osa, hänen lähimpänä seisovista ratsumiehistänsä, he hyökkäsivät muurin ulkopuolella olevien keisarillisten päälle. Kaikki hajaantuivat tahi pakenivat. Keisarillinen ratsuväki, joka luuli saavansa olla levollisena katsojana, kun kaupunkia valloitettiin, lähti nyt vihdoinkin liikkeelle omaisten avuksi ja Slange siirtyi, ylivoimaa väistäen, haavoitetuilla ja kuolleilla täytetyn muurin-aukon luo. Mutta nyt pimeys saavutti ja keisarilliset katsoivat taistelun lopettamisen heille edullisimmaksi.

Sivuryntäykset kaupunkia vastaan eivät olleet mistään arvosta. Toinen rynnäkkö oli siis onnellisesti takaisin survaistu. Se ei paljoakaan verta vaatinut puolustajilta, mutta sitä enemmän päällekarkaajilta. Kanuunanjyrinä oli tauonnut, väsymyksestä uupuneet sotamiehet saivat muutaman silmänräpäyksen levon. Ne, jotka eivät nukkuneet, eivätkä vartiana seisoneet, käyttivät lepo-aikaansa loppumuonan, oluen ja rehun tyhjentämiseen: ja mikäpä ratsumies ei hevostansa muistaisi? Ja mitäpä tässä säästäminen hyödyttäisi? "Syökäämme ja juokaamme, huomenna meidän täytyy kuolla!"

Minkälainen yö, täynnänsä verta, pimeyttä ja huokauksia, se oli etupihana sille haudalle, joka jo pian oli aukeneva päivän sankareille! Eipä yksikään noista sotamiehistä, jotka yöllä istuivat maahan ammuttujen huoneitten palkeista tehdyn nuotion ääressä, olisi 24 tuntia tämän jälkeen, antanut baierilaista kuparirahaakaan kumppaninsa tahi omasta hengestään. Ja kuitenkin saattoivat he laskea leikkiä vielä, vaikka omalla tavallaan, nuot karkeat raakamaisiksi käyneet sotilaat. Yksi heistä oli löytänyt kaatuneitten, ryöstettyjen baierilaisten luona pyhän neitsyeen kuvan; toinen oli löytänyt messukirjan, kolmas hopeisen kannikkeen, neljäs kultasormuksen, viides, onnellisin, oli löytänyt kullalla täytetyn kukkaron. Kaikki voitettiin ja kadotettiin yhdellä ainoalla nopanheitolla. Viini, niin, se oli juotuna viimeiseen tippaan, ja tulevan pikarin Slangen sotilaat saivat hakea Wienissä tahi paratiisissa.

Erään takaportin luona näkyi liikettä ja tulisoihtuja. Ylipäällikkö oli käskenyt, että kaupungin asukkaat, jotka eivät enään saattaneet mitään ilmaista, jota viholliset jo itse eivät olleet kokeneet, vietäisiin pois. Siinä nyt oli kiirettä, sekaannusta, kysymyksiä ja erehdyksiä. Muutamat olivat tahtoneet viedä mukaansa kalliimmat tavaransa ja havaitsivat portilla, että olivat ottaneet käsiliinan, poikki mennen kauhan tahi särössä olevan ruukun. Toiset olivat unohtaneet lapsensa kotia, toiset läheisistä sukulaisistaan jonkun sokean, sairaan tahi ontuvan. He itkivät ja rukoilivat polvillaan viivytystä, jotta olisivat saattaneet palata takaisin, mutta turhaan, siihen ei ollut aikaa. Suuret joukot riensivät ulos pimeään yöhön, etsiäkseen maanmiehiänsä sekä turvapaikkaa itselleen. He olivat kadottaneet kaikki, paitsi surkean turvattoman elämänsä, joka oli kaikkea toimeentuloa vailla, mutta tuon elämänsä he kuitenkin saivat pitää, vaikka heidän kaupunkinsa oli tuomittu varmaan häviöön.

Eversti Gordon istui englantilaista raamattuansa tarkastellen, kortteerissaan, jonka hajalle ammutun katon lävitse saatti nähdä taivaan tähdet. Hän käänsi muutamia raamatun kappaleita nuorelle mielipalvelialleen, Niemandille, uudelle korpraalille, joka tänään oli hänen rinnallaan karpiineja ladannut. Hän käänsi profeeta Michan neljännestä luvusta:

"Tulkaat ja astukaamme ylös Herran vuorelle ja Jakobin Jumalan huoneen tykö, että hän opettais meille hänen teitänsä, ja me vaeltaisimme hänen polvillansa. Sillä Sionista on laki tuleva, ja Herran sana Jerusalemista. Ja hän on tuomitseva lukuisan kansan seassa ja rankaiseva väkevät pakanat kaukaisissa maakunnissa; silloin heidän pitää miekkansa vannaiksi tekemän ja keihäänsä viikatteiksi. Ei yhdenkään kansan pidä toista kansaa vastaan miekkaa nostaman eikä silleen tottuman sotimaan. Jokaisen pitää fiikunapuunsa alla pelkäämättä asuman; sillä Herran Sebaotin suu on sen puhunut. Jokainen kansa pitää Jumalansa nimessä vaeltaman; mutta meidän pitää vaeltaman Herran meidän Jumalamme nimeen, aina ja iankaikkisesti."

"Ymmärrätkö tätä?" kysyi Gordon.

"En."

Poika oli kuullut raamattua luettavan Kaskaksen torpassa, mutta oli jo aikoja sitten sanat unhottanut. Hän oli ollut niitten ratsumiesten mukana, jotka Aake herraa kirkolle saattoivat, mutta jäi niitten muassa seisomaan kirkonmäelle portin ulkopuolelle. Jumalan sana ei Kirkniemen tallissa asuntoa pitänyt. Täällä kaukana sodassa se ruudin savua pakeni. Sotamies, joka aina kuoleman kanssa seurusteli, hänen tuli myöskin joka päivä seurustella Jumalan kanssa, niinkuin hän teki Kustaa Aadolfin aikana, niinkuin hän teki Oliver Cromwellin aikana, jonka juuresta Gordon oli kasvanut. Mutta Banérin sotajoukoilla oli matka lyhempi miekkaan kuin alttariin, he halukkaammin kiroilivat pikarinsa ääressä, kuin lukivat Jumalan nimeä raamatusta.

"Kohta sinä saat miekan", jatkoi eversti Gordon poika Niemandille. "Muista silloin, että elämme kurjuuden ajassa ja taistelemme sen puolesta, että kukin kansa, saisi kulkea oman Jumalansa nimessä, eikä olla toisten omantuntojen tuomarina. Sen asian puolesta tapamme ilman armoa ja kuolemme ilman pelkoa. Vaikeampi on tappaa kuin itse kuolla, mutta rikkaruoho on tulella poltettava: hyvä vilja kasvaa parahiten tuhasta. Muista, joka kerta kun vedät tupestaan uuden miekkasi, että käytät sitä Jumalan kunniaksi ja ihmisten omantunnon-rauhaksi! Piirrä nämät sanat verelläsi miekkaasi, ja tiedä, jos siihen tartut näitä sanoja muistamatta, niin olet murhaaja!... Mene, sinä saat kolmen tunnin levon. Me tarvitsemme huomenna kaiken voimamme."

15. Neunburgin viimeinen päivä.

Vielä yksi päivä, pojat! Yksi ainoa päivä vielä!

Yön pimeät hetket eivät levossa kuluneet. Murtuneitten muurien sisäpuolella työ jatkui lakkaamatta. Avaramman muurin-aukon sisäpuolelle rakennettiin uusi varustus, mutta vain näön vuoksi, höllästi kokoon kyhätyistä keveistä puista, jotka kaukaa nähden näyttivät vahvalta linnoitukselta. Tämän vallituksen alle laitettiin miina, johon meni suurin osa jäljellä olevasta vähäisestä ruutivarastosta. Muskettia ja karpiineja varten säästettiin vain 10 latinkia mieheen ja näihinkin latinkeihin täytyi panna pieniä kiviä; kuulat olivat kaikki loppuun ammutut. Puolustuksen täytyi tapahtua kiiltävin miekoin. Kaupungin pohjoinen puoli oli kärsinyt vähimmän, sen torni oli vahvin, päällysrakennus oli liuskasavesta ja perustus graniittikivestä. Täällä suljettiin kadut tuota pikaa valmistetuilla vallituksilla, lähimmän muurin viereen laitettiin peitettyjä käytäviä, joihin pantiin ampumareikiä, ja näitä varten säästettiin viimeiset latingit. Hevoset rupesivat rehun puutteesta kaatumaan. Huonoimmat tapettiin varoiksi nälänhädän häätämistä varten. Slange hoiti itse miinan maahan laskemista. Pimeässä se oli sekä vaarallinen että vaivalloinen tehtävä. Vakoojia pelättiin; ei oltu varmana siitä, että kaikki asukkaat olivat kaupungista lähteneet. Miina piti sytytettämän maan-alaisella ruuti-sytyttimellä, joka oli 20 kyynärän pituinen; pitemmän olisivat kuulat saattaneet repiä ylös tahi hevoset kavioillaan loukata. Siinä oli nähtävästi sytyttäjän henki vaarassa.

Slange kääntyi päällikköjen puoleen, jotka häntä lähinnä seisoivat.

"Kinnemund, lähetä minulle luotettava mies, joka ei huoli hengestään enemmän kuin poikki taitetusta hevosenkengästä! Minä en takaa, että hän täältä elävänä pääsee, mutta jos hän elää sekä on sytyttimen sytyttänyt oikeaan aikaan, ei sekuntiakaan liika aikaisin eikä liika myöhään, on hänen arvonsa ylentynyt yhden asteen ja hän saa sata unkarilaista guldenia käsirahaksi."

"Tiedän minä yhden", vastasi Kinnemund.

"Minä tiedän toisen", sanoi Koschels.

"Yksi asia vielä! Hänellä pitää olla silmät, jotka näkevät seinän läpi. Hänen täytyy nähdä ilmoitusmerkkini ruudinsavun lävitse. Minun käskyni pitää olla tehtynä ennenkuin kissa ehtii silmiään räpäyttää."

Sotaherrat empivät. Heillä oli luotettavia miehiä, jotka saattoivat henkensä myydä messinkisoljesta, mutta mistä sellaisia silmiä löytäisi? Ja vähäistä miettimis-aikaa pohjolan asukas aina tarvitsee.

Eversti Gordon näki, miten epäilivät.

"Minulla on sellainen, jota te haluatte, eversti", sanoi hän. "Niemand, tule tänne!"

Niemand tuli.

"Sinulla ei ole isää eikä äitiä, jotka sinua surevat, jos kuolet. Tahdotko uskaltaa henkesi ja tappaa muita, jotta omantunnonrauha asuisi maassa? Sen vuoksi me taistelemme."

"Käskekää!" vastasi poika.

"Hyvä. Kuuntele siis eversti Slangen käskyjä, ja tee ne siten, kuin minä tiedän, että sinä osaat! Jos elät, olen sinua muistava, jos kuolet, rukoilen puolestasi."

Poika kuunteli ääneti määräyksiä ja meni sitten etsimään sopivaa soraläjää, johon hän valmisti itselleen mukavan piilopaikan.

Slange katseli poikaa säälivin silmin, tässä sotilaassa, jota veri ja kuolema olivat karaisseet, oli tuo tunteen ilmaus harvinaista.

"Lisätkää sytyttimeen kymmenen kyynärää pituutta!" määräsi hän. "Olisipa pojasta vahinko!"

Tunnin verran ennen päivän sarastusta päristettiin aamurumpua. Kaikki, jotka eivät olleet vahdissa muurien luona kutsuttiin torille ja asetettiin järjestettyihin riveihin. Keskelle toria oli tehty nuotio, joka valaisi sen ympärillä seisovia tummia uhmaavia rivejä. Eversti Gordon piti aamurukouksen; täällä ei ollut sotapappia. Se oli lyhyt rukous, Kuningas Davidin 130 psalmi: "Syvyydessä minä huudan sinua, Herra!" Sitten isämeidän ja siunaus. Viimeiseksi Kustaa Aadolfin sotavirsi, joka oli heille tuttu Lützenin aamusumuista asti:

"Käy pieni joukko pelvotta, Vaikk' vihollisten huutoja Nyt kaikuu kaikkialta! Sun häviös' on riemunsa, Vaan riemu koht' on loppuva: Siis, kestä, mieles malta!"