Part 11

Huonoja uutisia! Lydik Larsson kumarsi suurimmassa nöyryydessä ja aikoi juuri lähteä, kun presidentti, jonka erinomainen muisto oli tunnettu, sanoi:

"Missä olen teidän ennen nähnyt?"

"Liian suuri kunnia näin alhaiselle palvelijalle kuin minä olen", vastasi tullimies. "Se oli 13 tahi 14 vuotta taaksepäin Karjassa. Teidän armonne suvaitsi korkealla läsnä-olollaan kunnioittaa kahden köyhän lapsen kastamista."

"Karjassa? Oliko se Sigfrid mestari, joka lapset kastoi?"

"Oli teidän armonne. Minulla oli onni silloin olla läsnä."

"Oliko sotamarsalkka Tott myöskin läsnä samassa tilaisuudessa?"

"Oli, teidän armonne."

"Hän mainitsi siitä jotakin pari vuotta sitten. Se oli poika?"

"Niin oli. Ja tyttö myöskin."

"Sotamarsalkka otti pojan hoitoonsa. Tiedättekö tytöstä mitään?"

"Teidän armonne suvaitsi kustantaa hänen hoitonsa köyhässä torpassa. Hänellä on tavattomat järjenlahjat, ja nyt on hän seurannut minua tänne Turkuun... katsellaksensa huomista juhlallisuutta."

"Ottakaa hänet mukaan tuorstaina. Hyvästi. Älkää unohtako ottaa mukaanne tullin-erityistilejä."

Lydik Larsson kumarsi nöyrimmästi ja lähti. Hän ei olisi uskaltanut sanaakaan mainita kummityttärestä, ellei tuo korkean-arvoinen herra itse olisi asiaan tarttunut.

Juhlapäivä alkoi kanuunanjyrinällä, ja Turun kaupunki oli ikään kuin aaltoileva meri täynnänsä kilpasoutajia tuhansine kirjavine lippuineen. Mikä uusi maailma kolmentoista vuotiaan mielestä, joka oli kasvanut kaukaisessa metsätorpassa! Hagar meni ulos k:lo 5 aamulla ja eksyi katujen ja ihmisten joukossa, kuuli kaikkea kahdella kuuntelevalla korvalla ja näki kaikkia kahdella vilkkaalla silmällä. Hän seisoi, puolikuoliaaksi rutistettuna, sillalla, kun juhlaseurue veneissä tuli linnasta. Ei pieninkään ääni tuossa suuressa kohinassa mennyt kuulumatta hänen ohitsensa. Hänen ympärillään olevat tokaisivat aina kustakin, joka maalle astui, jonkun muistutuksen: "Tuossa on kreivi punaisessa takissa!... Mitä? Kreivikö? Sehän on hovimestari... Tuossa Kaarle Lindelöf, joka pisti Hannu Jönssonin Porvoossa kuoliaaksi!... Tuolla Kustaa Steininpoika Tavast, joka antoi kuoliaaksi piiskata lampuotinsa Kurjalassa!... Tuossa on Viipurin kupernyöri Kaarle Mörner, joka antoi kiinnittää nimismiehensä niin korkealle seinään, että varpaat tuskin lattiaan ulottuivat... Nyt ylioppilaat tulevat! Tuossa on yksi, joka tarjottimella kantaa punasta hametta..."

"Pietari! Pietari!" huusi Hagar. Pietari Luth ei häntä kuullut. Hänelle osotettu kunnia ja luottamus, kun annettiin hänen kantaa juhlakulussa rector magnificuksen punaista samettikaapua, joka merkitsi roomalaisen kardinaalin arvoa, oli kokonaan anastanut hänen ajatuksensa. Pietari Luthin jäljessä kulki eräs apulainen kantaen akatemian sinettiä, pöytäkirjuri kantaen matrikkelia ja rahastonhoitaja kantaen kahta hopeavaltikkaa. Katseliat yhä vuoroin näitä moittivat ja kiittivät. Kreivi Brahe, joka yksin osastossaan tuli hopeavaltikkojen jäljessä, kahdentoista ristikeihäitä kantavan henkivartian seuraamana, kuusi hänen kummallakin puolellaan, oli kansan suuressa suosiossa.

"No katsokaapas vain, eikö hän ole niin lempeä juuri kuin kuningas David virsikirjassa!" huudahti eräs Maskusta oleva talonpojan akka. "Nähkääs, kun vouti keväällä otti toisen lehmämme, sitte kuin hän oli toisen jo ennen ottanut samasta velasta, meni meidän vaari hänen armonsa luo, ja, Jumala häntä siunatkoon, lehmä se tuli takaisin vain, mutta vouti sai istua Turun linnassa."

"No niin, paras että otamme kreivin kuninkaaksi. Mitä me vaimoväellä teemme?" ehdotti eräs iloinen merimies, joka jo oli tyhjentänyt yhden olutpullon liikaa päivän kunniaksi. "Kelpaisiko tämä teidän mielestänne valtakuntaa hallitsemaan?" Ja kuvannollisesti selittääksensä kapinallista puhettaan, tarttui hän vieressään seisovaan Hagariin vyötäisistä kiinni, asettaen hänen katseliain nauraessa sillan käsipuille istumaan.

Mutta tätä ei ennen huomioon otettu, kuin eräs raajarikkoinen sotilas, joka kulki kainalosauvalla, vasemmalla kädellään veti tuon pelästyneen tytön alas hänen korotetusta asemastaan ja samalla myöskin oikealla kädellään ja sauvallaan antoi puhujalle aika lyönnin hartioille.

"Kuka rohkenee puhua moittimalla Kustaa kuninkaan tyttärestä?" ärjäsi tuo suuttunut vanha sotamies. Näytti siltä, kuin keskellä juhlaloistoa sillalla olisi syntynyt kahakka. Onneksi juhlakulku veti kaikkien huomion puoleensa, ja niin monta nyrkkiä kohotettiin vasten tuota rohkeapuheista merimiestä, että hän havaitsi parhaaksi patikoida tiehensä. Kuningatar, Kersti röökinä, oli myöskin kansalle rakas, hänen suuren isänsä tähden, joka eli kansan muistossa. Ei yhtäkään kuningasta ole Suomessa niin rakastettu, kuin suurta Kustaa II Aadolfia.

Sotkettuna, tuupattuna ja repaleisin liepein, hehkuvin poskin sekä hajalla hapsin, vietiin Karjasta tullut torpantyttö tuossa auttamattomassa ahdingossa eteenpäin akatemiarakennukselle asti, johon väkijoukko virtaili juhlakulun jäljessä. Eräässä kadunkulmassa hän kyllä olisi päässyt pois, mutta hän antoi vieläkin tuupata itseään eteen päin. Hänpä tahtoi nähdä, hänpä tahtoi kuulla kaikkea, mitä nähtävissä ja kuultavissa oli.

Sillä välin kuin sisällä pidettiin oppineita puheita, huvitteli kansa itseään ulkona katselemalla sotaväkeä ja varsinkin ratsuväen taajoja rivejä, jotka täyttivät kaikki lähikadut ja aukeat paikat niin pitkältä, kuin silmä kannatti. Tässä ei ollut nyky-aikainen paraati, jossa joka nappi on kiinni napitettu, joka nauha asetettuna kuten olla tulee. Virkapukujen aika ei ollut silloin vielä. Sotajoukon eri osastot saattoi tuntea niitten yhtäläisestä asevarustuksesta. Ratsastajilla oli keltainen sekä myöskin musta nahkavarus, osaksi myöskin puolivarustus: rynnäkköhytyrä, rinta- ja selkähaarniska, nahkakintaat, miekka ja Kustaa II Aadolfin käytettäväksi määräämä 11 jalan pituinen keihäs, jonka hän oli 15 eli 18 jalan pituisesta lyhentänyt. Ne, joilla ei ollut keihästä, kantoivat olallaan lyhyttä ratsupyssyä, jossa oli siihen aikaan hiljan keksitty piilukku. Jalkaväen muskentinkantajilla oli pitemmät aseet. Prikaati tahi rykmentti sai kyllä välistä nimensä värinsä mukaan, mutta tämä riippui useasti lipusta ja sotamerkistä. Ruotsalaisen sotajoukon kiitetyt siniset ja keltaiset rykmentit nimitettiin heidän takkinsa värin mukaan. Suomalaisilla sotajoukoilla sekä jalka- että ratsuväellä oli harmaa kotimainen väri vaatteissaan, joka ei juuri paraatipukuun hyvin soveltunut. Tässä oli enimmästä päästä nuorta väkeä, joka kohta piti lähetettämän täyttämään Juhana Banérin pikaisesti harventuneita rivejä. Sotilas-vanhukset taistelivat Saksanmaalla, mutta osa heistä oli kotimaassa varaväkeä opettamassa. Ratsastamaan oppinut porvaristo otti osaa juhlaan ja katsojain eteen kuvautui kirjava, monivärinen näkö-ala.

Tähän sopii lisätä, että sinä vuonna 1640, jolloin oli varaa toimeensa vihkiä akatemia, asetti Suomi 17,380 miestä sotavarustukseen, eli noin joka kahdeksannen asekuntoisen miehen silloisesta väestöstä, nimittäin 13,780 miestä jalkaväkeä ja 3,600 miestä hevoisväkeä. Tästä joukosta oli 8,048 miestä ulkopuolella omaa maatansa ja 9,332 odotti kotimaassa käskyä sotaan.

Puheitten jälkeen, joita akatemiarakennuksessa pidettiin, seurasi jumalanpalvelus tuomiokirkossa. Vahdit seisoivat portilla; eipä monenkaan tuosta suuresta joukosta onnistunut sisälle päästä, mutta Hagar kyllä pääsi. Rääsyjä ja raamukkeita, entäpäs?

Kirkosta väkijoukko riensi alas Linnankadulle päin nähdäksensä vieraita, jotka olivat Kuningattaren päivällisille kutsutut. Kl. 8 illalla tuli Hagar kotia, käytyänsä monta harhatietä löysi hän vihdoinkin kortteerinsa. Mutta mimmoisena hän oli? Tomusta harmaana, vaatteensa priiskotettuna loalla, joka hevosten juostessa räiskyi ympäri. Kulkemisesta ja heinäkuun auringon helteestä mustanruskeaksi ahvettuneena, kengät kallellaan, -- hän oli saanut Turussa kengät -- hiukset, kuten kuusen parta. Pyhäpäivähameesta, tuosta ennen ihaillusta saksanvillaisesta, oli ainoastaan repaleet jäljellä, ja niistä sitä ei entiseksi olisi tuntenut.

"Ja _sinun_ täytyy mennä hoviin huomenna kl. 7!" huudahti tullimies. "Marsippas heti saunaan!"

Mutta sinä päivänä ei Turussa yhtäkään saunaa lämmitetty.

"Noh, kaivolle sitte!"

Emäntä, eräs räätälinvaimo armahti rääsyläistä. Hagar vietiin pesuhuoneeseen, vaatteet riisuttiin, kaivosta tuotiin kaksi ämpärillistä kylmää vettä, jolla tyttöä virutettiin ja sitte hänen ylleen puettiin hänen toinen, puhdas paitansa; tytölläpä oli ollut kaksi mukanaan myttysessä. Yön-aikaa ja räätäliä käytettiin tytön hovissa-käynnin valmistuksiin eli hänen presidentille esittämistänsä varten.

Tämä mahtava herra asui torinvarrella olevan suuren kivirakennuksen yläkerrassa, hovi-oikeus oli alakerrassa. Hänellä ei täällä ollut samoja mukavuuksia, kuin avarassa, Laukon kartanossaan; hänen oli pakko toisen puolisonsa, Sofia De la Gardien sekä 11 lapsensa kanssa, joista ainoastaan 5 nuorinta oli kotona, tyytyä 11 tahi 12 huoneeseen.

Torstai-aamuna, kun kello löi seitsemän, seisoi tullimies turvattinsa kanssa presidentin etuhuoneessa, ilmoitettiin tulleeksi ja laskettiin sisään. Hagar jätettiin kultanauhustettujen kamaripalvelijain seuraan etehiseen, jossa hän sillä aikaa katseli torilla liikkuvaa väkijoukkoa.

Vastaanotto-huone oli suuri ja loistava, uhkeilla, kudotuilla ranskan tapeeteilla ja lattiaverhoilla varustettu. Paras huonekalu oli kirjoja ja asiapapereita varten tehty kirjakaappi, joka oli aikakautensa kalliimmilla veistoksilla koristettu, ja yhtäläinen, kuin Yrjö Härtelin mestariteos, jonka Nürnbergin kaupunki lahjoitti Kustaa Adolfille ja joka maksoi 9,750 hopeariksiä. Kirjoituspöytä oli samati koristettu ja mosaikilla silattu. Sen koristuksiin kuului myöskin suuret, epämukavat kirjoitusneuvot, jotka olivat punaisista koralleista kurjen muotoon kyhätyt, ja kurjen pyrstön päällä oli hiotusta lasista kilpikonnan muotoon muodostettu mustetolppo. Hieno ruusu-öljyn haju tuoksahti huoneissa. Presidentin aamujuoma, inkiväärillä maustettu mantelimaito, oli hopeapokaalissa vain puoleksi juotuna. Itse istuinhan, puettuna punaiseen silkkiseen aamunuttuun, pöytänsä ääressä hienosti sorvatussa selkätuolissa, jonka istuinlauta oli neliöihin leikatuista eri puulajeista tehty. Notariuksella, Hannu Ekholtilla sekä kirjuri Krister Thomsonilla oli kumpaisellakin pienempi pöytä samassa huoneessa.

Lydik Larsson sai seisoallaan kuunnella selityksiä asiastaan, joita hänellä hovioikeudessa oli, ja jätti paperinsa kirjurille. Kun tämä oli tehty, kysyi presidentti Karjasta tullutta tyttöä.

Tähän vastattiin, että hän etuhuoneessa odotti hänen armonsa käskyjä.

"Hyvä... Pape!" presidentti soitti. Soitinkello oli kullasta ja kädensija meripihasta.

"Jätä tyttö, joka tuolla on, taloudenhoitajan huostaan. Tyttö lähetetään tulevalla viikolla Laukkoon... Hän on köyhä, eikö niin, Lydik?"

Tullimies selitti, että tyttö kyllä oli tuiki köyhä, mutta että hänen äiti vainajallaan oli havaittu kaksi koristetta, joita sopi käyttää lasten tarpeeksi. Holhoja pyysi nöyrimmästi, että hän saisi jättää tämän lasten perinnön hovi-oikeuden huostaan, ellei hänen armonsa mielestä olisi syytä heti myydä niitä lasten varalle.

Olkirasia tuotiin esille ja jätettiin pöytäkirjuri Ekholtille. Thomsonia käskettiin Ekholtin kanssa todistamaan kaluntarkastusta.

Notarius leikkasi nuoran poikki, aukaisi rasian sekä antoi sen takaisin presidentille, joka, ajatellen tuossa olevan jotakin talonpojan koruja, välinpitämättömästi siihen katsahti.

"Hopeinen hiusneula!" Hän tarkasteli tuntian tavalla hienosti valettua koristetta. "Mistä nainen on tämän neulan saanut?"

Tähän oli mahdoton vastata.

"Neula", jatkoi hän, "on _Claude Ballin_ tekemä taideteos, hänen merkkinsä on piirretty liljan lehteen. Sotamarsalkka Tottilla oli neula, joka oli ihan samaa tekoa ja hän lahjoitti sen kreivinna Brahelle. Luultiin, että neula oli yksin lajissaan... Onko täällä mitään muuta? Katsotaanpas!"

Pieni tuohirasia näkyi, aukaistiin ja nähtiin sisältävän kultasormuksen, joka oli villoihin kääritty. Presidentti näytti hämmästyneeltä, pani kultasankaiset lasisilmät nenälleen, meni akkunan luo ja katseli päivän valossa tarkasti sormusta. Hän kääntyi tullimiehen puoleen.

"Te sanoitte, että tyttö on köyhä?"

"Niin, teidän armonne. Ei kukaan tiedä muuta. Äidin jälkeen jäänyt tavara pantiin sinettiin."

"Noh, tuiki köyhänä ei olla silloin, kun omistetaan kolme tällaista jalokiveä. Nämät kaksi vähempää lienevät parin tuhannen taalarin arvoisia kumpikin, mutta tuo suuri keskimmäinen tuskin myydään kahtatoistatuhatta vähemmästä. Eriskummallista! Juottaa tuollaista kiveä sormukseen, joka saattaa pudota hansikan muassa, kun olisi saattanut sillä koristaa otsanauhan tahi kaulavitjat. Juotos on keskinkertainen ja työ on kisällin tekemä. Ensimmäinen omistaja on ollut hirveän rikas taikka kovin tyhmä, ehkä _tous les deux_... Oletteko koettaneet saada selkoa äidin sukuperästä?"

Tullimies kertoi tapauksesta torpassa.

"Omituista! Nainen talvipakkasessa yksin maantiellä? Eipä hän ole saattanut kuusta pudota."

Lydik Larsson rohkeni lisätä, että luultiin tuon naisen olleen mustalaisen. Lapset mielikuvituksessaan tuumivat, että hän oli pudonnut tähdistä. "Kutsukaa tyttö tänne."

Hagar saatettiin sisälle ja tarkastettiin. Hän näytti tollikkomaiselta tuossa hameluhjussa, jota ompelia ei joutunut koettamaan. Näihin asti oli hän käyttänyt liivihametta tahi hametta ja röijyä ja tämä uuden-aikainen puku tuntui hänestä rasittavalta.

Tuo ylhäinen herra tarttui suosiollisesti häneen leuasta, katsoi hänen suuriin ruskeisiin silmiinsä ja kysyi mikä hänen nimensä oli. "Hagar."

"Se on heprealainen nimi. Mustalainen sinä et ole. Joko isäsi tai äitisi on ollut juutalaista sukuperää."

Tullimies huomautti, että tyttö oli äitinsä näköinen. Nimen oli Sigfrid mestari antanut.

"Noh, mitäpä sinulla nyt teen? Tahdotko tulla kammarineitsyeksi kaupunkiin vai karjakon apulaiseksiko Laukkoon?"

Hagar punastui.

Taaskin tullimies rohkeni alamaisuudessa muistuttaa, että lapsella oli erin-omainen lukuhalu.

"Vai niin. Sinä osaat lukea? Koko katekismuksen?" Hagar oli ääneti.

"Jos teidän armonne suvaitsee, että minä vastaan tytön puolesta", jatkoi Lydik, tultuansa rohkeammaksi tuon mahtavan herran suopeudesta, "osaa hän pyhän raamatun ulkoa ja sen lisäksi luvunlasku-opin sekä mitä teini opettaa saattaa."

Presidentti katseli hymyilevästi tuota punastuvaa lasta ja suvaitsi leikillään kysyä, osasiko hän myöskin teinin latinaa.

"Vähimpään seikkaan asti hän troijalaisen sodan osaa. Mikä sen miehen nimi oli, Hagar, joka siitä on kirjan kirjoittanut? _Gilibus_ se luullakseni oli."

_"Virgilius."_

"Vai niin, sinä olet lukenut Virgiliusta?" Presidentin käsi lepäsi rasian päällä, jonka kansi oli auki, hänen käteensä putosi kokoon käännetty paperi, jonka hän aukasi ja ääneti luki.

"Armon vuotena 1626. Joulukuun 8 päiv. tulivat, Uuskylän perintötalon Kaskaksen torpassa Karjan pitäjässä, poika Ben-Oni ja tyttö Hagar, tuntemattomien vanhempien kaksoislapset, pyhän kasteen sakramentin osallisuuteen; allekirjoittanut Tammisaaren pastori toimitti kasteen. Todistajina olivat läsnä kuninkaan uskottu mies, Turun linnanpäällikkö, vapaasukuinen herra Juho Knuutinpoika Kurki, everstiluutnantti, vapaasukuinen herra Aake Henrikinpoika Tott, Helsingin tullimies, hyvin kunnioitettu Lydik Larsson, torppari, rehellinen ja hyvämaineinen Tuomas Kask, sekä hänen siveä vaimonsa Dorothea Juhantytär. Joka todistetaan. Tammisaaressa Joulukuun 10 päivänä samana vuonna. Jumala auttakoon lapsia kristillisesti elämään ja autuaalliseen kuolemaan. Aamen.

Sigfridus Aronus. Pastori."

Alempana oli kirjoitettuna:

"Koska nämät ylhäiset ja kruunun uskotut miehet ovat kristillisestä armahtavaisuudesta näitten lasten kastamista todistaneet, tahdon minä täten heidän kunniakseen ja muistokseen todenperäisesti vakuuttaa että Aake Henrikinpoika on hyväntahtoisesti luvannut ottaa poikalapsen Ben-Onin luokseen sekä häntä kristillisesti kasvattaa siksi, kuin hän lailliseen ikään joutuu, sekä että herra Juho Knuutinpoika samati on yhtäläistä hyväntahtoisuutta osottanut tyttölapsen Hagarin suhteen, joka tapahtui ennenmainittuna Joulukuun 8 päivänä samassa paikassa. Jumala kaikkivaltias palkitkoon näitä jaloja herroja heidän isällisestä holhouksestansa, jotta lapset kasvaisivat hänen nimensä kunniaksi, joka on antanut heidän syntyä erin-omaisten taivaan merkkien aikana.

_Datum ut supra_.

Sigfridus Aronus"_ (Sinetti).

"Ekholt", sanoi presidentti miettivästä, "pane uudestaan tämä rasia sinettiin sisältöineen, te ja Thomson voitte tämän todistaa. Se on säilytettävä hovi-oikeuden arkistossa siksi, että poika lailliseen ikään tulee. Kirjoita sen lisäksi holhojan asiamiehelle, Lydik Larssonille kuitti. Mielestäni on viisainta", sanoi hän tullimiehelle, "että näitä arvollisia kapineita ei nyt myydä, kun sekä täällä että Ruotsissa on rahasta puute, vaan jätämme sen sopivampaan aikaan. Jos holhoja suostuu, otan minä tytön huostaani. Mitä sinä siihen sanot, lapsi?"

Hagarilla oli kylliksi ymmärrystä mennä suutelemaan uuden holhojansa kättä. Päivä rupesi sarastamaan merellä ajelehtivalle lastulle, joka oli löytänyt rannan. Ja vielä valoisammaksi se kävi, kun holhoja lisäsi:

"Tiedätkö sinä, että olet syntynyt samana yönä kuin kuningatar? Sinun pitää saaman lukea."

14. Ruotsalainen Leonidas.

Tulkaapas ne ottamaan!

"Kolmen tunnin lepo. Ratsumiehet astuvat hevosen selästä ja ratsuille syötetään, mitä niille kaupungissa saatavissa on. Päivän koittaessa kaikki asukkaat käsketään torille. Kaikkien täytyy olla mukana muurien kuntoonpanemis-työssä. Hakkaa maahan jokainen, joka vastaan vänkäilee! Kaikkea mitä kelpaavaa on, sitä käytetään, kiviä, tiiliä, risuja, pölkkyjä, santaa, multaa. Lähellä olevat rakennukset, tahi niin monta kuin ehditään, hävitetään tarve-aineiksi. Te, ratsumestari Sigfridsson, hankitte hevosille ruokaa, ja te, kapteini Stamer, annatte tutkia kellarit ja aitat muonavaroja varten. Jos viini-astioita löydetään, niin niitä vartioidaan. Päiväpalkka miehistölle, mutta ei mistään hinnasta tippaakaan hävittämiseksi! Eversti Gordon, te pidätte johtoa muurien luona. Minä luotan teihin, joka olette lähin mieheni. Te tiedätte, että tässä aika on täperällä. Kaksi tuntia auringon nousun jälkeen etujoukot meidät jo ennättävät."

"Vielä saattaisimme ennättää pääväen", sanoi Juho Gordon, joka oli Kustaa II Aadolfin kiitettyjä skottilaisia, nykyään Wiipurin ja Uudenmaan jalkaväen jäännösten päällikkö.

"Ratsuväen? No niin, mutta kun viholliset ovat kantapäillämme, teemme viisaammin, jos telkeemme sotajoukon selässä olevan portin."

Ja väsyneenä, kuten koko hänen väkensä, äkillisen öisen ratsastamisen perästä, viskasi päällikkö itsensä olkilyhteelle pitkäkseen siinä talossa, jonka asukkaat hän nykyään oli pelästyttänyt ja karkoittanut heidän yörauhastaan. Nukkumisesta ei puhettakaan, muutaman silmänräpäyksen lepo oli ainoa mahdollisuus, lakkaamatta häntä häirittiin uusilla sanomilla sekä käskyjen pyynnöillä. Talon lapset, jotka oli pantu ullakon turviin, itkivät ääneensä. Koirat ulvoivat. Hevosenkavioin kopina ja ihmisten melu kuului ulkoa kadulta. Vahti, joka oven edustalla seisoi vilusta tärisevänä, paiskeli käsiään ristin rastin ja katseli halajavin silmin takassa palavaa valkeaa, joka oli tehty rikkinäisistä tuoleista, rahin ja pöydänkappaleista sekä kaikellaisista poltto-aineiksi kelpaavista esineistä. Oli kylmä, pimeä yö, Maaliskuun alkupuolella 1641. Uhkaavien lumipilvien välistä kimalteli Otava kaukana pohjoisessa lumisen Ruotsin ja etäisen Suomen ylitse.

Juhana Banér seisoi loistavan, voittorikkaan ratansa lopussa. Hän oli oitis uudenvuoden jälkeen, huolimatta silloin vallitsevasta kovasta pakkasesta, alkanut rohkean matkansa Thüringistä Tonavata kohden. Keisari ja hänen valtiopäivänsä olivat koossa Regensburgissa vaaraa aavistamatta. Mikä loistava saalis, jos kuten kotka iskisi kiinni Rooman valtakunnan ruhtinoihin ja päämiehiin, sekä teräksisin kynsin veisi ne pois ja laskisi varovasti alas Itämeren rannalle tahi Tukholman linnaan! Tämä oli jo toinen kerta, kun suomalaisen ratsuväen hevoset joivat Tonavasta. Nyt heidän ratsastajansa saattoivat kuuluvasti huutaa "hyvää huomenta" keisarille virran ylitse; jää oli kiinni takonut tuon väkevän virran, joka kesyllä pinnallaan nyt kannatti Köningsmarkin ja hänen 600 miehisen ryöstävän partiojoukkonsa. Mutta äkki-arvaamatta tuli suoja-ilma. Heltyneenä katolilaisten rukouksista, itki Neitsyt Maria jään sulaksi. Kuten kevät-tulvia virtaili keisarin joukkoja joka haaralta, ja Banérin täytyi vähälukuisen joukkonsa kanssa pelastaa itsensä kiireisesti peräytymällä, josta sotahistoriakin kiitoksella mainitsee. Hänen jälkijoukkonsa, jota henkirykmentin eversti, Eerik Slange komensi, puolusti peräytymisretkeä semmoisella urhoollisuudella, että sen nyt yön tullen, vihollisten ollessa kantapäillä, täytyi heittäytyä tuohon vähäiseen, heikosti varustettuun baierilaiseen Neunburgin kaupunkiin joka sijaitsi peräytymislinjalla lähellä Böhmin rajaa. Banérin käsky kuului: kokoo hajonneet joukot ja yhdy minua joukkooni Chamissa! Mutta ennenkuin Banér sinne ehtisi, olisivat viholliset jo häntä vastassa. Käskyjä saattaa totella korpraalin ja sotapäällikön tavalla.

Gordon meni kortteeriinsa virkistääksensä itseänsä omalla tavallaan. Hän antoi valaa itseänsä kylmällä vedellä. Tätä lääkettä hän käytti sekä kipua että väsymystä parantaakseen. Mutta hänellä oli myöskin toinen, vielä tehokkaampi lääke, pieni taskuraamattu. Hän istahti ja rupesi tätä tulisoihdun ääressä lukemaan.

Huoneen pimeässä nurkassa liikkui jotakin. Gordon valaisi tulisoihdulla nurkkaa ja näki pojan, joka makasi paljaalla kivilattialla uneen vaipuneena. Poikaa vilutti. Gordon, joka juuri oli pukenut ylleen, tuon äskeisen kylmän kylvyn perästä, riisui päältään sotaviittansa, jonka hän huolellisesti levitti nukkuvan pojan päälle.

Päivä alkoi koittaa. Neunburgin peljästyneet asukkaat kokoontuivat jo torille. Sellaista yötä he eivät olleet eläissään nähneet. Jos pimeys oli kauhuja täynnä, niin päivän tullessakin uudet vaarat uhkasivat. Miehet, naiset ja puolikasvuiset lapset, kaikki, jotka suinkin jaksoivat kantaa kiviä, tahi santarattaita vetää, ajettiin muurien luo työhön. Jota enemmän päivä valkeni, sitä kurjemmalta muurit näyttivät hajonneessa tilassaan. Siellä täällä ratsumiehet niitten yli ratsastivat: nämät olivat useain peräytyneitten ruotsalaisten osastojen yksityisiä hajonneita tahi harhassa kulkeneita jälkeen jääneitä ratsumiehiä. Nyt ruvettiin hajoittamaan läheisiä rakennuksia ja näitten hirsillä tahi kivillä täyttämään muurien aukkoja. Savilusikalle ei enään aikaa riittänyt. Tähän hirsi, tuohon kiviläjä, santaa väliin ja tuo uusi tilapäinen muuri sai kelvata semmoisenaan.

Aurinko ei vielä noussut etäällä olevan Böhmer Waldin huippujen yli, kun etujoukko vihollisten ratsuväestä jo näkyi lännestä päin Schwandorfiin vievällä tiellä. Eerik Slange seisoi muurien päällä, kiikari oli hänen ainoassa jäljelle jääneessä kädessään, oikeassa, vasemman oli hän kadottanut muutamia kuukausia sitten nälkäleirissä Saalfeldissa.

"Nuot ovat baierilaisia!" sanoi hän lähimpänä seisoville. "Älkää niistä, pojat, huoliko; siinä on ensimmäinen sääskiparvi! Jospa meillä olisi edes yksi ainoa kanuuna, että saattaisimme heille raitista hyvää huomenta lausua!"

Neunburgilla oli muutamia vanhoja ruostuneita pieniä tykkiä, mutta ei ainoatakaan kunnossa olevaa kanuunaa, ja Slangen lentävä joukko ei tykkejä mukanaan kuljettanut. Vihollisten ratsumiehet, joita oli noin 200 paikoille, saattoivat esteettömästi lähestyä kaupunkia sekä tuskin enemmän kuin pyssynkannattaman päässä tarkastella sen linnoituksia. Nähtiin niitten lähettävän muutamia vähempiä partiojoukkoja liikkeelle sillä välin, kuin kaksi miestä palasi ratsastaen takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, luultavasti viemään tietoja pääjoukolle.