Part 10

"Isän aikana", sanoi Dordei, "ryösti sotamiehet kaikki mitä vain löysivät. Meidän aikanamme tekevät voutien palveliat monessa paikassa samaa. Muistatko miten talvella kävi, kun Mannu oli yksin tuvassa ja veti palavan kekäleen takasta lattialle olkien joukkoon? Sinä olit lasten kanssa lukukinkereillä, minä huhdoin vaatteita jäällä, avannolla. Ellei Jumala olisi lähettänyt minua noutamaan sinun paitojasi, mitä olisi tullut tuvasta, Mannusta, Hagarin ja Bennun perinnöstä? Lähetä rasia hovi-oikeuteen! Se on kuusikymmen-leiviskäinen kuorma toisten tavaraa, kun meillä täten on vastattavana."

Lydik Larsson muistutti, että presidentti Kurki oli ollut kummina lapsille.

"Kah niin, näet sen?" sanoi Dordei. "Eiköhän Jumala itse tätä asiaa sovita kuten hakaa aspiin? Lyö haka kiinni, Tuomas, niin lasten omaisuus on lukon takana. Hän joka on hovi-oikeuden päämies, on tietysti enimmän lain-oppinut tässä maassa."

Saara kutsui miehensä Abrahamin herraksi, mutta Abraham tunsi usein, että oli hyödyllistä kuunnella Saaran neuvoja. Tuomas otti lukitusta tammi-arkusta vuoteen alta pienen rasian, tuskin suuremman kuin sikarilaatikko meidän aikanamme. Se oli taidokkaasti koristettu painetulla olkityöllä, ja liikkua vailla, mutta huolellisesti sidottu tukevalla nuoralla, ja varustettu Sigfrid mestarin sinetillä, jossa oli Helsingin, hänen syntymäkaupunkinsa kilpi: vene, ja sen yläpuolella tähti.

Rasia jätettiin Lydik Larssonille sinetillä varustettua kuittia vastaan. Sillä aikaa kun kuittia kirjoitettiin, johtui tullimiehen neuvokkaaseen päähän eräs tuuma, jolla hän toivoi tekevänsä kummitytölleen avun, joka samalla myöskin pelastaisi hänet itsensä ja kasvattivanhemmat tytön tulevaisuuden huolenpidosta.

"Mitä tuosta tuumaatte", kysyi Lydik, "jos minä Hagarin otan mukaani Turkuun? Presidentti on hänen kumminsa; luultavasti hän suvaitsee, että tyttöä hänelle esitetään, ja tekee ehkä jotakin lapsen hyväksi."

Tämä ehdotus ei mitään vastusta herättänyt. Mutta missä oli Hagar? Hän oli nuorempien lasten kanssa riihessä. He puhuivat siellä taaskin jonkunlaista linnun kieltä.

Dordei meni riihelle päin, mutta lapsiparvi tuli tiellä häntä vastaan. Heissä ilo ylinnä uhkui, ja he huusivat kilvan: "se osaa puhua!"

"Kuka osaa puhua?"

"Rastaanpoika."

Lapset kantoivat pajunvesoista tehtyä linnunhäkkiä, jossa oli nuori, melkein täysikasvuinen musta rastas, Hagarin hoidokas. Kun tämä lintu vielä oli poikanen, oli Hagar sen ottanut pesästä, johon se oli yksin jäänyt -- emä oli kai joutunut ansojen saaliiksi, -- hoitanut ja ruokkinut sitä, saanut sen niin kesyksi, että se hänen kädestään söi sekä istui hänen oikealle olallensa, kun hän huusi: Tätti! Hagar oli kirjoistaan lukenut, että muutamat linnut oppivat ihmisen sanoja matkimaan. Siis Hagarkin alkoi puhekieltä harjoitella Tätin kanssa, samati, kuin hän itse oli latinaa harjoitellut _Cannabiin_ keralla. Runsaasti puoli vuotta hän jo joka päivä, kun saivat olla häiritsemättä, oli opettanut Tätille kahta kieliläksyä, ja oli nähnyt hänen onnistumatta koettavan muodostaa nokkaansa siten, että olisi saanut noita vieraita ääniä sanotuksi. Tänään se lasten sanomattomaksi hämmästykseksi sanoi sanat: _Tätti tyhmä_.

Joukko juoksi tupaan tuota tärkeää uutista kertomaan. Tatin piti puhuman, mutta kuten moni muukin puhuja, hämmentyi Tatti nähdessään lukuisan kuuliakunnan. Häkki laskettiin sivulle päin; täällä oli nyt toisellaisia puheita kuultavana kuin linnun.

Lydik Larsson tarkasteli Hagaria ja hänen tarkastuksessaan näkyi vielä jäännös entisestä ystävyydestä. Tyttö oli muuttunut, vaan ei kaunistunut. Hernekasvi oli pitkäksi kasvanut, mutta huojui tukeen puutteessa.

"Luetko sinä vielä taivaan portaita?" kysyi tullimies.

Tyttö oli ääneti ja hänen silmänsä alas päin luotuina. Tuo suojelia oli hänen pettänyt. Hän? oli turvatilleen luvannut oppia, onnea ja isällistä hellyyttä. Mitenkä oli hän lupauksensa pitänyt?

"Tahdotko tulla mukaani Turkuun katsomaan suurta kaupunkia ja mahtavaa, uutta risti-isää?"

"Mene joutuun!" virkkoi tuo aina käytännöllinen kasvatti-äiti, "panemaan vaatteesi kokoon, nuot kaksi paitaasi, sukkasi ja saksanvillaisen hameesi, jonka sinun sopii Turussa palttaa. Lydikillä on kiire ja hän tahtoo ottaa sinun mukaansa. Miksikä noin myreä olet, tyhmä tyttö? Suuteleppas kummi-isän kättä!"

"Enkö saa jäädä teidän luoksenne, äiti?" kysyi Hagar ujosti. Oi, kuinka hän ennen oli halannut ulos tuonne avaraan, tuntemattomaan maailmaan! Mutta mies tuossa oli kerran häntä pettänyt; hän sen saattoi tehdä toisenkin kerran. Kyyneleet alkoivat vieriä tytön poskille.

Dordei tuskin itsekkään tiesi, mitenkä se kävi niin, että hän pehmeni kuten vaha tuon lempilapsensa takia.

"Saathan sinä tulla takaisin sekä jäädä meille, ellet mitään parempaa saa. Noh, soh, älä nyt kitise, lapseni; pane vaatteesi kokoon!"

"Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä metsän korpeen!" nyyhkytti Hagar.

Tämä viskaaminen toiselta toiselle synnytti hänessä katkeran nöyryyttävän tunteen, joka anasti kaiken hänen rohkeutensa.

Silloin kuului kangaspuitten vieressä olevasta häkistä rätisevä ääni, ikään kuin lapsen lelutorvesta: _Älä ole pahoillasi!_ Tämä oli toinen kieliläksy, jonka Hagar, lohdutukseksensa ikävinä hetkinään oli rastaalle opettanut ja joka nyt ensi kerran tuli ilmoille sen rastasnokasta.

Asema muuttui: kaikki hymyilivät. Hagar riensi häkin luo, houkutteli suosikkinsa ulos ja antoi sen istua oikealla olallaan sekä kehoitti sitä toistamaan noita ihailtuja, ilostuttavia sanoja. Mutta tämä uusi puhuja oli ne jo unhottanut, lehautteli ympäri vapaudessaan onnellisena ja huusi nyt: _Tätti tyhmä_.

Pian toimitettiin pienet tarpeelliset valmistukset Hagarin matkaa varten. Kasvattivanhemmat ja koko lapsiparvi näkivät tullimiehen asettavan uuden avojalkaisen vaihtotavaransa sellaisiin nelipyöräisiin vankkureihin, joita porvarilliset henkilöt käyttivät kesämatkoillaan, ennen kuin kääsit ja nappularattaat tulivat käytäntöön. Hevoset vuokrattiin neljän penikulman matkalle, tahi aina matkan päähän asti. Turun ja Helsingin välille oli kreivin aikaan kestikievarit pantu alkuun ja kyytipalkat määrätty, tämä oli helpotus talonpojalle, jolta aatelisto näihin asti oli kiskonut itselleen vapaan kyydin.

Torpan asukkaat jäähyväisiä sanoessaan eivät tavallisesti ole liioin heltyväisiä, mutta tässä tuntui ikään kuin ilmassa, että ero tuli olemaan pitkä. Tommu tuon tuostakin nenäänsä niisti: jotakin silmistä oli etsinyt itselleen väärän tien. Sigfrida toi häkin, jossa Tätti oli, Hagarin piti vielä kerran taputtaa suosikkinsa pehmeitä mustia höyheniä.

Dordei sanoi:

"Sinä minun sydänkäpyseni ja huolilapseni! Ketuilla on luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta yhden tiedän, jolla sinua ennen ei ollut kiveä johonka päänsä olisi kallistanut. Lähde, jos se on Jumalan tahto; tule takaisin, jos niin on Jumalan tahto! Jätä itsesi Hänen haltuunsa, kyllä Hän on sinullekin hankkiva oksan, jolle istua saatat!"

"Älä ole pahoillasi!" rätisteli rastaanpoika. Vankkurit pyörivät pois ja toinen lastu lähti kulkemaan aavalle, rannattomalle merelle.

12. Turun akademia.

Siellä asuu petoja!

Jos aikakausia saattaisi siirtää kuten kuvaelmia näytelmässä, jos yhdeksästoista vuosisata istuisi katseliana, esirippu vedettäisiin ylös ja seitsemästoista vuosisata näkyisi siinä mahtavassa suuruudessaan, kuinka läpinäkymättömän pimeältä, kuinka synkeän vakavalta ja karkean karkealta se kokonaisuudessaan näyttäisi toisen aikakauden katseliain silmissä, mutta myöskin tuolla pimeydellä oli välkkyviä valopilkkuja, myöskin tuolla vakavuudella oli iloisia välihetkiä ja tuolla karkealla ajanpylväällä oli myöskin hienosti veistettyjä huippuja. Jota me yöksi nimitämme, pitivät silloiset ihmiset päivänä, ja jos päivä toisinaan pettyikin tuhoa tuottaviin raepilviin, nähtiin kuitenkin aurinkokin välistä. Mars tähden asukkaat heikkoine päivänvaloineen luultavasti eivät vaihettaisi osaansa maan asukkaiden kanssa ja seitsemännentoista vuosisadan kovan kokenut kansa olisi varmaankin monesti asiaansa harkinnut, jos joku olisi tarjonnut heille tilaisuutta muuttaa yhdeksänteentoista vuosisataan.

Aksel Oxenstjerna oli sanonut käytyään lounais-Suomessa: siellä asuu petoja! Pietari Brahe otti tämän sanan varoitukseksi ja katsoi sopivaksi parannuskeinoksi _academian_ perustamisen ja tempasi sen sodan nälkäisestä kidasta ikään kuin puoleksi niellyn luun. Kun hänen _academiansa_ vihdoin saatiin ja perustettiin Kristiinan kuninkaallisen, Nyköpingissä Maaliskuun 26 päiv. 1640, kirjoitetun kirjeen nojalla, niin piispa Rothovius kiertokirjeessä papistolle selitti, että tämä oli suurin hyvä työ, mikä Suomelle sitte maailman alun oli tapahtunut.

Koska Suomi luultavasti ei ollut kartassa löydettävissä maailman alussa, oli ensimmäinen ja suurin hyvä työ kaiketikkin se, että maa nyt on olemassa. Piispan ei myöskään pitäisi Kristin-uskon levittämistä maahamme, tahi uskonpuhdistusta katsoa vähemmän arvoiseksi. Mutta näitä luvallisia vastalauseita paitsi, ei sitä seuraavan puolentoista vuosisadan tarvitse paljoakaan tinkiä pois tuon voimallisen, uutteran ja hyvänsuovan piispan, tämän tapauksen johdosta syntyneestä sydämmen ilosta. Akatemia ei koskaan ole ollut _kaikki_, ei edes silloin, kun se perustettiin, yhtä vähän kuin tieto on kaikki; mutta akatemia on ollut ja on määräämättömän _paljo_ maalle, joka valtiollisessa heikkoudessaan etsii tukea työssä sivistyksensä edistyttämiseksi. Turhaan on akatemia alusta alkaen verhonut itsensä rehtorinsa purpuraviittaan, kohottaaksensa oppia oppimattomien silmissä aikakautensa kuningas-istuimelle. Se seisoi juurineen liika syvällä kansassa, voidaksensa milloinkaan pukea yltään sarkanuttua ja siinäpä oli tämän opiston suuren sivistystyön salaisuus. Jota kansallisemmaksi se tuli, sitä mahtavammin se kokoili luokseen kansan heräävää, etevää voimaa ja selkenevää tajuntaa. Kirkko on ollut munanruskuainen, josta uusi elämä on ruvennut tykyttämään, mutta akatemia on ollut nuoren, nykyajan kukkuloille nousevan kansanhengen ensimmäiset siivet.

Ja akatemia oli vuonna 1640 kirkon kuuliainen tytär. Ei ainoastaan piispa, vaan myöskin Pietari Brahe piti kirjallisten tietojen ohessa uskonnollisen elämän sekä taitavien tapojen levittämistä tämän uuden opiston tärkeimpänä tehtävänä. Kansa piti tuota opistoa papinkouluna. Vielä sata vuotta tämän jälkeen, 1740, oli teologia eli uskon-oppi etevimmässä sijassa ja kelpasi kaikkiin, ikään kuin kenraalit meidän aikanamme. 1840 kolme muuta tiedekuntaa uhkasi ruveta etevämmäksi tuota kunnianarvoisaa, joka vanhan tavan mukaan anasti ensimmäisen sijan, ja 40 tahi 50 vuotta tämän jälkeen, kun uskonnollista elämää ei enää katsota välttämättömäksi taitavien tapojen leviämiseen, on akatemian papinkoulu monen silmissä jäljellä ikään kuin varjojen kummittelia 1600-vuosiluvulta.

Jos ne olivatkin harvat, jotka siihen aikaan, kun akatemia perustettiin, ymmärsivät sen merkitystä, koetti hallitus kuitenkin voimiensa takaa selväksi saattaa sen tarpeellisuutta. Kokonainen kuukausi ennen vihkimispäivää kuuluutettiin kirkoissa että vihkimispäivänä, keskiviikkona Heinäkuun 15 päivänä 1640, oli pidettävä yleinen rukous- ja kiitosjuhla. Kaikki ylhäisimmät henkilöt aatelistosta ja aatelittomista kutsuttiin Turkuun, ja monta sinne tulikin. Siellä syntyi suuri riemu ja uhkeat menot Suomen silloisessa pääkaupungissa.

Eräs Turun akatemian ensimmäisistä professoreista, kiitetty Michael Wexionius, aateloittu Gyldenstolpeksi, on vihkimisjuhlasta laveasti kertonut. Juhlamenojen ohjelma oli edeltäpäin tarkasti määrätty yksityiskohtia myöten. Suuret kunniatervehdykset oli kl. 7 aamulla hänen kreivillisen armonsa luona Turun linnassa. Sitten juhlakulku maalle-astumispaikalle Aurajoen rannalle, joka tapahtui yhtä moni-osaisena kuin runotarten lukumäärä on. Rannasta mentiin lipuilla loistavasti koristetuilla veneillä sillan luo. Siinä taas astuttiin maalle ja kuljettiin juhlakulussa Akatemialle. Etupäässä kulkivat torvensoittajat ja sotarummun lyöjät, "jotka työnsä iloisesti kaikella ahkeruudella tekivät." Mutta, että tätä rauhan työtä vihittiin suuren sodan riehuessa, sitä muistuttivat sekä sotarummut että kanuunanlaukaukset ja vieläpä mahtava tuhatlukuinen, täydessä varustuksessa oleva ratsumies-joukko, jossa oli moni Breitenfeldissä ja Lützenissä ollut sotilas-vanhus.

Tuo vähäpätöinen akatemiarakennus, lukion entinen huoneus tuomiokirkon varjossa -- viisi kylmää, matalaa huonetta -- oli komeasti koristettu purpuran punaisilla tapeeteilla ja lattiaverhoilla. Täällä kuultiin soittoa, kreivi Brahe piti puheen, perustuskirja luettiin, varakansleri ja rehtori varustettiin heille kuuluvilla arvomerkeillä, sitte laulettiin, kaksi professoria piti puheita ja vihdoin tapahtui erään ylioppilaan nuoren Stålhandsken "_gratulatio oratoria_ erin-omaisella onnentoivotuksella."

Sen jälkeen oli jumalanpalvelus tuomiokirkossa, jossa piispa saarnasi. Kanuunanjyrinää kuului vierellä olevasta kirkkopihasta, jalkaväen ja ratsuväen musketinlaukauksia sekä äänekkäitä riemuhuutoja kaikui tuosta tuhansittain kokoontuneesta väkijoukosta kirkon sisä- ja ulkopuolella. "Jumala ja koko luonto", -- sanoo Wexionius, "olivat yhdistyneet korottaaksensa päivän juhlallisuutta, sillä ilma oli selkeä ja leuto, suloinen tuulenleyhkä, joka kuljetti koristettuja veneitä, tuotti katseliain eteen mitä ihanimman näytelmän. Rumpujen ja torvien ääniä kuului sekä maalta että mereltä ja kaiku kajahteli ikään kuin suosion osotuksena ympärillä olevista vuorista ja asunnoista."

Päivä lopetettiin tanssiaisilla linnassa, päivällisillä, jossa kaikki kuninkaallisen majesteetin kustannuksella "tulivat loistavasti kestityksi ja ravituksi" siihen aikaan hyvin tavattomana päivällisaikana eli kl. 4. Otaksua sopii, vaikka kertomus ei siitä mitään mainitse, että vieraat, jotka yhdeksän tuntia lakkaamatta olivat olleet vaivalloisilla kävelyillä, venematkoilla, kuulleet puheita, saarnoja, soittoa ja sotajyrinää kello seitsemästä aamulla neljään jälestä puolen päivän, saattoivat hyvällä ruokahalulla tehdä kunniaa kruunun ruokavalmistuksille. Kaksi päivää tämän jälkeen piti eräs akatemian nuori kansalainen suuremmassa luentosalissa "Ylioppilaat" nimisen siveys-opillisen näytännön, jossa esitettiin "mitenkä muutamat vanhemmat hyvin niukasti antavat rahoja pojilleen, jotka siitä syystä tavallisesti tulevat ahkeriksi ja säästäväisiksi; mutta toiset sitä vastoin antavat lapsilleen kaikkea, mitä vain haluavat ja nämät tulevat laiskoiksi, epäkuuliaisiksi, ja menevät kokonaan hukkaan" j.n.e.

Näitä loistavia vihkiäisiä sopisi verrata komeisiin häihin köyhän miehen majassa. Tänään yltäkylläisesti onnen antimia, huomenna kova leivänsyrjä ja kauhallinen vettä. Akatemia oli niin köyhä, että kun arentimaksuja sen ylläpitämiseksi määrätyistä, usein tyhjäksi paljastetuista kruununtaloista ja perintötiloista ei saatu, täytyi oppilaitten ja opettajien tulla toimeen miten kuten. Kaikki kruunun rahat valuivat sotaan ikään kuin rattiin. Mitä vielä löytyi rahojen sijasta, vaikka sekin aina niukemmaksi kävi, oli kruunun verot ja maatilukset. Näillä palkattiin usein sekä sotaherrat että virkamiehet, näillä maksettiin velkoja, näillä ylläpidettiin kolme akatemiaa, Upsalan, Tarton ja Turun. Uusi akatemia oli uusi ammottava aukko valtion rahavarastossa. Miksikä ei akatemia, laitos, jommoinen ainoastaan vuosisatojen kuluttua asetettiin, saattanut odottaa rauhaa? kysyivät valtiotalouden hoitajat. Niin, miksikä ei köyhä, pimeä torppa saattanut joulu-aamua odottaa ilman akkunassa loistavaa kynttilää? Pietari Brahe oli jo antanut tähän kysymykseen vastauksen Juho Kurjelle. Kansat elävät vuosituhansia ja he kiirehtivät kuitenkin toisinaan tekemään tänään, mitä huomenna saattaisivat tehdä. Myöskin historia saattaa välistä hätiköidä, mutta ainoastaan silloin, kuin vainiosarka ei vielä ole valmiiksi muokattu kylvöä varten. Huomispäivä on yhtä vähän kansojen kuin yksilöin hallussa. Sota seurasi sotaa niin pitkältä kuin muistaa saattoi. Miksikä tulevaisuuden tuvat tulivat olemaan rauhan palmujen suojassa? Ja Suomen asukkaat olivat "petoja." Tämä verta vuotava, pimeä, unhotettu maa katsoi tuohon ensimmäiseen kalpeaan valonkotiinsa Turussa, kuten sen äärimmäisen pohjolan asukas tammikuussa aamupimeässä katselee kauan odotettua auringon ensimmäistä punertavaa sarastusta itäisellä taivaan rannalla.

Tämä ensimmäinen sarastus ei vielä hetikään ollut päivä. Mitkä hanget sulatettavana! Mitkä rikkaläjät poistettavana! Mikä jäykkyyden jääsohja, mikä taitamattomuuden yö! Pitkällinen, vaivalloinen, uuttera työ oli tehtävä ennenkuin saattoi tunkea vuosisatojen somerikkojen lävitse, ja sitä kestikin satoja vuosia, ennenkuin päästiin kuoren läpi, mutta kun niin pitkälle oli ehditty, havaittiin, ettei siellä ollutkaan kova, hedelmätön nummimaa, vaan uhkea savipohjainen, joka palkitsi viljeliän vaivat.

* * * * *

Samana päivänä, kun rauhan suuri laitos vihittiin Turussa, nukkui kuoleman uneen sodan voimallinen sankari, tuo rohkean rohkea lumiaura Aake Henrikinpoika Tott, omistamassaan Eurajoen pitäjän Lavilan talossa, 42 vuoden ja 2 kuukauden vanhana. Kipujen runtelemana oli hän ollut monia vuosia ja entiskesänä sairastunut Ekolsundissa, mutta tunsi itsensä seuraavana keväänä niin raitistuneeksi, että uskalsi matkustaa Suomeen. Ratsastaminen ei silloin enään nopeasti joutunut; matkaa kesti lepohetkineen Toukokuun 26 päivästä Heinäkuun 4, jolloin hän melkein puoli kuolleena tuotiin Lavilaan. Tämä kovakourainen sotasankari kuoli kristittynä.

Syyskuun 29 päivänä 1640 hän Turun tuomiokirkkoon haudattiin sen aikakauden sotaisella loistolla. Neljä komppaniaa, yhteensä 480 miestä, Suomen kiitettyjä ratsumiehiä ratsasti surusaaton etupäässä linnasta kirkolle. Niitten jäljessä tuli teinit, ylioppilaat, papit, professorit ja piispa. Sitten tuli marsalkka Melchior von Falkenberg. Hänen jäljessään mustaan silkkivaatteeseen puettu sotahevonen, sen jäljestä päälippu, jota Yrjö Boije kantoi. Sitten tuli arkku, jota 16 aatelismiestä kantoi ja arkun molemmilla puolin kulki aatelismiehiä, jotka kantoivat tämän kuolleen sekä isän että äidin sukukilpiä. Sen jälkeen kulki taas ylioppilaita ja professoreita, kauppiaita, virkamiehiä, hovi-oikeuden asessoreita. Sitten surulippu ja suruhevonen, verhottuna mustaan verkaan, jossa oli valkoinen atlasristi. Sitten tulivat ylhäisimmät aatelistosta ja virkamiehistä, Pormestari ja raatimiehet, porvaristo ja neljä komppaniaa jalkaväkeä. Näitten jäljessä kreivi Brahe, jolla oli neljä lakeijaa ja kaksi kuskia. Häntä seurasi 8 vaunut, joissa oli naisväkeä ja viimeiseksi porvariston vaimot. Surusaatossa oli otaksuttavasti, paitsi katsojia, yli 1,400 henkeä. Lähtösaarnan Turun linnassa piti hovisaarnaaja Niilo Martini, tekstinä oli Rom. 10: 9-12 ja ruumissaarnan piti tuomiokirkossa piispa Rothovius ja tekstinä oli Rom. 14: 7-10. Vuonna 1678 antoi Aake Tottin leski, Kristiina Brahe, miehensä lepokammioksi valmistaa Turun tuomiokirkossa vieläkin säilyneen ja hiljakkoin kuntoon asetetun Tottien hautakuorin.

13. Toinen lastu.

Sinun pitää saaman lukea.

Hagar matkusti Lydik Larssonin muassa Turkuun. Meidän aikamme rautatiet ovat Mefistofeles viittoineen. Kun lähdetään, niin jo perilläkin ollaan! Maaten siellä eteenpäin tullaan, maisemat rientävät tyhjinä, vaikutusta tekemättä, jälkiä jättämättä ohitse, ihmiset ilmaantuvat kuten mykät kääpiöt, vaunu, jossa istutaan, on maailma, matka ei ole mitään, päämaali on kaikki. Jalkamatkustus tahi hidas kulku hevosella Heinäkuun aikana, se on maantiedettä, kansatiedettä, luonnontiedettä ja kaunotiedettä. Tarkka lapsi oppii siinä päivässä enemmän kuin kirjasta vuodessa.

Hagar heräsi, kun hän oli matkalla Turkuun. Kun hän rupesi lukemaan montako kirkkoa oli, vaipui Kaskaksen torppa taivaan rannan taakse. Uudet esineet poistivat tutut vanhat mielestä. Näyttipä hänestä ikään kuin vuoret olisivat olleet täällä korkeammat, laaksot syvemmät, kylät väkirikkaammat, karjat hyväruokkoisemmat, ihmiset viisaammat. Kesä-ilma ja vaihtelevaisuus kaunisti kaikkea. Hagar oli taas muuttunut. Hän joi ilmaa ikään kuin terveyden pikarista. Täällä hän jälleen saattoi hengittää, täällä hän ei ollut muita huonompi; täällä ei kukaan tietänyt, että hän oli mustalaislapsi.

He eivät vielä ennättäneet penikulmaakaan torpasta, kun Hagar hämmästytti holhojaansa rohkeamielisyydellään. Hän oli nyt yhtä puhelias ja iloinen, kuin hän tähän asti oli ollut äänetön ja alakuloinen. Hän nauroi, lauloi, kertoi, kysyi. Miksikä oli järvi noin sininen? Miksikä kettu juoksi tien poikki? Miksikä toisen kirkon tornin huipussa oli kukko, kun toisessa oli risti. Miksikä tuo vanha sotilas kulki kainalosauvalla? Mitä Lydik Larsson Turussa tekisi, ja mitäpä hän itse siellä tekisi?

Hovi-oikeus raskautti tullimiestä asetuksen seitsemännen käskyn koko painolla. Hän tarvitsi huvitusta, ja alensi itsensä tytön alituisia puheita ja kyselmiä kuuntelemaan ja niihin vastaamaan. Näissä puheissa huomasi toisinaan muutakin, kuin lapsen uteliaisuutta. Tuo luonnollisuus ja viisaus yhdistettynä saatti oikein viehättää. Olisipa ollut elämää Tuurholmassa, jos Hagar olisi tullut tullimiehen kasvatiksi!

"Turussa", sanoi tullimies, "on suuri juhlapäivä. Sinne perustetaan _academia_."

"_Academia?_ Mikä se on?"

"Suuri oppikoulu."

"Saanko minä ruveta käymään akatemiassa?"

"Saat sinä katsella sitä ulkopuolelta, ei sitä ole kielletty."

"Oohoh! Saanko Turussa kirjoja?"

"Kyllä sinä saat koko troijalaisen sodan ja vieläpä troijalaisen rauhankin lisäksi, jos tahdot."

"Elääkö _Cannabis_?"

"Elää. Hän on saanut kirjansa takaisin ja lukee nyt latinaa kesyn variksen kanssa."

Hagarin silmät säihkyivät.

"Halukkaammin olisin hullu kuten _Cannabis_, ennenkuin häntä tahtoisin ivailla!"

Tullimies katsoi kummastellen tyttöä. Hän oli tosiaankin saanut kolme vuotta ikää lisäksi.

Matkaa oli kestänyt kolmatta päivää, kun lähenivät Turkua. Lydik Larssonin mieleen johtui, että hänen ehkä tarvitsisi kummitytölleen puhua heidän aiotusta käynnistään presidentin luona.

"Onko Dordei kertonut sinulle jotakin äidistäsi?" Vastaus viipyi. Tuo polttava kysymys, nimileima, kunniakysymys oli tässä taas esillä.

"Me olemme pudonneet tähdistä", vastasi Hagar estelevästi.

"Hm... niin, yksi putosi, se oli äitisi ja hän kuoli siitä putouksesta. Jos hänen armonsa presidentti tahtoo sinua nähdä, niin lupaatko olla tottelevainen, sekä muistaa, ettet häntä suututa sellaisilla tempuilla, kuin sinulla oli tuolla torpassa viimein?"

"Eikö hän kärsi, että linnut puhuvat?"

"Älä nyt ole olevinasi! Hän ei kärsi, että köyhät lapset näyttelevät nyreää, ynsistelevää muotoa."

"Pitääkö hän lupauksensa?" kysyi Hagar ja hänen silmänsä säihkyivät uudestaan.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Minä tarkoitan, että hän on kovin ylhäinen ja minä kovin köyhä."

"Se oli varmaankin paras", ajatteli tullimies ollen pahoillaan, "etten ottanut tyttöä. Hän on minusta liiaksi viisas."

He tulivat Turkuun tiistaina, juuri kun vaskitorven ääni ilmaisi että keskiviikkona oli juhla. Pietari Luth oli hankkinut heille kortteerin eräässä, tuon kansasta täytetyn kaupungin syrjäisessä paikassa. Ahtaan huoneen nurkka oli kylläksi suuri hänen rikkaalle lankomiehellensä. Hagar sai makuupaikan itselleen ullakossa. Pietari Luth oli nyt ylioppilas ja siis myöskin yhtenä tämän suuren päivän sankareista, sillä ensimmäisten ylioppilaitten lukumäärä nousi ainoastaan 44:ään.

Ei ollut helppo tässä juhlatouhussa päästä niin mahtavan henkilön puheille, kuin presidentti Juho Kurki oli. Mutta kilisevä kädenpuserrus hovimestari Antonius Papen luona sai paljon toimeen. Lydik Larsson pääsi jo tiistai-iltana neljänneksen tunnin ajaksi presidentin puheille. Vastaan-otto ei ollut oikein suosiollinen. Siinä sai tullimies ankaran nuhtelun leväperäisyydestään tullitulojen ylöskannossa; tämä asia oli niin suuri, että hän siitä saattoi menettää virkansa. Kenraalikuvernööri oli suuruksissaan niistä petoksista, joita oli harjoitettu. Tullimies saisi kuitenkin uudestaan tulla presidentin puheille torstaiaamuna k:lo 7 saadaksensa laveampaa selitystä hovioikeudessa olevasta riidasta.