Part 1

TÄHTIEN TURVATIT I

Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut

Th. Hahnsson

Helsingissä, G. W. Edlund, 1890.

Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.

ENSIMMÄINEN OSA.

YÖN LAPSET.

SISÄLLYS:

Vulgata. 1. Talviyö. 2. Yön lapset. 3. Satulaton ratsastaja. 4. Karjan pappilassa. 5. Tuurholma. 6. Cannabis. 7. Salaliitto ja tapaaminen. 8. Kreivin aikaan. 9. Wittstockin muisto. 10. Uiva lastu. 11. Olkirasia. 12. Turun akademia. 13. Toinen lastu. 14. Ruotsalainen Leonidas. 15. Neunburgin viimeinen päivä. 16. Kullattu Ruben. 17. Keisarin edessä. 18. Seikkailuja Böhmissä. 19. Tunnettu. 20. Tappelun edellä. 21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona. 22. Tähti.

Vulgata.

Tuskin neljääkymmentä vuotta enempää on kulunut siitä, kuin oppikoulut Suomessa olivat melkein yksinomaan papiksi pyrkiviä varten. Latina kuohui ylinnä ja sen pohjasakona oli kreikka ja heprea. Ylempien luokkien tuli kääntää Uuden testamentin alkukirjoitukset kreikasta ruotsiksi, ja latinaksi, jos oikein oppineeksi tahdottiin. Ja mikäpä hyöty oppilailla tästä oli? Raamattua, tuota kirjojen parasta, he eivät suinkaan oppineet rakastamaan, se päin vastoin kävi heille rasittavaksi läksyksi. Ei tutkita elämän tärkeimpiä totuuksia käsipampun uhalla. Kreikkalaisen Uuden testamentin laita oli sama kuin koulujen pakollisen kirkonkäynnin; onneton se, joka ei jumalanpalveluksen loputtua taitanut kouluhuoneessa kertoa saarnan sisällystä! Kun se onnellinen aika koitti, jolloin poika koulutomusta vapaaksi pääsi, niin hän huokeasti huoaten ajatteli: Jumalan kiitos, ett'ei minun enään tarvitse kirkkoon mennä!

Kun pitkittä mutkitta suorastaan käänsi kreikkaa latinaksi, niin siinäpä opin-näyte, joka esi-isille kelpasi! Vaan koska tämä tehtävä toisinaan oli sangen vaikea, kävin minä toivehikkaassa 13 vuoden iässäni erittäin iloiseksi, kun eräänä päivänä satuin löytämään unohdukseen joutuneen hyllyn romujen joukosta vanhan latinankielisen raamatun. Sepä vasta aarre! Ei hätäpäivää enään! Siinähän nyt oli käännös.

Minä rupesin tutkimaan tätä kallis-arvoista kirjaa. Se ei ulkomuodoltaan ollut juuri miellyttävä: keltaisenharmaa, vuosikausien kuluttama. Vanhoine puukansineen, nahkaselkineen sekä messinkiheloineen ja hakoineen se varmaankin painoi puoli leiviskää. Kummallisia koristeita oli sen kansiin leikattu: Moses ja kymmenet käskyt, David harppuineen, Neitsyt Maria polkien maapallon ympäri kiertelevän käärmeen päätä. [Katolilainen kirkko on väärentänyt 1 Mos. 3:15 sillä tavoin, että se on vaimo eikä vaimon siemen, jonka sanotaan polkevan käärmeen päätä.] Kannet olivat aikoinaan olleet korukannet, mutta se aika ei ollut eilispäivänä, sillä tuossa puhtaana säilyneessä nimilehdessä näkyi selvästi painettuna: _Lugduni Batavorum_ (Leyden) _anno Domini_ MDLXX (1570).

Tämä oli siis tuo oikea-uskoinen roomalais-katolilainen raamattu ainoassa hyväksytyssä latinalaisessa asussaan, _versio vulgata_, tahi kuten sitä tavallisesti kutsuttiin, _vulgata_, tuo yhteinen, vaikka raamattua ei yleensä muut saaneet lukea, kuin kartinaalit, papit ja munkit. Koulupoikakin saattoi käsittää, että tämä latina, jota käytettiin vuonna 400 jälkeen Kristuksen ei ollut Ciceron, ei likimainkaan, mutta vähäpä siitä, tämä oppineitten kieli piti koulussa sujuman kääntäessä, kuten vesi virrassa; siis täytyi vain rohkeasti sanat suusta löperrellä.

Pian havaitsin, ett'eivät kannet ainoastaan, vaan myöskin painos oli aikoinaan ollut korupainos. Nimilehden kirjoitukset sekä lukujen alkukirjaimet olivat kauniisti koristettuja. Tekstiin oli sovitettu lähes 200 puupiirrosta, joista toiset olivat vähempää, toiset suurempaa kokoa. Tässä näki jotenkin karkeita maalauksia, ilman varjoja, ilman perspektiiviä, jotka kuvailivat raamatun tärkeimpiä henkilöitä ja tapauksia luomisen ajasta, (jota kuvaillessa taide parka tavallisesti ymmälle joutuu), aina uuteen Jerusalemiin Johanneksen ilmestyskirjassa, joka aine on yhtä suurena taiteiliain vastuksena. Parahiten oli piirtäjä onnistunut kuvatessaan Vanhaa testamenttia, joka olikin saanut runsaamman kuvaston osakseen, vaan Uusi testamentti, sehän vielä meidänkin aikoina on piirtäjän kuvauskynälle kiittämätön ala. Sen päähenkilö on liian pyhä, tuosta näkyvästä esityksestä haihtuu henki pois. Eipä Gustave Dorekaan ole onnistunut saamaan mitään aikaan Paavalin epistoloista. Sitä paitse ei taiteiliakaan voi elävästi nähtäviin saattaa enempää, kuin mitä hän itse on kokenut, ja mikä pyhää on, sitä pitää puhtain käsin koskea. Raamatun kuvaaminen on kuten urkujen sävelet, ne eivät soinnu, jos niitä käytetään maallisiin tarkoituksiin.

Tämä kirja varmaankin oli ollut monen käden käyttämänä. Kansien sisäpuoli sekä tuo nimilehden edellä oleva kellastunut lehtirepale olivat melkein täynnä sen omistajien tahi lukijain nimiä. Useimmissa oli _us_ päätteenä, mutta muutamat kuitenkin loppuivat vähemmän klassillisesti. Nimilehden keskustassa oli suurilla kankeilla kirjaimilla piirretty vuosiluku 1642, ja sen ylipuolella nähtiin kuninkaallinen nimileima, kruunattu yhteenliitetty C. R. Mitäpä se lienee merkinnyt? Minua ei ensinkään haluttanut tuohon tuhlata mitään arveluita. Lehtien kapeisiin reunustoihin oli paikka paikoin tehty kirjoitusmusteella latinankielisiä muistutuksia, jotka olivat vanhuudesta valjenneet. Useimmat koskivat tekstin tahi toisintojen selityksiä.

Parahiten nuot lukuisat kuvat minua miellyttivät. Näissä sievistämättömissä karkeissa muodoissa oli jotakin viehättävää semmoisen mielikuvitukselle, jonka taidevaatimukset eivät vielä suuria olleet. Goliat ja David, noita Endorissa, Makkabealaisten sodat, -- mitkä voitot ja kuvaukset! Taistelukenttä täynnä luita, jotka Herran sanasta Hesekielille saivat ruumiin ja hengen, -- Ilmestyskirjan lasimeri tulipatsailleen ja patsaan yläpuolella aurinko, jota taivaankaari ympäröitsi, -- seitsemän sinettiä ja seitsemän pasunaa, -- siinähän aineksia, joista valveillakin saattoi uneksia!

Ilmestyskirjan 6:nnessa luvussa oli kuvattuna kuuden ensimäisen sinetin avaaminen. Valkoisen hevosen ratsastajan jäljessä näkyi sitä seuraavat kolme ratsastajaa, mustan hevosen ja hiirenkarvaisen hevosen ratsastajat hyökkäsivät tuhoa tuottavana maailmalle. Ruskean hevosen ratsastaja minusta hirvittävimmältä näytti. Minä katsoin tekstiin ja luin:

_"Ja ruskia orhi meni ulos; ja sille, joka sen päällä istui, annettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen toisensa tappamaan; ja hänelle oli suuri miekka annettu."_

Kolmentoista vuotias poika tirkisteli noita sanoja, mutta ymmärsi ne vain puolittain. Hän ymmärsi, että tuo ruskea hevonen merkitsi _sotaa_, mutta hän ei käsittänyt, että se saattoi olla rangaistustuomiona. Mitenkä? Sota, joka kasvattaa sankareita ja voittajia, sota, joka kansat uuvuksistaan herättää; sota, joka on vapaan miehen jaloin ammatti ja uljain urhotyö; sota, joka historian ihanimmat lehdet täyttää ja saattaa pikemmin kuin mikään muu, ihmisnimen ikimuistettavaan maineeseen, olisiko siis tämä jonakin kurituksena? Olisiko tämä verrattava kunniaa tuottamattomaan nälkä- ja ruttokuolemaan? "Ottaa rauha maasta pois?" Pelkurien rauha?... "Tappaa toisiansa?" Olisiko tämä sankarien elatuskeino?... Ja tuntien itsessään parempaa urhoollisuutta, etevämpää tietoa maailmanhistoriassa, sulki tuo koulun nuori latinan-oppinut mahtavan ylenkatseellisesti kirjan jykevät puukannet kiinni.

* * * * *

Mene, ihmistekojen ja jumalallisten neuvojen parraton tuomari; elämä on sinua opettava oikeammin tuomitsemaan. Tiedätkö mikä sota on? Sota on inhimillinen intohimo järjestettynä joukkoihin. Sota on viha ja murha. Sota on hätä ja kuolema. Sota on valhe ja petos. Sota on voimallisemman ylpeys ja heikomman nöyryyttäminen. Sota pilkkaa Jumalan ja tallaa ihmisten lakia. Väkivalta on sen lippu ja sen tunnussana, yhtä valheellinen kuin jumalaton, on Napoleonin lauselma, että Jumala on aina mukana siellä, missä lukuisimmat kanuunat ja suurimmat pataljoonat ovat. Sota on pedoksi muuttunut ihminen. Sota on törkeä itsekkäisyys, joka lukemattomat uhrit allensa polkee. Sota kieltää kaikki sivistysmuodot ja käyttää väärin kaikki tieteet. Sota on Kain nuijinensa ja kulkee aikakausien läpi todistuksena ihmisen lankeemisesta.

Sinä, joka ylistelet sotaa, oletko nähnyt tappotannerta taistelun riehuessa sekä sen tauottua? Oletko käynyt sotalasaretissa? Niin, kuolleet ovat saaneet levon, mutta oletko lukenut raajarikkoiset ja oletko kukkuralleen mitannut kurjuuteen jääneitten kyyneleitä? Arvaatko, mitkä voimat ovat hukkaan menneet, ja kuinka paljo on tuhlattu leipää, jota nälkäisiltä on riistetty? Hävitetyt vainiot saattaa uudestaan kylvää, poltetut kaupungit ja kylät uudestaan rakentaa, mutta _aikansa_ harventuneeseen sukupolveen on sota laajalle polttanut kovan taantumisen ja tapain turmeluksen polttohaavan.

Älä ylistele sotaa, hyväksy se siltä kannalta kuin Herra avio-eroa: ihmisten kovuuden tähden! Sotaahan täytyy olla maailmassa niin kauan, kuin ihmissydämmien itsekkäisyys nousee kapinaan toinen toistansa vastaan, aseta toinen Cordillerien rinteille ja toinen Himalayan laaksoihin, niin sota sittenkin on saava sijansa maailmanhistoriassa.

Mutta jos aseet poistetaan? Jos puolueettomia ollaan? Poista intohimot, karkoita kunnian- ja vallanhalu, voitonhimo, kateus, kärsimättömyys, ylpeys ja kaikkinaiset halut; täytä kymmenet käskyt rakkauden lain mukaan ja puhu sitten puolueettomuudesta! Siihen asti saattavat kansaoikeus ja rauhanliitot mahdollisesti vähentää, vaan eivät koskaan lopettaa sodan kurjuutta. Ihanat iäisen rauhan unelmat, halajava huokaus, joka aikakausien läpi on kulkenut aina ihmiskunnan lapsuuden sadusta saakka, miksi pettyvät ne yhä uudestaan, miksi ne aina verivirtoihin uppoavat? Siksipä, että profeetan ihana näky siitä ajasta, jolloin lauma on laitumella leijonan parissa ja lapsi pistää kätensä kyykäärmeen pesään, edellyttää, että "Herran tunto täyttää kaiken maan, niinkuin vesi peittää meren." Saata meitä sinne, Henki, joka maailmaa johdatat, niin iäinen rauha ei enään ole paljas satu!

Siihen saakka tee työtäsi, paljastettu miekka, jota ensi kerran käytettiin paratiisin suljetuilla porteilla; tee tehtäväsi vitsana ja kurittajana! Ja kun sinua käytetään puolustamaan iäisyysmietelmää tahi suurta aatetta, joka vie meitä lähemmäksi lopullista päämaaliamme, niin muista, että sinua käytetään sodan vastustajana eikä sen oikeuttamisen todisteena! Muista, että sinussakin on viattomasti vuodatetun veren pilkkuja ja paina nöyrästi kärkesi sen _"rauhan"_ edessä, jota sinäkin vasten tahtoasi olet taistelussa loukannut.

Ruskean hevosen ratsastaja yhä edelleen ratsastaa. Hevosen kaviot tallaavat maan ruohon, sen sieraimet korskuvat tulta sinertävän meren ylitse. Aina se on satuloittuna, aina varustettuna. Väliin se vauhtinsa hiljentää, ohjat riippuvat höllänä, ratsastaja näyttää nukkuvan, kuten Hunni ratsunsa selässä. Mutta eipä hän nukukkaan, hän vain levähtää vähän, hioaksensa miekkaansa sekä paremmin kiinittääksensä satulahihnansa. Nykyhetkessä on hän yöt päivät varustettuna, ja paremmin kuin koskaan ennen, sekä odottaa vain ilmoitusmerkkiä jostakin kaukaisesta paikasta idässä. Miksikä hän istuisi ratsun seljässä, joll'ei taistelemista varten? Ja jonakin päivänä, aivan aavistamatta kuuluu torven toitotus, kannukset painetaan ratsun kylkeen, hävittäjä lähenee ja tuossa tuokiossa on hän meidät saavuttanut. Pois tuo kaunisteleva puhe ihmiskunnan edistymisestä, sivistyksen aikakaudesta, vapaudesta, tasa-arvosta, veljeydestä! Pois kaikki päivän huvitusten, elämän mukavuuksien ja hehkuvien puolueitten pienet puuhat! Tuo hurmaava valssi taukoaa, viini vuotaa santaan, vaali-uurna kukistuu kumoon, puhuja-istuimet horjuvat, kirjapainot kahlehditaan, tykistöt laativat lakia. Ruskean hevosen ratsastaja on ainoana tuomarina, ja hänen lakinsa on _vae victis_!

Tämä kaikki joksikin aikaa. Sota, joka kaikki syö, joka kieltää kaiken muun, paitsi voiman, ei saata olla ilman polttopuita. Sen täytyy jälleen rakentaa, jälleen kylvää, saadaksensa jälleen koota uusia voimia. Kansoissa on jäntevyyttä, he parantavat aukot, rakentavat uudestaan ja rupeavat uudestaan hengittämään, ellei veri ole heistä jo kuiviin vuotanut. Ruskean ratsun ratsastaja ajaa ohjat höllällä, mutta varustelee itseänsä tulevaan kilpa-ajoon. Hän käyttää sitä aikaa, jota rauhaksi sanotaan, mutta joka vain onkin aselepo, nylkeäksensä kansaa sotajoukkojen varustamisella. Hän tahtoo sen tuoreemmat vesat, ei häntä tyydytä vanha työkalu. Hän tahtoo määränsä nuoria miehiä, jotka ovat elämänsä parhaassa iässä. Hän tahtoo määräpisarat työmiehen hikeä, äitien ja pariskuntien kyyneleitä. Hän tahtoo korkomääränsä kansojen säästörahoista. Hän tahtoo määränsä olentoja, saadaksensa niillä hävittää toisia olentoja. Ruskean hevosen ratsastaja on unohtavinaan, että, jos kansalainen on olemassa valtiota varten, niin valtiokin on ihmiskuntaa varten.

Näin ratsastaa hän yhä edelleen ajassa, hyvin tietäen, että hän ratsastaessaan joka askeleelta joutuu lähemmäksi omaa häviötänsä. Ratsun juostua ohjat hellitetään, ohjain hellittyä taas ratsastetaan. Paljon uutta ja parempaa ehkä versoo hevosen kavioin alta; onhan myrskylläkin tehtävänsä ilman puhdistajana. Mutta myrsky kuuluu ainoastaan olemisen vaihtelun-alaisiin alempiin ilmakerroksiin. Korkeammissa on tyventä.

Sodalla ei ole yhtään muuta järjellistä päämaalia kuin kieltää itseänsä. Ruskean hevosen ohjaaja ratsastaa kohden aikojen loppua, jolloin taistelunkaan poikki taitetaan, kaikki sodat myrskyilleen ja verisine vaatteineen tulessa poltetaan eikä mikään kansa enään miekkaa nosta toista vastaan.

1. Talvi-yö.

Advigila, Domine.

Lukija, sinä joka tartut ovenripaan, mennäksesi ulos pimeään yöhön, miksikä et jää lämpimään, valoisaan kotiisi? Vielä on aikaa. Vielä lamppu palaa, vielä tuli liedessä paukkuu, vielä koti sinulle avaa turvallisen, rakkaan, uskollisen helmansa! Älä lähde ulos tuntemattomaan yöhön! Sinä et tiedä mitä, tahi kuka sinun vastaasi siellä tulee. Täällä on juuresi, täällä se lyhyt hetki, jossa elät. Yö tuolla ulkona on pimeys, jonka lävitse emme näe, on muinaisuus ja tulevaisuus, jonka välillä ihmiselämän katoava kipinä loistaa ja sammuu...

Sinä lähdet? Et tahdo mennä kauas, tahdot seisahtua portaitten viereen, sinä tahdot laskea aluksesi ankkuriin nyky-ajan tunnettuun satamaan ja antaa sen liikkua vain niin pitkälle, kuin venhenuora ulottuu. No mene siis, minä tahdon seurata sinua toisen pimeyden lävitse joka vie muinaisuuteen; -- sen toisen pimeyden lävitse joka vie tulevaisuuteen, johdattakoon sinua Jumala lempeine tähtineen. Huomaa, että menneen ajan historialle on annettu nimi: "ein rückwärts gekehrter Profet."

Tuo ensimmäinen pimeys on valtava ja nielaisee maailman. Talvi-yö peittää kaikki, kuten teräksellinen kilpi. Mutta teräskin saattaa kiiltää, ja vähitellen, kun silmäsi terät suurenevat, havaitset taivaan ja maan välillä rivin haahmoviivoja.

Edessäsi on äärettömiä varjojen ympäröimiä jääkenttiä. Varjot saavat selvemmät muodot: jäälakeutta, joka äsken näytti loppumattomalta, piirittää metsät ja manteret kahdelta puolen. Pian havaitset niiden somat polvekkeet, jotka pehmeänä, selvänä kehyksenä ympäröivät tuon valkoisen taulun.

Missä on pimeys? Sitä ei enään ole olemassa, lukemattomat vapisevat nuolet, lumen, ilman ja tuon loistavan kaarroksen valopilkut, joka maailmaa ympäröitsee, ovat sen lävitse ampuneet. Oi nuot äänettömät, levolliset tuikkaavat tähdet, jotka todistavat luomisen suuruutta ja Luojan kaikkivaltiaisuutta, nehän kauan aikaa luultiin olevan olemassa vain maailman yön valona! "Mutta kun näen taivaat, Herra, sinun kättesi työt, kuun ja tähdet, jotkas valmistit, mitä on ihminen ettäs häntä ajattelet ja ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?"

* * * * *

Valkoisella jäälakeudella mutkistelee hienona, tuskin näkyväisenä piirtona ajotie. Lumen heijastaessa saattaa siinä nähdä tumman pilkun, joka tarkemmin tarkastellessa havaitaan olevan leveä, kahden hevosen vetämä ajoreki. Paitsi ajajaa, on reessä kaksi lammasnahkaisiin turkkeihin verhottua miestä. Pakkanen on kova ja lähenisi varmaankin elohopean jäätymäkohtaa, jos lämpömittari jo siihen aikaan olisi ollut keksittynä. Matkustajien korville nostetut turkinkaulukset ovat, kuten hevosten harjatkin, ihan härmäisiä. Lumi narisee teräksisien reen-anturain alla. Jääkenttä näyttää olevan, kuten taivaskin, tähtösiä täynnä.

No nyt siis seisomme menneisyyden tanterella ja tunnemme sen ajan pääpiirteet. Me olemme asettuneet Uudellemaalle Karjan pitäjään ja näemme edessämme jäätyneen järven. Aikakausi on Kustaa II Aadolfin. Reessä istuvat miehet ovat Suomen ensimmäinen tiedemies, tuo kiitetty Tammisaaren pastori Sigfrid Forsius sekä Helsingin tullimies Lydik Larsson, jonka nimi sattumuksesta on joutunut jäämään aikakirjoihin. Molemmat ovat matkalla viimeksimainitusta kaupungista Tammisaareen.

Tullimies, hyvätietoinen, hyvin verhottu ja puhelias neljänkymmen-vuotias mies, jonka leuassa oli suuri luomi, veti kireämmälle mittavaa matkavyötänsä ja sanoi pitkälle, laihalle, seitsenkymmen-vuotiaalle matkatoverilleen, joka kehnonpuolisessa turkissaan näkyi vilusta värisevän:

"Pistäykää vällyjen sisään, Sigfrid mestari, te kuolette viluun! Meillä on vielä puoli penikulmaa Uuskylän taloon, enkä minä tahdo omalle tunnolleni taakaksi sitä, että olisin kyydinnyt noin oppinutta miestä, kuin te olette, kankeaksi jäätyneenä Tammisaaren."

"Ei haita", vastasi toinen. "Köyhä elonkipinä kestää kyllä niin kauan, kuin Jumala puhaltaa tuohon sammuvaan hiillokseen. Minulla on tässä parempaa seuraa, kuin teidän lämpöisen vällynne alla."

"Sepä minulle suureksi kunniaksi, Sigfrid mestari", sanoi tullimies, "onhan se minun kunniani, että te tahdotte istua reessäni, minun kun kuitenkin täytyi tätä tietä matkustaa. Te olette arvoisa mies, te, mutta minä vain oppimaton ruununpalvelia, joka ansaitsen jokapäiväisen leipäni suolasta ja sillistä, ellen satu saamaan hollantilaisen palttinakankaita takavarikkoon. Uskokaa pois, ettei hän minua helposti petä. Ja jos niinkin olisi, että mies ja hevonen sotaan tarvittaisiin, koska minulla on kuninkaallisen majesteetin kirjat Tuurholmaan, niin kyllä minun Antti Hackspet'ini on näyttänyt venäläisille mistä David olutta osti. Mutta totelkaa nyt neuvoani, menkää vällyjen alle, sillä sielu tässä pöpöräksi jäätyy tämmöisessä koiran ilmassa... Katsokaa, tuossa lensi tähti! Ihmiset sanovat sen tietävän suoja-ilmoja, mutta sen te paremmin ymmärrätte."

Tuo oppinut mies ei pitänyt vastausta tarpeellisena. Hän yhä lakkaamatta katseli tähtikirkasta taivaankantta, joka tässä kuivassa, läpihohtavassa talvi-ilmassa näytti räiskyvän ja säkenöivän. Näkö-ala jään ylitse oli niin lavea, kuin hän suinkin toivoa saattoi, mutta tie mutkaili ja vaati häntä välistä kääntymään, kun hän tahtoi pitää silmällä niitä tähtiryhmiä, jotka viimeksi olivat joutuneet hänen tarkan huomionsa alaisiksi. Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja huudahti melkeinpä hämmästyneenä:

_"Advigila, Domine, hae noet e nascentibus!"_

"Mitä sanoitte?" kysyi Lydik Larsson uteliaasti. "En häpeäkseni minä tullijärjelläni tuota käsitä, minä en latinaa ymmärrä enemmän kuin koira."

"Minä sanon", vastasi Sigfrid mestari: "Herra, kaitse niitä lapsia, jotka syntyvät tänä yönä! Heille on suuret lahjat annettu ja he loistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja saattavat sammua pimeyteen."

"Senkö te saatatte lukea tähdistä?" kysyi tullimies teeskentelemättömällä kummastuksella.

"Ihminen päättää, Jumala säätää. Täällä näemme puolittain kuten peilissä tapauksessa, mutta koska täydellinen tulee, sitte vajaa lakkaa. Siinä hetkessä kun ihminen maailmaan syntyy, on hän maailman järjestyksen alainen, eikä löydy mitään niin suurta eikä mitään niin pientä, joka ei ole siihen liitetty. Mikä siis maailman järjestys sinä hetkenä on, se on sen ihmisen juuri eli _ingenium_, joka silloin syntyy. Mutta se juuri kasvaa eri tavalla maailman erilaisissa ilmoissa, joita Herra johdattaa, ja niin versoo samasta juuresta erilaisia puita, jotka kuitenkin ovat samaa lajia. Tähtiä tulee pitää aurinkokellona, jonka mukaan maailma kulkunsa asettaa, vaikka aurinko ei asetu kellon, vaan kello auringon mukaan."

"Mitähän kummallista se sitte lieneekään, joka nyt taivaalla vallitsee?"

"Tänä yönä Jupiter hallitsee niin ihmeellisellä voimalla, että se harvoin ennen on tapahtunut, ja sepä tavallisesti ennustaa suuria lahjoja. Vaan hänen takanaan näkyy Saturnus, johon ei ole uskomista ja minä luulen, että hän vie häviöön sen, joka muuten olisi kunniaan kohoavaa. Mikä yhtäläistä on, käy hänen valossaan erilaiseksi ja monet vaarat ovat tulossa, kuitenkin ilmaantuvat ne enemmiten mielen muuttelevaisuudessa. Olemme Joulukuussa ja aurinko kulkee Joutsimiehen merkistä Kauriin merkkiin. Joutsimiehen lapset ovat hyvänlaatuiset, mutta Kauriin lapsilla on makeasti puhuva kieli, lupaavat paljon, jota eivät teekkään ja ylistävät itseään sekä etsivät enemmän ihmisten kiitosta kuin Jumalan. Siis, mikä nyt syntyy on mahtavaa, vaan ei pysyvää laatua, kosk'ei se paremmin kuulu Joutsimiehelle kuin Kauriillekaan. Pankaa tämä mieleenne, Lydik, koska te luultavasti elätte kauemmin kuin minä."

Tullimies, joka samati kuin koko hänen aikakautensa, uskoi tähtien vaikutuksiin, aikoi juuri uudestaan kysyä jotakin yön salaisuuksista, kun tien polvekkeessa kaksi rekeä näkyi tulevan heitä vastaan, ajaen hurjaa vauhtia. Ensimmäisessä, raskaaksi sälytetyssä reessä, istui lyhytläntä mies, puolalainen nahkatakki päässä ja huimasi kaikin voimin piiskallaan vaahtoisia hevosiansa. Toisessa reessä eräs nainen ja kyytimies vaivoin saattoivat seurata ensimmäisen jälkiä.

"Puoli tietä kruunun virkamiehille!" huusi tullimies mahtavasti, samalla kun hänen ajajansa tuskin ennätti väistyä sivulle päin hankeen.

"Hol' dich der Teufel!" vastasi mies, hurjasti viuhtoen piiskaansa, ja oli muutamassa silmänräpäyksessä seuroilleen kadonnut näkyvistä.

"Hevosvarkaita!" mötisi tullimies harmistuneena. "Minä en koskaan enään huoli silakkaa suolata, ellei tuolla omenasaksalla ollut jotakin tekemättä kruunun ja nimismiehen kanssa."

Pian tuli hän vielä selvemmin havaitsemaan, miten vaaralliset maantiet olivat. Ajaja ajoi nyt jäältä kapealle talvitielle, joka vähän matkan päästä yhtyi siihen valtamaantiehen, mikä Karjan ja Pohjan kautta vie Tammisaareen.

Viimeksimainitulla, kinosten soukistamalla tiellä oli syntynyt hirveä melu. Kaksitoista ratsastajaa lännestä päin, oli tullut toista vertaa suurempaa joukkoa vastaan, joka idästä päin tuli reessä matkustaen, eikä kumpikaan joukko tahtonut antaa tietä toisillensa. Malttamatoin äreä komentosana kuului ratsastajien puolelta: "Viskatkaa ne siat hankeen ja paiskatkaa kumoon heidän rekensä!"

Silmänräpäyksessä etummainen ratsastaja ratsasti kumoon etummaisen reen hevoset, ja toiset seurasivat nopeasti hänen esimerkkiänsä. Hirveä meteli syntyi. Hämmästyneet reessä istujat olivat toista vertaa lukuisammat kuin ratsastajat, mutta havaitsivat itsensä äkki-arvaamatta hankeen heitetyksi, hevoset, ajokalut ja ihmiset toinen toistensa alla. Metsässä kaikuivat huudot ja uhkaukset. Kuu, joka juuri oli noussut, hopeoitti kuusien latvat ja laski epävarman loisteensa tämän avuttoman sekamelskan ylitse.

Tuon rekijonon takimmaiset matkustajat olivat sillä välin ennättäneet asettaa rekensä poikkipuolin tietä ja muodostivat siten tiensulun, joka esti ratsastajia pääsemästä edemmäksi. Pakolaisia, jotka koettivat pelastua kahakasta, tuli vastaan tullimiestä, jonka oli täytynyt seisattua vähän matkan päähän noista taistelevista.

"Palatkaamme takaisin, Lydik, palatkaamme takaisin, nuot ovat rosvoja!" huudahti rauhaa rakastava Sigfrid.

Tullimies, joka kruunun varalle piti hevosta ja miestä, tunsi itsensä oikein urholliseksi.