Part 9

-- Mitäpä minä enää hänestä muistan, vastaa rouva Forsberg, -- olin iloissani, kun hänestä pääsin eroon.

Mutta tytöt muistavat jotakin pientä.

Hänellä oli kaunis sormus, jonka hän oli perinyt isoäidiltään. Se oli kuninkaallinen lahja, suku oli aikoinaan ollut hovissa. Hienopiirteinen tämä neiti oli vieläkin, vaikka niin laiha ja hento, että vapisi, kun vain tuli pienikin mielenliikutus. Hänellä oli monta ristinimeä: Matilda Karolina Amalia Sofia. Hän käytti hyvin korkeakorkoisia kenkiä, kauniita nenäliinoja, pitsikauluksia ja erittäin hienoja hajuvesiä. Vielä pitkät ajat jälkeenpäin tuli huone hajuvesiltä. Hänellä piti aina olla kukkia -- vaikka kuinka pieni, mutta aina kukkiva kukka kautta talven. Se oli hyvin epämiellyttävää, kun häntä piti vietämän sairaalaan. Oli päätetty ottaa viekkaus avuksi, mutta hän aavisti sen herkin tuntosarvin ja oli varoillaan. Vihdoin täytyi lääkärin sanoa hänelle totuus, että hän on sairas ja että hän voi parantua vaan huolellisella hoidolla sairaalassa. Hän pakeni nurkkaan, paiskautui maahan ja pureutui kiinni mattoon. "Älkää viekö minua pois!... minä paranen täällä!... Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!" Hän huusi kuin teurastuspöydällä. Lääkärin täytyi miesvoimin viedä hänet ulos.

Kun tämä oli kerrottu, jäi huoneeseen haudan hiljaisuus. Hiljan ruumiissa oli sama tunne kuin silloin, kun myöhään yöllä, yksinään on istunut lukemassa aaveista, saanut ne oikein eläviksi silmiinsä ja sitten nostaa päänsä ja katselee ympärilleen pimeään.

-- Eikö hän olisi tullut hulluksi, jos hän olisi saanut jäädä? kysyi hän soinnuttomasti.

-- Lääkäri vakuutti, että hän joka tapauksessa olisi tullut hulluksi. Vanhaa, degeneroitua sukua... isä oli juonut ja elänyt huonosti. Lääkäri arveli, että juopuneiden tappelu oli herättänyt hänessä joitakin muistoja. Neurastenia kuuluu usein puhkeavan sillä tavalla.

Taas vaikenivat kaikki ja Hiljaa karmi äskeinen kaamea kylmä.

-- Katsokaa! huudahti Elsa, -- hän on ihan kalpea. Mutta Hilja, ei teidän ylioppilaanne tule hulluksi. Hänhän on maalaispoika ja lisäksi sellainen karhunpoika... Joka hänet näkee, tietää, ettei hänellä ole hermoja ensinkään.

-- Jaa, sanoi rouva Forsberg päätään ravistaen, -- ne ovat joskus hyvin arat juuri nuo, jotka tulevat suoraan auran kurjesta. Kun ne joutuvat sivistyselämään, niin on aivan kuin yrittäisi kesyttää jotakin metsän eläintä. Eivät ne menesty...

Hilja sanoi hyvästi. Elsa tarjoutui muuttamaan hänen luokseen siksi aikaa kun ruustinna viipyisi poissa, mutta Hilja pelkäsi Maalia ja kielsi heti.

Hän sai Vaarnakosken palvelijattaren saattamaan. Satoi oistonaan. Joku harva ihminen oli liikkeellä, muuten olivat kadut lohduttoman tyhjät, epätasaisilla käytävillä astui yhtämittaa vesilätäkköihin, lyhdyt tuikkivat sumeasti, kykenemättä ulottamaan valoaan toinen toisiinsa asti. Taivas riippui hyvin alhaalla, läpipääsemättömän sakeana. Siellä oli varastoa viikkokausiksi eteenpäin.

Hilja katsoi velvollisuudekseen ylläpitää keskustelua tytön kanssa, jonka, saali hartioilla, hänen tähtensä täytyi olla liikkeellä tässä ilmassa. Sateesta riittikin koko lailla puhumista, mutta hänen oli vaikea pakottaa ajatuksiaan mihinkään. Matilda Karolina Amalia Sofia oli hänen mielessään. Hän näki lakkaamatta silmissään tuon hennon, turvattoman naisen, hieno pitsikaulus hartioilla, pakenevan nurkkaan, pureutuvan kiinni mattoon ja huutavan: älkää viekö minua pois! Minä paranen täällä. Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!

V

Pitkien, harmaiden viikkojen perästä oli tullut tuulinen yö ja kaiken aamupäivää kulki puhdistava viima pitkin katuja. Illansuussa pääsi aurinko pilvistä.

Jokin säde lankesi viistoon märän kivimuurin seinälle vastapäätä ja näytti jyrkästi valon ja varjon rajan. Hilja tunsi kajastuksen huoneessa, nosti päänsä työstä, näki ikkunan paistavan ja muurin häikäisevän, päästi työn käsistään ja nousi katsomaan.

Aurinko! riemuitsi hänessä ja silmät lensivät kapeaa valokiilaa myöten, joka sattui pihamaalle, niin ylös kuin hän ulottui katsomaan. Hän ei päässyt taivaaseen asti, mutta hän aavisti, että se oli sininen. Muistamatta käsityötään, joka oli pudonnut permannolle, juoksi hän saliin: kukilliset seinät, huonekalut, punainen matto, kaikki oli täynnä valotäpliä, jotka tunkivat esiin kasvinlehtien lomitse. Aurinko, aurinko! riemuitsi hänessä ikäänkuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran ja hän raivautui huonekalujen ja kasvien ohitse ikkunaan. Hän näki auringon kultaisena jättiläispisarana saaren päällä, joka punersi, meren tyynessä välkkeessä ja koko suuren taivaan kelmeän puhtaana.

Hän sulki silmänsä ilosta ja onnesta ja katsoi uudelleen, ja kaikki oli taasen kuin se ensi kertaa olisi avautunut hänelle. Hän hengitti syvään ja näki kultaisen pisaran tulevan pienemmäksi ja lehdettömän metsän ympärillä rusottuvan punaisemmaksi ja samalla tummuvan. Vihdoin tipahti pisara. Mutta korkealla, avaralla taivaalla näkyi vielä sen loisto.

Hilja tunsi vaatteiden ahdistavan rinnan kohdalta ja huoneiden olevan pieniä ja tukahuttavia. Hän tarvitsi avaruutta ympärilleen ja taivasta päänsä päälle. Jokin henkinen tauti olikin jo pannut siemeniään häneen -- hänen täytyi päästä puhaltamaan pois ne.

Sormustin oli vielä hänen sormessaan, hän ei malttanut lähteä ruokasaliin viemään sitä, vaan pisti sen taskuunsa. Hän ei tahtonut saada käsivarsiaan päällystakin hihoihin, hänellä oli sellainen kiire ulos taivasalle, ikäänkuin sade taas olisi ollut uhkaamassa. Hänen sisässään oli kaikki liikkeessä ja läikkeessä, hän tunsi halua juosta, huutaa ja langeta jonkun kaulaan... Vielä kalossit! Ne eivät pysyneet jalassa, kun hänellä oli ohuet kotikengät, täytyi lähteä vaihtamaan kenkiä. Yritti jo harmittaa, mutta kun hän tuli omaan huoneeseensa, joka nyt tuntui pimeältä, niin oli siellä hymisevän lämmin ja kaikki hymyili häntä vastaan. Täytyi malttaa solmia kengät ja pysähtyä kirjoituspöydän ääreen tervehtimään Armasta. Hän nosti venetsialaisen maljakon ruusuineen korkealle kädessään, toi sen kasvojensa luo ja hengitti haaltunutta hajua. Sitten hän varoen laski maljakon käsistään, karkasi keittiöön sanomaan Maalille, että lähtee kävelemään ja pyöritti häntä ilossaan pari kierrosta permannolla.

-- Mitä laitetaan illalliseksi? kysyi Maali ystävällisenä.

-- Ei mitään! En minä nyt ruokaa tarvitse! lauloi Hilja jonkinlaisella nuotilla. -- Tai ehkä sentään voileipää! huusi hän käytävästä ja juoksi yhä hyräillen läpi huoneiden portaisiin. Vasta katua liketessään rupesi hän alentamaan riemuaan, kun muisti, että nyt tulee jo ihmisten joukkoon. Joku kaverikin portaissa. Herra se oli ja kovin hitaasti hän kulki, pitäen kaidepuusta kiinni. Hilja pidätti lauluhaluaan ja oli juuri suikahtamaisillaan ohi, kun herra nosti hattuaan. Se oli Mataristo.

-- No te! huudahti Hilja iloisesti, -- minne te menette? Joko te olette pystyssä?

-- Tänäänhän minä nousin, vastasi Mataristo hämillään. -- Tohtori sanoi, että pitää olla ulkona paljon. Lähden vain kävelemään Eläintarhaan päin.

-- No kävelemäänhän minäkin lähden! nauroi Hilja ikäänkuin olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, että he menevät yhdessä. -- Eikö nyt ole ihanaa, että aurinko taas paistaa. Ah, minä olen niin onnellinen! Olipa se hyvä, että te tulitte, niin minä edes jollekin saan puhua... Pitääkö teidän astua noin hiljaa?... Ai niin tehän olette ollut kipeä. Tämä kirkkaus tekee minut ihan hulluksi ilosta, lisäsi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen ja pakottautui astelemaan tahdissa toverinsa kanssa.

Mataristo ei sanonut mitään, yskähti vain hämillään. Kirjakaupan ikkunassa seisoi joukko poikia tupakoiden ja nauraen. Elokuvateatterin edustalla oli parvi miehiä. Hekin tupakoivat ja nauroivat. Täytyi astua käytävältä kadulle, päästäkseen ohi.

-- Kuinka te nyt voitte? kysyi Hilja heidän taas kulkiessaan rinnan.

Mataristo punnitsi epäluuloisena ennenkuin vastasi.

-- Lääkäri sanoo, että hermoni ovat epäkunnossa.

-- Minä kuulin sen teidän ystävältänne. Sitä ei uskoisi, te näytätte niin terveeltä. Miten ne ovatkaan joutuneet epäkuntoon?

Hilja huomasi heti, ettei olisi pitänyt kysyä sitä. Mataristo lensi aivan punaiseksi.

-- "Epäsäännöllisestä elämästä", sanoi lääkäri.

-- Tehän olette raittiusmies...

-- Näkyy voivan elää epäsäännöllisesti, vaikka on raittiusmies. Olen kai tehnyt työtä vähän liian rajusti.

-- Ai sillä tavalla! selveni Hiljalle ja hän oli jo kysymäisillään, miksei Mataristo ruvennut papiksi, mutta pelästyi itse kovakouraisuuttaan ja vaikeni ajoissa.

Mataristo kertoi silloin kysymättä pääasiallisesti tehneensä pikakirjoitustyötä. Hän oli kirjoittanut suomentajille, sitten hän oli ollut referenttinä kokouksissa ja niissä kai hermostui, kun ne monesti veivät niin myöhään. Valtiopäivillä hän niinikään oli ollut pikakirjoittajana. Yliopistossa hänellä oli pääaineena venäjän kieli ja kirjallisuus...

Hän hätkähtää äkkiä avomielisyyttään ja samalla ilmettä Hiljan kasvoissa. Nuo kasvot ponnistivat pysymään mukana, mutta ajatukset menivät väkisin muualle. Kun he olivat päässeet siihen missä Eläintarhan ja Sörnäisten tiet eroavat, näkyi taivaalla pitkä, keltainen valovyö, joka jakoi pilvien harmauden kahtia, taivaanranta oli kylmän sees. Lahden likainen vesi kiilsi ja kuvasti sekä harmautta että keltaista vyötä. Pinnalla rannassa uiskenteli suuria, sinipunertavia rasvatäpliä. Laiturilla vähän matkan päässä oli vaimoja pesemässä vaatteita. He olivat nostaneet ylös helmansa ja kyykkivät kumaroina viruttamassa köyhiä vaatteitaan keltaisen harmaassa vedessä. Rannalla kaidepuiden luona oli heidän käsirattaitaan ja koppiaan. Paksu rääsymaton pätkä oli levitetty aidalle kuivamaan. Kauempaa näkyivät tummat puut ja koko niiden syksyinen lehtikoreus varisseena maahan.

-- Oi, oi, oi! pääsi Hiljalta ja häneen tarttui taasen äskeinen riemastus.

Hänen käsivartensa nousivat, hän hengitti ilmaa läpi koko ruumiinsa, hän läksi juoksemaan, nauroi ja huudahteli. Ja samalla hänen tuli vihlovan ikävä jotakin... jonnekin! Hän olisi tahtonut paiskautua maahan keltaisiin lehtiin ja itkeä, hän halusi siipiä hartioilleen, tahtoi laulaa, nauraa ja kohota.

Hän oli juossut ylös pientä mäkeä ja pysähtyi hengästyneenä harjalla. Siitä hän samaa kyytiä puhaltui alas Mataristoa vastaan, joka ei vielä ollut mäen allakaan.

-- Eikö se nyt ole ihmeellistä, että voi olla näin iloinen ihan ilman aikojaan, huusi hän juostessaan. -- Te kai ajattelette, että minulle on tapahtunut jotakin erinomaista: -- ei mitään! ei mitään! Paitsi että aurinko tuli esiin! Ettekö te ilostunut, kun se rupesi paistamaan?

Hän ei huomannut miten oudosti Mataristo häneen katsoi ja miten hän ponnisteli ennenkuin sai suustaan sanat:

-- Eikö neiti ole kihloissa?

Odottamaton ja oudosti esiin puserrettu kysymys pysähdytti Hiljan kävelemään hänen rinnalleen ja teki hänen ilonsa tyyneksi ja kirkkaaksi.

-- Olen, olen! sanoi hän lämpimästi. -- Sulhaseni on Parisissa. Voi, näkisitte hänet!

Ja vaistomaisesti kävi hän sävyisäksi ja asteli ylpeänä ja arvokkaana pitkin keltaisia lehtiä, joita oli satanut tielle.

-- Keväällä hän palaa ja väittelee. Me menemme sitten naimisiin. Ette usko kuinka onnellista on olla kihloissa. Vaikka se kyllä samalla on hirveää kun pitää erota välillä. Nytkin sulhaseni on poissa yhdeksän kuukautta yhtäperää...

Hän katseli ylös taivaan lakeutta kohti eikä nähnyt miten hänen toverinsa talonpoikaiset kasvot ikäänkuin silisivät ja rauhoittuivat. Hän kulki omissa ajatuksissaan, Mataristo vilkaisi häneen pari kertaa salavihkaa ja huomautti vihdoin, että tie sentään oli aika lailla kuivanut. Vaikka olihan se luonnollistakin, kun yöllä niin oli tuullut. Sitten tuli pitkänlainen äänettömyys.

-- Onko se hauska aine se venäjän kieli ja kirjallisuus? kysyi Hilja äkkiä.

Kysymys tuli höllänä, ilman yhteyttä edellisen kanssa.

-- En minä tiedä, vastasi Mataristo. -- Sanovathan ne, jotka taidetta ymmärtävät, että se kirjallisuus on erinomainen. Minä en ymmärrä sellaisia asioita.

-- Hyvänen aika! pääsi Hiljalta ja hänen mielenkiintonsa heräsi, -- miksi te sitten sitä ainetta luette?

-- Pitäähän jotakin lukea. Se on yhtä hyvä kuin jokin muukin aine. Ja sitten siinä on hyviä stipendejä.

-- Ovatko teistä kaikki aineet yhtä hyvät? Eikö teitä mikään huvita enimmin?

-- Ei... täällä kaupungissa. Minä olen niin maalainen.

-- Sitten teidän pitäisi olla maalla!

Mikä lieneekin ollut, että Hilja tänään niin kovakouraisesti kävi kiinni kaikkeen. Hän huomasi sen taasen itsekin eikä voinut ymmärtää siihen olevan muuta syytä kuin sen, että hän pitkistä ajoista oli niin terve ja elämänhaluinen. Kuinka minä saatankin olla niin epähieno! ajatteli hän, mutta päätteli samalla, että Mataristo oli täynnä arkoja kohtia. Ei häneltä uskaltanut mitään kysellä. Alituiseen tuli kuin lukko eteen.

He olivat päässeet sillalle, jonka alitse rautatie kulki. Kahdenpuolen juoksivat kiskot suorina, kiiltävinä viivoina. Toisella puolen ne haarautuivat kokonaiseksi verkoksi, siellä paloi valoja, sekä kelmeämpiä että kirkkaampia, sekä keltaisia että vihreitä ja punaisia, sekä likempänä maata että ylempänä maasta. Siellä kohosi katto katon takana, muita mahtavampana Kansallisteatterin punertava kupu, sieltä kuului kaupungin humu ja junien vihellyksiä. Toisella puolen yksinäistyivät kiskot ja niiden ympärillä oli alaston, äänetön syysluonto. Kiiltävät viivat menivät kauas pois ja vain jokin kituva lyhty siellä täällä valaisi niiden tietä. Metsän ylle nousi ensin valkoista savua, sitten tuli kiskojen päästä näkyviin juna, maa tärisi, pitkä vaunurivi kaartui käänteessä ja ikäänkuin hyppi korkean penkereen harjalla. He seisoivat ääneti sillalla, odottaen junan tuloa ja kun se vihdoin jyristäen saapui kohdalle, pitkä sauhu perässä kuin liehuva, jättiläiskokoinen hevosenharja, peittyivät he molemmat sauhuun, joka hulmahti ylös sillan raoista, ja syrjistä. Savu sotki heidät kuin säkkiin, he eivät osanneet astua eivätkä nähdä ennenkuin se hälveni. Se huvitti heitä molempia ja heidän tuli vapaampi olla.

-- Minun rupeaa aina, alkoi Hilja ensinnä, -- tekemään mieli kauas pois, kun katselen noita kiskoja. Ajatelkaa nyt, että noita myöten pääsee Parisiin asti!

-- Ja minun rupeaa aina tekemään mieli maalle. Siellä on toista, siellä on peltoja ja navettoja ja terveitä ihmisiä...

Mataristo puhui kiihkeästi, melkein polemisoiden, Hilja katsoi häneen niin hämmästyneenä, että hän heti pakeni kuoreensa. Mutta Hilja ei peräytynyt, hän päätti vaatia hänet uudelleen esiin ja toisti mitä jo kerran oli sanonut:

-- Teidän pitäisi olla maalla. Eihän mikään ole yksinkertaisempaa. Noita myöten pääsee!

Hän viittasi kiskoihin ja naurahti.

-- Niitä myöten pääsee Parisiinkin, mutta ettepä tekään mene.

-- Siinä on vähän eroa: Parisiki vaiko meidän maaseudulle...

-- Mutta pääsy taitaa olla yhtä vaikeaa...

Hilja katsoi Mataristoon pitkään ja hänen katseensa sanoi: nyt en minä ymmärrä, mutta tätä kai ei uskalla kysyä!

On ihmisiä, joihin päästään monilla avaimilla ja on ihmisiä, joihin päästään yhdellä ainoalla. Hilja oli löytänyt sen avaimen, millä Matariston sielu avautui. Se oli maaseutu. Kun puhe kääntyi maaseutuun, leimahtivat kasvot, jotka muuten olivat liikkumattomat, ja kysymykset tulivat vapaina. Hilja vastasi rehellisesti ettei hän oikeastaan ollut kiintynyt maaseutuun. Siellä oli talvella harmaata ja yksitoikkoista -- kesät kyllä olivat ihanat. Palvelusväen kanssa oli usein ollut rettelöjä ja heidätkin ymmärsi sentään varsin hyvin: mitäpä hauskaa oli raataa esimerkiksi kuumana kesäpäivänä kun näki herrasväen olevan huviretkellä järvellä tai loikovan nurmella etsimässä neliapilaita... Ei hän lehmistä pitänyt, ne olivat tyhmiä ja kömpelöitä. Mutta hevoset, kanat ja lampaat ne olivat hirmuisen herttaisia.

-- Oletteko te nähnyt miten lampaat leikkivät! onnistui hän kertomaan. -- Talvella navettasillalla ne hyppivät vastatusten ja puukkivat toisiaan. Meillä oli jokaisella nimikkomme. Ne olivat pieninä niin suloiset ja kiharavillaiset, mutta vanhempina ne tulivat rumemmiksi. Se oli kauheaa, kun tuli vieraita ja jokin nimikoista piti tapettaman. Me itkimme pakahtuaksemme, mutta ei mikään auttanut. Ja teurastuspäivät syksyllä olivat vallan hirveät. Voi, voi kuinka siat huusivat! Me pakenimme peitteen alle, mutta ei se paljonkaan auttanut.

Mataristo huomautti miehekkäästi, että hän pienestä pitäen oli ollut mukana teurastuksessa, ensin sekoittamassa verta, sitten pistämässä. Hilja katsoi häneen kammoen kuin murhamieheen.

-- Kuinka te saatoitte?

-- Täytyihän jonkun tehdä se... Pappilan maito vietiin tietysti meijeriin. Mitä siitä saatiin?

Sitä ei Hilja tietänyt. Äiti oli pitänyt huolen kaikista sellaisista.

-- Mitä te sitten teitte? kysyi Mataristo leikillisesti ahdistaen ja hänen kasvonsa olivat valppaat ja virkeät.

-- Hyvänen aika, puolustihe Hilja, -- ainahan sitä kotona on tekemistä.

-- Virkkasitte pitsiä ja luitte romaaneja.

Hilja tuli vähän hämilleen ja sanoi, että näkymätönhän naisen työ aina on. He olivat joutuneet pieneen kinasteluun ja se auttoi heidät pois siitä kiusallisesta ilmasta, missä ihmiset elävät, jotka eivät voi puhua suoraan, vaikka salaisuus yhdistää heitä.

-- Olisitte ollut navetassa, kiivaili Mataristo -- niin eivät talvetkaan olisi olleet harmaat. Olisitte tuntenut joka lehmän, olisitte pitänyt koelypsyt, tietänyt paljonko joka lehmä antaa, seurannut jokaista vasikkaa ja miten emän ja isän ominaisuudet periytyvät...

Hän oli närkästyksissään maaseudun puolesta, jonka nykyajan ihmiset hylkäsivät. Maaseudulla ei saa työväkeä ja kaupungissa huudetaan työttömyyttä. Onhan se aivan suunnatonta. Hän ei koskaan Helsingissä antaisi avunpyytäjälle penniäkään -- nähkööt vähän nälkää, ehkä sitten oppivat tien takaisin maalle. Ihmisten silmiin on kasvanut kuin kaihi: he eivät näe mitä onnea maaseutu ja ruumiillinen työ tarjoavat. Kyllä maaseutu laskee ihmisen hartioille kovan työn, mutta se myöskin kirvoittaa moninaisella tavalla. Juuri se puoli on joutunut ihmisiltä ikäänkuin peittoon. Hän kuvasi, millä tyydytyksellä ihminen panee levolle, kun jäsenet ovat väsyneet ruumiillisessa työssä. Se on toista kuin tulla kotiin kokouksesta, missä on kirjoittanut muistiin ihmisten riitaisia keskusteluja yli puolen yön! Ja mitä voi verrata hiljaisiin sunnuntaiaamuihin, kun kävelee katselemassa vainioitansa, jotka omin käsin on kyntänyt ja kylvänyt. Ihminen tuntee silloin sellaista voimaa ja onnea, että sitä tuskin voi verrata muuhun kuin siihen, mitä Jumala tunsi luomisen huomenena.

He astelivat tietä, jota kaupunkilaiset verraten harvoin tulevat käyttäneiksi. Talot olivat vanhoja ja matalia, joukosta nousi vain jokin kivimuuri, uutena, vieraana ja ympäristönsä oudoksumana. Puodit olivat maalaisen vaatimattomia, ihmiset, jotka tulivat vastaan, aivan toista väkeä kuin keskikaupungin asukkaat. Kaikki kulkivat asioillaan, saalit hartioilla, työvaatteissa, kantamukset käsivarsilla. Pika-ajurit kävivät harvinaisiksi, hevoset olivat täällä valjastetut kuormien eteen. Keskellä katua käveli juopunut mies vaappuen puolelle ja toiselle, mielettömänä laulaen. Nainen hänen rinnallaan koetti houkutella häntä kotiin.

Seurasaaren tiellä hiljeni liike kokonaan. Ei tullut enää ketään vastaan.

Nurmet olivat vielä vihannat, jokin haalea kukka erottautui lyhdyn valossa. Alkoi tulla huviloita aitauksissaan, autioita huviloita, jotka olivat painuneet talviuneensa. Puut torkkuivat, niiden karva oli ilottoman ruskea, kuten se on siihen aikaan vuotta, jolloin ei mahlajan pisarakaan liiku suonissa. Jostakin kaukaa kuului koiran haukuntaa, muuten nukkui kaikki maassa. Ainoastaan taivas alkoi elää.

Äskeinen kelmeä viiru näytti valuneen yli koko taivaankannen. Kaukaiset kylmänillan tähdet syttyivät.

Kun ihmiset tuollaisina iltoina joutuvat keskelle kuollutta luontoa tähtien alle, niin he turvautuvat toisiinsa ja tulevat ihmeellisen lähelle toisiaan. Varsinkin jos heitä on vain kaksi. Kaikki ympärillä on ääretöntä, itseensä sulkeutunutta -- he kaksi liittyvät yhteen ja avautuvat toisilleen. Eivät he kanna, kuten päivällä, povessaan piikkejä, eivät he näe, kuten päivällä, erottavia pikkuasioita. Hämärä on tehnyt heidät luottaviksi. Ja kuten ihminen tullessaan huoneeseen, jossa kaikki nukkuvat, sulaa hyväksi ja liikkuu varpaillaan, niin hän nukkuvassa luonnossakin käy vilpittömäksi. Ei hän kysy toisen vikoja ja erheitä, ei hänen nimeään -- ihminen on hänen rinnallaan.

Mataristolle tapahtui mitä ei hänelle koskaan ollut tapahtunut, että hän avautui. Hän rupesi kertomaan itsestään.

Hän oli joutunut kansakouluun siten, että rovasti lukukinkerillä oli tullut kiinnittäneeksi huomiota häneen ja koska hän kansakoulussa oli etevä, tuli rovasti kehoittamaan isää lähettämään hänet kouluun. Varoja ei ollut, muuten isän hartain toivo tietenkin oli kouluttaa poikansa papiksi. Rovasti puhui silloin Karoliinalle, Angervon tädille, joka oli rikas, uskovainen nainen, ja Karoliina suostui antamaan korottoman lainan. Rovasti viittasi siihenkin, että jos poika pysyy siivona ja kaikki käy hyvin, niin ei lainaa vaadita takaisin ensinkään.

Pojalle sanottiin, että hän menee lukemaan papiksi eikä hän milloinkaan ajatellut muuta. Hän ylpeili muille pojille siitä, että kun hän tulee papiksi, niin hänellä on kauniita peltoja ja navetta tehdään harmaasta kivestä kolmellekymmenelle lehmälle. Suuremmaksi tullessa hänen mieleensä kyllä johtui, ettei se sentään ole pääasia papin ammatissa. Mutta viimeisellä luokalla ollessa sattui kerran, että rovastin piti matkustaa pois ja hän tuli pyytämään Mattia saarnaamaan. Se oli tietysti suuri kunnia lyseolaiselle. Vaikka hän aika lailla pelästyikin, niin hän kuitenkin samalla oli mielissään. Omaisille se merkitsi vielä enemmän. Heistä tuli äkkiä keskipiste, jonka ympärillä pitäjän huomio liikkui.

Sattui niin kiitollinen teksti kuin kertomus Nainin lesken pojasta. Mutta poikapa ei tahtonut saada siitä kokoon mitään. Hän kirjoitti ja hän repi, häneltä loppui vihdoin paperi, niin että täytyi mennä kauppiaalta ostamaan uutta, mutta saarnaa vain ei tahtonut syntyä. Ja kaiken aikaa hänen tuskitellessaan huoneessaan työnsä ääressä, kohtelivat kotiväet häntä sellaisella erikoisella huomaavaisuudella, ettei hän hetkeksikään saanut unohtaa olevansa odotuksen ja toiveiden alaisena. Sisar keitti juhlamokaa ja kantoi hänelle joka toinen tunti kahvia, isä korjasi siloja kirkkomatkaa varten ja Karoliina pistäysi pari kertaa päivässä asialla. Mutta pappilan kivinavetat ja kaikki mitä poika oli papintoimesta uneksinut, kävivät köykäisiksi sen tuskan rinnalla, mitä hän tunsi valmistaessaan ensimmäistä saarnaansa.

Jospa hän edes kerran olisi tuntenut yliluonnollisen Jumalan läsnäoloa, niin hän olisi voinut häneen uskoa ja häntä julistaa! Mutta häneltä puuttui elävä kokemus kaikkeen nähden, mitä hänelle oli opetettu. Hänen oli mahdoton omaksua ihmeisiin perustuvaa uskontoa, hänen oli mahdoton tuntea, että hän tarvitsi kenenkään sovintokuolemaa, tai että kenenkään sovintokuolema voisi hyödyttää häntä. Kertomus, jonka perustuksella hänen piti nälkäisiä sieluja ravita, oli kaunis tarina, mutta hänen piti esittää se totena. Joko herätti Kristus kuolleen jonkin vielä tuntemattoman luonnonvoiman avulla, tai oli poika vain valekuollut, mutta hänen piti esittää tapaus ihmeenä. Rehellisenä ihmisenä olisi hänen pitänyt saarnatuolista julistaa sana sellaisena, jommoisena hän sen käsitti. Hän tunsi, ettei hän voinut. Ja niin hän viskasi tuleen kaikki mitä oli saanut paperille ja turvautui ruotsalaiseen saarnakirjaan, jonka rovasti oli tuonut hänelle.

Piinan hetkiä olivat ne minuutit, jolloin hän täpötäyden kirkon sakaristossa odotti vuoroaan. Hän olisi varmaan karannut, jollei sääli omaisia kohtaan olisi häntä pidättänyt ja jollei hän olisi tuntenut Karoliinan rahojen painoa. Hän saneli itselleen kaiken aikaa: jos sinä olet olemassa, sinä persoonallinen, ihmeitä tekevä Jumala, niin auta minut yli tämän hetken, ilmoita itsesi minulle, tee se ihme ja minä palvelen sinua uskollisesti jos voin, tai minä kieltäydyn rehellisesti sinua palvelemasta jollen voi.