Part 7

Hän kuuli kellon lyövän -- lieneekö se lyönyt yksi vaiko jonkin puolentunnin lyönnin. Kuumeisen kiireesti hän riisui ja paneutui vuoteeseen. Mutta uni oli kaukana, sydän vain takoi ja ajatus toimi virkeämpänä kuin selvimmällä päivällä. Hän päätti, ettei enää mene Mataristoa hoitamaan.

Mieli lensi yhdestä toiseen, hän makasi kädet niskan alla ja tuijotti kattoon. Ajatus teki työtä päästäkseen ulos jostakin tiheiköstä.

Mataristo oli tähän asti ollut hänelle miltei olematon olento, samanlainen kuin ne tuhannet, jotka kadulla tulevat vastaan ja joita emme huomaa enempää kuin lyhtypatsaita. Nyt hänestä yhtäkkiä oli tullut ihminen, keskus, jonka ympärillä elämä kiersi ja kehräsi, sisältö, joka oli koottu suruista, tuskaisista öistä ja kyynelistä. Hilja olisi tahtonut tietää, mitä varten hän oli itkenyt. Hän ei vielä koskaan ollut kuullut kenenkään itkevän niin. Ja sillä lailla hän oli viettänyt monta yötä ennenkuin Hilja tiesi hänen olevan muuta kuin vuokralaisen, jonka piti maksaa heille huoneestaan.

Kuinka vähän ihminen toisesta tietää ja kuinka vähän hän hänestä välittää! Hiljan tuli kipeästi sääli ja samalla hän tunsi, että nyt ei sairas nuku, vaan tarvitsee häntä. Hän käski häntä pois ja oli tyly, mutta hänelle teki sittenkin hyvää, kun joku hellyydellä häntä ympäröi ja hän odottaa häntä takaisin...

Onko hän hullu! Tuo vieras ihminen sai hänestä muutenkin tarpeeksi huonon käsityksen, kun hän tungetellen tuli sisään tarjoamaan palveluksiaan. Häntä hävetti, kun hän sitä ajatteli, niin että kasvoja kuumasi.

Ei, hän tarvitsee häntä... Eikö kuulukin askelia... Eikö hän tulekin häntä hakemaan...? Varmasti joku käveli ruokasalissa...!

Hilja karkasi vuoteesta, koppasi naulasta hameen ja kirjoitustuolin selustalta suuren huivin, avasi varovaisesti oven ja kuunteli -- ei mitään! Kadulta päin vain kuului painuneesti torvisoitto. Sairaan huoneessa oli ihan hiljaista... Hän nukkuu siis. Olipa se hyvä. Nyt minäkin nukun! päätteli Hilja. Mutta toinen ääni huusi huutamistaan: hän odottaa sinua, hän tarvitsee sinua.

Hilja närkästyi tälle äänelle ja tukahdutti sen väkipakolla. Hän mahtoi olla vähän sekaisin päästään, kun tällaista saattoi tapahtua. Hän tuli takaisin vuoteeseensa ja päätti, ettei liiku, vaikka ruokasalissa kuinka käveltäisiin. Unta vain ei kuulunut. Ajatukset kiersivät äskeistä kehää: kuka hän on? mikä hänen on? Ja hänellä oli varma tunto siitä, ettei sairas nuku ja mielikuviin sekaantui tanssisävel ja parit, jotka kieppuivat toisiinsa liimautuneina. Hän kuuli soiton vielä pitkän aikaa senjälkeen kun se oli lakannut ja nousi varhain aamulla ylös, oltuaan unen horroksessa jonkin tunnin.

Pian tapasi hän itsensä oven takana kuuntelemassa, nukkuisiko Mataristo. Ah, kuinka häntä hävetti tämä vaaniminen ja urkkiminen. Miksei hän sitten paennut pois, vaan kuunteli sykkivin sydämin, henkeä pidellen?

Varmaan Mataristo nyt nukkui, sillä oli ihan hiljaista. Ja Hilja rauhoittui ja rupesi odottamaan postia. Tänään oli Armaan postipäivä. Oi, kuinka hän nyt kaipasi pitkää, hellää kirjettä! Hän tunsi, että se saattaisi hänet tasapainoon ja vaikuttaisi kuin vilpoinen kylpy.

Posti toi parisilaisen näköalakortin. Siinä oli joukko nimiä -- naisten ja herrain, se oli kirjoitettu ravintolassa ja kuva esitti suurta, valaistua salia ja pareja, jotka tanssivat. Kattokruunut olivat hyvin suuret ja häikäisevät, lattia kiilsi niin, että se kuvasti ihmisten varjot. Armaan käsialalla oli kirjoitettu: "Saat pian pitkän kirjeen. Minulla on paljon kertomista."

Hilja kiiruhti huoneeseensa eikä voinut pidättää kyyneliään. Nyt hän niin välttämättä olisi tarvinnut Armaan kirjettä! Aina vain: pian saat pitkän kirjeen! Nyt, nyt, hän olisi sitä tahtonut! Hänen oli ikävä, hän oli onneton! Armas ei hänestä välitä, siellä on niitä taiteilijattaria, ties miten kauniita ovatkaan! Häntä suututti, hän vihasi Armasta ja heitä kaikkia!... Kun hän vähän aikaa oli tuskitellut, kutsui hän järjen avukseen, muisti ettei ollut nukkunut yöllä, otti esiin Armaan kirjeet, joita säilytti eri laatikossa kirjoituspöydässään, tuli vakuutetuksi siitä, että ne olivat sekä pitkiä että helliä ja että niitä oli tullut aika tiheään, ja hänen mielenrauhansa palasi.

Mutta hän oli kumman haluton ja veltto. Hänen piti pakottamalla pakottaa itsensä pieniin aamuaskareihinsa ja hän kävi monta kertaa hakemassa sanomalehteä kirjelaatikosta, ennenkuin se ehti tulla. Sitä lukiessaan tapasi hän itsensä istumasta pianotuolilla salissa, tarkkaamassa kuuluisiko jotakin seinän takaa. Hän ehti lukea huvi-ilmoitukset, pikku-uutiset, yleisön osaston ja vihdoin ilmoitukset takasivultakin: Matariston huoneesta ei koko aikana ollut kuulunut hiiskahdustakaan.

Tämä alkoi jo näyttää epäilyttävältä. Ei ollut mahdollista, että hän nukkuisi näin kauan. Miten siis ei kuulunut mitään? Eihän hänelle vain ollut tapahtunut mitään, eihän hän vain ollut kuollut...? Olisi edes Maali joutunut alas vinniltä, että olisi saanut lähettää hänet tiedustelemaan. Hiljan jäseniä kylmäsi kammo, mutta hän pakotti ajatuksensa toisaalle, otti esiin uuden pöytäliinan ja komensi itsensä neulomaan nimeä siihen. Hänen täytyi ratkoa, hän pisti sormeensa ja vihdoin hän juoksi vinnille hakemaan Maalia. Hän kertoi hänelle kiireesti, pujotellen kuivamaan ripustettujen vaatteiden alitse, mitä yöllä oli tapahtunut.

Maali ei ensinkään ottanut uskoakseen, ettei hän olisi herännyt, jos häntä olisi herätetty. Hän, joka nukkuu niin kevyttä unta! Ei hän pitänyt siitä, että häntä keskeytettiin työssä, mutta kun asia koski Mataristoa, niin hän kuitenkin tuli alas.

Huone oli tyhjänä!

Mataristo oli siis varhain lähtenyt kotoa, jättämättä mitään tietoa voinnistaan, vaikka hänen täytyi tietää, kuinka levoton Hilja eilen oli ollut.

Se oli sentään liikaa!

Hiljan kasvot kävivät polttavan kuumiksi. Nyt hän vasta alkoi ymmärtää, mitä oli tehnyt. Hän oli keskellä yötä tunkeutunut vieraan ihmisen huoneeseen ja tämä vieras näytti nyt selvästi, miten hän hänen menettelynsä ymmärsi. Sanomaton häpeän tunne lamasi Hiljaa. Mutta kyllä tuo mies tästäpuoleen saa kuolla itkuihinsa. Hän Hilja, ei liikuta sormenpäätä. Ei häntä vielä koskaan ole näin loukattu.

Mataristoa ei kuulunut kotiin kahteen päivään ja sinä aikana ehti Hilja käydä läpi mitä erilaisinten mielialojen asteikon ja lopulta tyyntyä. Ehkäpä ei nuori talonpoika ollut tarkoittanut mitään -- tapojen puutteessa vain käyttäytyi tällä lailla. Tai olisiko hän matkustanut kotiin? Ehkä hän sittenkin oli saanut jonkun tiedon, joka pakotti hänet lähtemään.

* * * * *

Tanssiharjoitukset arpajaisia varten alkoivat. Elsa ja Lydia täti kävivät Hiljaa katsomassa, tuoden mukanaan uutisten ja kulkupuheiden ryöpyn ja Hilja oli jo unohtamaisillaan koko öisen seikkailunsa, kun eräänä aamuna, hänen istuessaan ompelemassa, ruokasalin oveen kuului samanlainen koputus kuin se, joka tavallisesti ennusti Matariston tulevan maksamaan vuokraa.

Se ei ollut Mataristo, vaan hänen tuttavansa pihan toiselta puolen, hintelä, liukasliikkeinen herra, jonka Hilja tunsi siitä, että jonkun kerran oli ollut avaamassa hänelle ovea. Hän kumarsi syvään ja hymyili suunsa likelle korvia, jotka olivat suuret ja ulkonevat. Hän esitti itsensä ylioppilas Angervona, otti heti esiin nenäliinansa, pyyhkiäkseen siihen käsiään ja rupesi sitten puhumaan ystävästään Mataristosta.

-- Hän on nyt majaillut minun sohvallani, tuolla pihan puolella, kaksi päivää. Mutta se käy meille molemmille epämukavaksi, varsinkin kun hänellä on niin kaunis huone täällä.

Hiljan olisi tehnyt mieli kysyä, miksi hän sitten jättää "kauniin huoneensa", mutta muisto tuosta yöstä tuli taasen eläväksi hänen tajussaan ja nosti häpeän punan hänen kasvoilleen. Ties missä muodossa Mataristo olikaan esittänyt asian ystävälleen. Hilja riensi jo vakuuttamaan, ettei häntä täällä tulla häiritsemään, mutta pian hän huomasi, ettei Angervo tietänyt asiasta mitään. Se tuntui hänestä oudolta sekin. Ehkäpä Mataristo oli pitänyt hänen menettelyään niin pahana, ettei edes katsonut voivansa kertoa siitä ystävälleen.

-- Me ollaan saman pitäjän miehiä, puhui Angervo ja oikoi hitaassa tahdissa ruumistaan eteenpäin, sivellen pitkällä, öljyisellä, keltaisen kalpealla etusormellaan punaista plyshipöytäliinaa.

Hän seurasi kaiken aikaa sormensa kulkua, pitkiltä, kalpeilta kasvoilta ei hetkeksikään väistynyt makea hymy ja huulista paljastui sinipunertava liha, alareunassa ohut musta raita, ikäänkuin hän olisi imeskellyt nuuskaa ja huonosti pyyhkinyt suunsa. Hampaat olivat suuret ja tahmeat. Hilja pelkäsi hänen huomanneen, kuinka vastenmielisen vaikutuksen hän häneen teki ja koetti olla katsomatta suuta. Mutta hetken perästä tapasi hän itsensä katsomasta hänen korkeaa, valkoista otsaansa, joilla musta tukka lepäsi öljyisenä napoleonkiharana.

-- Anteeksi, täytyi hänen sanoa ja hän tuli ihan punaiseksi, -- mitä... te sanoitte?

Angervo nosti silmänsä -- niiden väriä oli mahdoton määritellä ja ne katsoivat melkein ohitse. Hetkisen hän vähän ihmetellen vaikeni, mutta sitten hän jatkoi, entiseen tapaansa oikoen yläruumistaan ja pitkää kaulaansa ja kiusallisuuteen saakka selventäen puhettaan, jossa ennestäänkin tuntui tottunut puhuja.

-- Me ollaan saman pitäjän miehiä, naapureja. Hänen isänsä on torppari -- tai oikeastaan palstatilallinen -- meidän maallamme. Tätini, joka on jumalaapelkäävä nainen, on paljon auttanut häntä sekä kouluaikana että nyt yliopistossa. Hänen piti nimittäin lukea papiksi, niinkuin minäkin, mutta hän ei tuntenut siihen kutsumusta. No niin, eihän sille voinut mitään, Jumala oli kai toisin määrännyt. Vaikka se oli suuri suru sekä tädilleni että hänen isälleen ja sisarelleen, jotka hekin ovat uskovaisia ihmisiä.

Hilja kuunteli ainoana korvana eikä enää ensinkään muistanut vieraan vastenmielisyyttä. Hänelle tuli jokin epäselvä käsitys tädistä... että hän oli laiha, suipponenäinen nainen, joka huojutti ruumistaan niinkuin tämäkin tässä, ja hänen kävi sääli Mataristoa. Olikohan hän saanut häneltä paljonkin? Että hän olikin ottanut...! Hilja ei itse tietänyt miten oudosti hänen kasvonsa olivat väännyksissä. Angervo nosti silmänsä, katsoi ensin puoleksi ohi, mutta vilkaisi sitten kokonaan häneen ja pysäytti puheensa. Nyt hän näki, mitä minä ajattelin! tunsi Hilja ja hänen kasvonsa silisivät teeskenneltyyn hymyyn.

-- Mutta minä poikkean sivupoluille, jatkoi Angervo ja mittasi tällä kertaa pöydän laitaa siirtelemällä peukaloaan ja pitkää sormeaan samaan tapaan kuin sääski astuu. -- Me kävimme lääkärillä ystäväni Matariston kanssa ja lääkäri sanoi, että hän on hyvin hermostunut. On kuumetta ja pitäisi olla vuoteen omana niin kauan kuin se on mennyt ohitse. Hän aikoi olla minun luonani mutta kuten sanottu: sohva tuli epämukavaksi. Nyt pyytäisin kysyä: voisiko hän täällä huoneessaan saada ruokaa... kunnes kuume on ohitse ja hän taas voi mennä talolle syömään, tai lähteä kotiin.

-- Hän on siis kipeä! pääsi Hiljalta ja hän antoi heti paikalla Mataristolle anteeksi kaikki, mistä oli ollut hänelle pahoillaan. Samalla hän myöskin lakkasi syyttämästä itseään. -- Äitini ei ole nyt kotona, jatkoi hän --, mutta minä menen neuvottelemaan asiasta meidän palvelijamme kanssa.

Sillaikaa kun talon neiti oli poissa, haki Angervo silmillään seiniltä jotakin, mutta kun ei löytänyt mitä haki, koetteli hän kädellään oliko kaulus suorassa ja sivalsi hiuksiaan. Sitten hän nousi ja rupesi katsomaan kuvia sohvan yläpuolella. Hilja tapasi hänet Getsemanen yrttitarhan edestä ja hän puhkesi heti puhumaan, silmät raollaan ja hyvin innostuneena:

-- Minä näen, että täällä on kuvia pyhästä maasta. Ovatko ne vain ostetut vai onko joku onnellinen ne itse tuonut? Minunkin mieleni on aina niin hartaasti tehnyt Palestiinaan ja kerran, jos Jumala suo, lähdenkin. Tätini on luvannut minua auttaa. Se on sentään papille tärkeää, että hän omin silmin näkee ne seudut, joilla meidän Herramme vaelsi lihansa päivinä. Mutta taas minä poikkean aineestani. Miten käy ystäväni Matariston?

Hilja koetti kaikin voimin pakottaa pois kasvoiltaan vastenmielisyyden ilmettä. Kun äiti oli poissa, oli hän vaistomaisesti selvillä siitä, että piti edustaa häntä ja hillitä mielialojaan.

-- Kyllä meidän palvelija suostuu, jollei ole kysymys aivan ihmeellisistä ruuista...

Angervon suu likeni korvia, hän kumarsi kohteliaasti ja hankasi käsiä nenäliinaan. Hänen käsivartensa olivat harvinaisen pitkät, sentähden kai hänen täytyi keksiä niille alituista toimintaa.

-- Jaa, kyllä olisi kysymys erityisistä ruuista. Tohtori sanoi, että pitää välttää raskaita liharuokia, syödä vain niinsanottua valkoista lihaa, nimittäin lihaa vasikasta ja linnusta ja kalaa... Sitten pitäisi kuume mitata illoin ja aamuin. Minä kun asun samassa talossa, voin kyllä tulla sen tekemään niin kauan kuin olen kaupungissa, mutta minä lähden piakkoin kotiin. No, toivottavasti ystäväni Mataristo siksi on terve. Ja nyt en minä enää tahdokaan häiritä neiti Haapasta... Saan kiittää ystäväni Matariston puolesta... Kah, oliko siinä tuoli! Hyvästi!

Hän oli kumartaessaan töytännyt tuolia vastaan, korosti hymyillen viimeisen sanan viimeisen tavun ja läksi huoneesta.

Silmänräpäyksen tuijotti Hilja kuin kivettyneenä hänen perässään. Tuo mies kostaa kovasti, jos suuttuu! tuli hänen mieleensä, mutta samassa lensi kipunoina hänen päähänsä: mikset suututtanut häntä, mikset sanonut hänelle suoraan, että hän on teeskentelijä, ettei hänen pidä ruveta papiksi, että hän on iljettävä!

Mataristo parka. Kun olisikin voinut vapauttaa hänet tuosta ystävästä ja sen tädistä!

* * * * *

Seurasi pitkä, pimeä viikko, yksi noita surullisia lokakuun viikkoja, joilla myötänään tuhuttaa alas sumua tai sadetta. Aitohelsinkiläinen syksy jakaa niitä runsaasti. Ihmiset kulkevat huonoimmissa vaatteissaan, päällään kokonainen sateenvarjojen katos, joka valuen ja tippuen aaltoilee katukäytävillä. Naiset ovat sulloneet sadetakkinsa täyteen hameitaan tai kantavat niitä koristelematta kahden puolen. Herrat eivät niin paljon ole sateesta tietävinään. Ne, joilla on hyvät kalossit ja hyvät sateenvarjot, astelevat tyynesti, mutta ne, joiden kalossit ovat vaihdetut tai kuluneet vuotaviksi ja joilta ehkä on viety sateenvarjo, ottavat pitkiä askelia ja pelastuvat kahviloiden humuun. Sillä nyt on kahviloissa kansaa, tungosta ja hälinää. Koko päivän elävät kahvilat, mutta illalla siirtyy elämä kokouksiin, teattereihin, lukuisiin harjoituksiin ja iltamavalmisteluihin. Onhan nyt huvien paras aika.

Hiljalla on omituinen voimattomuuden ja päättämättömyyden aika. Niiksi hetkiksi, jolloin hän odotti postia ja luki Armaan tai äitinsä kirjeitä, hän heräsi virkeään jännitykseen. Sanomalehteä hän myöskin jaksoi odottaa ja oli pari kertaa pakottanut itsensä telefonoimaan Lydia tädille ja Mariannelle, Armaan sisarelle, kysyäkseen miten heillä voitiin. Mutta näiden voimanponnistusten perästä hän oudosti väsyi ja painui haluttomuuden mielentilaan, jommoista hän ennen oli tuntenut vain jonakin lyhyenä hetkenä. Hän nukkui huonosti ja kuvitteli puolihorroksissa ilkeitä, mahdottomia asioita. Hän ei enää saanut käsistään mitään työtä. Se suututti häntä ja hän pakotti itsensä istuutumaan työnsä ääreen, mutta keksi samassa kymmeniä keinoja päästäkseen nousemaan: milloin piti kohentaa hiilosta, milloin panna kiinni pellit, milloin silmäillä sanomalehteä, milloin käydä kuuntelemassa tarvitsiko Mataristo jotakin. Oli niin paha, ettei hänen huoneestaan ollut soittokelloa... Ja palatessaan työnsä ääreen jäi Hilja vielä hetkiseksi ikkunaan katselemaan homeenkarvaista seinää vastapäätä, tuhruisia ikkunoita, joita pitkin sadepisarat valuivat pieninä puroina, kupariastioita, jotka kuumottivat ihmisten keittiöiden hyllyiltä, palvelustyttöjä, jotka avasivat ikkunan päästääkseen ulos ruuankäryä tai asettaakseen marjapuurovatia jäähtymään ikkunalaudalle... Lopuksi pysähtyi Hiljan katse pihamaalle, joka kiilsi märkyyttään ja jota talonmiehen vaimo lakaisi.

Tämä vaimo teki ilmeettömän, eläimellisen vaikutuksen. Iho oli pisamilla, huulet sinertävät, tukka päistäreinen. Takaa laahasi vanha, musta hame märkänä maata, edestä se oli niin lyhyt, että koko jalka näkyi. Kuluneen päällystakin napit eivät vyötäreestä alaspäin ulottuneet kiinni. Hän liikkui tylsänä, miltei tyytyväisenä. Hiljan sydän löi kovasti, kun hän häntä katseli ja sääli ja inho kiersivät hänessä kahtena vastakkaisena virtana. Ajatukset menivät häneen itseensä ja hän tunsi pelkoa ja kammoa. Tämä oli jotakin samanlaista kuin mitä ihminen tuntee, kun näkee kuuset talon portilla ja pysähtyy odottamaan ruumisarkkua. Kuoleman arvoitus vetää häntä puoleensa ja samalla tavalla syntymisen... Laastuaan kulki vaimo, laahaten varsiluutaa perässään, pihan päähän, kumartui melkein maan tasalle ja löi ruutuun, jonka toinen puoli upposi maan alle. Silloin ilmestyi tihruisen ikkunan taakse lapsenpäitä ja pieni tyttö ohuessa, haaltuneessa puvussaan tuli ulos porstuaan. Hilja ymmärsi, että äiti antoi lapsilleen neuvoja tai varoituksia ja että talonmiehen perhe asui tuolla kellarissa. Niin, olihan siellä joitakin kartiiniriekaleita ikkunan edessä osoittamassa, että sielläkin asui ihmisiä.

Ja äkkiä hän taasen sai itsensä kiinni laiskuudesta, sadatteli itseään, komensi itsensä ompeleensa ääreen ja iski kiinni niihin asioihin, joiden täytyi voida vallata hänet kokonaan.

Armas oli kirjoittanut, että hän, syventyessään väitöskirja-aineksiinsa, olikin mieltynyt aiheeseen, johon hänen oli aikomus vain sivumennen tutustua. Hänen alkuperäisestä aiheestaan oli oikeastaan jo kirjoitettu niin paljon, että se likipitäen oli tyhjennetty. Sensijaan viehätti tämä runoilija, joka nyt näytti lyövän kumoon hänen entiset suunnitelmansa, senkin tähden, että hänestä oli verraten vähän julkaistu. Tunnettu hän kyllä oli kautta maailman, herkkä, sympaattinen persoonallisuus, suuri lapsi, liian hyvä tälle maailmalle, alkuperäinen, ihmeellinen luonnonvoima, hairahtuvan ja kirkkauteen ikävöivän inhimillisyyden perikuva. Hänen kynästään oli lähtenyt sekä runouden helmiä että lokaa. Armas lupasi lähettää Hiljalle hänen runojaan ja lyhyen elämäkerran. Hiljan täytyi antaa anteeksi, jos kirjeet olivat olleet vähän lyhyet. Tällainen vallankumous työssä nielee kaikki ajatukset.

Ah, Hilja antoi mielellään anteeksi. Hänen puutunut sielunelämänsä ei kyennyt suremaan eikä iloitsemaan mistään.

Lainasta tuli pelkkiä hyviä uutisia. Hän oli rauhoittunut äidin tulon jälkeen, lapset olivat terveinä, Toivo hääräsi tallissa nuoren tamman luona, jonka keväällä oli ostanut.

Jenny tädillä oli ollut erittäin onnellinen matka kylpypaikkaansa. Tosin kantaja Tukholman asemalla oli yrittänyt pettää heitä, mutta he olivat ovelasti saaneet hänet kiinni. Kirjeessä oli koko joukko kysymyksiä ja varoituksia. Hilja hymähti, kun niitä ajatteli. Olisipa täti raukka vain tietänyt...! Ja taas Hilja tapasi itsensä katselemasta harmaata pihaa, jonka päällä ei enää kaartunut mikään taivas, vaan riippui möhkäle paksua sakeaa avaruutta, josta riitti loppumattomiin tippumaan alas vettä.

Hän koetti kirjoittaa kirjeitä, mutta sai töintuskin täytetyksi kaksi sivua, kun jo täytyi lopettaa sanoihin: "en saa kokoon enempää, kun aina sataa". Armaalle ei hän voinut kirjoittaa sellaisessa mielentilassa. Armaan täytyi saada kiitollinen, onnellinen kirje. Mutta sellaiseen hän nyt oli mahdoton.

Tämä mielentila oli hänelle aivan outo. Hän ei tuntenut itseään. Hän oli koko ikänsä ollut täynnä tuskaa tai naurua, kyyneliä tai riemua, tämä tympeys oli hänelle aivan käsittämätön. Se oli varmaan sitä penseyttä, josta puhutaan raamatussa ja joka on kaikkein pahinta. Olisipa joku hyvä ihminen ravistanut hänet valveille vaikkapa tuskaan ja itkuun, kunhan vain olisi päässyt tästä sumun töngästä!

Maali hoiti Mataristoa ja Angervo kävi mittaamassa kuumeen. Hilja kysyi alussa joka aamu hänen voimistaan, mutta myöhemmin ei hän uskaltanut puuttua asiaan, sillä Maali näytti alkavan tuskastua. Kerran laukesi päiviä kasaantunut suuttumus.

-- Ei se mikään kipeä ole. Ilman aikojaan makaa vuoteessa ja antaa passauttaa itseään. Näkeehän sen päältäkin, ettei se ole kipeä.

Hilja pelästyi, riensi kaikin voimin selittämään hermotautien vakavuutta, lahjoi Maalin vihdoin viidellä markalla olemaan näyttämättä Mataristolle mitä ajatteli ja vielä jonkin aikaa pysymään kärsivällisenä. Ehkäpä hän piankin paranee!

IV

Rouva Forsberg sallii taasen auliisti pitää tanssiharjoitukset tilavassa salissaan.

Pöydät ovat nostetut syrjään, tuolit ja kukkatelineet nurkkiin, täti Forsberg soittaa, neiti Höök ohjaa ja kahdeksan tyttöä hyppii lattialla, avuttomasti oikoellen käsiään, töytäten toisiaan vastaan, niiaellen, ponnistellen varpailleen ja lopulta töksähtäen takaisin jaloilleen. Neiti Höök on suurikasvuinen, jo harmahtava nainen, vaatteet ovat muodikkaina ja ruumiinmukaisina piukan korsetin päällä. Hänen liikkeensä ovat vielä kauniit ja tottuneet, hän näyttää tytöille, hamettaan nostaen kuinka askeleet, koukistukset ja hyppäykset ovat tehtävät. Hänellä on hieno, silkkinen alushame, joka liikkuessa kahisee, kiiltonahkaiset, korkeakorkoiset avokengät ja ranteilla pari kultarengasta, jotka helähtävät vastatusten. Tytöt ovat raskaissa, ainaisesta sateesta kastuneissa kengissään, hyppiessä hulmahtavat vaatimattomat alushameet ja huoneen ilmaan tulee vähitellen hiestyksen ja kosteiden vaatteiden hajua.

Soittaessaan osoittaa rouva Forsberg tahdin tuskallisen selvästi, näpäyttäen koskettimia päättäväisesti kuin pienillä puuvasaroilla. Vähitellen osaa hän nuotin jo ulkoa ja voi kääntyä katsomaan taakseen, miten tanssi edistyy. Kääntyessään näpäyttää hän kyllä syrjään, mutta ei hetkeksikään hämäänny tahdista, vaan jatkaa kuten tanssijatkin.

Heitä on:

Britta, hoikkavartaloinen, punertavatukkainen, teerenpisamainen rouva Forsbergin nuorin, jolla on sukunsa komea nenä ja silmät kaukana toisistaan. Keväällä hänen on määrä tulla ylioppilaaksi, häntä pidetään koulussa varsin etevänä, hän on esiintynyt sekä konventin lehdessä että koulun iltamissa. Hän tietää etevyytensä ja pitää siitä kiinni, paras on, ettei kukaan pyrikään hänen ohitseen. Opettajat suosivat häntä erityisesti ja kohtelevat häntä miltei kunnioituksella. Hän on tullut mukaan tanssiin sillä ehdolla, ettei hänen tarvitse olla ensimmäisissä harjoituksissa, koska hän helposti oppii tanssit. Hän haluaa näyttää, että hän ensimmäisenä hallitsee senkin alan. Hän tahtoo aina olla ensimmäinen. Ainoastaan kotiväellä on vihiä siitä, mitä tämä hänelle maksaa, sillä vain he näkevät, että hän yökaudet lukee pysyäkseen koulussa ylinnä muita. Vierailla ihmisillä on se käsitys, että hän pitää lukujaan leikintekona.

Anni Koskinen, Aarne Koskisen sisar, luokkaa alempana kuin Britta, on tumma, helakkaihoinen, kiharatukkainen ja punahuulinen, kuten velikin, mutta ei hajamielisen enempää kuin etevänkään maineessa, vaan päinvastoin laiskalukuinen ja silminnähtävästi käytännöllinen. Hänelle on ihan selvänä, ettei hän jatka lukujaan, hyvä kunhan pääsee ylioppilaaksikin. Hän on iloinen ja vilkas, ei koskaan puhu pahaa ihmisistä ja toverit pitävät hänestä erittäin paljon.