Part 5

Chapter 52,981 wordsPublic domain

Haapasten palvelija Maali oli hyvissä väleissä vuokralaisen kanssa ja kehui häntä herrasväilleen. Ei hän savuttanut uutimia eikä ollut poissa öitä. Hyvin hän piti huonekalut ja antoi aina jouluna ja keväällä Maalille viisi markkaa. Huonetta siistiessään Maali kyseli hänen asioitaan ja kertoi hänelle mitä hyväksi näki itsestään ja herrasväistään. Maalin kautta saivat ruustinna ja Hilja kuulla, että Mataristo oli maalta, isä oli palstatilallinen, sisar piti emännyyttä, äiti oli kuollut. Kovin sillä poika raukalla lukukauden lopulla rupesi olemaan rikkinäiset sukat. Maalin kävi niin sääli häntä, että hänen joskus täytyi tuoda niitä keittiöön ja vähän vetää kiinni. Ja köyhän paitoja pojan paidat olivat, niin pieniä, lyhyitä ja paikattuja. Ne asiat pistivät Maalin silmiin. Hilja näki ulkopuoliset vaatteet ja kaulaliinat. Niissä oli niin mahdottomia värejä, että oikein olisi tehnyt mieli vähän neuvoa poika parkaa.

Maali muuten oli, kuten aina vanhat palvelijat, tärkeä henkilö talossa. Hän oli tullut Haapaselle ennen Hiljan syntymistä ja täydellisesti kasvanut kiinni perheeseen. Hän oli maalainen, puinen ja luiseva, kovat, kulmikkaat kasvot, tukka kuin pellavan päistäreet. Häntä oli mahdoton saada panemaan päähänsä hattua tai lakkia, vaikka hän talvella säännöllisesti kärsi päänkipua. Ne kuuluivat herrasväelle ja hän tahtoi pysyä säädyssään. Kirkossa hän kävi miltei joka sunnuntai, teatteriin ei häntä olisi saanut mistään hinnasta. Hänellä oli hyvin harvoja tuttuja ja yksi ainoa ystävätär, tohtori Sandgrenin Emma, mutta hänenkin kanssaan hän tuontuostakin riitaantui niin, etteivät ystävättäret voineet tavata toisiaan viikkokausiin. Kaupustelijamuijien ei ollut hyvä yrittää viipyä Haapasten keittiössä eikä Maali suvainnut, että kirjeenkantaja tai poliisi, joka seisoi heidän kadunkulmassaan, puhuivat hänelle leikkiä. Hän oli kaikin puolin mallikelpoinen palvelijatar, uskollinen, säästäväinen ja taitava, tottunut kovaan päivätyöhön ja lyhyeen, sitkeään yöuneen. Naapurin palvelijat eivät kärsineet häntä eikä hän heitä. He lakasivat ja pesivät portaat huonosti ja tulivat lainailemaan milloin suoloja, milloin kahvia, milloin mitäkin! Mutta maksamista sai odottaa tai toivat he takaisin huonompaa tavaraa kuin olivat vieneet. Yläkertalaisia, niitä Parkkareita tai mitä ne olivat, ei Maali sietänyt ensinkään. Hänestä ja rouva Parkkari-Lehmuksesta olisi voinut kertoa monta muuta juttua kuin sen, jonka Hilja kertoi toimittaja Vaarnakoskelle ja Aarne Koskiselle.

Kerrankin oli heidän välillään parvekkeella ollut seuraava keskustelu:

-- Missä te palvelette?

-- Ruustinna Haapasella.

-- Mitä teillä on palkkaa?

-- Mitä se rouvaan kuuluu.

-- Kuuluupahan vaan, koska minä olen palvelijoiden ystävä.

-- Ette vain minun...

Ja niine hyvineen Maali meni. Mutta seuraavan päivän Moukarissa kerrottiin tapaus pikku-uutisissa otsakkeella "Surkeaa pimeyttä". Emma toi sunnuntaina numeron Maalille. Maali kiehui kiukkua ja mietti miettimistään, miten hän kostaisi rouvalle.

Tilaisuus siihen ilmaantui pian, sillä rouva Parkkari tuli lainaamaan suoloja.

-- Vai ovat suolat lopussa, sanoi Maali, -- rouva menee sitten yhtä kyytiä kirjoittamaan sanomiin, ettei se surkean pimeyden palvelija antanut. Minä en anna. Niin surkeaa pimeyttä se on.

Hän kertoi sitten suurella uholla voitostaan herrasväilleen.

* * * * *

Haapasten koti Helsingissä oli kaikin puolin tavallinen porvarillinen. Sinne oli pappilasta tuotu parhaimmat huonekalut ja ruukkukasvit. Maalaishuoneissa vanhat, uskolliset esineet olivat tehneet miltei hienon vaikutuksen, mutta täällä kukillisia kaupunkilaisseiniä vastaan ne olivat kuin kodittomina. Salin villakankaalla päällystetty kalusto tuntui köyhältä ja pöytä plyshiliinoineen, valokuva-albumeineen, kuvaraamattuineen -- seurakuntalaiset olivat joskus lahjoittaneet rovastivainajalle Doren kuvaraamatun -- muistutti maaseutua. Soittokone -- sama, josta pitäjäläiset aikoinaan olivat pitäneet niin paljon melua -- ei enää ollut uusi. Se oli asetettu vuokratun huoneen suljettua ovea vastaan eikä sitä usein soitettu. Nurkassa ovenpielessä oli pienellä hyllyllä nuotteja ja hengellisiä laulukirjoja.

Ruokasaliin olivat sijoitetut pappilanaikuiset pinnatuolit, pyöreä ruokapöytä ja astiakaappi, joka suhteettomalla suuruudellaan pahasti synkensi huonetta. Huone oli muutenkin synkkä, sillä koko kalusto oli Helsinkiin muuton kunniaksi maalattu tummaksi. Vanha ompelukone ikkunan alla ja Lutherin kuva seinällä eivät tehneet huonetta iloisemmaksi.

Ruustinnan huoneeksi sanottiin pientä suojaa salin takana ja sinne oli sijoitettu vierashuoneen kalusto pappilasta. Se kalusto oli vartioinut piispojen ja tuomiorovastien yörauhaa, kun he ennen vierailivat Haapasilla. Nyt lahosivat silkkipeitteet vinnillä vanhuuttaan ja ruustinnalla, joka ennen pappilassa olisi voinut nukkua seisoalleen, oli aikaa viettää unettomia öitä.

Vuokralaisen huoneessa oli tuhkakuppia myöten kaikki, mitä oli ollut rovastin huoneessa. Hiljan huone, pieni suoja pihamaalle viettävine, kolmiosaisine ikkunoineen, vihdoin erosi koko talon muusta sisustuksesta senkautta, että se oli kalustettu uudenaikaisesti. Ainoastaan vuode oli pappilan vanhaa perintöä. Helsinkiin muuttaessa oli sinne ostettu sininen, siro kalusto ja Armas oli sittemmin täyttänyt sen taiteellisilla esineillä. Nurkkaan oli laesta lattiaan asti pingoitettu tummaa liinakangasta, jotta Venuksen pää saisi taustan. Seinillä oli kuuluisien taulujen jäljennöksiä. Alussa ei Hilja ollut ymmärtänyt niiden kauneutta, Mona-Lisakin oli hänestä ollut häijyn ja viekkaan näköinen, mutta nyt saattoi hän pitkiä hetkiä viipyä katselemassa hänen arvoituksellista hymyään eikä mitenkään olisi halunnut luopua hänestä. Vanha Maria Magdalena riippui vuoteen yläpuolella. Hänestäkään ei Hilja ollut raaskinut erota, vaikkei hän, haaltuneena ja vanhoine kehyksineen aivan sopinut tänne. Hiljan kirjoituspöydällä oli liian paljon tavaraa, oli Armas arvostellut. Mutta siitä ei Hilja tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eihän siinä ollut muuta kuin Armaan kuvia: Armas lapsena, Armas poikana, Armas ylioppilaana, Armas Parisissa. Ei, ne kaikki Hilja alituiseen tahtoi pitää silmiensä edessä. Ja venetsialainen maljakko ruusuineen se oli toki kalleinta mitä hän omisti -- Armaan ensimmäiset ruusut!

Hilja rakasti huonettaan. Kaikki siellä eli ja puhui hänelle. Hän pelkäsi helposti pimeää muissa huoneissa, muttei täällä koskaan. Hän ei milloinkaan ollut täällä yksin: muistot olivat aina hänen ympärillään ja ne olivat kaikki kauniita ja hyviä. Kaikki, mihin hän kajosi, hyväili häntä takaisin ja riensi kertomaan hänelle onnen hetkistä. Illoin ennen maatapanoa hän tavallisesti istuutui sohvaan, missä he Armaan kanssa olivat istuneet, katseli Toteninselin tummaa sypressisaarta, Venuksen puhtaita kasvoja, Mona-Lisan hymyä ja vihdoin sulki silmänsä sekä kutsui eteensä Armaan kuvan. Kyyneleet tulivat silmiin onnesta ja ikävästä.

Kuinka hän rakasti Armasta!

Armas oli tullut ja temmannut hänet omakseen. Toisaalla oli hänen mielensä ennen ollut: Helsingin elämän pyörteessä.

* * * * *

Helsingissä on erityinen laji nuorisoa: kuvaelmatytöt ja tunnettujen laulukuntien jäsenet. He eivät ole yleisön yhteisomaisuutta siinä määrässä kuin näyttelijät, mutta senverran, että koko Esplanaadin ja Aleksanterin kadun yleisö tuntee heidät sekä nimeltä että ulkomuodolta ja katsoo oikeudekseen pitää heitä silmällä ja arvostella heidän joka liikettään. Muutamassa vuodessa ovat laulukuntalaisten ja kuvaelmatyttöjen kasvot kokonaan muuttuneet: laulajista on tullut hyvinvoipia virkamiehiä -- jolleivät he ole laulaneet itseään hunningolle -- ja kuvaelmatytöistä heidän kukoistavia rouviaan. Nuorta polvea kasvaa ja astuu heidän tilalleen.

Kuvaelmatyttöjen elämä on kuin päiväperhosen. He ovat nuoria ja kauniita, he esiintyvät lavalla ihmisten silmien iloksi. He mumistavat jotakin aatetta, he tanssivat. Yleisö taputtaa käsiään. Ja kun he astuvat lavalta saliin, suitsuaa heidän ympärillään yhä ihailu, kaikki hakevat heidän suosiotaan, kaikki haluavat saada tanssia heidän kanssaan.

Mutta kuvaelmatyttö kuluu -- ihmisten suosio pilaa häntä ja yleisön silmä tottuu hänen kauneuteensa ja tahtoo nähdä uutta. Saattaa siis olla varsin hyvä, että virkamieheksi päässyt laulajapoika tai muu toimeentuleva nuori mies tulee ja tempaa hänet päiväperhoselämän pyörteestä.

Hilja oli joutunut kuvaelmatytöksi, huimaksi, iloiseksi ja vallattomaksi. Lydia Längfors hänet oli keksinyt ja esittänyt rouva Forsbergille, Vaarnakoskien äidille. Samassa oli Hiljan kohtalo määrätty. Hän esiintyi jo samana talvena "Päivän säteenä", "Talvena", "Saban kuningattarena" ja Botticellin "Sulottarena". Hän tanssi niin, että laihtui ja nautti enemmän itsetiedottomasti kuin tietoisesti kaikesta siitä suitsutuksesta, jota hänen ympärillään virisi.

Muuten ruustinna Haapanen ja rouva Forsberg käydessään läpi sukulaisuussuhteitaan, olivat huomanneet olevansa suvunsukua ja heistä oli tullut jollei ystävät, niin ainakin hyvät tutut. Ruustinna Haapanen, joka oli kadottanut koko tuttava- ja ystäväpiirinsä maalla, oli omaksunut Jenny sisarensa tuttavat, mutta ei hän heidän seurassansa viihtynyt. Rouva Forsberg oli käytännöllinen, työtätekevä ihminen ja hänen kanssaan saattoi toki keskustella jokapäiväisistä asioista, jotka olivat tarpeelliset tietää.

Kohtalo oli pidellyt rouva Forsbergia kovasti. Hänen miehensä oli, kaikin puolin elosteltuaan, kadonnut teille tietämättömille ja jättänyt hänet ja viisi lasta puille paljaille. Hän oli silloin vuokrannut suuren huoneuston ja ruvennut pitämään täysihoitolaisia, mutta vaikka hän teki liemet vetisiksi ja sekoitti vahvasti sikuria kahviin, ei tahtonut riittää. Hän rupesi silloin pitämään jonkinlaista talouskoulua, nimittäin hän otti tyttöjä keittiöönsä oppiin, ja sai siten työn ilmaiseksi. Hän imi sekä itsestään että heistä kaiken mahdollisen työvoiman ja hankki kuin hankkikin lapsilleen parhaan kasvatuksen minkä Helsinki voi antaa: he kävivät läpi yhteiskoulun, saivat kieli- ja soitto-opetusta, oppivat yksin tanssimaankin. Mutta he eivät olleet kauniita ja se oli äidin salainen suru. He olivat äidin näköisiä, mutta rumennettu painos. Taitavasti valituilla vaatteilla saattaa ulkomuotoa kuitenkin paljon auttaa ja äiti teki parastaan. Vanhimmat tyttäret olivat jo virassa, Hanneskin oli taasen jalkeilla ja hyvin kävivät luvut molemmilta nuorimmilta, jotka olivat ylimmillä luokilla.

Rouva Forsberg oli tuttu kautta kaupungin. Jonkin verran häntä varottiin hänen terävän kielensä vuoksi eikä hänen täysihoitolansa ollut ehdottoman hyvässä huudossa. Tiedettiin, että ruoka siellä oli heikonlaista. Lieventäväksi asianhaaraksi vedettiin kuitenkin aina se, että hän oli vienyt läpi viisi lasta omien käsiensä työllä. Lisäksi puhuttiin siitä, että elämä täysihoitolassa oli kovin vilkasta ja että rouva Forsberg siten koetti saada miehiä tyttärilleen. Ensi vuoden ylioppilaat saattoivat asua siellä, mutta joka tahtoi saada tutkintonsa valmiiksi, haki muita asuntoja. Rouva Forsberg kyllästyi vähitellen itsekin sekä vieraisiinsa että palvelijoihinsa, tuli riitoja ja liikkeen maine kärsi kärsimistään. Silloin tapahtui se, mikä tavallisesti tapahtuu vain romaaneissa: että rouva Forsberg sai periä, tosin ei paljon, mutta senverran, että hän saattoi lopettaa talouskoulun ja täysihoitolan pidon ja elää vain lapsiensa hyväksi.

Tämä nainen, joka läpitunkevin silmin näki puutteet muissa ihmisissä, oli sokea omiin lapsiinsa nähden. Ei hän huomannut miten kateita ja esillä pysytteleviä useimmat hänen lapsistaan olivat, ja todellisia konnankoukkuja oli Hanneksen pitänyt tehdä, ennenkuin äiti niihin uskoi. Tämä Hannes oli jo kouluaikana juopotellut ja tavattu muilla epäilyttävillä retkillä. Kerran oli äiti katsonut itsensä pakotetuksi maksamaan hänen velkansa ja siinä oli hän ollut menemäisillään kumoon. Nuorempi poika oli vielä koulussa, mutta monta kertaa oli äiti saanut käydä puhumassa hänenkin puolestaan, kun asianhaarat uhkasivat kallistua erottamiseen asti.

Vaarnakosken tytöt olivat Hilja Haapasen likeisimpiä ystäviä ja heidän mukanaan oli Hilja joutunut Helsingin elämään. Vanhin oli Sylvi, komeanenäinen -- kaikki Vaarnakosket olivat komeanenäisiä -- laudaatturiylioppilas ja matemaatikko, jota pidettiin kaikin puolin lahjakkaana. Äiti oli varma, että hän olisi mennyt pitkälle, jos olisi saanut jatkaa, mutta heillä oli juuri silloin niin vaikeat ajat, että Sylvin täytyi ottaa paikka konttorissa. Politiikka huvitti häntä suuresti. Tutun tavatessaan alkoi hän usein keskustelun sanoilla: "nyt se senaatti taas..." Toinen Vaarnakosken tytöistä, tummatukkainen, pienikasvuinen ja hiukan kulmikas Elsa, otti vilkkaasti osaa raittius- ja ylioppilaselämään. Hänet valittiin kaikkiin mahdollisiin komiteoihin, alkaen kotiseutukomiteasta hiihtoretkikomiteaan, hän esiintyi puhujana ja lausujana, hän oli sieluna "Sovinnossa". Tämän yhdistyksen olivat muutamat ylioppilastytöt perustaneet ja sen tarkoituksena oli koota eri puolueiden ja katsantokantojen ylioppilaita kulttuurikysymysten ympärille. Hilja, Elsan paras ystävä, ei päässyt Sovintoon, kun ei ollut ylioppilas ja tämä asia oli tuottanut ystävättärille surua, jopa jonkin verran vienyt heitä erilleen toisistaan.

Forsbergilla oli aina käynyt epälukuinen joukko vieraita mitä erilaisimmista piireistä. Täysihoitolaelämä toi sen mukanaan ja sitä jatkui sittemmin kuin tottumuksesta, vaikka perhe oli vain omassa piirissään. Lasten varttuessa suuremmiksi tulivat tietysti heidän ystävänsä taloon. Rouva Forsbergin suuri sali sopi sitäpaitsi erinomaisen hyvin kokousten pitoon. Sellaista salia ei ollut monessakaan yksityisperheessä. Ei se tehnytkään minkään kotoisen salin vaikutusta, se oli kuin lääkärin vastaanottohuone noin viisitoista vuotta sitten, eli ennenkuin lääkärit alkoivat käyttää arkkitehteja ja taiteilijoita apunaan huoneustojensa sisustamisessa. Ikkunoiden alla oli kitukasvuisia palmuja ihmisenkorkuisilla jalustoilla, pöydillä punaisten plyshihuonekalujen edessä joululehtiä ja näköalakortteja, jotka alituisesta hypistelemisestä olivat käpertyneet ja tahriintuneet, pianon kannen kahmaisi joka mies auki soittaakseen Ukko-Noaa tai Porin marssia. Taulut seinillä olivat kopioja Ateneumin taidekokoelmista ja ne esiintyivät mahdollisimman kapeissa kehyksissä. Joku taidekoulun oppilas niillä oli täysihoitolan aikana maksanut vuokravelkojaan. Merimaisemissa olivat kivet kuin pakkilaatikot ja järvimaisemissa hälvenevä usva kuin paksuinta pilveä.

Kun Hilja tuli Forsbergille, sattui tämäntapaisia keskusteluja:

-- No nyt se senaatti taas...

-- On kunnostanut itsensä.

Ensi lause tuli Sylvin huulilta ja toisen antoi Hilja. Eron heidän sanojensa välillä teki vain äänen sävy.

-- Ja Suometar hyväksyy kaikki. Ja sinä luet sitä vain.

-- Tietysti. Minun isäni luki sitä kolmekymmentä vuotta sitten, minä olen pienestä asti nähnyt sen, minä...

-- Mutta Hilja kulta, ajat toki muuttuvat. Täytyyhän meidän seurata aikaa...

Nähdessään punan nousevan sisarensa ja ystävättärensä poskille riensi Elsa Vaarnakoski väliin.

-- Että te nyt viitsitte! Sinä Sylvi tiedäkin, että me Hiljan kanssa olemme antaneet politiikan urakalla muille. Me emme ole puolueihmisiä. Anna meidän olla rauhassa.

-- Loruja! Nykyajan ihminen ei voi elää puolueiden ulkopuolella. Se on aivan samaa kuin elää elämän ulkopuolella.

-- Mutta minä en ymmärrä politiikasta mitään, en mitään, en mitään, lennätti Hilja ärtyneesti tulemaan. -- Kuten en ymmärrä matematiikasta tai fysiikasta tai muusta sellaisesta...

-- Älä huoli tehdä itseäsi tyhmemmäksi kuin olet...

-- ...Sanomalehdistä minä luen vain pikku-uutiset ja kihlausilmoitukset -- pääkirjoituksiin en eläessäni ole katsonut. Mitä minä voin ymmärtää politiikasta! En minä osaa arvostella tekivätkö senaattorit oikein vaiko väärin...

-- Noo, naurahti Britta, nuorin Vaarnakosken tytöistä, pienisilmäinen, pitkäpalmikkoinen seitsentoistavuotias, joka oli viimeisellä luokalla yhteiskoulussa, -- kyllä meistä nyt jokainen uskaltaa sanoa ymmärtävänsä senverran. Minä menen niin pitkälle, että väitän, että kuka hyvänsä meistä olisi menetellyt viisaammin kuin he. Ja rehellisemmin. Ja arvokkaammin.

-- En ainakaan minä! huusi Hilja ja häneltä oli tulemaisillaan pitkä ärtynyt lause, mutta äkkiä hän vaikeni ikäänkuin hänen kielensä olisi leikattu poikki: hän oli kohdannut Hannes Vaarnakosken katseen. Hannes istui poltellen keinutuolissa ja seurasi Hiljaa.

-- Menkää suohon, sanon minä! ehätti Elsa taas väliin. -- Ettekö te nyt osaa puhua mistään muusta. Tiedättekö... Hilja, tämä mitä nyt sanon, koskee sinua ja ennen kaikkea sinua! Minä aion Sovinnon ensi kokouksessa ehdottaa, että otettaisiin ulkojäseniä ja silloin...

-- Sinun iankaikkinen Sovintosi! tuskitteli Sylvi. -- Se on kuolleena syntynyt koko Sovinto. Minä en jaksa kuulla siitä puhuttavan.

Hyvän aikaa katseltuaan Hiljan kasvoja, jotka olivat punassa hiusrajaa myöten, Hannes Vaarnakoski rupesi puhumaan sanomalehdistä. Hän oli sitä mieltä, että nainen teki varsin oikein, kun jätti pääkirjoitukset lukematta. Se oli naisellista. Vain sellaiseen naiseen saattoi mies rakastua, joka luki pikku-uutiset ja kihlailmoitukset. Sisaret nostivat tietysti aika vastuksen. Hannes selitti, ettei hän itse puolestaan mitenkään voisi elää ilman sanomalehtiä. Hänen täytyy saada kaikki, sekä suomalaiset että ruotsalaiset lehdet heti aamulla käsiinsä, hän ei voi ryhtyä mihinkään ennenkuin on käynyt läpi ne kaikki. Sanomalehdet ovat hänelle yhtä tärkeät kuin kampa ja saippua ja... ja niin edespäin. Jo pelkässä koskettamisessa tuollaiseen karkeaan, vielä kosteaan sanomalehteen aamulla on aivan erikoinen viehätyksensä.

Tie oli auki keskustelulle joka suuntaan. Puhuttiin poliittisesta murhasta ja murhan oikeutuksesta erinäisissä tapauksissa, arvosteltiin viime ensi-iltaa teatterissa ja sivistyneen ihmisen tapaa kohdella poliittisesti toisin ajattelevia henkilöitä, viivyttiin Otso Okkolan ja hänen rouvansa erossa sekä jossakin muussa pariskunnassa, jonka huhun mukaan pian piti erota. Vihdoin otettiin esiin kortit.

Tuiki toisenlaista oli hovineuvos Bredellä, Armaan kodissa.

Perhe asui kivimuurissa Itä-Rannan varrella ja jo portaissa vallitsi hillitty juhlallisuus. Oven avasi palvelustyttö, valkea pitsimyssy päässä. Hän oli hillityn kohtelias ja läksi alentuvan ystävällisesti ilmoittamaan herrasväille vieraan tulosta. Ainakin oli Hiljalla tämä tunne ja hänen sydämensä sykki ahdistusta ja suuttumusta ja hän päätteli jo ennenkuin oli ketään nähnytkään, ettei ikinä enää tule tänne.

Saliin astuessa avautui sekä oikealle että vasemmalle huoneita. Permannoilla ja seinillä oli pehmeitä mattoja ja kuvakudoksia, katoissa kallisarvoisia vanhoja kruunuja, muurinkorvilla ja pöydillä niinikään arvokkaita, iäkkäitä koristeita ja lamppuja. Värit sulivat yhteen ja esineet sointuivat keskenään. Vanha sivistys hallitsi vaatimattoman ylhäisenä ilmassa. Hilja tunsi, seisoessaan keskellä lattiaa vastapäätä vanhaa, kaunista peiliä, joka näytti hänelle hänen hermostuneet kasvonsa, että täällä on hienoa. Mutta miksi häntä ahdistaa? Nousukasko hänessä vapisee vanhan sivistyksen edessä? Hänelle tuli ajatus, että miten Armas voi häntä rakastaa, ja kaukainen, peloittava aavistus.

Täti Liva tuli kuulumattomin askelin, mutta näkyi jo kolmen huoneen takaa, hienot kasvot hymyssä ja hiukan harmahtava pää kohteliaassa etukumarassa. Hänen vartalonsa oli yhä vieläkin kadehdittavan sopusuhtainen ja ruumiinmukaiset puvut antoivat käynnin ja liikkeiden sirouden päästä näkyviin. Hän käytti omituisia värejä, punaharmaata, keltaisen ruskeaa, vihreän sinistä -- hillittyjä, outoja värejä, jotka sopivat hänen kalpeaan, puhtaaseen ihoonsa, mutta olisivat olleet vaaralliset kenelle muulle hyvänsä. Koristuksia ei hänellä näkynyt, paitsi sormessa jokin vanha, harvinainen sormus. Hän tuli syli auki Hiljaa vastaan, suuteli häntä otsalle ja vei salin viereiseen pieneen huoneeseen, joka oli sisustettu valkoisella, keltaisella ja kullalla.

Armaan sisaret Elisabeth ja Marianne olivat perineet äitinsä sulavat liikkeet, mutta kasvot olivat isän. Se ei ollut heille eduksi. Elisabethin hiukset olivat tuhkanharmaat ja herättivät huomiota sekä koti- että ulkomailla. Pahat ihmiset väittivät hänen jollakin ulkomaanmatkallaan keksineen tuon oudon värin ja ostaneen värjäämissalaisuuden. Hänellä oli muutamia vuosia ollut edullinen kassanhoitajan toimi, mutta nyt hän oli kihloissa ja Mariannen piti ottaa hänen toimensa. Mariannella ei kuitenkaan ollut tuohon työhön pienintäkään halua. Hän lauloi, maalaili, matkusteli ja oli kyllästynyt elämään. Häntä ikävystyttivät kutsut Helsingin varakkaimmissa piireissä, joissa Breden perhe liikkui, hän oli jo kiertänyt Euroopan eikä tietänyt minne lähteä. Isä oli keksinyt, että hän tarvitsi säännöllisen työn lääkettä.

Sekä Elisabeth että Marianne suutelivat Hiljaa hekin ja istuutuivat häntä keskustelun aikana katselemaan.

Keskustelu -- kun oli puhuttu ilmasta ja tehty selvää kuulumisista -- johtui aina Armaaseen ja jos välillä poikettiin teatteriin tai johonkin päivän tapahtumaan, niin palattiin aina Armaaseen. Politiikkaan ei milloinkaan kajottu. Bredeläiset karttoivat sitä kaukaa kaartaen. Mielipiteet olivat siinä suhteessa niin tuiki vastakkaat.

-- Sinun täytyy nyt kertoa meille uutisia Armaasta. Hän ei enää kirjoita kotiin...

Sen sanoi Liva täti ja hän toisti sen aina, kun keskustelun lanka katkesi. Hilja kertoi, pusertaen itsestään yhä ja yhä jotakin uutta ja tavallisesti sellaista, jota olisi halunnut pitää vain itseään varten.

Kahvi juotiin ruokasalissa, joka oli tumma, tammella laudoitettu huone. Nahalla päällystetyt, korkeaselkäiset tuolit ympäröivät siellä suurta, neliskulmaista pöytää ja muutamat Stilleben-kappaleet elävöittivät seiniä. Jos hovineuvos oli kotona, kutsuttiin hänet kahville. Hän oli pitkä, ryhdikäs mies kuudenkymmenen korvissa, päälaki kaljuna alas takaraivoon asti, harmahtava parta kammattuna kahdenpuolen. Kasvot olivat pyöreät, nenä pyöreä, huulet paksut, hampaat leveät, iho verestävä, silmien väriä mahdoton määritellä. Tämä mies vaikutti voimallaan ja ilmeellään, joka yhtaikaa peloitti, kahlehti ja teki lupauksia. Hilja piti kaikista sulhasensa omaisista sittenkin enimmän hovineuvoksesta. Hän tuli aina vastaan ystävällisen ritarillisena ja sulki Hiljan käden molempiin käsiinsä. Hilja tunsi aina vaistomaisesti hänen naistuntijakatseensa ihailun.

Hovineuvos puhui Hiljalle muustakin kuin Armaasta. Hän kertoi joskus juttuja maalta tuomariajoiltaan, kyseli tanssiko Hilja mielellään ja pitikö hän koristuksista. Sitä kysyessään katseli hän hänen käsivarttaan ja Hilja punastui korvanlehtiä myöten, sillä hänelle tuli se tunne, että hovineuvos aikoo antaa hänelle rannerenkaan. Se tuntui sekä mieluiselta että vastenmieliseltä ja hän vastasi, ettei pidä koristuksista.

Armas oli äitinsä näköinen: samat pitkähköt kasvot, sama kalpea, puhdas iho, samat kiiltävät, tummat hiukset. Äidin kasvoissa oli enemmän tahtoa ja tarmoa, pojalla enemmän leikkivää, haaveilevaa keveyttä. Kun Hilja oli katsellut Liva tätiä, sai hän Armaan ihkasen elävänä silmiensä eteen. Hän iloitsi siitä, sillä pitkän eron aikana kävi yhä vaikeammaksi saada elävyys muistin avulla palautetuksi mieleen.

Liva täti oli kuitenkin Armaan äiti, ja äidin ja pojan suhde oli likeinen.

III

Ruustinna Haapasen lähdöstä oli kulunut viikko. Jenny täti oli lähtenyt tänä aamuna. Konsulinnan tyttärelle, jonka tukena Jenny täti matkusti, oli näet alituisten sateiden tähden tullut kiireinen matka, ja niin oli Jenny tädin täytynyt jättää Hilja tuhansien neuvojen ja varoitusten varaan.