Part 25

Jenny täti meni kirjoituspöydän luo. Siellä oli Lainan kuva rippikouluajoilta ja sen yläreunaan pistettynä vielä tuore sypressinoksa. Se oli tietysti hautajaisseppeleestä. Jenny tädin kyyneleet alkoivat taasen valua. Ja kaikki Armaan kuvat poissa! Ja kaunis venetsialainen maljakko poissa! Äkkiä hänen silmänsä sattui kirjepinkkaan, jonka päällimmäisen kirjeen ympärillä oli halpa, harmaa kotelo. Käsiala oli selvä ja tavallinen. Hän ei hetkeäkään häikäillyt. Hänen kyyneleensä kuivuivat, jännityksen ja uteliaisuuden ilossa kävi hän käsiksi kirjeeseen ja näki sen olevan juuri sen, jota hän halusi nähdä. Alla oli "ystäväsi Matti" -- se roisto uskalsi vielä nimittää itseään Hiljan ystäväksi! Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut! Sen jälkeen, että hän oli ryöstänyt kunnian kokonaiselta perheeltä ja Hiljalta koko hänen tulevaisuutensa!

Täti kävi lukemaan, ensin yksinään, mutta jaksamatta kantaa kirjeen omituista salaisuutta, huutaen sisarensa jakamaan sitä. Ja Aline rouva, joka ei itse puolestaan olisi avannut kirjettä, oli valmis kuuntelemaan, kun toinen luki sen hänelle. Hänellekin oli suhde niin epäselvä ja kummallinen, että pelkkä uteliaisuus veti häntä pääsemään sen perille.

Rakas Hilja!

Sydämellinen kiitos kirjeestäsi. Olen niin onnellinen, että voit kantaa kaikki niin tyynesti. Minä puolestani en voi tarpeeksi ihmetellä johdatusta kohtalossani. Kaiken on täytynyt tapahtua, jotta minä kypsyisin. Kaikki tapahtumat liittyvät toistensa lomiin. Jumalan sormi piirtää selvästi tieni. Kaikki on niin yksinkertaista ja selkeää, etten käsitä miten minun niin kauan täytyi haparoida pimeydessä. Mutta miksi sinun täytyi joutua uhriksi, sitä en vieläkään ymmärrä. Ehkä siksi, että vain viattomat kelpaavat uhreiksi. Varmaan tällä kaikella on ollut tarkoituksensa sinuunkin nähden, vaikkemme vielä sitä tajua.

Minä ymmärrän nyt, mitä Jumala on ihmiselle. Ei hän ole sitä, mitä meille aikojen sivu on opetettu. Hän on ydinvoima meissä itsessämme, se elävä vesisäije, joka kaiken elämän lähteestä on vuodatettu jokaiseen ihmiseen. Hän on hengen terveys ja tarmo ja vain pysymällä yhteydessä hänen kanssaan, voimme me elää. Me sanomme rukoukseksi sitä kaipausta, pyrkimistä ja kohoamista, jolla henkemme etsii ikuista lähdettään. Sanoin väärin, kun sanoin, että jo ymmärrän mitä Jumala on ihmiselle. Aavistan sitä vasta. Tunnen jo niin suurta onnea tässä aavistuksessa.

Edessäni on ehkä pitkä sairaus. Jumala varaa minulle aikaa syventyä uuteen elämään.

Olin viikon päivät kotona. Emme näy pääsevän sopusointuun omaisteni kanssa. Kunnioitan ja rakastan heitä, ymmärrän, että heidän täytyy olla sillä kannalla kuin he ovat, mutta he eivät ymmärrä minua eivätkä ikinä voi oppia hyväksymään kantaani. Heidän mielestään on minun jumalanpelkoni perkeleestä. Me tuotimme toisillemme mielipahaa joka päivä. Ehkä olisin jaksanut katsoa asioita paremmin yläpuolelta, jos olisin ollut terve. Katsoin parhaaksi lähteä pois. He surevat tähteni, mutta sille ei voi mitään. Täällä parantolassa on hyvä. Täällä ei ole paljon potilaita.

Sinua huvittaa ehkä kuulla mitä tuloksia oli käynnistäni Karoliinan luona. Hän ei ensin ollut tuntevinaan minua -- tai ehkä olinkin niin paljon muuttunut. Pian hän kysyi, koska voin maksaa lainani. Sanoin, että nyt aion ruveta papiksi. Hän huomautti, ettei se enää merkitse hänelle mitään, kosken ruvennut silloin kun hän tahtoi. Olin vähän häijy, sanoin hymyillen, että minun täytyi odottaa siksi kunnes Jumala tahtoi. Lopulta hän itse pyytämällä pyysi minua pitämään lainan. Karoliina on hiukan omituinen, mutta sääli häntä käy. Ei kukaan välitä hänestä paitsi hänen rahojensa takia. Kaikki omaiset odottavat hänen kuolemaansa, päästäkseen kiinni perintöön.

Olen paljon ajatellut niitä asioita, joista sairauteni aikoina puhelimme. Minulle on käynyt yhä selvemmäksi, että naisen ja miehen suhteen täytyy perustua ystävyyteen. Ystävyys on paljon hienompi tunne kuin se, jota sanotaan rakkaudeksi ja josta uusi ihmiselämä saa alkunsa. Uuden ihmiselämän ei tule saada alkuaan huumeessa ja humalassa, vaan itsetietoisesta ja tahtoen. Me emme saa siitä ja syntyä synnissä, vaan pyhyydessä ja kauneudessa. Etkö usko, että jos uusi polvi kasvaisi siinä katsantokannassa, niin siitä tulisi onnellisempi kuin nykyinen? Ei syntyisi niin paljon ihmisiä, mutta syntyisi onnellisempia ihmisiä.

Hyvästi nyt, rakas Hilja, sinä, jonka kautta Jumala on tehnyt minulle niin paljon ihmeitä. Yhtä sinulta vielä pyydän: etkö sallisi minun kirjoittaa Parisiin? Lähetä minulle osoite ja suostumuksesi. Kaikki tulee jälleen hyväksi, kun saan selittää, miten kipeä olin ja mitä ihmiset ymmärtämättömyydessään ja ajattelemattomuudessaan voivat päättää sairaasta ihmisestä. He suorastaan ajavat hänet onnettomiin ajatuksiin ja tekoihin. En voisi sen suurempaa onnea ajatella, kuin että te taasen löytäisitte toisenne.

Sydämelliset terveiset ja Jumala olkoon kanssamme.

Ystäväsi Matti.

Kun sisarukset olivat lukeneet kirjeen, joutuivat he aivan ymmälle. Jos suhde siihen asti oli ollut heille epäselvä, kävi se nyt yhä epäselvemmäksi.

* * * * *

Hilja oli lähtenyt viemään kirjettä asemalle.

Oli polttavan kylmä aamu pari päivää ennen joulua. Pistettyään kirjeen postivaunun laatikkoon, astui hän hitaasti läpi asemahuoneiden ja hidastutti hidastuttamistaan kulkuaan. Portaille hän kokonaan pysähtyi. Sädehtivänä oli talvinen Helsinki hänen edessään. Kun ne, jotka olivat olleet saattamassa matkustavia, olivat kiirehtineet alas kadulle, jäi Hilja miltei yksin portaille. Pari kantajaa puheli toisella puolen pääovea, käsillään lämmitellen korvanlehtiään, ja vanha tupakanmyyjä, kellahtavaksi haaltuneessa turkissaan, asettui telttatuolilleen portaiden syrjälle.

Sinertävän kirkas auringonpaiste iski kipunoita lumesta, joka narisi jalkojen ja reenanturoiden alla. Ihmisten hengitys asettui kuuraksi heidän turkinkauluksiinsa, hiuksiinsa, viiksiinsä. Kivimuurien seinät, katot, kaidepuut, portaat -- kaikki oli kuin kuuran päällystämää ja kauttaaltaan liimattua täyteen välkkyvää jäähilettä. Ilman täytti lumen narina, kulkusten kilinä, ihmisten kiire ja taivaan sinen ja maan kimmellyksen oudon kaukainen soitto.

Tori oli täynnä kuusia. Rouvia, herroja ja lapsia kierteli puiden ympärillä. Kuusia kannettiin pois olkapäillä ja vedettiin kelkoilla. Sinipunaiseen puettu pelastusarmeijanainen käveli edestakaisin apajansa ympärillä, jonka hän oli pystyttänyt asemahuoneen edustalle. Kappaleen matkan päähän asettui rivi ajureja, nähtävästi odottamaan uutta junaa. Ihmisiä tuli ja meni, siinä oli nuoria, vanhoja, köyhäpukuisia, rikaspukuisia. Kauempaa torilta, ajuririvin takaa, kohosi vihreitä heinäkuormia, joita maalaiset olivat tuoneet kaupan. Elävää lehmääkin kaupattiin etäämpänä, kesken pakkasen. Savu nousi talojen mustista piipuista ilmaan. Myyjät olivat lämpimäkseen tehneet tulen kuormien ja myymätelttojen väliin. Torin poikki astui nuori nainen, kantaen kainalossaan pientä ruumisarkkua. Se oli kääritty paperiin, vain hopeanväriset jalat näkyivät. Nainen astui nopeasti, vieden puuhkaa korvalta toiselle. Hänellä oli yllä vain lyhyt takki.

Hilja katseli eteensä niinkuin ihminen kirkontornista katselee maisemaa allaan ja hänen mielessään liikkuivat asiat, joista hän vasta oli kirjoittanut Matille. Hän oli noussut varhain ja kirjoittanut pitkän kirjeen.

Niin, siinä vierii elämä, josta emme tiedä mistä se tulee ja minne se menee. Tuossa rientävät kaikki nuo ihmiset, jotka sikiävät huumauksessa, elävät riemussa, tuskassa, vihassa, rakkaudessa, kaipauksessa ja jotka kuolevat. Jokainen kantaa povessaan kokonaista maailmaa, jokainen on keskipiste, jonka ympärille elämä kehrää ihmeellistä seittiänsä. Vieraina, ehkä vihaten he rientävät toistensa ohi. Sovussa he kerran kaikki löytävät toisensa maan povessa. Ja kuoleman jälkeen -- mitä seuraa silloin? Ikuinen lepo. Yhdistyminen Jumalaan.

Me emme tunne tulevaa elämää. Tämän me tunnemme ja se on ainoa, josta me tiedämme mimmoinen se on. Se on sittenkin suruineen, kärsimyksineen, taisteluineen rikas ja täyteläinen ja ihanaa on sitä elää.

Siitä ei ole kauan kun hän oli lapsi ja kaikki oli peitettynä ja salaperäisenä hänen edessään. Häneen sattui, kun hunnut revittiin pois ja hänelle näytettiin elämän paljas pohja. Hänestä tuntui, ettei kannata elää elämää, joka on niin rumaa. Hän tunsi kuinka hän vanheni tuossa rumuudessa niinkuin kukka näivettyy. Mutta nyt hän on päässyt sen tilan yli, hänen päänsä on selkeä ja hänen ruumiinsa on nuori ja työnjanoinen. Hän haluaa elää läpi elämän ilon, tuskan ja työn. Hän haluaa sen liasta ja loasta ponnistaa kohti kirkastusta. Hän koettaa pyrkiä omistamaan itselleen Kristuksen katseen, sen suuren, syvän ja säälivän, jonka avulla hän näki läpi ihmisen, katsoi yli pikkuseikkojen, näki suuret piirteet, ymmärsi ihmisen ja antoi hänelle anteeksi.

Maailma on tänään säteilevän kirkas. Joulu tekee tuloaan!

Surupuvussaan erottautui Hilja asemahuoneen vaaleaa seinää vastaan. Hän oli laihtunut ja ihon kalpeus loisti esiin mustasta. Silmät olivat ikäänkuin suurentuneet ja katsoivat jonnekin kauas. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut ajuririvin siirtyvän asemahuoneen eteen, asemapalvelijoiden kiirehtivän paikoilleen ja ihmisjoukkojen taas rientävän ohitseen. Elämän yksityiskohdat olivat lakanneet olemasta hänelle, hän näki kaikki suurina, kaukaisina viivoina.

Pitkä, ulkomaalaiselta vaikuttava herra, päässä ruskeankirjava matkalakki, yllä pakkaspäivään liian ohut ruskea päällystakki, samettikaulus pystyssä, likeni kantajilleen ovea. Äkkiä hän pysähtyi kuin naulittuna. Kantaja jäi oudoksuen odottamaan häntä. Herran katse riippui surupukuisessa naisessa, joka ovenpielessä seisoi auringonpaisteessa. Ja ikäänkuin nainen olisi sen tuntenut, kääntyi hän päin.

-- Armas!

Hilja ei muistanut, että heidän välinsä oli rikki, että heidän piti olla toisilleen kaksi vierasta ihmistä.

Kaikki, mitä oli tapahtunut siitä, kun he erosivat pyyhkiytyi pois hänen mielestään, ja hän karkasi kihlattuaan vastaan syli avoinna, sydän ylitsevuotavana.

Joukko, joka tungeskeli asemahuoneella ja sen edustalla, näki kahden säihkyvän onnellisen ihmisen astuvan portaille auringonpaisteeseen. He neuvottelivat hajamielisinä naurahdellen matkatavaroista, päättelivät sinne tänne, jättivät vihdoin kaikki tyyni kantajan haltuun ja astuivat käsi kädessä alas portaita. He hymyilivät ja säteilivät. He kuuluivat toisilleen ja tunsivat olevansa kahden tähtien alla.