Part 21

Mutta hänen ponnistuksistaan huolimatta meni Matti alaspäin päivä päivältä. Hän ei nukkunut öisin ja lyhyet horrostilat olivat pahaa, painajaisensekaista unta. Hän oli kuin olikin joutunut umpisolaan, josta ei ollut ulospääsyä. Hän ajatteli aivan tosissaan päiväinsä päättämistä. Huolet toimeentulosta, tunneista ja tutkinnoista olivat palaneina siltoina hänen menneisyydessään, joka savusi vielä kaukana hänen takanaan, mutta hän ei yrittänytkään pelastaa mitään. Vain Hilja eli hänen nykyisyydessään. Hän suunnitteli kirjettä Parisiin, kirjettä, joka tuo hänen kohtaloonsa ratkaisun. Hän keksi joka päivä uusia todistuskappaleita edukseen. Päivästä päivään hän päätteli, että huomenna nousee kirjoittamaan maisteri Bredelle. Mutta hän ei noussut. Hän ei jaksanut. Hän oli käynyt kumman voimattomaksi. Toisinaan hänelle selveni, ettei hänen kädestään lähde mitään ratkaisevaa kirjettä ja hän suuntasi kaikki voimansa siihen yhteen: että jaksaisi tehdä itsestään lopun. Se ei ole niin helppoa kuin luulee, kun silloin tällöin kiukuissaan päättää: minä heittäydyn järveen. Ajatukset voivat tehdä koko suunnitelman valmiiksi: poltan kirjeeni, järjestän asiani, kirjoitan jäähyväiset omaisille. Tiedän jo hirtänkö itseni tai ammunko tai otanko myrkkyä; järjestän kaikki valmiiksi, mielikuvituksessani on kaikki kunnossa, lennän yksin tapahtumain taaksekin: kuulen ihmisten turhaan koputtavan oveeni, kuulen heidän vihdoin noutavan sepän, murtavan lukon ja löytävän minut lampunkoukussa riippumassa. Mutta itse siihen hetken työhön, siihen ratkaisevaan ja peruuttamattomaan vaaditaan hyvin paljon rohkeutta ja hyvin paljon epätoivoa. Juuri siihen, että silmukka kaulassa potkaisee tuolin altaan, tai painaa revolverin liipaisimeen, tai pudottautuu järveen... suuri kivi taskussa -- siihen vaaditaan paljon rohkeutta. Hänen ajatuksensa keskittyvät juuri siihen ratkaisevaan, hiki nousee joka huokosesta, hän on kuin veteen kastettu. Mutta hän ei voi tehdä päätöstä. Hän ei puhu Hiljalle mitään, Hilja näyttää kyllä aavistavan -- tai ehkei sittenkään aavista miten vakava asia on.

Hilja elää päivästä toiseen, päivän kerrallaan. Hän on hänkin umpisolassa, josta ei pääse mihinkään. Itse hän on kaikkeen syypää, hän itse on päästänyt asiat tälle kannalle. Häntä varoitettiin joka taholta. Kevytmielisyyttäänkö hän näin toimi -- miksei muistanut vanhaa neitiä, joka täti Forsbergilla tuli hulluksi?

Mutta entä jos hän olisikin jäänyt viisaaksi, jollei häntä olisi ajettu talosta?

Mitä tapahtuukaan, kun äiti ja täti Jenny saavat tämän kaiken tietää? Ja miten tämä loppuu? Olisipa lääkäri, jolle voisi uskoutua, mutta he käyvät ihmisten arimpiin osiin sepänkourin ja huvittavat kahviseuroja heidän kipeimmillä suhteillaan. Hän ei voi lähettää Mattia sairaalaan ennenkuin on saanut hänen päästään valheelliset luulot. Mutta onnistuuko hänen koskaan päästä siihen? Hän on kuin onkin kieltänyt itseltään kaiken avun ulkoapäin ja kantaa ypöyksin vastuuta. Mikseivät Matin omaiset nyt voineet auttaa häntä! Heitä kohtaan tuntee hän vihaa, joka vähitellen mahtaa tehdä hänet sairaaksi. Mikä toikin tänne nuo pimeät, kunnolliset ihmiset! Niin, niin, he ovat kunnolliset, he ovat paljon kärsineet, he ovat olojen tulos, he ovat viattomat, he kärsivät itse pimeydessään -- tämän huutaa hän itselleen kymmenen kertaa päivässä ja yössä. Mutta pahamieli ei lähde. Matti huononee huononemistaan hänen käsissään. Pitäisikö sittenkin kutsua lääkäri -- joku toinen -- eikö heidän joukossaan nyt löytyisi yhtään, joka ymmärtäisi? Miten hän saattaa elää, jos jotakin tapahtuu!

Ehkä sairaala sittenkin olisi paras. Siellä saisi säännöllistä hoitoa. Ja ihmiset olisivat voittaneet. Hän on väsynyt -- voittakoot! Ja kun hän tätä ajattelee, karkaa häneen vapauden ilo: saada nauraa kuten ennen, panna huolettomana nukkumaan, riisuutua yöksi ja ajatella, että saa yhtämittaa nukkua aamuun asti! Mennä teatteriin, viipyä illanvietossa, seurassa...! Sitten onkin kauan kun hän on saanut nauttia tästä kaikesta. Levottomuus on hallinnut häntä yöt, päivät. Hän on vanhentunut. Päästä taas nuoruuteen, vapauteen, huolettomuuteen!

Ei, hän ei voi olla iloinen eikä huoleton ennenkuin Matti on terve. Kulkija on sattunut hänen lietensä luo -- hänen täytyy virvoittaa hänet. Hän on alkanut työn -- hänen täytyy se lopettaa! Hänen täytyy valvoa, olla levoton, taistella, kunnes Matti on terve. Mutta joulu on ovella. Jos äiti ja Jenny täti keskeyttävät hänen työnsä?

Onneksi Armas ymmärtää, onneksi Armas näki tämän kaiken ja järjesti kaikki sitä varten. Mutta jollei hänkään sittenkään ymmärtäisi? Sillä Hilja ei itsekään ymmärrä tätä. Joskus, hyvin harvoin, hän hoitaessaan sairasta tuntee outoa onnea -- onnea siitä, että tekee jotakin vaikeaa, josta ei saa mitään tunnustusta, ei kiitollisuutta asianomaiseltakaan, vaan pilkkaa koko maailmalta. Keskellä pitkän päivän pakotettua ystävällisyyttä ja itsehillitsemistä hymyilee hän silloin vapaasti -- ne ovat lyhyitä levon hetkiä. Hän kysyy itseltään epäilysten, pelon, vastenmielisyyden, milteipä epätoivon kestäessä, mikä hänet sitoo tähän sairaaseen ihmiseen. Velvollisuudentuntoko? Mutta mitä velvollisuuksia hänellä olisi häntä kohtaan! Sääli? Varmaan. Tai olisiko pohjalla sittenkin jotakin enempää -- niin ei hän ole voinut vaihtaa ajatuksia kenenkään muun kanssa. Hyvä Jumala: olisiko maailma oikeassa? Mutta hän olisi valmis minä hetkenä hyvänsä antamaan hänet pois, jos vain tietäisi, että hänelle tulee hyvä olla. Se tunne, joka hänet liittää Armaaseen, on iloinen, valoisa, täynnä toivoa ja kevättä. Tämä on raskas, armoton, alakuloinen. Ei hän ymmärrä mikä tunne se on, hän tietää vain, ettei sitä saa katkaista kesken, rumasti ja pahasti.

Joskus hän selvästi tuntee, ettei hän tässä asiassa ole vapaa: hänellä ei ole valtaa valita, sillä toinen ja häntä väkevämpi seisoo hänen takanaan ja käskee, ja häntä täytyy totella -- oli totteleminen miten vaikeaa tahansa. Tämä kuulostaa oudolta, mutta hän tuntee sen yhtä selvästi kuin ihminen joskus etäisyyksien takaa tuntee kuoleman lähestyvän läheistään. Väkevämpi käskee -- täytyy totella. Tässä tapauksessa ei se ole helppoa.

Kerran olivat hänen ja Matin yhdessäolon hetket olleet rauhalliset ja onnelliset. Nyt ne olivat kiusalliset. Toinen vaani, epäili ja etsi hyökkäystilaisuutta. Toinen oli varuillaan, teeskenteli iloisuutta tai tekeytyi käytännöllisen terveeksi. He eivät puhuneet niistä asioista, joita he ajattelivat, ja ilma, jossa he hengittivät, oli raskas. Joskus Hiljan askarrellessa vuoteen ääressä, saattoi Matti äkkiä kiihkeästi tarttua hänen käteensä. Hilja punastui, mutta puri kokoon huulensa eikä ollut huomaavinaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ponnistuksesta, mutta hän varisti ne menemään ja hymyili tyynesti. Hänessä alkoi nousta vihamielisyys sitä näkymätöntä vastaan, joka pakotti hänet tähän. Vähitellen hänen täytyi ruveta pelkäämään Matin synkkyyttä. Hän luki hänen kasvoistaan, että hän hautoo onnettomia ajatuksia. Jonakin kiihkon hetkenä pääsikin hänestä sitten kuin tulivuoresta ilmoille, ettei kukaan häntä kaipaisi, jos hän olisi poissakin. Silloin ei Hilja jaksanut olla kova, vaan silitti sairasta kättä. Hän luisui: hän antoi Matin uskoa, ettei hän saata elää, jollei Matti ole onnellinen ja terve, ja kun hän näki miten hyvää tämä tieto teki sairaalle, antoi hän vaistomaisesti enemmän. Hän antoi kätensä viipyä sairaan kädessä, hän saattoi keskeyttää hänen lämpöisen purkauksensa sanoilla: "Puhutaan niistä sitten kun ollaan terveitä." Hän tunsi, ettei tehnyt oikein, hän piti itseään jo syyllisenä ja langenneena. Tosin saattoi turvautua siihen, että Matti, kun tulee terveeksi, ymmärtää aseman. Mutta jollei? Mikä tulee hänen, Hiljan, eteen silloin?

Elämä kulki nopeasti alaspäin kuin vaunut pillastuneiden hevosten kiidättäminä. Ei näkynyt pelastusta. Hän oli ajanut päänsä umpisolaan ja pysyi siinä.

Pimeinä iltoina seisoi hän yksinään salin ikkunassa ja tuijotti ulos eteensä. Ei hän nähnyt ihmisvirtaa, joka helisten ja jyristen vieri ohi, hän vain pyristeli verkossa, johon oli hämääntynyt, tuntien tuhon tulevan kintereillään. Hän istui pienessä huoneessaan kirjoituspöydän ääressä lukemassa uudelleen ja uudelleen sulhasensa kirjeitä. Ne tuntuivat lyhyiltä ja virallisilta, hän ei saanut selvää, olivatko ne sitä vai tuntuivatko ne hänestä vain siltä. Hän painoi sormensa kovasti otsaa vastaan, ikäänkuin siten kutsuakseen esiin selvyyttä. Hän kävi läpi heidän keväiset, valoisat hetkensä tässä huoneessa. Kuinka pitkä aika olikaan kulunut keväästä! Hänen sydämensä huusi: kirjoita, selitä, avaudu hänelle kokonaan, kirjoita vilpittömänä, rehellisenä, älä salaa mitään! Mutta kun hän oli saanut ensi sanan paperille, tuli kuin tulppa eteen. Hän repi ja aloitti, repi ja aloitti. Kirjevaihtoon tuli sellaisia lovia ja kirjeiden sisältökin oli sellainen, ettei enää voinut epäillä välin olevan kylmenemässä. Hilja taisteli kuin hukkuva, tai hän oli kuin ihminen rannalla ilman venettä, nähdessä kalleimpansa katoavan syvyyteen.

Hän ei enää öisin nukkunut levollisena eikä milloinkaan riisuutuneena. Hän nukkui ovi raolla, korvat auki, valmiina minä hetkenä hyvänsä ottamaan vastaan mitä hyvänsä. Hän luki Matin kasvoista, mitä hänen mielessään liikkui. Joskus hän keveästä horrostilastaan heräsi siihen, että Matin huoneesta kuului liikettä. Silloin hänen täytyi koota ylimääräisetkin voimansa, ettei rientänyt oven taakse kuulemaan, paneeko hän ehkä paraikaa täytäntöön kauheaa aiettansa. Jonakin iltana tapasi hän itsensä pimeässä salissa pitelemässä korviaan. Mutta sanat vain soivat kuin kammottava toitotus, Matin sanat: "Hilja, jos sinä tulet omakseni, selviää kaikki. Minä tulen terveeksi, minä löydän Jumalan. Sinun kauttasi hän ilmoittaa itsensä minulle." Hilja putosi lattialle, kasvot sohvan istuinta vastaan. Hänen silmissään oli mustaa ja hänen sielussaan oli mustaa.

Herra, auta minua -- minä hukun! Oletko sinä minut kokonaan hyljännyt, ovatko minun syntini niin suuret, että sinun täytyy paiskata minut ovesi ulkopuolelle? Onko tämä kevytmielisyyttä, itsepintaisuutta? Mitä minun pitää tehdä? Sano se vain ja minä tottelen!

Hän heräsi viluun eikä tietänyt miten pitkä aika oli kulunut. Ulkona oli melu hiljennyt. Mahtoi olla sydänyön aika. Hän tuli järkiinsä, riisui kengät, hiipi sukkasillaan eteisen ovelle kuuntelemaan nukkuiko Matti ja meni omaan huoneeseensa.

Kerran tuollaisena mustana iltamyöhänä kuuli hän nimeään mainittavan. Matti oli tullut pimeään ruokasaliin.

-- Hilja, minä en uskalla olla yksin. Äitini huutaa minua. Kun tulet minun huoneeseeni, voit kuulla.

Hiljan poskipäitä kylmäsi, kun hän läpi öisten huoneiden seurasi Mattia.

-- Älä nyt ole lapsellinen, koetti hän puhua äreimmällä arkiäänellään. -- Kadullahan ne meluavat. Pane nukkumaan. Minä luen sinulle jotakin.

Ja Hilja nouti huivin hartioilleen, istuutui keinutuoliin ja alkoi lukea satuja. Se rauhoitti vähitellen. Mutta häntä alkoi nukuttaa, hän lopulta tuskin tiesi mitä luki. Mattikin nukkui vähitellen hänen äänensä yksitoikkoiseen nuottiin.

Levonhetkiä olivat Hiljalle ne, jolloin hän hoiti taloutta. Hänen apulaisensa, pieni Lyyli, ei suinkaan ollut tarkka puhtauteen nähden. Hän saattoi siepata astialiinan pyyhkiäkseen permantoa ja hän läksi pesemättömin käsin minkä ruuan kimppuun tahansa. Hän maisteli padoista ja kattiloista ja hämmästyi suuresti, kun Hilja sen kielsi. Hänen syömistään oli kumma katsella. Hän söi niin paljon, että kolme tavallista henkeä olisi elänyt sillä ruualla. Pieni, hintelä tyttö söi koko päivän, hänessä oli todellinen nälkätauti.

Kun pikku Lyyli viikon oli käynyt auttamassa, hankki Hilja konttorin kautta taloon Sohvi Makkosen. Hän oli kaunis, vaalea tyttö, vähän yli kahdenkymmenen. Hän lauloi koko päivän, oli iloinen ja ystävällinen ja tutustui heti kaikkiin talon palvelustyttöihin. Jos häntä tarvitsi, saattoi huoleti mennä suoraa päätä porraskäytävään tai parvekkeelle: Sohvi seisoi siellä varmasti juttelemassa jonkun tytön kanssa. Hilja pelkäsi mitä äiti sanoisi hänestä. Hiusten kampausta, käherryspihtejä ja kureliiviä ei äiti ikinä sietäisi. Hilja päätti ensin voittaa tytön luottamuksen ja vasta sitten ruveta puhumaan näistä asioista. Sohvi oli poissa kaiket illat. Hänellä oli hommaa yhdistyksessä, jonka johtokuntaan hän kuului. Puoliyön aikaan hän tuli kotiin ja toi joskus tuttavan tullessaan.

* * * * *

Hyvät lähimmäiset, joilla huolimatta kiireistään aina riittää aikaa kanssaihmisten asioiden tutkistelemiseen, olivat ottaneet Hilja Haapasen ja Matti Matariston huolenpitonsa esineiksi. Heistä puhuttiin naisten aamukahvikesteissä, nimipäivillä, kävelyillä Aleksanterilla, virastoissa kahvilomalla, kokouksissa väliajoilla, päivällisillä, kahviloissa, rautatievaunuissa ja teattereissa. Huhu pukeutui tämän tapaisiin muotoihin: se kaunis nuori tyttö, jota niin paljon on nähty kuvaelmissa ja joka tanssii niin sievästi -- hän on papin tytär, sivistyneestä kodista ja vielä lisäksi kihloissa hienon nuoren miehen kanssa --, tämä tyttö on asettunut asumaan yhdessä jonkun ylioppilaan kanssa, joka on ollut hänen äitinsä vuokralaisena. Kuinka he elävät? Sepä kysymys! Niin, ettei äiti jaksanut sitä katsoa. Kun hän turhaan oli koettanut vaikuttaa tyttäreensä katsoi hän parhaaksi jättää nuoret oman onnensa varaan. Täti oli sairastunut niin, että hänen täytyi lähteä ulkomaille ja pari tytön sisarta maalla oli niinikään sairastunut. Tyttö vietti yöt päivät nuoren miehen huoneessa, vanhan palvelijankin hän oli ajanut pois saadakseen olla häiritsemättä. Joskus kun tämä nuori pari nähtiin kävelyllä, olivat he niin vaipuneina ajatuksiinsa, etteivät he edes huomanneet vastaantulijoita. Tytön kihlaus tietysti purkautuu, jollei jo ole purkautunut. Hänen makuaan täytyy todella ihmetellä: heittää Armas Brede, lupaavimpia, hienoimpia miehiä koko suomalaisessa maailmassa ja valita tuntematon ylioppilas, joka ei kuulu olevan edes minkään näköinen. Rouvat olisivat tahtoneet nähdä, millaiset kasvot sillä miehellä oikeastaan oli, joka oli lyönyt laudalta Armas Breden.

Noin viikkoa myöhemmin kuin Matin omaiset olivat käyneet Helsingissä, tuli Haapaselle nuori, hyvinpuettu herra, joka esitti itsensä Hiljalle pastori Laihona. Hän puhui hillityllä, lempeällä äänellä.

-- Täälläkö asuu ylioppilas Mataristo, joka on sairaana?... Tekö olette neiti Haapanen?... Tulen ylioppilas Matariston vanhan isän kehoituksesta. En ole voinut aikaisemmin tulla, koska olen ollut virkamatkoilla. Matkalla tutustuin häneenkin ja hänen tyttäreensä, jotka avasivat minulle sydämensä. Saisinko vähän puhua neiti Haapasen kanssa. Sitten puhuttelisin myöskin mielelläni Mataristoa.

Hiljan oli tullut polttavan kuuma ja sydän tuntui suurena täyttävän koko rinnan. Hän muisti, että oli huolimattomasti puettu ja että valvotun yön merkit varmaan näkyivät kasvoilla. Hän oli alkanut vieraantua seurustelusta, koska heillä viime aikoina ei ollut käynyt juuri ketään. Hän johti, kynttilä kädessä, pastorin saliin ja juoksi hakemaan tulitikkuja sytyttääkseen lampun. Kun hän palasi, selaili vieras Doren kuvaraamattua. Täyteläiset, valkoiset kädet lepäsivät punaisella liinalla, vasemmassa kädessä oli sekä sileä että kannallinen sormus.

-- Vai olette te papin tytär, sanoi hän lempeästi. -- Näen sen omistuskirjoituksesta tämän kirjan kannessa. Vai niin, vai niin. Isänne on kuollut ja äitinne on sairaan tyttärensä luona. Onko se totta, että tätinne on kylpylaitoksessa?

-- On, sanoi Hilja lyhyesti, kasvot tykkivässä tulessa ja istuutui.

Hän aavisti hämärästi, että jotakin epämiellyttävää oli tulossa.

-- Te olette vielä nuori, alkoi pastori hetken perästä lempeästi, te olette varmaan kodissanne saanut oppia, että neljännen käskyn täyttäminen tuo mukanaan siunauksen. Onhan teillä itsellänne äiti, te muistatte ehkä vielä isänne...

Hän puhui sujuvasti ja pysähtymättä. Äänen lämpö lievensi sanojen kovuutta. Saattoi huomata hänen tottuneen lupaa kysymättä ja vastaansanomatta astumaan ihmisten pyhäkköihin ja kopeloimaan ja järjestelemään niissä mielin määrin.

-- Se on luonnotonta, jatkoi hän, -- että te, vieras ihminen, niin kokonaan olette ottanut haltuunne tämän nuoren miehen hoidon. Se kuuluu hänen omaisilleen ja jos te nyt tutkitte Jumalan tahtoa, niin te väistytte tältä paikalta ja annatte hänen sisarensa tulla häntä tänne hoitamaan. Ja katsokaa, ei teidän äitinnekään sitä hyväksyisi, että te näin asutte täällä kahden tämän nuoren miehen kanssa. Niin, ja tehän olette kihloissa...

Hän puhui kuin lääkäri, joka nähtyään sairaan, tietää hänen vaivansa eikä kaipaa selittelemistä. Ihmistuntijan varmuudella meni hän heti suoraan syvyyksiin. Hänen lempeä äänensä riisui aseet uhrilta. Hilja nieli kyyneliään, hän oli valvomisesta voimaton.

-- Hyvä pastori, änkytti hän sanoja, joita niin monesti oli saanut lausua, -- minä en voi sille mitään... Hän tuli sairaaksi meillä... Hän ja hänen omaisensa eivät ymmärrä toisiaan. Se on niin surullista, mutta minkä sille voi.

-- Heidän täytyy taistella ja rukoilla, kunnes oppivat ymmärtämään toisiaan. Hehän ovat kunnon väkeä, hyvällä tahdolla he kyllä löytävät toisensa...

-- Pastori, he ovat niin erilaiset... ja jos he ehkä joskus voivat taistellakin, niin ei nyt, kun herra Mataristo on sairaana. Hän oli jo niin paljon parempi, mutta heidän käyntinsä vaikutti niin pahaa.

-- Se on usein niin, että Jumalan täytyy musertaa meidät ennenkuin hän saa meidät terveiksi. Mutta teidän täytyy nyt tulla järkiinne ja ottaa sisar tänne avuksenne...

-- Ei pastori, huusi Hilja, -- sitä en minä voi tehdä! Ei hänelle täällä ole tilaa... enkä minä tahdo vierasta ihmistä taloon. Viekööt hänet sitten sairaalaan... Ei, ei vielä. Ei ihan vielä. Ehkä jonkin päivän perästä jo...

-- Miksei sitten vielä? ja nuoresta puhujasta kasvoi yhtäkkiä esiin tuomari. -- Tutkikaa itseänne, neiti, oletteko täysin rehellinen itseänne kohtaan. Ja muistakaa, että vain alistumalla Jumalan tahdon alle voimme saada omantunnonrauhan. Teillä ei ole omantunnonrauhaa... Näen sen...

Hän painui Hiljan kasvojen tasalle ja hänen lempeät silmänsä polttivat häntä. Hilja kävi ihan kalpeaksi, hänen oli kylmä. Kuinka syyttömänä hän vielä jokin päivä sitten olisi torjunut luotaan kaikki syytökset ja tänään ne painoivat alas hänen päänsä. Vain hänen katseensa tunki suoraan pastorin katseeseen ja huusi: se ei sittenkään ole totta. Mutta hän ei voinut mitään sanoa.

Pastori tahtoi yksinään puhua sairaan kanssa, mutta Mataristo selitti Hiljan olevan niin hyvän ystävän, että hän voi kuulla kaikki. Pastori vetosi silloin Hiljaan ja Hilja jätti heidät kahden. Pois lähtiessään pastori vielä tuli hakemaan Hiljaa. Hänellä ei ollut muuta sanomista kuin:

-- No niin, neiti Haapanen, nyt me olemme puhuneet. Siinä on siis sittenkin ollut perää. Niin heikko on ihminen. Hän on nöyrästi tunnustanut syntinsä, paennut Vapahtajan turviin ja tahtoo luopua synnistään. Älkää te vain nyt estäkö häntä. Jumalan haltuun.

Lauha ääni saattoi taasen Hiljan pysymään tyynenä, mutta tuskin oli ovi sulkeutunut, kun hänessä pääsi kiukku valloilleen: mikä on totta, mitä Matti on voinut tunnustaa? Ah, sinä sydäntutkija, etkö sinä ymmärrä, että samassa hetkessä, jolloin päästän sairaan talosta, mielessään ihmisten istuttama harhaluulo, juurrutan sen häneen itseensäkin. Ei, minä en päästä häntä!

* * * * *

Eräänä päivänä tuli Lydia Längfors. Hän oli komeassa uudessa takissa, nahka ulospäin, vuorina kukillinen, valkea silkki. Hän avasi takin niin, että silkki näkyi.

-- Noo, lapsi kulta, puhui hän pudottaessaan kalossit jalastaan, -- mitä sinulle nyt kuuluu? Ei kiitos, en ota päältäni, ovat valinneet minut viemään kukkasia tirehtöörille. Tänään on hänen syntymäpäivänsä, meitä menee minä ja kaksi herraa. Tulin vain katsomaan, miten sinä nyt oikein voit. Hyvänen aika kuinka sinä olet laihtunut ja silmien alla on siniset renkaat. Ei tämä käy. Ajattele toki Armasta. Katso, minä olen Armaallekin vastuunalainen sinusta, kun te tutustuitte minun luonani. Minun täytyy katsoa, ettei sinulle mitään tapahdu, nyt Jennyn ja Alinen poissa ollessa. No, tule nyt tyttöni kertomaan.

Hän huiskautti pöydälle kauniin, kiiltävän nahkamuhvinsa, jonka etupuolella oli kimppu sinipunertavia orvokkeja, avasi hiukan puuhkaansa ja asettui nojatuoliin, siro, kiiltonahkainen kengänkärki näkymässä verkahameen alta. Hansikkaat olivat ihka uudet ja pingoittuivat rypyttöminä käden ympäri. Mustasta samettihatusta valui rehevä sulka alas harmahtavalle tukalle ja toisella puolella hattua oli kuin siihen pudonneena pieni orvokkikimppu.

Vai niin, ajatteli Hilja, sinä et, täti kulta, mene suoraan asiaan, vaan kiertelet kautta rantain. Se onkin paljon miellyttävämpää. Ja Hilja heittäytyi iloiseksi ja vallattomaksi, silitti ja suuteli tätiä ja puhui yhtämittaa. Hän teki tarkkaa selkoa Jenny tädin ja äidin kirjeistä, Armaan töistä ja omista tanssiharjoituksistaan. Varsinkin antoi hän tanssiharjoituksista sen kuvan, että ne täyttivät koko hänen päivänsä. Lydia täti ei ollut niin likeinen, että olisi huomannut Hiljan teeskennellyn iloisuuden. Hän huomasi vain, että Hilja oli erittäin kaunis, se vain syvensi kasvoja, että silmien alla oli tuo musta juova. Ennen lähtöään hän kuitenkin katsoi velvollisuudekseen käydä kiinni Hiljan käteen ja tutkivasti katsoa häntä silmiin.

-- Onko siinä nyt _kaikki_, tyttöseni? Saanko minä olla levollinen? Älä unohda mihin ikävyyksiin minäkin joutuisin, jos jotakin tapahtuisi... Mitä sinä puet yllesi arpajaisiin? Niin, sinun valkoisesi kyllä kelpaa. No, Elisabethin häät ovat pian -- päivä ei vielä ole määrätty vai kuinka? Aijai, etkö sinä tiedä, etkö ole käynyt Bredellä! Lauantaina sinä tietysti menet -- ja viethän vähän kukkia tädille! Suo anteeksi, että siitä huomautan, mutta minä tunnen täti Livan, hän on hyvin arka siitä, että hänen syntymäpäiviään muistetaan. Häihin sinun täytyy teettää uusi valkea puku. Teetä se nyt ajoissa. Kyllä minä tulen kanssasi ompelijalle. Niistä ei, kuulemma, tule suuret häät, vain pienet päivälliset Seurahuoneella tai Kaisaniemessä tai jossakin muualla. Täti Liva ei kuulu huolivan sitä puuhaa kotiin... Pane lauantaina sininen pukusi -- sinullahan on hattu samaa tyyliä. Täti Livallahan on niin arka ja hienostunut maku... No niin, tyttöseni, katso nyt, ettei kukaan pääse sanomaan sinusta mitään pahaa... Saa nähdä koska se Jenny sieltä tulee kotiin. Minulla on niin päänkipua, en ole saanut nukkua moneen yöhön, olemme kyhänneet sitä naisten adressia. Sehän on niin kauhea tämä meidän poliittinen tilamme. Ja tänään tirehtööri tietysti käskee päivällisille. Hän on aina pitänyt päivälliset Luodolla. Ei, niissä on ollut hyvin hauskaa, paitsi että minulla nyt on päänkipua. Ei, tyttöseni, hyvästi nyt. Ja saanhan minä olla levollinen. Sinä muistat, että te tutustuitte minun luonani!

* * * * *

Elsa oli tyytymätön ja lausui sen ilmi pitkässä purkauksessa, jonka alkoi jo eteisessä ja hyvin lujalla äänellä, että Mataristo kuulisi: