Part 20

Hilja askaroi kylmässä keittiössä, nokesi kätensä tulta tehdessään, availi ja sulki kaappeja, ennenkuin löysi mitä haki. Levottomuuden lomassa millä hän ajatteli Matin omaisten käyntiä, tuli hänen mieleensä, että miten hän nyt alkaa oleilla täällä ilman Maalia. Ottaako uusi palvelustyttö -- mutta jollei saa äidin mieleistä. Eikä saakaan. Tai koettaako tulla toimeen siten, että joku vain käy auttamassa? Ehkäpä joku talonmiehen pikkutytöistä. Likaiset ne ovat, mutta minkäpä sille voi. Täti Forsberg olisi voinut auttaa pulmallisessa asemassa, mutta hän ei tahtonut pyytää hänen apuaan... Matin omaisten kanssa täytyy tulla selvittely, hän vain ei käsittänyt mistä päästä alkaisi, ja siirsi ajatusta tuonnemmaksi.

Kun hän tuli Matin huoneeseen, tapasi hän isän ja sisaren istumassa vuoteen luona. Kukaan ei puhunut. Hilja taipui ystävällisenä Matin puoleen ja sanoi kuten lapselle:

-- Miten me nyt voimme?

Kaihi oli poissa silmistä, mutta ääni oli sekava, kun hän vastasi:

-- Minä nukuin. Päätä ei enää niin särje. Tämä huone vain huojuu niinkuin ei se pysyisi paikoillaan.

-- Pidä silmät kiinni ja lepää. Koetamme tänään olla hyvin tyyniä, pian paranemme. Mittaamme nyt kuumeen.

Hilja tunsi kaiken aikaa Matin omaisten hämmästyneet, tuomitsevat katseet. Hänen täytyi taistelemalla taistella pysyäkseen ystävällisenä ja reippaana.

-- Mitenkäs se palvelustyttö niin meni, kun se niin kauan oli ollut? kysyi sisar vihdoin.

-- No, sanokaa muuta! En minä käsitä mikä hänelle tuli. Enkä minä oikein pääse siitä luulosta, ettei hän tulisi takaisin.

-- Olisihan hän saanut erota sovinnossakin...

-- Eikö olisi saanutkin!

Heillä riitti puhumista Maalista kunnes lämpömittarin sai ottaa pois. Onneksi ei kuume ollut noussut niin paljon kuin Hilja oli pelännyt.

-- Ehkä minä sitten saan pyytää vieraat ruokasaliin kahvia juomaan...

-- Etkö voisi tuoda tänne, ehdotti Matti.

-- Miksei, voin kyllä. Mutta sinä väsyt.

Hilja huomasi vasta nyt tyynyn ja saalin sohvalla, punastui ja otti ne kainaloonsa.

-- Emme me täällä ole niin usein, sanoi isä.

Hiljaa jääti vanhuksen ääni. Hän paiskasi sylyksensä eteiseen ja riensi selittämään:

-- Ei isäntä ymmärrä minua väärin. Poikanne parastahan minä tarkoitan.

Hän meni noutamaan kahvitarjotinta ja pyyteli anteeksi, ettei leipä ollut tuoretta. Ei ollut ketään lähettää leipuriin. Eikä taitanut kahvikaan tulla sellaista kuin hän olisi tahtonut. Huoneessa oli painostava yöilma, päivänvalo tuli ryömimällä. Ei kukaan puhunut, porsliini vain kilisi, Hilja vaivasi päätään miettimällä mitä sanoisi.

-- Tuliko siellä teidän puolellanne hyvä vuosi? kysyi hän vihdoin.

Turhaan odotettuaan, että isä vastaisi, sanoi sisar:

-- Tuli se sentään. Kaurojakin saatiin, vaikka oli niin sateista.

Ja taas seurasi painostava äänettömyys. Vihdoin rykäisi isä ja virkkoi:

-- Mitä tautia tämä nyt oikein on?

-- Hermotautia, kiirehti Hilja vastaamaan ja tunsi sen likenemistään likenevän, mitä pelkäsi ja minkä täytyi tulla: selityksen.

-- Pastori Angervo sanoi sitä sydämen taudiksi. Ja ihmiset puhuvat, ettei se parane ennenkuin hän pääsee irti täältä.

Vanhus katsoi tiukasti Hiljaan ja laski kuppinsa pöydälle. Hilja tunsi sydämensä kovasti lyövän.

-- Mutta hyvä isäntä, pääseehän hän täältä koska tahansa, mutta minne te nyt noin kipeää ihmistä viette. Hänelle teki jo pahaa, että hän eilen oli liikkeellä. Isäntä ei tiedä miten kova yö meillä on ollut. Jos me kuitenkin menisimme tuonne ruokasaliin puhumaan näistä asioista. Tohtori on kieltänyt kaiken kiihtymisen.

Hilja houkutteli jo ovella.

-- Minä olen tullut sanomaan pojalleni totuuden, lausui vanhus ja hänen äänensä, joka tähän asti oli ollut ärtyisä ja lyhyt, kävi syvästi vakuuttuneeksi ja saarnaavaksi. -- Jumala on lyönyt sinua sairaudella, kun olet poikennut synnin tielle. Jumala ei anna itseään pilkata. Sinä et tule terveeksi ennenkuin sinä luovut syntisestä elämästäsi. Kuka sitten sanoisi lapsellensa totuuden, jollei isä.

Matti oli peittänyt kasvot käsillään. Kuten Hilja tullessaan tanssiharjoitukseen kokonaan oli joutunut kiinni entiseen olemukseensa, niin joutui Mattikin omaistensa seurassa entisyytensä valtoihin. Hiljan kädet pusertuivat vanhusta kuunnellessa nyrkeiksi ja sydämen taonta tuntui päässä asti.

-- Isäntä, koetti hän keskeyttää, -- minä tiedän, mitä te tarkoitatte. Matti kertoi minulle eilen missä luulossa te elätte. Mutta se on...

-- Enkä minä yksin. Kaikki ihmiset puhuvat siitä jo. Meidän kirkolla on puhuttu ja...

-- Isäntä, minähän olen kihloissa ja menen keväällä naimisiin...

Jännittyneen äänettömyyden perästä sanoi isäntä:

-- Samarialaisella vaimollakin oli ollut viisi miestä, niinkuin tiedämme Vapahtajan omasta suusta.

Hilja hätkähti ikäänkuin häntä olisi piiskalla lyöty ja likeni ovea. Hänen tahtonsa yritti herpoutua.

-- Isä! huusi Matti ja oikaisi kätensä. -- Meidän välillämme ei ole tapahtunut mitään pahaa. Me olemme olleet ystävät... Hilja, älä mene! Saanhan minä kertoa isälle kaikki -- hän on niin hyvä ihminen ja niin paljon kärsinyt.

-- Mitä sinä aiot sanoa? hätääntyi Hilja. -- Eihän meidän välillämme ole mitään salaisuuksia. Levitä vain kaikkien nähtäväksi...

-- Hilja, älä mene! pyysi Matti. -- Tämä neiti on ollut minulle niin hyvä. Ei kukaan muu saa minua terveeksi paitsi hän.

Hilja seisoi ovessa, huulet puserrettuina kokoon. Hän tunsi inhoavansa Mattia. Kun veisivätkin hänet pois! Sisar itki tuolillaan. Isä istui kumartuneena vuoteeseen päin, niin ettei hän nähnyt mitään muuta kuin poikansa.

-- Sinä puhut syntiä, sanoi isä. -- Ei kukaan tee ihmistä terveeksi paitsi yksin Jumala. Kaikkein vähimmin parantaa sinut se ihminen, joka on tehnyt sinut kipeäksi.

Hiljalta pääsi vihlova nauru. Sekä Matti että isäntä kääntyivät.

-- Eikö tuo nyt ollut niinkuin itse sielunvihollisen suusta, sanoi isä vihdoin. -- Voisitkos sinä, poikani, sitten vannoa, ettei teidän välillänne ole ollut mitään syntiä? Minä uskon sinua, jos sinä vannot.

Hilja lakkasi nauramasta ja kuunteli.

-- Mitä isäntä tarkoittaa synnillä? kiirehti hän puhumaan. -- Syntiä tehdään joka hetki -- minun ja teidän välillänne tapahtuu paraikaa syntiä, sillä me ajattelemme pahaa toisistamme.

-- Kyllä sinä, poikani, tiedät mitä isäsi tarkoittaa. Minä uskon sinua, jos sinä vannot.

Kaikki vaikenivat. Sisar lakkasi itkemästä, Hilja pysähdytti askeleensa, vanhus pidätti työn koukistaman kouransa sängynlaitaan, ikäänkuin estääkseen Hiljaa tulemasta likelle. Kaikki katseet riippuivat Matin kasvoilla.

Hän oli vienyt kätensä ristiin ja hänen kuumeinen katseensa harhaili katossa. Suupielet rupesivat vavahtelemaan.

-- Puhu totuus, poikani, puhu.

-- Minä tunnustan, kuului Matin vapiseva ääni vihdoin läpi äänettömyyden, -- että minulle on ollut suloista, kun hän... on hoitanut minua... kun...

-- Mutta, rakas ystävä, mitä pahaa siinä on ollut? huusi Hilja ja työnsi pois vanhuksen käden.

Silloin kääntyi Matin isä Hiljan puoleen. Hänen vihansa oli kuin jäätynyt kuura, tyyni ja raskas.

-- Eilen hän kyllä tiesi, mitä pahaa siinä on ollut. Mutta mitä teillä, vieraalla ihmisellä, on tekemistä poikani kanssa?

-- Ei hän ole vieras, yritti Matti tulla väliin.

Hilja keskeytti hänet:

-- Tulkaa tuonne viereiseen huoneeseen, niin minä selitän teille. Me teemme tällä puheella Matin niin kipeäksi. Te ette lähde...? No niin, ihminen sairastuu meillä eikä hänellä ole keitään omaisia kaupungissa. Olisiko minun mielestänne pitänyt jättää hänet hoidotta?

Syntyi äänettömyys. Kaikki odottivat mitä isäntä sanoisi.

-- Teidän olisi pitänyt toimittaa hänet sairashuoneeseen.

-- En tullut sitä ajatelleeksi. Toivoin että hän parantuisi kotona. Ja hän olisikin jo parantunut, jos ihmiset olisivat antaneet hänen olla rauhassa.

-- Eivät ihmiset puhu syyttä. Kun me käännymme pois Jumalasta, niin me olemme puhdistaneet huoneemme asuinsijaksi perkeleelle. Ja sinä, onneton poikani, olet kääntynyt pois Jumalasta...

Hilja oli aikonut lähteä huoneesta, mutta hän pysähtyi ovella.

-- Isäntä, jollette nyt lakkaa, niin tapatte Matin. Ette kai tahdo sitä. Te saatte viedä hänet sairaalaan, minne tahdotte. Tietäkää vain, että meidän suhteemme oli niinkuin Jeesuksen ja Betanian Maarian, mutta te tulitte ja tahritte sen likaisin käsin...

Isä käänsi Hiljaan suurpiirteiset, elämän uurtamat kasvonsa. Silmät katsoivat kuin aikojen takaa, vakavina ja vakuuttavina. Hilja vaikeni, ikäänkuin vanhan testamentin profeetta olisi astunut hänen eteensä. Hän valmistautui nähtävästi sanomaan jotakin tärkeää ja hyvin painavaa.

-- Minun pojastani piti tulla pappi. Hän oli jo niin hyvällä alulla. Hän saarnasikin kerran ja Herran henki oli hänen päällänsä. Nyt ei hän enää käy ehtoollisella eikä...

Väkivaltainen itku puistatutti Matin koko ruumista. Valkoiset, suuret kädet olivat puserruksissa hehkuvia poskia vastaan. Kyyneleet tulvivat sormien lomitse. Sisar oli noussut ja koetti hillitä isää.

-- Minä etsin Jumalaa, pääsi Matilta kuin linnun valittava kaiherrus. -- Minkä minä sille voin, ettei hän ole ilmoittanut itseänsä minulle...

Hilja pakeni jo huoneesta. Hän kävi kiinni päähänsä koettaakseen oliko hänellä päätä. Hänestä tuntui, ettei hän ymmärrä enää mitään. Toisena hetkenä hän ajatteli: minä otan ruoskan ja menen ja puhdistan talon noista hulluista! Toisena hetkenä hän ajatteli: heidän sydämessään on niin raskasta ja onnetonta! Kun hän oli aikansa tuskitellut -- eikä hän tietänyt kestikö sitä hetkiä vaiko tunteja -- tapahtui hänen mielialassaan täydellinen käänne. Hän oikaisi itsensä suoraksi, valeli kasvojaan vedellä, etsi esiin lattiaharjat ja ryhtyi työhön. Mielessä tuntui virkeältä kuin ilmassa ukkosen jäljeltä. Hän rupesi keittämään velliä, jota lääkäri oli määrännyt Matille aamuksi ja päätti lähteä kysymään talonmiehen pikkutyttöä apulaisekseen. Hän näki nyt selvästi ympärilleen, ikäänkuin hän vaivalloisen nousun jälkeen olisi päässyt kukkulalle. Ihmiset tahtovat pakottaa hänet tunnustuksille -- hän ei ikinä tunnusta sellaista mitä ei ole tapahtunut!

Kun hän, höyryävä vellilautanen kädessä, astui Matin huoneeseen, olivat isä ja sisar polvillaan vuoteen ääressä, vaipuneina palavaan rukoukseen. Isän silmät olivat ummessa, kädet puserrettuina vastatusten. Mieliala ei ensi hetkessä vaikuttanut Hiljaan vähääkään. Se oli korkeintaan naurettava. Kunnioituksesta toisten hartautta kohtaan ei hän kuitenkaan keskeyttänyt heitä.

-- ...Katso armossa meidän puoleemme, niinkuin sinä katsoit Pietarin puoleen ja syntisen vaimon puoleen fariseuksen huoneessa. Me olemme monella muotoa syntiä tehneet ja rikkoneet sinun pyhiä käskysanojas vastaan, mutta vaikka meidän syntimme olisivat veriruskeat, niin sinä voit ne lumivalkeiksi tehdä Sinun kalliin sovintokuolemasi kautta. Oo kolmiyhteinen Jumala, isä, poika, pyhä henki, armahda meitä. Jos sinä olet katsonut hyväksi tämän taudin kautta kutsua pois meidän rakkaan poikamme Matti Erlandin, niin auta armossa, että hän ennen kuolemaansa tulee sinun tuntemiseesi. Ilmoita itsesi hänelle, äläkä sysää häntä helvetin iankaikkiseen tuleen, kussa...

Mieliala huoneessa, jossa jo oli päivä, mutta jota lamppu yhä valaisi, jossa ihmiset olivat polvillaan vuoteen ääressä ja itku ja palava rukous täyttivät raskaan ilman -- alkoi vaikuttaa Hiljaan kuin huumaava juoma. Matti makasi vuoteessaan oudon pöhöttyneenä ja tuijottavana, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt mitään maailman menosta.

Tässä tulee hulluksi, ajatteli Hilja, jollei tästä tee loppua. Ja hän rupesi puhumaan terveellä, arkipäiväisellä äänellä.

-- Nyt meidän täytyy syödä! Velli jäähtyy. Antakaa anteeksi, hyvät vieraat, mutta nyt teidän täytyy nousta.

Hilja raivautui vuoteen ääreen, herätti Matin istumaan ja käski sisarta takaapäin tukemaan häntä. Syöttäessään sairasta laverteli hän hänelle kaiken aikaa kuin lapselle, iloisesti ja ystävällisesti.

-- No niin. Kyllä meidän täytyy jaksaa. Siitä tulee niin heikoksi, kun ei syö...

-- Minä kuolen...

-- Eikö mitä! Minä paranen ja täytän vielä jonkin tehtävän, joka on minulle määrätty... Noin! Sehän maistuu niin hyvältä. Ja minä kun taas nokesin käteni kokonaan, kun hääräsin keittiössä.

-- Eikö Maali ole tullut takaisin! kysyi Matti suu täynnä velliä.

-- Ei, nauroi Hilja. -- Hän oli väsynyt ja tarvitsi lepoa. No, kas noin. Kyllä me pian paranemme, kun olemme olleet näin kiltit.

Hilja ei nähnyt katsetta, jolla vanhus kaiken aikaa oli seurannut poikaansa ja häntä. Kun Matti näki isänsä kasvot, huojahti hän rentona sisartansa vastaan, joka takaapäin tuki häntä, ja nosti suonenvedontapaisesti väännellen kätensä isäänsä kohti.

-- Älkää kirotko meitä! huusi hän. -- Me menemme naimisiin. Hilja, tulethan sinä minulle.

Hilja kävi kalkin kalpeaksi. Hänen sydämensä ikäänkuin seisahtui. Kaikki hänessä kiteytyi palavaksi, pieneksi kipunaksi. Kipunan polttoa kesti lyhyemmän ajan kuin silmänräpäys kestää. Sitten alkoi sydän taas lyödä. Hänen olennossaan kehittyi saarna ankara kuin valkeaksi kuumennettu rauta noita ihmisiä vastaan, mutta ennenkuin ainoakaan sana puhkesi huulille, ymmärsi hän, ettei heille kannata saarnata. Vanhus sensijaan rupesi puhumaan. Hilja ei kuullut sanoja. Mykistyneenä ja kuurona hän vain mietti mitä hän nyt tekee.

-- Hilja! huusi Matti, herättäen hänet tajuihinsa. -- He vievät minut pois. Älä anna heidän viedä. Minä paranen täällä. Minä tulen hulluksi, jos minut viedään!

Hän kaivoi päänsä tyynyihin ja pusersi lakanoita käsissään. Avuton vanha neiti pitsikauluksessa tuli Hiljan eteen. Hän astui isän ja pojan väliin ja puhui äänellä, jota ei tuntenut omakseen:

-- Sanokaa nyt hyvästi pojallenne ja lähtekää. Minä en salli, että kodistani tehdään hullujenhuone. Matti jää tänne kunnes paranee tai ainakin siksi, kunnes minä saan hänen mielestään ne hullutukset, jotka te olette sinne ajaneet. Teidän ei tarvitse olla hänestä levottomia. En tosin enää hoida häntä samalla rakkaudella kuin tähän asti, mutta minulla on silti tarpeeksi rakkautta. Ihmisten ei pidä saada sitä voittoa, jota he haluavat. Minä en saa jättää työtäni kesken. Menkää nyt. Tuossa on kello pöydällä. Annan teille viisitoista minuuttia hyvästijättöä varten. Sitten ei teidän pidä tulla tänne. Minä ajan pois kaikki, jotka tänne yrittävät. Minä palaan, kun viisitoista minuuttia on kulunut.

Hän ojensi päättävän ystävällisenä kätensä vieraille ja läksi. Kaikki epäröiminen oli hänestä hävinnyt. Hän otti taskuunsa keittiön avaimen, ikäänkuin hän koko ikänsä olisi kulkenut sitä tietä, eikä talonmiehen asunto yöllisine tapahtumineen enää ollut hänelle salaperäinen enempää kuin vastenmielinenkään. Hän meni kylmänä ja järkevänä sinne asialle, astui kuin lääkäri huonoon ilmaan ja otti yhdellä katseella haltuunsa koko aseman.

Huone oli pieni ja täysi. Se nähtävästi ei kirkkaimmalla auringonpaisteellakaan saanut suoranaista päivänsädettä. Lampunkäry tuntui vielä ilmassa. Ikkunan alla pöydällä oli astioita ja omituisia mustia ruuanmöhkäleitä. Kahdenmaattavassa vuoteessa, jonka pohjalla ei tuntunut olevan mitään patjaa, makasi tuttu vaimo, värittömänä kasvoiltaan kuin peite hänen yllään. Tyyny pään alla oli sekin väritön, päistäreenkeltaiset hiukset tuskin erottautuivat sen pohjalta. Toisella seinällä, vedettävässä sohvassa, pään alla vaateriekaleita, nukkui mies, kasvot alaspäin, raudoitetut korot ulospäin. Piirongilla hallitsi pronssinvärinen kipsikuva -- nainen, puettuna sotisopaan, kädessä lippu, nähtävästi Orleansin neitsyt. Se käsi, jossa lippu oli, oli murtunut. Peili piirongin yläpuolella muutti kaiken, mikä sitä vastaan sattui, aivan epämääräiseksi. -- Nukkuvan kuorsaus täytti huoneen. Kaksi pientä tyttöä hääräsi äidin ja vastasyntyneen ympärillä. Kaikki, paitsi vastasyntynyt, söivät samaa mustaa ruokaa, mitä oli pöydällä. Se oli palttua.

Hilja astui varoen huoneeseen, mutta vaimo kehoitti häntä ystävällisesti vain tulemaan sisään. Pikku Siiri sai pyyhkiä hänelle tuolin ja äiti rupesi paikalla kertomaan huoliaan.

Kun ei osaa edes tätä aikaa pysyä selvänä. Tuolla kuorsaa. Tuli kotiin aamuyöstä ja teki senpäiväistä siivoa. Hänen sisarensa mies on luvannut tämän viikon käydä lakaisemassa pihan. Siksi pitäisi tästä koettaa pystyyn. Jollei kaikki vain tule pidetyksi kunnossa, niin antaa isännöitsijä yhtäkkiä matkapassit. Mihin joudut sitten tällaisen joukon kanssa. Yhdeksän niitä nyt on. Ei niistä yhtään ole kuollut. Eikä tämäkään kuole, se on niin suuri ja pulska, vaikka on tuollainen isä. Mutta äiti on niin terve.

-- Ei sirkku anna pienen pojan kuolla, leperteli eilinen tyttö ja riensi piipattaen puhumaan vastasyntyneelle kuin linnulle.

Äidin harmaat kasvot kirkastuivat.

-- Kukapa sen kuolemaa tahtoisi, sanoi hän, -- kun vain on millä teidät syöttää. Mutta kun kaikki menee alas isän kurkusta.

Tytär nosti tottuneesti lapsen äidin ja Hiljan nähtäväksi. Haaltuneiden, hajuavien vaatteiden sisästä tuli näkyviin punaiset kasvot täynnä ryppyjä. Varhaisvanha, ymmärtäväinen sisko hymyili pikkuiselle ihastuksen vallassa.

-- Kun ei isä vielä ole ensinkään nähnyt! Kun ei isä herää edes katsomaan! leperteli tyttö.

Isä kiersi itsensä täydessä unessa toiselle kyljelle, takki nousi ylös niin että paita tuli näkyviin, toinen jalka riippui vuoteen laidan yli.

Hilja ihmetteli kylmyyttä povessaan. Vaikka hän nyt kasvoista kasvoihin näki kaiken sen köyhyyden, jonka tyyssijaa pihan pohjalla hän aina oli katsellut kuin pahaa ennettä, ei hän tuntenut sääliä eikä kärsimystä. "Yhdellä yhtä, toisella toista!" ajatteli hän. "Se on elämää!" Kipeä vaimo, jota hän aina oli kohdellut lyhyimmällä mahdollisella tavalla, oli ollut hänelle ystävällinen ja pitänyt kunniana, että sai antaa pikku Lyylinsä hänen apulaisekseen. Hänen olisi pitänyt tuntea siitä kiitollisuutta ja pahaa omaatuntoa, mutta mikään ei hänessä liikahtanut. Kun hän hintelän tytön rinnalla, joka puhtaassa, valkoisessa esiliinassaan oli kuin kuoripoika, astui yli harmaan pihamaan, tunsi hän vain, että kultaus elämästä hänen silmissään oli kulunut pois. Sen kauneus, salaperäisyys ja syvyys oli kadonnut. Kaikki näytti karulta, matalalta ja arkipäiväiseltä.

Se nuori mies, jonka sairasvuoteen ääreen hän läksi, jonka kanssa hän oli vaihtanut niin paljon ajatuksia, oli risti, kannettava loppuun siksi, että sen oli ottanut hartioilleen. Työ, jota kohti hän meni, oli velvollisuuden täyttämistä ilman iloa.

Matti oli yksin. Hilja luki hänen kasvoistaan jotakin tyytymätöntä ja vihamielistä. Vai niin, vain niin! Hän oli nähtävästi unohtanut pyytämällä pyytäneensä Hiljaa pitämään häntä luonaan ja muisti vain isänsä leppymättömät sanat. Ties mitä isä lähtiessään olikaan sanonut. Hilja tunsi miten jossakin syvällä hänen ruumiissaan pienet, äkäiset muurahaiset ryömivät edestakaisin. Hän astui pakotetun ystävällisenä ja jäntevänä vuoteen ääreen:

-- Kun poikanen on tullut täysikasvaneeksi, heittää se pesän eikä enää tunne emoa. Joskus täytyy ihmisen tehdä samoin.

Kuumeisista silmistä kohtasi häntä pitkä, epäluuloinen silmäys, aivan samanlainen kuin isän, ja kolea ääni puhui:

-- Sinä olet nyt erottanut minut kotiväestäni. Oletko tehnyt Jumalan mielen mukaan, sitä en tiedä. Sen vain tiedän, ettei minulla enää ole ketään muuta kuin sinä.

XI

Heille koitti tuskallinen aika.

He epäilivät toisiaan ja kiusasivat toisiaan. He olivat kuin kaksi vihamiestä, jotka häijynilkeä voima on sitonut kiinni toisiinsa, jotta he kiduttaisivat toisiaan. He olivat kuin kaksi samaan säkkiin paiskattua terävää kiveä, joita kolistellaan vastatusten.

Matti oli vasta eilen saanut mieleensä ajatuksen että Hilja kuului hänelle, mutta se oli syöpynyt hänen sairaaseen sieluunsa kuin meritähden otteeseen. Hän ei ajatellut mitään muuta. Hän kiersi samaa asiaa kuin kahlehdittu rataa kopissaan. Hän todisteli itselleen, että oli sairas ennenkuin tunsikaan Hiljan, mutta samassa oli hänelle kumoamaton tosiasia, että onneton rakkaus Hiljaan oli tehnyt hänet sairaaksi. Hän rupesi kaivelemaan esiin kaukaisia tapauksia, jolloin oli kohdannut Hiljan kadulla: jo silloin ja silloin oli Hilja ohi astuessaan hymyillen tervehtinyt, kietoakseen häntä, ja nyt kun hän oli sotkeutunut verkkoon, Hilja hänet hylkää. Se nosti hänessä pahan, vihamielisen kiukun. Hiljan täytyy taipua! Mutta kun Hilja tuli huoneeseen ja hän näki hänen kasvonsa, hänen vartalonsa, tunsi hänen käsiensä lämmön, valtasi hänet pulppuava lämpö ja hänen kätensä haroivat Hiljan käsiä, silmät ja suu rukoilivat: taivu minulle, minä rakastan sinua! Hilja vastasi hänelle kuin lapselle: se loukkasi häntä. Hilja naurahti hänelle kuten sille, joka ei tiedä mitä hän sanoo: se suututti häntä. Sairas kävi oikulliseksi, hän lankesi toivovasta ilosta murjottavaan epätoivoon. Hän vaani Hiljaa ja koetti solmia häntä hänen sanoihinsa. Hän koetti yllättää häntä pahoissa ajatuksissa, hän kuvitteli hänen tietämättömyyttään teeskentelyksi ja päätti ottaa hänet kiinni itse teossa. Hiljan outo tyyneys, jota vastaan kaikki oikut kilpistyivät kuin liukasta, kovaa pintaa vastaan, antoi hänelle toiselta puolen aihetta syyttää ja sadatella itseään. Itsetutkistelu päättyi aina tulokseen: sinä olet niin huono, ettet sinä saa elää. Sinun täytyy tehdä _se_! Hän yltyi hurjaan vihaan omaisia vastaan, jotka olivat tulleet rikkomaan hänen rauhaansa, jotka rukouksillaan pitelivät häntä vallassaan kuten linnunpoikasta, joka sidotaan jalastaan kiinni. Toisinaan taas tuntuivat veren siteet, muistot lapsuuden ajoilta tekivät ne lujiksi kuin touvit, hän katui, että oli tuottanut omaisilleen surua, syytti Hiljaa, syytti itseään ja murjotti puhumattomana.

-- Mikset sinä enää kutsu lääkäriä? saattoi hän kysyä.

Heillä oli käynyt nuori hermolääkäri, tohtori Huttunen, joka nautti suurta luottamusta suomalaisessa maailmassa. Hän esiintyi luennoitsijana kansanopistokursseissa, istui erinäisissä komiteoissa ja suunnitteli aivan erikoista tapaa parantaa hermotautisia. Elsa oli äkkiä, kaikessa salaisuudessa tullut varoittamaan Hiljaa tähän lääkäriin nähden. Vaivalla oli Hilja saanut Elsan ilmaisemaan asian. Iltaseurassa pari päivää sitten oli puhuttu Hiljasta ja Mataristosta. Kun kuultiin, että tohtori Huttunen oli hoitanut Mataristoa, käytiin hänen kimppuunsa. "Mimmoinen suhde heillä oikein on?" vaadittiin joka taholta. Tohtori oli pienillä hymyillä ja olkapäiden kohotuksilla yrittänyt liukua yli asian, mutta vihdoin, kun eivät kysymykset lakanneet, oli hän viittaillut kahden nuoren, uudenaikaisen ihmisen suhteeseen.

Senjälkeen pelkäsi Hilja tohtori Huttusta ja hänen pelkonsa alkoi ulottua lääkäreihin yleensä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että lääkäri, jommoista sielunsairas ihminen tarvitsee -- niin hieno, niin vakava ja rakastavainen -- on jotakin yliluonnollista. Sellaista lääkäriä ei voi olla. Sillä lääkäri, joka kärsisi kaikkien kärsivien kanssa, kuluisi loppuun. Hänen täytyy kovettua, raaistua. Mutta raakaa parantajaa ei sielunsairas siedä.

-- Sinä paranet ilman lääkäriä, vastasi hän Matin kysymyksiin.