Part 2

Herrat läksivät. Hilja haki esiin käsityönsä, mutta neuloi huonosti ja sai ratkoa. Jenny täti ja äiti puhuivat pitkältä telefonissa. Jenny täti sanoi, ettei hän tänään jaksa nousta portaita Haapaselle. Hilja voi sensijaan tulla hänen luokseen iltapäiväkahville. Hän on löytänyt uuden kotileipomon, josta saa erinomaisia sokerileipiä, kolme viidellä pennillä. Äiti lupasi Hiljan puolesta, että Hilja tulee. Hilja nyrpisti hiukan nenäänsä ja vastusti. Ei hän viitsisi, kun näin sataa.

Satoi todella lakkaamatta. Seinät pihanpuolella olivat omaksuneet taivaan harmauden ja alas ikkunapieliä valui ikäänkuin mustia suonia. Ruudut olivat läämityt täyteen pisaroiden jälkiä ja teitä.

Hämärissä, päivällisen jälkeen, juuri kun Hilja teki lähtöä Jenny tädin luo, sattui outo tapaus: tuli sähkösanoma. Hilja oli eteisessä ja pelästyi, kuten ainakin ihminen, joka harvoin on ollut tekemisissä sähkösanomien kanssa. Hänelle tuli se tunne, ettei saa pelästyttää äitiä, ja allekirjoitettuaan kuitin, repi hän porraskäytävässä auki sinetin ja luki vaivalloisesti:

"Laina ikävöi mammaa. Odotamme. Toivo."

Hän hengitti taas. Siis Laina toki vielä elää. Tai kukaties... Eiväthän ihmiset koskaan sano sähkösanomissa kaikkea. Hän jäi silmänräpäykseksi tuijottamaan ulos liankarvaiseen seinään vastapäätä ja pihamaalle, jonka märän asfaltin poikki talonmies paraikaa astui, väsyneenä ja laahustellen jalkojaan. Hän oli nähtävästi hiukan humalassa. Johonkin keittiön ikkunaan syttyi tuli ja punaiset kupariastiat hyllyllä kiilsivät. Talonmiehen vaimo nousi ylöspäin jostakin kellarista, jonka aukko oli ihan musta. Hän kiikutteli raskaasti muodotonta ruumistaan. Pieni, punainen huivi oli sidottu solmuun leuan alle. Omituinen kaamea tunne tuli Hiljaan. Kaikki mitä hän näki: surullinen, sateen valama pihamaa, väsynyt, sairas mies vaimoineen, yksin keittiön ikkunakin, jonka takana palvelustytön varjo liikkui, tarttui hänen silmäkalvoonsa ja teki pahaatietävän enteen vaikutuksen. Jotakin kauheaa tapahtuu. Siitä ei ole pelastusta eikä ulospääsyä. Täytyy vain odottaa ja antaa sen likenemistään liketä, kunnes se tapahtuu... Tämä, joka nyt on tulossa, on itse elämää, kovaa, vakavaa elämää, jonka ote on raudanluja eikä leikkivä, kuten se, jolla nuori tyttö ja hänen tanssitoverinsa pitelevät toisiaan, kiitäessään yli kiiltävän permannon. Elämä on niinkuin tuo pihamaa, nuo väsyneet ihmiset ovat ihmisen kuva. Vaimo on hakenut punaisen huivin päähänsä, hän on etsinyt punaa ja iloa elämältä. Hänellä on kahdeksan, pian yhdeksän lasta. Kuoleeko hän pian? Kuoleeko Laina?

Silmänräpäykset ovat joskus niin hedelmälliset. Sähkösanoma kädessä eli Hilja itselleen uuden, oudon silmänräpäyksen. Hän heräsi siihen, että äiti tuli eteisen ovelle ja kysyi häneltä, mitä hän teki siellä portaissa.

-- Jotakin Lainalta ja Toivolta, sanoi äiti ja hänen kunnolliset arki-ihmisen kasvonsa jännittyivät.

He olivat niin tottuneet siihen, että jos jotakin odottamatonta oli kohtaamassa, niin Lainalta ja Toivolta se tuli. Kaikki ne vuodet, jolloin he olivat olleet naimisissa, se oli ollut sellaista. Viikko sitten oli Laina kirjoittanut äidille kovin alakuloisen kirjeen ja sanonut tuntevansa, ettei enää kestä. Hänellä ei enää ole halua elää. Lapsia hänen käy sääli, varmaan Toivo menee uusiin naimisiin. Äidin pitää pian tulla ottamaan lapset. Ruustinna, käytännöllinen ihminen ja yhdeksän lapsen äiti, oli kirjoittanut vastaan pitkän, rauhoittavan kirjeen: siinä tilassa tulee ihmiselle kaikenlaisia ajatuksia, mutta varmaan käy hyvin, kuten edellisilläkin kerroilla. Ja nyt siitä varmasti tulee poika. Jenny täti on siitä niin vakuutettu, että jo kutoo pientä sinistä villaröijyä. Jahka aika nyt vähän lähenee, tulee äiti.

Tästä kirjeestä oli kulunut viikko, ja nyt tämä sähkösanoma!

Ei ruustinna pahasti pelästynyt, tottunut kun oli Lainan sairastelemiseen. Se hänelle sentään paikalla oli selvänä, että asia on vakava ja että huomispäivänä on lähdettävä, ja hänen ajatuksensa siirtyi heti käytännöllisiin toimiin: mitä vielä on tehtävä kotona ja mitä pitää ottaa mukaan matkalle.

Hiljalle eivät matkavalmistukset antaneet työtä. Äiti oli aina tottunut tekemään kaikki itse. Hän meni antamaan Maalille määräyksiä ja Hilja jäi neuvottomana yksinäisyyteen. Hän kiersi huoneesta huoneeseen ja saneli itselleen, että jos Laina kuolee...! Ei, ei, Jumala ei voi olla niin kova! Lainahan oli niin kaunis, kaikkien ihailema ja tavoittelema, ja niin terve. Naimisiin mentyä sitten tuli paljasta sairautta ja surkeutta. Kuinka Jumala sallii sellaista? Ja nyt on hän itse, Hilja, menemäisillään naimisiin... Ah, ei sitä voi ajatella. Se on niin kauheaa!

Vihdoin kierreltyään tapasi hän itsensä omasta huoneestaan, selkä lämmintä muuria vastaan. Häntä värisytti ja hän iski kuin apua etsien katseensa johonkin esineeseen. Silmä sattui hienoon venetsialaiseen maljakkoon kirjoituspöydällä. Siinä oli kuihtuneita, punaisia ruusuja. Parempaa ankkuria ei hän olisi voinut löytää. Armas oli tuonut kukat, kun ensi kerran tuli heille. Illalla he olivat menneet kihloihin ja seuraavana päivänä, huhtikuun sadekuurojen välillä, auringon paisteessa hän oli tullut. Kolme päivää myöhemmin hän oli tuonut maljakon kukkia varten. Ne olivat Hiljalle kuin reliikki, niihin oli salaperäisesti kätkettynä koko hänen rakkautensa ihme eikä hän sallinut kenenkään muun järjestää pikkuesineitä kirjoituspöydällään, ettei maljakko joutuisi vaaraan. Se oli niin hauras ja herkkä, siroa, vihreähtävää, kultasuonista lasia. Muutenkin oli huone täynnä Armaan lahjoja ja ennen kaikkia muistoja heidän yhdessäolonsa ihanista hetkistä. Pöydän takaa nousi marmorinen Venuksen pää, sohvan yläpuolella riippui suuri "Toteninsel", vastapäisellä seinällä hymyili Mona-Lisa arvoituksellista hymyään ja katosta valui alas lamppu maidonvalkeine lasikoristuksineen. Kaikki muistutti Armasta. Ikkunoista ympäri ahtaan pihan tuli valoa niin, ettei huone ollut pimeä. Sinisillä huonekaluilla ja vuoteella, joka oli kohollaan valkoisia pitsikoristeita, sai valaistus kuutamon kelmeyttä. Venetsialaisen maljakon pintoja vastaan taittuivat säteet kimmellellen.

Äkkiä kiintyi Hiljan korva ääniin ruokasalista.

-- Eihän sähkösanomassa muuta ole kuin että Laina ikävöi mammaa. Voi, voi sentään, Jumala antaa välistä niitä lapsia liian tiheään.

Se oli äidin ääni ja heti senjälkeen tuli Maalin:

-- Mikäs hätä näillä on. Pastorihan on rikas eikä meidän Lainakaan mennyt hänelle tyhjänä. Mutta kun oikein köyhillekin antaa yhdeksän lasta...

-- Kyllähän Jumala tietää mitä tekee. Näin ihmissilmillä katsoen vain on kovin lyhyt aika siitä, kun pikku Elli syntyi.

-- Toisilla on sellainen siunaus. Minun sisarentyttäreni kun sai kaksi kertaa perätysten kaksoset... Ja niin köyhää kuin siinäkin perheessä oli -- mies sellainen juoppo. Ja entä tämä meidän talonmies! Ruustinna menisi kerran katsomaan. Ihan siellä läkähtyy, kun oven avaa. Tämä lapsi on nyt yhdeksäs. Siunaukseksiko sitten on vai miksi.

Hiljasta tuntui, että hän läkähtyy. Hän ei tahdo kuulla enempää! "Jumala antaa välistä lapsia liian tiheään." Heitä oli heitäkin ollut liian paljon -- olikohan hänkin syntynyt liian tiheään? Mitä kauheita ajatuksia nämä olivatkaan! Hän ei enää tahdo kuulla mitään, ei ajatella mitään! Hän painoi kädet ohimojaan vastaan ja tarttui kovalla otteella hiuksiinsa. Ruumiillinen kipu karkotti hetkiseksi ajatuksen. Hän näki esineet huoneessa, sädehtivän maljakon ja valkoisen marmoripään. Silmä kiintyi marmoripäähän. Se oli tänään niin ankara. Se oli Hiljaa vastaan, se ei hyväksynyt hänen ajatuksiaan. Se syytti.

-- Sellaista on elämä. Älä niskoittele. Sinun on elettävä se niinkuin kaikkien muiden, ja sitten kuoltava.

Hilja iski katseensa lahjomattomiin kasvoihin ja puolusti itseään:

-- Minkä minä sille voin, että se minusta on rumaa ja häpeällistä! Minä en tahdo sellaista avioliittoa -- en, en, en!

Hänen teki mieli iskeä nyrkkinsä ankariin kasvoihin. Kyyneleet vaivasivat lähteissään, tulematta esiin. Hän oli ilmisodassa noita kasvoja vastaan, jotka puolustivat elämää ja hän tunsi, että ne voittavat. Hän ei jaksa taistella, hän tietää, että kaikki tämä läkähdyttää hänet.

Hän tuli juoksu jalan ruokasaliin ja tapasi äitinsä istumassa ovensuussa telttatuolilla, jota ei hän muuten milloinkaan käyttänyt kuin kirkossa. Sähkösanoma oli hänen kädessään.

-- Mamma on levoton! huusi Hilja, siristäen silmiään valoa vastaan ja aseman vakavuus painui taasen kuin rautainen koura pitelemään hänen hartioitaan.

-- Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi ruustinna ja nousi, ikäänkuin hänet olisi yllätetty luvattomissa ajatuksissa, tarkastamaan sukkaläjää, jonka oli tuonut pöydän toiseen päähän. Hilja ei saanut kysytyksi enempää ja ajelehti, tietämättä mitä teki, saliin.

Kuolee, kuolee, kuolee! se on varma. Kun äiti ennättää perille, makaa Laina jo valkoisena valkoisessa vuoteessaan. Tuskan hiki pisaroi otsalta ja liimaa otsaan vaalean tukan, joka kerran oli laheinta silkkiä. Ja hänen rinnallaan on ruma, muodoton olento, jota hän hakee hellin, sammuvin silmin.

Kuinka Hilja tunsi vihaavansa tuota rumaa pientä, joka on ruhjonut hänen siskonsa, nuoren, kauniin Lainan!

Samanlainen olet sinä kerran itse ollut! iski hänen mieleensä. Yhtä ruma ja punainen! Ja niin kaunis olet sinä nyt ja iloinen...

Ah minä en enää koskaan tule iloiseksi, minä inhoan itseäni, minä en ole pyytänyt tulla herätetyksi elämään enkä minä sitä niin rakasta, etten minä hetkenä hyvänsä voisi sitä heittää...

Valehtelet, tyttö...! Sinä tahdot vielä nähdä sulhasesi, sinä janoat hänen suudelmaansa, sinä tahdot elää pitkän elämän hänen omanaan. Sinä olet joskus unessa nähnyt, että teilläkin on lapsi, pieni poika, joka kietoo kätensä isän kaulaan ja pyrkii isän polvelle...

Niin, niin, niin! Se on totta. Minä en tiedä mitä minä tahdon, minä en tiedä mitään, minä en ymmärrä mitään!

Ja Hilja tarttui oikealla kädellään vasempaansa, jotta tuntisi kihlasormuksen olevan paikallaan. Hän painoi sitä kovasti ja tuijotti kauan tyhjyyteen.

Maali kantoi kolisten alas matka-arkkuja ullakolta. Äiti käski noutaa kinkkua ja makkaraa ja keittää munia. Hän söi aina matkoilla omia eväitään eikä ravintolasta ottanut kuin lasin maitoa tai kupin kahvia. Maali kulki edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja äiti puhui hänelle kovalla äänellä, jotta kuuluisi keittiöön asti. Pyykki oli pestävä ennen joulusiivousta. Sitä oli karttunut kovin paljon. Puukellaria oli tarkoin pidettävä silmällä. Jos naapurin palvelustytöt vielä yrittäisivät avonaisin lampuin käydä ullakolla, niin oli välttämättä ilmoitettava talon isännöitsijälle. Sitten äiti huusi Hiljaa.

-- Sinä et moneen viikkoon ole käynyt hovineuvoksella. Mitä se on! Sinun täytyy oppia ihmistapoja. He ovat Armaan omaisia. Sinun täytyy. Olisi hyvä, jos kävisit ainakin kerran viikossa.

Hilja tuli nyrpeäksi, muttei sanonut mitään.

Heti sähkösanoman tultua oli ruustinna soittanut Jenny tädille -- hänelle piti tehdä tarkka tili pienemmistäkin asioista, saaatikka sitten tällaisesta -- ja pian oli hän talossa.

Hän oli ruustinnan kaksoissisar ja rakasti sisartaan ja sisarensa lapsia yli kaiken. Kesät hän aina ennen, rovastin eläessä, oli viettänyt Haapasten pappilassa ja armovuosien mentyä oli ruustinna, pääasiassa hänen tähtensä, muuttanut Helsinkiin. Heidän piti asettua asumaan yhteen, mutta he riitaantuivat jostakin pienestä asiasta juuri ratkaisevalla hetkellä ja katsoivat parhaaksi asua kukin haarallaan. He olivat hyvin toistensa näköiset, molemmilla oli säännölliset, verevät miellyttävät kasvot ja kiiltävä, ruskea tukka. Ennen oli vieraiden ollut vaikea erottaa heitä toisistaan. Nyt oli rouva Haapanen paljon lihavampi kuin Jenny täti. Toisen ulkomuoto vaikutti toimekkaalta, huoltapitävältä ja äidilliseltä. Siinä oli kaikkea mitä elämä jättää. Toinen vaikutti hennolta ja keskentekoiselta ja vaikka hiukset olivat käherretyt ja vaatteet iloisen väriset ja viimeistä muotia, alkoi koko olennossa jo tuntua sitä kulmikkaisuutta, mikä tulee naimattomiin naisiin, jotka eivät koskaan ole tunteneet elämän täysinäisiä iloja ja suruja. Jenny täti ja ruustinna Haapanen riitaantuivat ylen helposti ja aina mitä vähäpätöisimmistä syistä.

-- No, alkoi Jenny täti heti eteisessä, -- Toivo sähkötti! Laina on taas huonompi. Sinä lähdet tietysti, Aline. Kyllä minä pidän huolta Hiljasta... Minä olen hyvin vihainen Toivolle. Onko tämä nyt laitaa. Saat sanoa Toivolle, etten olisi odottanut häneltä tätä! Hän...

-- Hss! sanoi ruustinna. -- Mataristo on kotona.

-- Oh, ei hän tiedä mistä minä puhun! Sano se vain Toivolle. -- Hän on muuten kelpo mies, mutta tässä asiassa -- ihan niinkuin kaikki miehet... Missä Hilja on? Hiljaaa! Tule tervehtimään tätiä. No, suutele tätiä. Paremmin... No, tyttöseni, onko Armas kirjoittanut?

Jenny täti taivutti Hiljan pään puoleensa, sillä hän oli paljon lyhyempi Hiljaa, ja suuteli häntä huulille, poskille, niskaan. Ei hän odottanut vastausta kysymykseensä, hän kysyi muuten vain, tottumuksesta.

-- Alina, alkoi hän samassa, -- mitä tuliaisia sinä aiot viedä lapsille? Minä tahtoisin lähettää Lainalle leivoksia ja viinirypäleitä. Niistä hän pitää. Kun sinä vain saisit rypäleet perille paleltumatta. Kuka tietää kuinka kylmä siellä maalla voi olla. Sitten minulla on Ellille gumminen porsas ja Eeville kukko, joka kiekuu. Oikein somat. Ja vain viisikymmentä penniä kappale. Pikku pojun röijy nyt ei ole valmis, minä lähetän sen postissa. Mutta ne eivät saakaan mennä pesemään sitä tulikuumalla vedellä. Lainalla on aina sellaisia huolimattomia palvelustyttöjä... Hilja lapseni, sinä olet itkenyt. Te salaatte minulta jotakin... Ties vaikka Laina olisi kuollut...!

-- Emme tiedä enempää kuin sinäkään, sanoi ruustinna kuivasti.

Jenny täti istui suu auki ja tuijotti vuoroin ruustinnaan, vuoroin Hiljaan. Hiljaa rupesi naurattamaan. Jenny täti nauratti häntä usein vakavina hetkinä, ja pelastuakseen rupesi hän ottamaan esiin kahvikuppeja kaapista.

-- Näyttäkää minulle sähkösanoma.

Hän sai sen.

Ruustinna käänteli sukkavarastoaan ja huomasi, että parhaimmat sukat sattuivat olemaan likaisina. Oli ikävä näin lauantai-iltana pyytää Maalia pesemään.

-- Minä olen niin vihainen Toivolle, että...! sanoi Jenny täti.

-- Ei tässä voi syyttää ketään, sanoi ruustinna. -- Kun ihminen menee naimisiin, niin hänen pitää olla valmis vastaanottamaan kaikkea.

-- Mutta joka vuosi lapsi! Eihän mikään terveys kestä sellaista. Ja sellainen kukkanen kuin Laina oli. Toivo ei laisinkaan tiedä, minkä aarteen hän Lainassa sai. Hän ei taida tietää, kutka kaikki Lainaa yrittelivät...

-- Älä nyt viitsi.

-- Mutta niinhän se oli! tulistui Jenny täti ja rummutti pöytään pienellä kädellään, jossa oli kolme sormusta, kaksi timanttikannallista, kolmas sinikivellinen. -- Toivon pitää se tietää. Jollet sinä sano sitä hänelle, niin minä kirjoitan.

-- Se onkin parasta. Kirjoita sinä.

Sisaren ääni oli vähän ärsyttävä ja Jenny täti karkasi ylös kuin vieteri.

-- Sinä tahdot minua kirjoittamaan, vaikka itse juuri menet sinne ja voisit puhua. Sinä et senvertaa tahdo auttaa minua. Vaikka sinä tiedät, että minulla ehkä on ulkomaanmatka edessä...

-- Joskus jälkeen joulun...

-- Ei ensinkään. Lääkäri voi määrätä lähdön miksi hetkeksi hyvänsä, jolleivät ilmat parane. Ja eikö minulla ole työtä...!

-- Mutta itsehän sinä sanoit, että tahdot kirjoittaa.

-- Niin, kun sinä kieltäydyt viemästä perille terveisiäni. Mahdat luulla, että minun työni on niin helppoa että minä huvikseni käyn talosta taloon... Minä lähden nyt.

-- Mutta rakas Jenny...

-- Hyvästi. Ehkä saan pyytää Maalia ostamaan kaksikymmentä leivosta ja kilon viinirypäleitä. Tässä on rahat.

Maali oli karkealla kädellään työntänyt auki käytävän oven ja laski kahvipannun pöydälle.

-- Ei neiti nyt mene minnekään, sanoi hän uskollisen palvelijan äreällä, määräävällä äänellä.

Mutta hento, pieni Jenny täti oli jo juossut eteiseen ja pani hattua päähänsä. Hilja, turhaan peitellen leikillisyyttä mielessään, seurasi hänen kintereillään ja kävi kiinni käsiin, jotka hermostuneesti pistivät hattuneulaa.

-- Täti, tuleehan täti huomenna päivälliselle. Meillä on lintu. Maali sai sattumalta suurenmoisen linnun. Laitamme luumuputinkia jälkiruuaksi...

Kyyneleet olivat Jenny tädin silmissä.

-- Mamma on aivan sietämätön. Ja sinä naurat sinäkin. Älä kiellä ensinkään. Sinun silmäsi nauravat.

Hilja talutti hänet, olkapäistä kuljettaen, puoliväkisin ruokasaliin ja pian istuivat nuo kolme, jotka mitä lujimmilla sukulaisuussiteillä läpi elämän olivat olleet sidotut toisiinsa, täydessä sovussa juomassa kahvia. Jenny täti muisti jo, että ruustinnan musta puku oli aivan liian huono ristiäisiin. Se oli sitäpaitsi nähty molemmissa edellisissä ristiäisissä eikä semmoinen käynyt laatuun. Ruustinna vakuutti, että se on ihan tarpeeksi hyvä, mutta häntä ilahutti kuitenkin, että hänen asioistaan välitettiin. Jenny täti iski silmää Hiljalle ja selitti pitävänsä huolta siitä, että isoäidillä Lainan pikku pojun ristiäisissä on uusi puku. Mutta tuskin oli siitä huolesta päästy, kun hän muisti, ettei Hiljan mitenkään sovi jäädä tänne yksin, kun on herra talossa.

Hilja oli kauan pidätellyt leikillisyyttä mielessään, mutta nyt hän purskahti täyteen nauruun.

-- Aijai kuinka täti on hassu!

-- Mutta jäähän Maali kotiin, sanoi äiti.

-- Maali on sittenkin palvelija, väitti täti vakavana ja pelästyneenä. -- Maali nukkuu kuin seinä eikä tiedä, mitä pahaa Hiljalle voi tapahtua. Minä tunnen Maalin unen, häntä ei saa valveille millään. Minun täytyy jättää ulkomaanmatkani -- en tiedä muuta neuvoa.

-- Kaikkia hullutuksia! sanoi äiti.

-- Tai täytyy sulkea ovi Matariston huoneesta eteiseen. Hän saa kulkea suoraan portaisiin.

-- Huone tulee kylmäksi...

-- Sille ei voi mitään. Voisihan hän myöhään tulla kotiin ja Hilja voisi sattua olemaan salissa ja ovi voisi olla auki...

-- Hiljan pitää katsoa, että ovi on kiinni, keskeytti ruustinna ja hänen äänestään tuntui, että uusi riita helposti voi nousta.

-- Jenny täti kulta, päästi Hilja tulemaan yhteen kyytiin ja samaan äänilajiin kuin täti äsken, -- mutta voisi sattua vieläkin hullummin: Mataristo voisi sairastua keskellä yötä ja minun täytyisi mennä häntä hoitamaan. Olisiko se sopimatonta?

-- Sinä olet niin tyhmä, ettei sinulle viitsi vastata, sanoi Jenny täti ja kysyi sisareltaan, tulisiko pannusta kolmas kuppi.

Tietenkin sieltä tuli. Kahvia keitettiin aina siltä varalta.

Mutta Hilja oli joutunut ylenannettuun mielialaan, Jenny täti oli tällä kertaa liian hullunkurinen.

Hän tukahutti nenäliinaan naurunsa ja karkasi keittiöön, saadakseen edes Maalille purkaa mieltään. Mutta Maali ei tällä hetkellä ollut vastaanottoisalla tuulella... Hän kuurasi kupareja. Näivettynyt, luiseva käsi hankasi kattilan kylkeä. Tuolilla oli ruustinnan alushame ja sukkia. Hilja ymmärsi, että niiden pesu oli tullut lauantaitöiden tielle. Hän kiersi auki vesijohdon hanan ja rupesi viruttamaan kättään, jotta olisi olevinaan jotakin asiaa. Ei ollut kulunut montakaan silmänräpäystä ennenkuin Jenny tädin pienet, hyppivät askeleet kuuluivat käytävästä. Hän puhui jo puolitiessä.

-- Hiljaaa! Tyttöseni -- kuinka sinä käyttäydyt! Tule heti tänne. Ei saa sillä tavalla juosta pois kesken tädin puhetta. Mitä sinä luulet Armaan sanovan, jos jäät tänne noin vain yksinäsi...

-- Armaan! toisti Hilja helisevin äänin ja viskasi päätään niin, että hiukset hulmusivat. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat, loistavat ja pehmeät.

-- Niin, juuri Armas, sanoi täti, silmät pystyssä. -- Armas on hienosta perheestä, jossa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja. Ajattele, jos hänen hienot sukulaisensa saisivat tietää...

-- Minä viis hänen hienoista sukulaisistaan! nelisti Hilja tulemaan ja asettui oviaukkoon tädin eteen, kädet vielä märkinä. Hän nousi vuoroin varpailleen, laskeutui vuoroin kantapäilleen, koukisti käsivarsiaan ja heilutti niitä nyrkkeinä, ikäänkuin voimiaan koetellakseen. -- Minä en kärsi, että minun siipiäni leikataan. Armaskaan ei sitä tahdo.

Hän seisoi kuin nuori, uusi aika vanhaa, väistyvää vastassa.

Hän oli pitkä ja solakka, hiukan hintelä ja kapeapovinen. Tummansininen puku sulki sileänä, joskaan ei kireänä, allensa paraikaa kehittyvän ruumiin. Samettipäärmeen alta hihansuissa ja kaulan ympärillä erottautui eheä, valkoinen hipiä.

-- Mitä sinä puhut! päivitteli täti, väistyen tytön märkiä käsiä. -- Et kärsi, että tätisi, joka sinua rakastaa, taivuttaa sinun siipiäsi lentämään oikeaan suuntaan. Kyllä vieraat tulevat ja leikkaavat.

-- Antaa leikata! pani Hilja uppiniskaisesti. -- Armas on minun, muusta minä en välitä!

-- Mutta entä, jollei Armas olekaan niin lujasti sinun, ettei joku voi häntä viedä...!

Täti pelästyi itsekin ajattelemattomia sanojaan. Hän todella ei ollut tarkoittanut mitään ja hän riensi tekemään kaikkensa saadakseen Hiljan kasvoista avuttoman pelästyksen. Hän taivutti hänen päänsä huultensa tasalle ja suuteli häntä poskille, huulille, hiuksiin. Hän pyyteli anteeksi. Hänen oli mahdoton nähdä Hiljan kärsivän.

Keittiön käytävässä syleilivät täti ja sisarentytär vihdoin toisiaan ja astuivat hellinä ystävinä ruokasaliin, missä äiti järjesti matkatarpeitaan.

Maata pannessa kajasti Hiljalle vielä kerran tulevaisuuden tie omituisen vakavana. Kerran ennen, kauan sitten, kun isä kuoli, oli hän aavistanut jotakin samantapaista. Mutta nyt tämä välähti eteen selvänä, ikäänkuin valonheittäjä äkkiä olisi iskenyt auki pimeyden.

Laina kuolee, kuolee nuorena ja kauniina ja kolme pientä lasta jää hänen tilalleen. Hän eli, rakasti, kuoli. Hänen lastensa edessä on sama tie. Köyhän vaimon edessä pihamaan kivijalassa on sama tie. Hänen, Hilja Haapasen, Armas Breden morsiamen edessä on sama tie. Vain joidenkin vuosien eroavaisuudesta on kysymys.

Hilja vapisi valonheittäjän edessä kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen. Elämä tuntui kurjalta, rumalta, käsittämättömältä.

* * * * *

Aamulla läksi äiti.

Oli oikein helpottavaa, kun tiesi hänen rientävän Lainaa kohti. Vain kärsivällisyyttä! Pian hän on perillä ja kaikki kääntyy vielä hyvin päin.

II

Sisarukset Jenny ja Aline Murman olivat vanhaa pappissukua. Kaksi heidän veljeään vielä eli pappeina kaukana maalla. Yksi veljeksistä oli aivan nuorena lähtenyt merille. Hänestä ei kymmeneen vuoteen ollut kuulunut mitään. Perhe ei ollut niitä sukurakkaita, jotka eri elämänteistä huolimatta tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. Aika ja etäisyydet olivat heidät erottaneet. Vuoden vaihteessa vaihtoivat he joskus tervehdyksen -- lyhyt kortti oli, sydämellisistä sanoista huolimatta, niukka. Säännöllisesti lähettivät he toisilleen kutsun häihin ja hautajaisiin. Mutta Hiljalla oli Helsingissä niin läheisiä sukulaisia kuin serkkuja, joiden ohi hän kadulla kulki kuin vieraiden ihmisten ohi.