Part 18

Pikku Merin posket olivat niin punaisina, että veri näytti olevan puhkeamaisillaan esiin. Joka hermo sävähteli, hän odotti vain hetkeä, jolloin saisi puhua.

-- Minä olen yksinomaan ajatellut huviani! sanoi hän silmät loistaen. -- En mitään muuta! Kun tanssi minusta on niin jumalallisen hauskaa...!

-- Niin minäkin, sanoi Anni Koskinen, niinikään tulipunaisena.

-- Kyllä minunnii täytyy se myöntee, etten minä niin paljon ole ajatellut sitä aatetta...

-- No niin, keskeytti Hilja, -- minä olen minäkin tanssinut huvikseni ja kun ei minua huvita, lakkaan... Minä en pidä kuivista velvollisuuksista...

Sylvi tuli Hiljan luo ja laski kätensä hänen olalleen.

-- Lakkaa sinä vain ajoissa, sanoi hän. -- Parempi on, että itse keskeytät kuin että sinut keskeytetään.

Rouva Forsberg tuli hänkin Hiljan luo.

-- Minä tahtoisin puhua pari sanaa kanssasi, sanoi hän puoliääneen. -- Äitisi tähden, jota kunnioitan...

Hilja katsoi uhkamielisenä heitä molempia silmiin ja nousi.

-- Katso, jatkoi Sylvi, -- jos sinä harjoitat tätä sairaanhoitajattarentointa... noin kahdenkesken sairaasi kanssa... yhä eteenpäinkin, -- niin voi helposti tapahtua, ettei sinua enää tahdotakaan tanssimaan säädyllisiin juhlatilaisuuksiin.

-- Sitä parempi! huudahti Hilja palavin poskin ja seurasi rouva Forsbergia, valmiina antamaan takaisin hänellekin, jokaiselle, joka tuli häntä loukkaamaan.

Rouva Forsberg painoi hänet viereensä istumaan niin väkevällä kädellä, että hänen ranteeseensa koski.

-- Jos sinä nyt olisit vieras tyttöletukka, niin saisit olla ja elää miten tahtoisit. Mutta sinä olet Elsan ystävä ja kun äitisi on poissa, tunnen minä olevani kuin äitisi sijassa. Sinä kerrot tuosta sairaanhoitajatartyöstäsi ikäänkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa...

-- Mutta se onkin! Ihminen asuu meillä, sairastuu meillä -- kuka häntä hoitaisi? Minulla ei ole halua ottaa taloon sairaanhoitajatarta.

-- Mutta palvelijatar... Teillähän on Maali...

-- Hän on niin äreä, ei hän sovi sairasta hoitamaan...

-- No, onhan sairashuoneita...

-- Hän on köyhä mies...

-- Oletpa sinä perehtynyt hänen asioihinsa. Nykyäänhän on niin helppoja huoneita...

-- Entä jos minua on haluttanut tutustua uuteen ihmiseen...

-- Onko sinulla siihen lupa...?

-- On.

-- Miksei hän lähde kotiinsa?

-- Ei sovi!

Hilja puhui ärsyttävän lyhyesti.

-- Oli miten oli: se ei sovi, että sinä seurustelet hänen kanssaan tällä tavalla.

-- Mutta se sopisi, että Maali hoitaisi häntä?

-- Maalihan on vanha.

-- Mutta jos meillä olisi nuori palvelustyttö? Tai jos sairaanhoitajatar olisi nuori...?

Rouva Forsberg oli oppinut hillitsemään itseään niihin aikoihin, jolloin hän oli riippuvainen ihmisistä.

-- Sinä viisastelet. Sinä ymmärrät nämä asiat varsin hyvin. Te nuoret nauratte vanhoja hyviä tapoja, mutta niiden perustana ovat syvät luonnonlait.

-- Minä en kärsi niitä lakeja, pani Hilja uppiniskaisesti. -- Ne ovat hävittäneet maailmasta puhtaan ystävyyden.

-- Että mamma viitsii! sanoi Sylvi astuen salin ovelle. -- Antaa hänen tehdä niinkuin tahtoo...

-- Kiitos, sanoi Hilja ja nousi. -- Juuri niin!

Mutta rouva Forsberg piteli häntä ranteesta.

-- Ajattele toki äitisi mainetta ja sulhastasi...

-- Sulhaseni tietää kaikki! vastasi Hilja pystyssä päin.

-- Ja hyväksyy kaikki?

-- Niin!

Rouva Forsberg päästi Hiljan käden. Sylvi seisoi käsivarret ristissä rinnalla ja nauroi. Hilja nyökkäsi keveästi päätään:

-- Hyvää yötä!

Elsa yksinään saattoi hänet eteiseen.

-- Voi, voi, tällaista hullutusta! päivitteli hän. -- Kyllä se Mataristo saa hommata osakunnassa aika paljon ennenkuin minä hänelle lepyn, kun hänestä on tällaista harmia. Otathan sinä nyt hevosen, ettei sinulle tapahdu mitään, kun ei kumpikaan pojista satu olemaan kotona.

Hän puheli kaiken aikaa auttaessaan Hiljan ylle. Äkkiä kuului salin ovelta kahahdus: pikku Meri Nikkilä suikahti kuulumattomin askelin yli kynnyksen ja karkasi Hiljan kaulaan. Hän kietoi hennot käsivartensa hänen ympärilleen, väljät, vihreät, silkin vuortamat hihat soluivat kyynärpäiden yläpuolelle, tumma palmikko hämääntyi kainaloon, hän katsoi Hiljaan heikoilla, syvänsinisillä silmillään, painoi huulensa hänen kaulalleen ja pusertui häntä vastaan koko voimallaan. Hänen lämpönsä tuli Hiljaa vastaan niin hyväätekevänä, että Hilja kokonaan heltyi. Hän syleili tyttöä, ojensi Elsalle käden, riistäytyi irti ja läksi. Hoiperrellessaan alas portaita hän itki.

-- Kuinka paha minä taas olen ollut. Miksi minä suutuin, miksi minä ärsytin heitä? Miksi he ymmärtäisivät minua, mikseivät he saisi uskoa minusta pahaa? Miksi minusta pitäisi uskoa hyvää? Kaiket päivää minä kyllä puhun Kristuksesta, mutta hänen hyvyytensä ja kirkkautensa ovat kaukana minusta. Minähän tiedän miksi ihmiset ovat katkerat ja panettelevat toisiaan: siksi, että he ovat onnettomia ja hakevat lievitystä, tai tyhjiä ja koettavat täyttää tyhjyyttä...

Hän ei pitkään aikaan saanut itkuaan lakkaamaan.

Mutta entä jollei Matti parane hänen hoidossaan? Olihan lääkäri käynyt -- lääkäri ei ollut puhunut sairaalasta mitään. Mutta lääkäri ei tietänyt kaikkea, ei tietänyt mikä myrsky oli noussut heitä vastaan. Kun voisikin uskoutua lääkärille, saada hänestä liittolaisen, saada hänet ymmärtämään, että potilaalle ja hoitajattarelle heidän päätehtävänsä ohella on tullut toinen tehtävä: opettaa ihmisiä tietämään, että suhteita voi olla monenlaisia eikä kenelläkään ole oikeutta tulla tuomitsemaan. Hilja tunsi selvästi, että hänen täytyy puolustaa tätä tehtävää, satakoon vaikka tulta ja tulikiveä häntä vastaan. Maailman ihmiset olivat kuin kiduttajia, jotka tahtovat pusertaa hänestä esiin tunnustusta jostakin, jota ei hän ole tehnyt. Hän ei tunnusta. Saavat kiduttaa miten paljon haluavat. Hän oli voimakas, hän tunsi ennen aavistamatonta vapautusta ja itsenäisyyttä.

Kaduilla oli hiljennyt. Askel kumisi kivitystä vastaan. Tullessa rautatietorille aukeni eteen syvä taivas. Asemahuoneen portaita alas lappoi ihmistulva. Ajurit, jotka rivissä olivat seisoneet edustalla, läksivät vähitellen liikkeelle. Koko tori tärisi.

Hilja käveli tyynenä ja katseli taivasta. Tähdet olivat kaukana ja korkealla.

-- Saako tulla saattamaan neitiä! kuului äkkiä miesääni rinnalta ja käsi kävi kiinni Hiljan käsivarteen.

Ei Hilja oikeastaan osannut säikähtää. Paremmin hämmästyneenä kaikkosi hän parin askeleen päähän ja sanoi tiukasti:

-- Kuinka te uskallatte. Antakaa minun olla.

-- Mitä te sitten kävelette niin hitaasti! tiuskasi herra oikeutetun suuttumuksen vallassa ja jättäytyi jäljelle.

Hilja kiirehti eteenpäin, veri liikkeellä ruumiissa. Hän ehti taaskin kotiportaisiin juuri kun tulia sammutettiin. Tyttö ja poika, talonmiehen lapsia, raastoivat tuolia kerroksesta kerrokseen, koskeivät muuten olisi ylettyneet kaasulamppuihin. Tuoli kolisi sementtiä vastaan ja kaiku vastasi seinästä seinään. Tyttö oli pitkä ja hintelä, hame ulottui, hänen kurottautuessaan, puoleen sääreen, kömpelöjä kenkiä peitti paikka paikan päällä. Valkoinen kouluesiliina, punaiset nimikirjaimet keskellä rintaa, peitti koko puvun ja teki hänet kuoripoikamaiseksi. Poika, joka oli tyttöä pienempi, seisoa töllisteli vieressä, kaiken aikaa pyyhkien nenäänsä hihaan. Yläkerrat olivat jo pimeät. Värisevinä varjoina tunki pimeys alakertaan, jossa lapset seisoivat. Tyttö niiasi Hiljalle tuolilta.

-- No lapset, sanoi Hilja sillä reippaan teeskennellyllä äänellä, jolla vanhat ihmiset puhuttelevat lapsia, -- missä äiti nyt on, kun te sammutatte tulia?

Hän ei odottanut vastausta, vaan mietti eikö voisi omistaan löytää tuolle pikkutytölle joitakin vaatteita.

-- Äiti on kipeänä, vastasi tyttö, seisoen toisella jalallaan kuin haikara.

-- Vai niin, vilkastui Hilja ja huomasi, että tytön kasvot olivat aivan kuin vanhan ihmisen. -- Mikäs äidin on?

-- Meille tulee pikkuisia, toimitti tyttö samalla äänellä kuin olisi voinut sanoa: meille ostettiin perunoita. -- Siiri juoksi jo hakemaan tätiä. Isä on taas juomassa.

Hiljan täytyi ajatuksissaan toistaa hänen sanojaan ennenkuin ne ymmärsi.

-- Mutta, sanoi hän hätäyksissään, -- kuka sitten nyt on äidin luona?

-- Pikkulapset vain, toimitti tyttö. -- Mutta täti asuu tässä aivan vieressä ja jo eilen hän sanoi, että tänään se tapahtuu.

Hilja tuli mielenliikutuksissaan kotiin. Pilkkosen pimeässä eteisessä löi vastaan tikerä tupakinsavu. Se oli samaa tupakkaa, jota ennen pappilassa oli tarjottu maalaisisännille ja silmänräpäyksen aikana oli Hiljan mielessä kuva äijästä lammasnahkaturkissa, joka istuu ruokasalin ovensuussa, permannolla vieressään pahat saappaanjäljet ja lammikko nuuskansekaista sylkeä... Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo teki sen johtopäätöksen, että Matilla on vieraita, maalaisia nähtävästi, ja pelästyi, että he ovat väsyttäneet häntä... Mitä kummaa: ruokasalissakaan ei ollut tulta, koko talo oli pimeänä, paitsi kapeaa valo viivaa, joka tunki Matin huoneen ovenraosta. Kuului hidas vanhanmiehenääni ja liukkaampi naisääni. Noiden ihmisten olisi pitänyt saada kahvia. Maali varmaan ei ole tarjonnut. Kun ei eteisen pöydältä löytynyt tulitikkuja, kiiruhti Hilja päällysvaatteissaan omaan huoneeseensa.

Siellä oli vuode kohollaan kuin päivällä ja ruokasalissa pöytä kattamatta. Hiljan ihmettely yhä kiihtyi ja suuttumus Maalia kohtaan nousi nousemistaan. Eteisessä oli ovensuussa musta, sangallinen juurikori ja kannen ja sankojen väliin tungettu mustan- ja harmaankirjava villasaali. Se tuli selvästi lampaanvilloilta. Vähän matkan päässä oli ihka uudet, suuret naisen kalossit. Äänet huoneesta kuuluivat niin pitkien aikojen takaa, että olisi luullut ihmisten töidensä lomissa lausuvan jonkin sanan. Miehen äänestä oli Hilja kuulevinaan nuhdetta, naisen äänestä itkua.

Vihdoin avautui ovi ja eteisessä pidettiin seuraava puhelu:

-- Mutta jos sinulle tekee pahaa lähteä ulos, kun lääkäri on kieltänyt. Oletpa sinä käynyt heikoksi.

-- Ette pääse uloskaan, jollen minä avaa.

-- Mutta oltaisiin täällä yötä. Kyllähän me nukuttaisiin lattialla.

-- Ei, kyllä teidän on parempi vieraskodissa. Minä saatan teidät ajuriin.

-- Eikös valkeaa sammuteta?

-- Antaa vain palaa.

Keitä menevätkään, mietti Hilja, varmaan ovat taas kiihoittaneet häntä. Ei hän ikinä parane, ennenkuin minä vartioin kuin lohikäärme enkä päästä sisään ketään. Ja sen minä teenkin. Hänen pitää parantua!

Hän saneli itselleen tätä astuessaan, kynttilä kädessä, keittiöön päin hakemaan voileipää ja varustautuessaan kohtaamaan Maalin epäystävällisiä kasvoja. Lämmin, kosteansekainen ilma tuli vastaan, ikäänkuin lattiaa ja kupareja vasta olisi puhdistettu. Ovi keittiöön oli selkosen selällään, Maalin vuode tekemättömänä eikä huoneessa ketään.

-- Maali! pääsi Hiljalta.

Hän toisti huutonsa useampaan kertaan, muttei saanut vastausta.

Hän on tietysti mennyt kaupungille eikä vielä ole ehtinyt kotiin! Hiljasta tuntui helpottavalta, että hän oli poissa ja hän päätti kiireesti tehdä voileivät ennenkuin Maali palaa.

Keskellä pöytää oli avain, jonka Maali aina otti mukaansa ulos mennessään. Miten se oli tässä, jos hän oli poissa? Hän ei milloinkaan olisi tullut paraadioven tietä, hän olisi mieluummin jäänyt kadulle kuin soittanut ovikelloa. Eikö hän siis aiokaan tulla yöksi kotiin? Vai onko hänelle voinut tapahtua jotakin? Miksi hän on mennyt ulos paraadioven tietä ja jättänyt keittiön avaimen tähän? Tehdessään voileipiä pöydällä pälyilee Hilja ympärilleen: kaikki on pestyä, kuparit kiiltävät, vaikkei ole lauantai, ruokasäiliö on avartunut, sillä se on vasta järjestetty. Piironginpäällystä tuntuu oudon tyhjältä: herätyskello, unikirjat ja virsikirja ovat poissa. Ikkunalautakin on autiompi entistään: Maalin pitkä fiikus siltä puuttuu.

Jo vaipuvat Hiljan kädet. Hänelle selviää, että Maali on lähtenyt pois, kokonaan hyvästiä sanomatta, jättämättä jälkeensä selityksen sanaa. Eikä Hilja enää muista viimeisiä vaikeita aikoja, hän muistaa vain vanhat ajat maalla, jolloin Maali syksyllä tuli hänen ja Lainan kanssa sieneen ja puolaan ja oli heille hyvä. Hänen tulee niin ikävä Maalia, että hän hyvän aikaa istuu tuolilla ikkunan luona ja itkee, ikäänkuin Maali olisi kuollut. Varmaan ei tämä ero Maalillekaan ole ollut helppo, kyllä hän heistä sentään piti. Kuinka hauskaa oli, kun hän aamulla tuli huoneeseen tekemään tulta ja paiskasi hänelle Armaan kirjeen, mihin sattui, vaikkapa suuhun... Tai kun hän yllätti hänet tuomalla torilta uutispuuroksia tai kukkakaalia... Ja kuinka hän oli uskollinen ja talon puolella! Sekö hänet oli karkottanut talosta, että hänen ja Matin suhde oli niin likeinen? Oliko hänen niin tuiki mahdotonta sitä käsittää? Hän on lähtenyt jäähyväisiä sanomatta siksi, että olisi ollut liian vaikeaa sanoa niitä, päätteli Hilja. Mutta mitä äiti ja Jenny täti sanovatkaan? Ettei hän vain olisi kirjoittanut heille ja tehnyt heitä levottomiksi!

Hän ei vielä ajatellut, miten tulisi toimeen ilman palvelijaa. Talo tuntui ensin kolkolta, mutta kun hän oli saanut lamput palamaan ja voileivät valmiiksi, valtasi hänet ilo ja vapautuksen tunne: ei tarvitse enää pelätä suuttuneita sanoja ja nyrpeitä kasvoja -- eläköön! Hän kantoi, juosten tanssiaskelilla, voileivät ja maitokannun ruokasalin pöytään ja kävi kiinni voileipään. Tulisipa nyt Mattikin pian! Äkkiä hän muisti talonmiehenvaimon ja kävi vakavaksi. Hän nousi ja avasi ikkunan.

Piha oli pimeä, vain Parkkari-Lehmusten huoneustosta näkyi valoa. Sieltä kuului myöskin laulua ja jyskettä, ikäänkuin olisi tanssittu tai painiskeltu. Alhaalla pihan perällä oli maantasainen ikkuna niinikään valaistu, vaikka niin heikosti, ettei sitä ensin huomannut. Nopeita lapsenaskelia kuului asfaltilta. Valaistut ikkunat katsoivat yli pimeän pihan toisiinsa, toinen ylhäältä, toinen alhaalta. Pian alkoi alhaaltakin kuulua ääntä: syviä, läpitunkevia huutoja. Olisi luullut huutajan olevan teurastuspenkillä.

Hilja seisoi kuin kivettyneenä. Hän ei mielikuvituksellaan mitenkään olisi voinut hahmottaa mitään niin raakaa, niin alkuperäistä, niin ihmisyyden pohjalta tulevaa, niin luonnon uumeniin johtavaa. Tuntui peloittavalta. Kaikkialla hänen ympärillään sikisi outoa elämää, syttyi suuria, tuskaisia silmiä, jotka tähtäsivät tulevaisuuteen.

Alhaalta nousi hätähuuto, joka viilsi läpi luiden.

"... on veljet keskenään", laulettiin ylhäällä ja nauru, joka seurasi laulua, tunki ytimiin.

Hilja veti kiinni ikkunan. Lampun liekki oli loimunnut vedossa ja mustannut lasin. Hän ei sitä huomannut. Hän putosi istumaan tuolille pöydän ääreen ja tuijotti, pää käden varassa, eteensä. Oli kuin jotakin ihmeellistä ja raskasta olisi vierinyt hänen ylitseen.

Äkkiä ilmestyi eteiseen johtavan oven kynnykselle varjo. Hän hätkähti, sillä hän ei ollut kuullut askelia.

X

-- Älä pelkää. Minä se olen.

Matti jäi yhä kynnykselle, nojaten oven pieleen.

-- Kuinka hyvä että sinä tulit, sanoi Hilja. -- Kävin levottomaksi, kun sinulla oli vieraita näin myöhään. Kunhan et nyt vain tulisi huonommaksi.

-- Etkö nähnyt minua? Minä seisoin hyvän aikaa tuossa.

-- Etkä ilmaissut itseäsi...

-- Minä katselin sinua, sanoi Matti hillityn hartaasti.

Hilja ei pannut merkille outoa sointua hänen äänessään, ojensi vain voileipälautasen häntä kohti.

-- Ajattele, sanoi hän, -- Maali on lähtenyt pois talosta. Avain oli keittiön pöydällä, kaikki hänen tavaransa poissa. Nähtävästi hän on mennyt kokonaan. Me olemme nyt kahden talossa.

-- Kyllä minä kuulin, kun hän meni. Heitä oli kaksi ja he kantoivat jotakin raskasta. Heidän täytyi avata kaksoisovet eteisessä.

-- Se on ollut Maalin suuri, vanha arkku. Olihan se parasta, Maali oli jo niin hermostunut.

He vaikenivat. Hilja istui pää käden varassa ja ajatteli illan tapahtumia. Hän olisi mielellään puhunut niistä Matille, mutta ymmärsi, että ne olisivat kiihdyttäneet.

-- Mikset sinä syö? sanoi hän hetkisen perästä hajamielisenä ja kaasi maitoa lasiin. -- Tässä!

Matti katseli häntä oudosti, pelonsekaisella ilolla, katseli käsiä, kapeita ranteita, pitkiä, pyöreäpäisiä sormia, hiuksia, hartioita, valkeahipiäisiä kasvoja, katseli häntä ikäänkuin ei koskaan olisi nähnyt ja ikäänkuin ei voisi katsella kylläkseen.

-- Ihmeellistä tämä on! sanoi Hilja pienellä, haikealla naurahduksella ja kaarsi kätensä ristiin päälaelle.

Matti pidättyi vaivoin sulkemasta häntä syliinsä. Hänen täytyi pusertaa kätensä nyrkkiin, jotta saisi ne tottelemaan. Hän katseli katselemistaan. Herra Jumala, Herra Jumala!

-- Keitä täällä kävi? muisti Hilja äkkiä.

-- Isäni ja sisareni.

-- Isäsi ja sisaresi! Jotka eivät koskaan ole käyneet Helsingissä. Enkä minä ollut kotona. Mutta tulevathan he huomenna? He eivät saaneet edes kahvia... Ajattele, jos me voisimmekin rakentaa ymmärtämystä teidän välillenne. Mutta mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? He ovat tuoneet huonoja uutisia... Onko joku kuollut? Sano toki.

Matti vapisi. Hän piteli lujasti kiinni tuolin selustasta.

-- Ei mitään sellaista ole tapahtunut. Minä kerron myöhemmin. Nyt on maatapanon aika.

-- Mutta luuletko minun voivan nukkua, kun olen levoton. Näenhän sinusta selvään, että on kysymys jostakin vakavasta. Kerro nyt edes hiukan.

-- Puhumme huomenna.

-- Jotakin pahaa on tapahtunut. Sano minulle edes, miksi he tulivat.

Hiljan silmäterät pyysivät suurina ja arkoina.

-- Hyvää yötä, sanoi Matti ja läksi ikäänkuin paeten.

Hilja jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Luuleeko hän todella saavansa unta, kun jättää jotakin tärkeää sanomatta. Mitä se on, jota ei voi sanoa? Onko se jotakin niin kauheaa? Ehkä se koskee Lainaa...? Varmaan sähkösanoma ehkä. Hilja oli samassa hetkessä Matariston oven takana.

-- Eihän se koske sisartani?

Matti raoitti ovea ja vakuutti hiukan nolona, että asia koski yksinomaan häntä.

Hilja läksi. Mutta tuntematon asia kasvoi kasvamistaan hänen silmissään. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin se olisi maannut eteisessä, lattialla, jokin peitto yllä. Hän ei tietänyt oliko se koira vaiko ihminen. Hän pelkäsi mennä eteiseen... Onko hän näin kauhean hermostunut! Hän, joka jokin viikko sitten oli itse terveys...!

Hän meni keittiöön viemään pois voileipiä. Maalin jättämä tyhjyys sekä sattui että hiveli. Mielialat läikkyivät hänessä kuin vesi. Kaikkialla tuntui olevan jotakin salaperäistä ja peloittavaa. Hän katsoi, että ovi oli lukossa ja hiilos sammunut. Sitten hän sammutti tulet kaikkialta ja läksi omaan huoneeseensa.

Siellä oli kuin turvan takana. Lämmin tuli ystävällisenä vastaan ja kuivaneista ruusuista levisi lemu, jota Hilja niin rakasti.

Hän vaipui sohvaan istumaan ja päätti päästää kaiken kuorman hartioiltaan. Hän komensi sydämensä lyöntejä taukoamaan ja kutsui silmiensä eteen Armaan kuvaa. Hän äänteli itsekseen, että hän kaipaa Armasta, hän rakastaa häntä. Kaikki muu voi mennä murskaksi, mutta se yksi hänelle täytyy jäädä.

Kyyneleet riippuivat hänen silmäripseissään. Olisi pitänyt nousta tekemään vuodetta, mutta häntä väsytti ja hän päätti vielä hetken levätä.

Silloin kuuluivat Matin askeleet ruokasalista ja samassa koputus oveen.

-- Nukutko, Hilja? Minun täytyy ehkä sittenkin tavata sinua vielä.

-- En nuku. Tee hyvin vain. Täällä on kaikki vielä järjestyksessä. Arvasinhan minä, ettet saisi unta ennenkuin olet puhunut.

Hilja varisti väsymystä yltään, ripusti esiliinansa naulaan ja sytytti lampun.

-- Tee hyvin. Mikset sinä istu?

Hän sanoi sen reippaasti ja nauraen, mutta Matti seisoi vain ovella ja katseli. Hän ei milloinkaan ollut käynyt Hiljan huoneessa. Hänen silmänsä ikäänkuin hyväilivät huonekaluja ja seiniä. Hän veti sieraimiinsa huoneen lämmintä ilmaa, jossa tuntui kuivaneiden yrttien tuoksu. Hän ajatteli: tässä sinä liikut, tässä istut, tässä kirjoitat, tässä nukut. Kuinka sinä olet kaunis, täällä on kuin kirkossa! Hän rutisti nyrkkinsä oven pieliä vastaan, ettei itkisi. Vihdoinkin Hilja huomasi oudon liikutuksen hänen kasvoillaan, katsoi häneen pitkään, ravisti päätään ja sanoi:

-- Nyt en minä ymmärrä mitään.

Matti astui, pujotellen huonekalujen lomitse pieneen huoneeseen ja seisahtui kirjoituspöydän luo. Hän tunsi valokuvat, Hilja oli joskus tuonut ne kaikki hänen vuoteensa ääreen ja onnesta hehkuvin poskin kertonut jokaisesta jotakin. Matti oli hänkin silloin katsellut maisteri Breden kasvoja tulevan ystävän kasvoina. Nyt nousi hänessä epämääräinen vihan ja vastenmielisyyden tunne, kun hän katseli tätä rakkauden alttaria tytön huoneessa. Toinen ääni hänessä puhui: pois pyhyyden solvaaja, varas! Pakene, vielä on aikaa! Mutta toinen ääni sanoi: särje vihdoinkin valheen verkko! Te olette pettäneet itsenne. Hän on sinun, te olette toistenne uskottuja! Ja tämä jälkimmäinen ääni oli paljon voimakkaampi. Matin tuli mieleen, että hänen täytyy hajoittaa maahan tämä alttari, pyyhkäistä menemään kaikki mitä siinä on. Hänen kätensä vapisivat.

Hilja tarkasti häntä sanattomana ja hänelle oli erinomaisen vastenmielistä, että hän siinä tarkasteli hänen pyhäkköään. Omituisen oikullinen on hermotauti, ajatteli hän. Että nuo ihmiset taas pääsivät tänne pahentamaan hänen tilaansa. Tauti esiintyy nyt taasen muodossa, jota en vielä ole nähnyt.

Äkkiä kuului kolahdus pöytään ja samassa helähdys lattiaan. Hilja hätkähti, sitten hän puhkesi puhumaan jotakin, nuhtelevasti, onnettomana.

Venetsialainen malja oli mennyt sirpaleiksi.

Hän kyykistyi maahan ja koetti kokoella käsiinsä sekä sirpaleita että ruusuja. Hän koetti sovitella yhteen palasia. Kaikki oli säpäleinä. Hän pudotti ne takaisin lattialle, painoi pään käsiinsä ja itki.

-- Kuka sen pudotti! puhui Matti onnettomana. -- Minä en kajonnut mihinkään... En ymmärrä tätä. Miten se putosi? Voiko _ajatus_ rikkoa? Älä itke noin. Ehkä me löydämme samanlaisen...

-- Ei, tuskitteli Hilja, -- on mahdotonta löytää samaa, vaikka löytäisikin samanlaisen. Se oli sulhaseni ensi lahja minulle, nämä ruusut ja tämä maljakko! Et sinä tiedä mitä minulle teitkään.

Ja Hilja rupesi taasen hellävaroen kokoamaan sirpaleita. Mutta Matti heilautti oudosti päätään, selkeä ilo valaisi hänen kasvonsa.

-- En minä sitä tehnyt. Sen särki toinen käsi, että me saisimme merkin.

Hilja laski voimattomana sirpaleet käsistään, kokosi ruusut ja vei ne pienelle pöydälle vuoteensa ääreen. Matti seurasi häntä omituisin katsein.

-- Koetapa ajatella, sanoi hän, -- eikö se ole omituista, että tuo malja särkyi, kun minä ensi kerran astuin huoneeseesi. Se särkyi itsestään, sormen kajoamatta. Eikö se ole sinusta omituista? Etkö sinä usko enteisiin ja merkkeihin?

Hilja seisoi häneen selinpäin, mutta kuunteli jo jännittyneenä.

-- Minä sanon sinulle nyt kaikki: ihmiset kuuluvat paljon puhuvan meistä. He kuuluvat sanovan... että me kaksi kuulummekin yhteen, että sinä oletkin minun etkä tuon toisen. Siitä puhutaan täällä kaupungissa... kahviloissa ja seuroissa ja iltamissa... Kaikki ihmiset. Ja siitä puhutaan siellä kotipuolessa. Isäni ja sisareni läksivät juuri liikkeelle ottamaan selkoa...

-- No, uskovatko he siihen? kysyi Hilja, äänessä odotus ja pelko.

Matti vaikeni hetken. Hän joutui itsekin vasta nyt sen kysymyksen eteen, että uskoivatko he todella siihen.

-- Niin... en tiedä... He tulivat tiedustelemaan...

-- He siis epäilivät, selitti Hilja itselleen matalalla äänellä ja puhkesi sitten tulisesti jatkamaan: -- mikseivät he, kun sitä huhua tuotiin heille, sanoneet: se ei ole totta! Me tunnemme poikamme!... Ja mitä he sanoivat, kun sinä heille selitit...?

Matti painoi alas katseensa. Hilja odotti hänen vastaustaan niin jännittyneenä, että hän kuuli sydämensä lyönnit.

-- En minä saanut heitä vakuutetuiksi, sanoi Matti ja syyllisyyden tietoisuus soi hänen äänestään.

Hiljan kasvot hehkuivat.

-- Eivätkö he sitten uskoneet sanoihisi, etkö sanonut heille, miten asia on?

-- Sanoin... sanoin...

Hilja tuli hänen eteensä, taipui hänen puoleensa ja vaati, kiihtymistään hilliten:

-- Mitä sinä heille sanoit? Minä kuulen äänestäsi, ettet ole vakuuttanut niinkuin olisit voinut...

-- Kyllä minä koetin.

-- Eivätkä he uskoneet sittenkään? Mutta ovatko he aivan mielettömät! Olisit ajanut ulos heidät.

Koko Hiljan ruumis aaltoili suuttumuksen vallassa. Matti katsahti häneen soimaten.

-- Ei kukaan aja ulos isäänsä yön selkään vieraassa kaupungissa.