Part 17

Ja samalla kun Maali oli saanut puhutuksi, väheni tuska, kiintymys taloon, huonekaluihin, kaikkeen ikäänkuin katkesi. Talon kunnia ei enää ollut hänen kunniansa, olkoot ja eläkööt miten tahtovat. Ei hän enää vihannut Hiljaa eikä Mataristoa, kuten vielä eilen. Hänen oli jo paljon helpompi olla, hän sai jo syödyksi ja nukutuksi. Ystävällisempänä kuin moniin aikoihin avasi hän oven talon vieraille. Herra Angervokin oli palannut kaupunkiin. Ainoastaan ajatuksen mennessä ruustinnaan ja Jenny neitiin, vihlaisi Maalin sydäntä, mutta hän asetti heille vastapainoksi äitinsä maalla ja mietti jo, mitä panee ylleen, kun ensi kerran lähtee kirkolle.

Hän puhui nyt varsin helposti suunnitelmistaan sekä leipuripuodin tytölle että kirjeenkantajalle ja jokaiselle joka vain halusi kuulla. Salaisuus, joka kerran oli painanut hänen tuntoaan, valui kevyesti hänen huuliltaan ja alkoi kiertokulkunsa huulilta huulille, keittiöistä keittiöihin, kahvipöydistä kahvipöytiin.

* * * * *

Hilja ei mitenkään salannut suhdettaan Mataristoon. Hän saattoi iloisesti kertoa vierailleen: "Nyt hän on parempi. Hän saa jo unta. On niin äärettömän hauskaa puhua hänen kanssaan. Hän on paljon ajatellut. Me valvoimme ensin yökaudet, meillä oli niin paljon puhumista." Hän ei laisinkaan huomannut, että ihmiset oudosti katselivat toisiinsa häntä kuunnellessaan. Kerran meni Hilja avaamaan ovea punoittavin poskin, hiukset epäjärjestyksessä. Angervo sattui tulemaan kysymään Mattia. Hilja selitti silloin, hiukan hämillään kasaten hiuksiaan päälaelle, että hän juuri oli lukenut hänelle ääneen. He lukivat "Viimeistä ateenalaista" ja olivat sellaisessa jännityksessä, että heräsivät kuin muihin maailmoihin, kun kello soi. Hän ei olisi tahtonut päästää Angervoa Matin puheille ja pyysi häntä saliin istumaan, mutta Angervo vain seisoi kynnyksellä, oikoen yläruumistaan ja puhuen kiusallisen selvästi:

-- Minä olen kuullut, että ystävämme Mataristo on sairaana. Tahdoin heti pääkaupunkiin tultua rientää kuulemaan miten hänen laitansa on, jotta voisin rauhoittaa hänen omaisiaan, jotka tulivat hyvin levottomiksi hänen taudistaan. Eikö hän asu tässä huoneessa, niinkuin ennen? Minä...

Hilja huomautti, että hänen täytyy ilmoittaa Matille vieraan tulo. Hän likeni jo ovea, kun Angervo keskeytti:

-- Ei suinkaan hänen tilansa saata olla niin huono, koska hän voi kuunnella runojakin...

Hilja katsoi häntä pitkään ja ilkeä vastaus tunki huulille, mutta hän puraisi sen poikki ja läksi Matin huoneeseen. Hänen koputuksensa oli lyhyin mahdollinen ja hän puhui siellä kuiskaten. Mataristo pelästyi, sairas heleys puhkesi heti hänen kasvoilleen. Ei kuitenkaan ollut mahdollista kieltää Angervoa pääsemästä hänen puheilleen. Hilja huomautti Angervolle ärsyttävän kohteliaasti, ettei hän koskettaisi mitään ikäviä asioita, jottei Matti kiihtyisi: hänellä oli vielä hiukan kuumetta. Angervo loi häneen vihreähtävän, sanattoman katseen ja sulki tarkasti oven jälkeensä.

Hilja oli levoton. Hänen teki mielensä odottaa oven takana, että vaaran sattuessa heti olisi valmis rientämään avuksi. Häntä hävetti vaania sillä tavalla, mutta hänen oli mahdoton päästä aavistuksesta, että jotakin pahaa oli tulossa. Lisäksi häntä hermostutti pelkästään se, että Angervo oli talossa. Angervo viipyi arveluttavan kauan. Hiljalle oli tunti kuin kolme tuntia ja hän rupesi jo miettimään eikö olisi oikeutta keskeyttää keskustelua. Hän sai siihen mielestään tilaisuuden kun herrojen äänet alkoivat käydä kovin kiihtyneiksi.

Hän ei taaskaan malttanut koputtaa Matin oveen perusteellisesti eikä odottaa vastausta. Hän astui huoneeseen varmana ja kotiutuneena.

Matti oli istumassa vuoteessaan, Angervo seisoi peilin ääressä. Molemmilta katkesi kiihtynyt puhe, kun Hilja ilmestyi heidän eteensä. Angervo tuijotti häneen täynnä loukattua hämmästystä, Matin kuumeiset kasvot sanoivat: minkätähden sinä tulit?

-- Herra Angervo! koetti Hilja puhua kohteliaasti ja hiukan leikillisesti hymyillen, -- minähän kielsin teitä kiihtymästä ja kiihdyttämästä.

Angervo katsoi häneen kuin loukattu pyhimys.

-- Pyydän anteeksi, jollen voi olla tarpeeksi kohtelias, mutta minun täytyy kysyä, millä oikeudella neiti Haapanen täällä kieltää tai käskee.

Hiljan kasvot lensivät punaisiksi, pää nousi taistelunhaluisesti ja silmät ilmaisivat peittelemättä, ettei hän siedä tuota miestä.

-- Minä kiellän ja käsken ystävän... hoitajan oikeudella, sanoi hän.

Angervon etusormi liikkui levottomasti ylös, alas takin pieltä ja kaula taipuili, miehen valmistaessa sanottavaansa.

-- Tämä on, lievinten sanoen, kummallista. Minä tulen tänne isän ja sisaren puolesta ja minua...

Mataristo koetti kiusaantuneena rauhoittaa häntä.

-- Älä nyt suutu. Neiti Haapanen on niin ystävällisesti koettanut saada minua paranemaan. Lääkäri...

-- Sinun olisi viisaampaa varoa tätä ystävällisyyttä...

Hiljan valtasi ylenannettu halu hämmästellä hänen kanssaan ja hän sanoi jo:

-- Ja entä teidän ystävällisyyttänne sitten...!

Mutta samassa hän huomasi, ettei se laisinkaan sovi hänen sairaanhoitajatarasemaansa ja hän ehdotti arvokkaasti, ettei Mattia enää väsytettäisi, vaan että keskustelu jätettäisiin toiseen kertaan. Jos se on tarpeellista, lisäsi hän.

-- Minä vakuutan, että jos tulen, teen sen yksinomaan tämän sairaan omaisten toivomuksesta. Minulla ei ole vähintäkään halua tänne.

Kun Angervo oli mennyt, syntyi Hiljalle ja Matille kiusallinen selvittely. Matti oli onneton siitä, että Angervo oli suututettu. Ties miten hän käsittikään sen, että Hilja tuli hänen huoneeseensa ja että he sinuttelivat toisiaan. Hilja muisti, että hän säälittä oli arvostellut Angervoa, katui ja lupasi ensi kerralla koettaa parantaa mitä oli rikkonut.

Karoliina oli kysynyt rahojaan ja tahtoi korkoja. Isä yhä suri, ettei pojasta tullut pappia ja sisar rukoili alituisesti hänen puolestaan. He toivoivat, että hän tulisi kotiin sairastamaan, sisar lupasi häntä hoitaa. Monien kyselyjen kautta sai Hilja selville tämän kaiken.

Matti oli joutunut sen omituisen mielialan valtaan, jonka tervehdys kotipuolesta herättää. Hänen silmiensä edessä välähti kotipirtti, ikkuna, jonka ääressä mummo oli istunut, navetta vinttikaivoineen, pihamaa ja sen syviksi tallatut polut. Syyttävä ääni puhui hänessä: he odottivat sinusta iloa, he panivat viimeiset varansa sinun kouluttamiseesi -- sinä petit heidät ja jätit heidät yksin raatamaan, sinä tuotat heille ilon asemesta surua. Nytkään ei sinulla tule olemaan voimaa lähteä heidän luokseen, koska sinulla on parempi täällä. Niin sinä olet herrastunut, niin sinä olet pettänyt omaisesi. Se on tuon hienon, kauniin neidin syy.

Tätä ei hän sanonut Hiljalle, mutta Hilja tunsi, kuinka nurjuus ja luottamuksen puute tuli heidän välilleen. Kun hän koetti päästä niihin käsiksi selvittääkseen heidän väliään, painui Matti vaitioloon. Hilja lakkasi kysymästä ja vetäytyi omaan maailmaansa.

Yksin jäätyään hän äkkiä huomasi miten vieraiksi Armaan kirjeet olivat käyneet ja alkoi toistella itselleen erinäisiä kohtia.

"On sunnuntai. Tiedät, etten mielelläni tungeskele sunnuntaiyleisön joukossa, mutta tänään minä menin. Vietin -- niin, en tiedä olivatko ne tunteja, minuutteja vaiko vuosia, sillä iäisyydessä ei niistä pidetä niin tarkkaa lukua kuin ajassa -- seisoen Mona-Lisan edessä. Minä pääsen ehkä joskus tuon hymyn perille, joka on pohjaton ja salaperäinen kuin itse elämä."

"Minun sankarini on rypenyt kuten lapsi leikkien rypee katuojassa, josta saasta lykätään valumaan alas. Hän on ryysyisenä astunut köyhien kapakkaan, jonne haaksirikkoiset ajalehtivat unohtamaan ja ilotyttö on rientänyt häntä vastaan maalatuin huulin ja ojentanut ne suudeltaviksi. Mutta heidän suudelmansa on ollut kuin se, jonka Maria Magdalena painoi Mestarin jalkoihin... Minä olen seurannut tätä suurta lasta kapakasta kapakkaan, olen torkkunut samojen tahmeiden pöytien ääressä, joita vastaan hänen humaltunut päänsä painui, olen nähnyt pelipirun kiiluvan silmissä ympärillä. Ja minä olen, mitellessäni näitä ihmisyyden pohjavesiä, tuntenut ihmeellistä kohotusta sielussani.

Sinä valkea tyttö, sinä liljani, ymmärrätkö tätä?"

Hilja jähmettyi. Hän oli totisesti joutunut kauas Armaasta. Oliko Armas muuttunut vai oliko hän muuttunut? Jos hän, Hilja oli muuttunut, niin oli se Matin syy, se johtui siitä, että hän niin paljon oli seurustellut Matin kanssa, niin paljon saanut häneltä ja niin paljon antanut hänelle. Ei, hän ei tahdo joutua kauas Armaasta, hän ei voi elää erossa hänestä! Hän tahtoo poistaa kaiken, joka tulee heidän väliinsä. Hänen täytyy ajaa talosta tuo vieras ihminen!

Ei, on olemassa paljon viisaampi keino: hän parantaa hänet ja saa hänet sitten helposti ymmärtämään, että on viisainta erota! Hän koettaa kaikin keinoin jouduttaa potilaansa paranemista. Hän suuntaa kaikki voimansa siihen. Hänen täytyi hyvällä ruualla, iloisella mielellä, kaikilla mahdollisilla neuvoilla saada paranemista edistymään. Ja Angervon hän tästä lähtien ajaa tykkänään pois, jo ovelta, hän ajaa jokaisen, joka tulee häiritsemään. Päätös oli hänen tunnossaan ei yksin oikeutettu, vaan ainoa mahdollinen. Hän menetteli sen mukaan.

Ja taas hän saattoi kirjoittaa sulhaselleen luottavasti ja avonaisesti.

He olivat jonkin päivän perästä päässeet Matin kanssa ymmärtämykseen ja sopusointuun. Tuntui taas hyvältä ja turvalliselta. Eräänä iltana istuivat he yhdessä ja hämärä kääri rauhoittaen esineet pehmeyteensä. Raitiovaunun kellokin soi kadulta kuin villavaatteen sisästä, hiillos riutui. Hilja istui lattialla tuijottaen pesään, katsellen hiilten huokunaa ja sitä hopeanvalkoista nöyhtää, joka hiilistä hajaantui savutorveen.

-- Etkö usko, että taiteen kaipuu, kauneuden ikävä... kaikki sellaiset alkuaan ovat samaa kuin uskonnon tarve ihmissielussa?

-- Uskon. Ihmiset hakevat kohotusta sielulleen, kukin omalla tavallaan.

-- Saat nähdä, että sinusta tulee pappi. Sinä olet niin uskonnollinen luonne.

-- Kun minä joskus saisin tuntea Jumalan suoranaista läsnäoloa, sellaista, jota sinä olet tuntenut. Ehkäpä sen voisi tehdä järjenkin avulla -- minä olen viime aikoina ruvennut uskomaan siihenkin, mutta olen saanut päähäni, että minun pitäisi voida tuntea jotakin yliluonnollista...

-- Ja sitten sinä saarnaat ihmisille mitä rakkaus on ja mitä ystävyys. Ajattele, kuinka isäsi ja sisaresi tulevat iloisiksi, jos sinusta tulee pappi.

-- Pelkään, ettei minusta tule pappia heidän mielensä mukaan.

He vaikenivat. Äänettömyys solui hyväätekevänä sanojen väliin. Ruutu tärisi, kadulla ajettiin. Hiilos oli sammumaisillaan, Hiljan kasvot hehkuivat ja hiukset vivahtivat sinipunervaan. Mataristo makasi kädet rinnalla ristissä, silmät tähdättyinä seinään. He eivät voineet nähdä toisiaan, sillä he olivat selin päin.

-- Oletko ajatellut Kristuksen ja Maarian suhdetta -- tarkoitan Martan ja Latsaruksen sisarta? Se oli juuri sellainen kaunis ystävyyssuhde. Siitä sinä saarnaat!

-- Niin, vastasi Matti. -- Paljosta olisi saarnattava, paljon selvitettävä.

Hän tuli ajatelleeksi ihmisjoukkoa, jotka harhaavat väärinkäsityksessä, repien ja raastaen toisiaan. Vanhemmat pakottavat lapsia omiin uomiinsa ja katkeroituvat, kun ei se onnistu. Lapset tallaavat mielikuohussaan ja uudenjanossaan jalkainsa alle kaiken vanhan ja lähtevät maailmalle irtirevittyinä kuin lehdet puusta. Vanhukset itkevät kotona ja koettavat rukouksillaan palauttaa kadonneita. "Kadonneet" kantavat pahaa omaatuntoa ja pakottavat sitä maailman melskeessä vaikenemaan... Se on vanha taistelu isäin ja lasten välillä -- täytyykö niin olla? Eikö saarnoilla ja opetuksilla saata lieventää kärsimystä?

Telefoni soi.

Britta Vaarnakoski soitti varsin kiukkuisena.

-- No, kotonako sinä vielä olet? Etkö sinä taaskaan tiedä, mistä on kysymys?

-- Tanssiharjoitus! pääsi Hiljalta ja hän muisti nyt, että Elsa pitkässä telefonikeskustelussaan aamulla oli sen hänelle ilmoittanut.

-- Niin juuri. Tanssiharjoitus! Me olemme täällä jo odottaneet puoli tuntia. Neiti Höökillä on aina kiire, kuten sinun pitäisi tietää, jollet meistä muista välittäisikään. Se sairaanhoito tietysti on sinulle tärkeämpi kuin kaikki muut...

-- Minä lähden heti! keskeytti Hilja hänet ja paiskasi telefonin kiinni.

Mutta hän ei heti lähtenyt, sillä hänen täytyi ensin pukeutua. Vaikea oli riistäytyä irti kodin pehmoisesta lämpimästä. Hän pelkäsi lisäksi, että Maali tulee häiritsemään Mattia.

Kadulla elokuvateatterin edustalla oli taasen tungos. Raitiovaunua ei näkynyt. Hän asteli puolijuoksua seuraavaa pysäkkiä kohti, hän näki yksitellen joka ihmisen ja huomasi heidän jalkineensa. Vedet kiilsivät tyyninä molemmin puolin siltaa. Pilvet kuvastuivat kalvoon kuin jättiläiskokoiset munanvalkuaiset, jotka ovat rikkoneet kuorensa ja pursuneet veteen.

Raitiovaunu tuli. Hilja hyppäsi sillalle ja jäi siihen seisomaan. Pieni, vanhanpuoleinen herrasmies seisoi taempana ja tupakoi. Hän yski, rintaansa pidellen, ja sylkäisi yli kaiteen kadulle.

Kyllä ne nyt Vaarnakoskella ovat sanoneet hänestä, Hiljasta, yhden jos toisen kovan sanan. Onhan hän sen ansainnut, sillä kuinka saattaakaan unohtaa asian, jonka on ottanut tehtäväkseen! Hän ei enää tästäpuoleen ota tällaisia tehtäviä. Ne ovat kuitenkin niin vähäpätöiset ja turhat... Tupakka tekee pään kipeäksi. Minkätähden sallitaan tupakoimista junasillalla! Varmaan tuo miesraukka polttaa unohtaakseen jotakin ikävää. Miksei antaisi hänen polttaa!

Hilja huomasi olevan ajan astua vaunusta ja tuli suurelle kadulle, jolla ajurinrattaat rämisivät, automobiilit puhkuivat ja korkeat kivimuurit kertasivat äänet. Kauppapuodissa, jonka ikkunoissa oli näytteillä heleäposkisia vahaihmisiä uusissa takeissa, vedettiin alas ikkunansuojustimia. Viereisen kaupan ikkunassa seisoi kaksi poikaa suuren kuvan edessä, joka esitti alastonta naista. Hilja suikahti porraskäytävään ja juoksi ylös portaita, nolona ja hermostuneena. Painaessaan kellonnappia veti hän syvältä henkeään kootakseen voimia siihen, mikä häntä odotti. Elsa avasi.

-- Aijaijai! puhui hän kuiskaten ja syleili tulijaa, -- ne ovat sinulle kovin vihaisia. Mutta älä sano, että olet istunut sen sairaan pojan luona, vaikka olisitkin sen tehnyt. Sano, että olit kävelemässä tai jotakin muuta. Joskus sitten kerrot totuuden. Minä en soisi heille sitä voittoa.

Hilja ei ehtinyt vastata, sillä he olivat jo salin kynnyksellä.

Huone oli tyhjänä, sähkökruunu valaisi autiota lattiaa. Linda Kaisla ja Kaino Autere seisoivat kaulatusten puhelemassa ruokasalin ovella. Heiltä pääsi: "Hän on tullut!" Ruokasalista vastattiin: "No vihdoinkin!" ja tytöt tölmäsivät yhtenä mylläkkänä saliin alkaen asettua asentoihinsa. Antamatta kenellekään kättä, juoksi Hilja, veri poskilla, paikalleen, neiti Höök nyökäytti hänelle niukasti päätään ja rouva Forsberg uhkasi häntä sormellaan, huulet puserrettuina jonkinlaiseen hymyyn. Hän asettui soittokoneen ääreen ja neiti Höök tuli uunin eteen, keskelle pitkää seinää.

Hilja oli häpeillään. Tullessaan tähän ympäristöön hän ikäänkuin muuttui entisekseen. Kun tytöt kuiskasivat hänelle, että neiti Höök matkustaa iltajunalla, joten tuskin voi tulla ainoaa harjoitusta seuraavalla viikolla, tunsi hän laiminlyöneensä jotakin kovin tärkeää ja päätti koettaa parastaan. Ja hänen ruumiinsa olikin sekä mielenliikutuksesta että jännityksestä notkea ja taipuisa. Hän viehättyi ja hurmaantui, ihanaa oli tanssia. Muutkin tytöt olivat hermostuneet, sähkö ilmassa oli tartuttanut heidät ja he tanssivat hyvin. Neiti Höökin piirteet sulivat sulamistaan ja tanssin loputtua taputti hän tyytyväisenä käsiään.

-- No siinä te nyt näette! huusi Elsa voitonriemuissaan, -- se ei vielä koskaan ole mennyt näin hyvin.

-- Se on totta, sanoi Tyyne Leinonen ja keinutteli, kädet lanteilla, yhä tanssisävelen mukaan, -- se ei oo vielä koskaan männy näin hyvin.

Mutta pieni Meri liukui yli permannon, karkasi rouva Forsbergin kaulaan ja alkoi pyytää, että tanssi otettaisiin uudelleen. Kun oli niin jumalallisen hauskaa tanssia!

-- Voi lapsia! huokasi Elma Vaurio, helistellen rannerenkaitaan. -- Kaikki niitä huvittaa.

Mutta vaaleat tytöt, Meri Nikkilä ja Anni Koskinen piirittivät Elman, syleilivät ja silittivät häntä niin, että hänenkin täytyi innostua. Täti Forsberg asettui uudelleen soittamaan, tanssi otettiin uudelleen ja meni yhtä loistavasti. Neiti Höök saattoi lähteä levollisena.

Hilja oli kotiutunut entiseen ympäristöönsä, hän havahti kuin outoon maailmaan, kun hänet teepöydässä vaadittiin tilille viipymisestä.

-- Minä unohdin... Niin, ei muuta: minä unohdin, sanoi hän. -- Se oli hyvin hullusti.

-- Niin, se oli todella hyvin hullusti! pani Britta, kulmat ylhäällä, otsa rypyssä. -- Sinä tiedät, että neiti Höökin aika on kallis.

-- Minä maksan sen -- eikö se ole viisi markkaa tunti.

Hilja ei tarkoittanut niin pahaa kuin miltä kuului.

-- Jos sinä luulet, että hänen aikansa on ostettavissa rahalla, niin etkö olisi voinut palkata toista tilallesi sinäkin? sanoi Sylvi. -- Saahan sairaanhoitajattariakin rahalla.

Sylvi seisoi äitinsä takana teekeittiön ääressä ja puhui tyynesti, mutta ääntä painoi kokonainen lataus. Kaikki pöydän ympärillä olivat vaienneet. Toiset tuijottivat teekuppeihinsa, toiset Sylviin tai Hiljaan. Hilja oli käynyt polttavan punaiseksi. Hän tunsi veren kuumuuden kasvoillaan, tiesi ettei tässä punastumisessa ole mitään järkeä ja oli siitä suuttunut itselleen, mutta ei saanut sitä painetuksi alas. Elsakin oli suutuksissaan hänen punastumisestaan. Hän päästi kupin rämisten teevadille ja rupesi pala suussa puhumaan sisarelleen:

-- Mitä sinä pistelet. Kuulithan sinä, että hän unohti. Olet sinä itsekin unohtanut tärkeitä asioita.

-- Minä? närkästyi Sylvi.

-- Niin juuri. En minä nyt muista... Tai odota: telefonissa oli kerran ilmoitettu Raittiusseuran johtokunnan kokouksesta. Sinä unohdit ilmoittaa sen minulle.

-- Ja siitä sinä vielä puhut! huusi Britta nauraen. -- Se tapahtui viime talvena.

-- Etköhän muista jotakin viime vuosikymmeneltä! sanoi Sylvi.

-- Viisastele sinä vain, mutta asia on ihan sama. Silloinkin istuivat kaikki ja odottivat minua. Minun sijalleni ei edes olisi voinut palkata ketään, sillä kukaan muu ei osannut korvata minua...

-- Niin, niin -- niin tärkeä sinä olet! huusi Britta.

-- Katso, Hilja, sanoi täti Forsberg ja hänen äänessään tuntui aikaisempi suuttumus, -- neiti Höökin piti matkustaa pois.

-- Mutta Hiljahan maksaa...! sanoi Britta.

-- Mene nyt jo suohon! huusi Elsa ja karkasi ylös tuoliltaan. -- Tiedättekö mitä -- onko jollakin paperia ja kynää? Minä noudan -- odottakaa vain. Minä kirjoitan muistiin jokikisen sanan ja teen siitä vuorokeskustelun ja se esitetään Sovinnossa... Bravoo! siitä tuleekin erinomaista. Me olemme niin riitaisia, että iljettää. Tämä on oikein pienoiskuva Suomen kansasta. Tästä tuleekin mainiota.

-- Soh, Elsa, sanoi äiti, -- sen sinä kauniisti jätät tekemättä. Semmoisesta unohduksesta on muistutus varsin oikeutettu.

-- Mutta voi muistuttaminen minun mielestäni kerran loppuakin, mamma. Kuulkaa... luuletteko, että Otso Okkolalta saadaan juhlaruno? Hän on kokonaan kadonnut Helsingistä.

Kaikki vaikenivat ja Elsa, joka pelkäsi, että palattaisiin äskeiseen, riensi nopeasti jatkamaan:

-- Ehkä hän on mennyt maalle kirjoittamaan. Hänen rouvansa kuuluu aikovan teatteriin.

-- Sen me tiedämme, keskeytti Sylvi.

-- Entä tiedättekö senkin, että Otso lähtee Tukholmaan katsomaan, kun hän debyteeraa Salomena?

Se tiedettiin sekin. Mutta se oli uutta mitä Elma kertoi:

-- Meillä pankissa lyötiin jo tänään vetoa siitä, että Otso rakastuu uudelleen Dorothea rouvaan, kun näkee hänet näyttämöllä. Hän tulee varmaan olemaan erinomainen.

Hilja oli painunut tuijottamaan eteensä ja piirsi sormellaan pöytäliinan kuviota myöten. "Minun ei ole hyvä olla. Miksen mene pois!" ajatteli hän. Mutta hänellä ei ollut sitä voimaa, että hän yksinään olisi noussut sanomaan hyvästi. Elsa tuli luo, pisti takaapäin kätensä hänen käsivartensa ympäri ja rupesi puhumaan huomisesta ohjelmatoimikunnan kokouksesta. Olisiko se hullumpaa, jos kirjoitettaisiin pieni näytelmä tai vuorokeskustelu? He puhuivat kuiskaten ja koko muu pöytäkunta oli vilkkaassa puhelussa. Äkkiä nousi Elman ääni yli muiden:

-- He löysivät hekin alkuaan toisensa sairasvuoteen äärestä.

-- Hyvät ihmiset! tiuskasi Elsa ja kimmahti pystyyn, joko te nyt taas alatte. Hilja on myöhästynyt, katunut ja pyytänyt anteeksi, tanssi on mennyt hyvin...

-- Onko Hilja pyytänyt anteeksi? keskeytti Britta. -- Sitä minä en ole kuullut.

Elsa oli noussut ja veti häntä kädestä, mutta Hilja ei lähtenyt. Hänen kasvonsa olivat niin kiihtyneet ja taisteluun kutsuvat, että hän ilman sanoja keräsi ympärilleen kaikkien katseet, kuten puhuja, joka lavalta odottaa melun vaikenemista salissa, alkaakseen.

-- Ei, minä en pyydä anteeksi, sanoi hän hymyillen, ja silmät kipinöivät. -- Minulla oli tärkeää puhuttavaa, minä unohdin... Minä hoidin sairasta... herra Mataristoa... Minä unohdin.

Hän katui jo, että oli alkanut avata heille hiljaista maailmaansa ja vaikeni. Kaikki katsoivat häneen, ilmeitä oli yhtä monta kuin ihmistä. Vähitellen alkoi kysymyksiä tulla pisaroittain kuin sadekuuron edellä.

-- Vai aina hän vielä on sairaana?

-- Sitä on jo kai kestänyt viikkoja...?

-- Onko hän vuoteen omana.

-- On, sanoi Hilja ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.

-- Hänellä on kuumetta, riensi Elsa välittämään, -- lääkäri on käskenyt hänen pysyä vuoteessa, kunnes kuume menee ohitse.

-- Ja sinä istut hänen vuoteensa ääressä?

-- Istun.

-- Ja hoidat häntä?

-- Hoidan häntä.

Hiljalle tuli palava halu suututtaa heidät kaikki perinpohjin.

-- No... te puhutte paljon?

-- Paljon, sanoi Hilja hehkuen.

-- Mitä te puhutte? kuiskasi Elma.

-- Sitä... sitä minä en sano.

-- Vai ei sitä voi sanoa...

-- Minä en tahdo sanoa.

-- Aaa!

-- No, se on toinen asia.

-- Mutta mitä ihmettä te alituiseen kiihdytte... Te olette tänään kaikki sietämättömiä. Tule nyt pois, Hilja!

Hiljan poskilla paloi punaiset täplät. Hän tunsi, miten kaukana kaikki nämä ihmiset olivat hänestä. Elsakin, vaikka hän oli niin hyvä, ja miten likeiseksi Matariston huone kävi.

-- Rupeatko sinä, Hilja, vapautetuksi kuningattareksi? kysyi täti Forsberg.

-- On kai parasta, ettei Hilja lupaa, sanoi Elma, -- jollei hän kuitenkaan voi päästä...

-- Kyllä sinun vähitellen täytyy päättää se...

-- Minä voin paikalla päättää, sanoi Hilja ja pakotti huulensa hymyyn, vaikka ne olivat jäykät kuin vahakuvalla. -- En minä enää tule kuvaelmaan. Minä tanssin nyt viimeisen kerran... Se ei minua enää huvita. Se on kaikki niin turhaa. Huveja on muutenkin liian paljon. Ketä ne enää voivat huvittaa...!

Kaikki vilkastuivat.

-- Jokainen ei tule sairasvuoteen äärestä!

-- Niin juuri!

-- Kyllä soon hauskoo tuo tanssi!

Kupit kilisivät rouva Forsbergin käsissä.

-- Vai ei "minua huvita"! alkoi hän hetken perästä, hilliten itseään. -- Luuletteko te nuoret sitten, että me vanhat huviksemme luovutamme kotimme tanssiharjoituksille? Ennen suuria arpajaisia ja jälkeen suurten arpajaisten saattaa koti viikkoja olla koko maailman markkinapaikkana -- te luulette kai sen meistä olevan hyvin hauskaa? Ehei, kyllä siinä sentään täytyy olla pohjalla muutakin kuin huvinhalua. Vai kuinka luulet, Hilja?

Hiljan kasvot olivat tummassa punassa, hän tunsi olevansa joutumassa alakynteen. Rouva Forsberg jatkoi:

-- Te nuoret ette ajattele asiaa, jonka hyväksi vaivaa nähdään. Te ajattelette vain huvianne ja kun teitä ei enää huvita, niin "minä en enää tanssi". Te saisitte tekin oppia näkemään tarkoituksen tällaisen työn takana. Sillä tällaisella vapaaehtoisella työllä on meillä pantu pystyyn monta suurta asiaa. Ja kun me vanhat, huvinhaluiset rouvat kerran kaadumme, täytyy teidän astua sijaan.

Hilja kysyi eivätkö ihmiset voisi antaa rahojaan hyvien tarkoitusten pystyynpanoon ilman huveja, joista on niin paljon vaivaa...

-- Täti saa uskoa, sanoi Elma Vaurio kesken hänen puhettaan, vakavasti ja hiukan katkerasti, -- etten minä enää moneen aikaan ole tanssinut mukana kuin velvollisuudentunnosta.

Rouva Forsbergin kasvot sulivat ystävällisen vakuuttavaan hymyyn:

-- Kyllä minä sen tiedän, rakas Elma.