Part 16

Hiljalle oli elämässä tähän asti ollut yksi ainoa vakava ja juhlallinen kohta: isän viime vuosi. Kaikki muu oli iloista tai vallatonta. Rakkaus Armaaseenkin oli valoisa ja sen ikävöiminen suloinen. Kiintymys omaisiin ja ystävättäriin oli ollut hauskutus, kansa kaduilla oli ollut liikkeellä siksi, että kadut olisivat rattoisammat. Pieni, kaunis huone kotona oli kuin lämmin pesä, jossa hetken kipeät sulivat pois. Hiljalle olivat kipeätkin hetket olleet miltei sitä varten, että iloiset selvemmin tuntuisivat niitä vastaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin rivi sisäjärvimaisemia, joissa tuomi kukkii, koivu hymyilee ja järvet siintävät.

Nyt oli kaikki ikäänkuin avartunut ja käynyt raskaammaksi. Kun hän katseli huonettaan, tuntui siltä kuin siitä olisi kulunut pitkä aika, kun hän istui siellä Armaan kanssa ja oli nuori ja huoleton. Kun hän tuli kadulle, huomasi hän jokaisen ihmisen yksitellen ja antoi hänelle varoen tietä. Varsinkin huomasi hän talonpoikaisen näköiset ylioppilaat ja mietti: mitähän huolta sinäkin kannnat? Jokainen ihminen oli käynyt keskukseksi, jonka ympäri elämä kehräsi omituisia lankojaan -- enimmäkseen surun ja tuskan lankoja. Sentähden täytyi hyvänä ja säälivänä antaa tietä jokaiselle. Vaikka he nauravatkin, niin heillä on suruja ja jollei heillä vielä ole, niin heille tulee. Joku vanha neiti asui sillä kulmalla, missä Haapasetkin ja Hilja oli usein nähnyt hänet päivänpaisteessa taluttamassa pientä koiraansa. Hän oli niin kulunut ja hento, hän oli sitonut haaltuneen nauharuusun koiransa kaulaan, koira värisi niinkuin sen aina olisi ollut vilu. Tytöt olivat ristineet neidin "Kyöpelittäreksi" ja nauroivat häntä vasten kasvoja, kun astuivat ohi. Nyt oli vanha neiti Hiljan silmissä yksinäinen ihmisolento, jonka sydämen, muun puutteessa, oli pitänyt kiintyä koiraan... Humalaiset, jotka tahriintuneina mielettömin kasvoin tulivat vastaan Pitkälläsillalla, olivat hänen silmissään onnettomia ihmisiä. Ennen he olivat olleet vain inhon arvoisia... Kun hän käveli Aleksanterinkatua ja pienet pojat huusivat hänelle: ostakaa kengännauhoja! vihloi hänen sydäntään, sillä huuto avasi hänelle kokonaisia kärsimyksen ja puutteen koteja. Kun hän iltapimeässä Eläintarhan tiellä näki ajurin kiidättävän silinteripäistä herraa ja nauravaa naista, puistatutti häntä ja hän tunsi onnettomuuden heidän naurussaan. Viha, mihin hän ennen oli noussut, oli poissa. Kun hän näki talonmiehenvaimon lakaisemassa pihamaata, tuli hänelle paha omatunto kaikesta mitä hän oli hänestä ajatellut, ja hän vaivasi päätään miettimällä eikö voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. Ja minkä kumman takia hän oli pilkannut sosialistiylhäisöä yläkerrassa? Mitä hän heistä tiesi? Hän näki heidät joskus portaissa eikä tuntenut heitä vähääkään, mutta hän oli aina ollut valmis huvittamaan vieraita ihmisiä kaskuilla heistä. Kummallista! Minkätähden ihmiset yleensä pilkkaavat ja raatelevat toisiaan? Minkätähden ei suuressa seurassa, jossa sitä tehdään, kukaan nouse vastaan, vaan kaikki istuvat niin mielellään siellä missä pilkkaajat istuvat? Ihmiset eivät kuitenkaan tiedä paljon mitään toisistaan. Kaskujen kertojat tuskin tuntevat ulkonaiset tapahtumat. Niistä kaukaisista voimista, joista ihmiselämä syntyy -- perinnöistä ja olosuhteista, joissa ihminen muodostuu -- ei tiedetä mitään, niitä ei asianomainen ihminen itsekään tunne. Kuinka voi vieras häntä pilkata ja tuomita?

Hilja kysyi tätä itseltään täynnä ihmettelyä. Kummoiset hänen silmänsä ennen olivat olleet? Oliko hän saanut silmäänsä lasisärön paholaisen peilistä, josta sadussa kerrotaan ja joka näyttää kaikki kierona ja valheellisena? Vai oliko hän kulkenut silmät kiinni? Ja näkemättömin silminkö kaikki nuo muut kulkivat, joiden huvi oli pilkkaaminen ja tuomitseminen? Tai paholaisen peilinsäröäkö he kantoivat silmissään? Sillä jos saisi raottaa ihmisen sydäntä, niin ei häntä voisi muuta kuin sääliä ja helliä.

Hiljan mieleen johtui, että se sääli, joka nyt Matariston kautta hiljaisena, kipeänä ja kallisarvoisena onnena oli puhjennut hänen sielunsa pohjalle, mahtoi olla sukua sille tunteelle, jolla Kristus rakasti maailmaa.

Mestarin silmä näki ihmeellisesti ihmisen läpi, hän tunki kauas hänen esihistoriaansa ja ymmärsi, miksi hän oli juuri sellainen kuin oli. Hienoin vaistoin tunsi hän vilpin ja tunsi missä sydän oli särkynyt ja kypsä vastaanottamaan puhdistusta. Hän istui kaivolla puiden alla, oli helteinen päivä ja häntä janotti. Valkoista hiekkaa myöten likeni nainen. Se oli kaunis ja Kristus luki kauniista kasvoista, naisen ammentaessa vettä. Kasvot kertoivat paljon nauraneensa ja nauttineensa. Nyt ei enää huvittanut nauraa, kaikki iljetti ja tympäisi. Häpeä ja hätä kuulsivat läpi.

Nainen oli ehkä juhlinut tämänkin yön, hän tuli uupuneena hakemaan vettä. Hän ei huomannut kulkijaa kaivolla ja kun hän häntä puhutteli, oli hän vastaamaisillaan keikaillen ja nokkelasti, kuten oli tottunut vastaamaan miehille. Mutta hiljainen kulkija eristi hänet siitä maailmasta, jossa hän oli ollut kotonaan, sielun yksinäisyyteen. Hän ikäänkuin pyyhki pois kaiken sen vieraan kuonan, mikä aikojen kuluessa oli kasaantunut ihmisen paljaan, vilpittömän sielun päälle. Ja nainen löysi katumuksen puhdistavat kyyneleet ja särjetty sydän kävi mahdolliseksi syntymään uudestaan.

Hilja uskoi ajatuksensa Matille. Hän tunsi antavansa sielulle, joka janoisena otti vastaan kuin helteessä halkeillut maa sadetta. Joskus tuli hänelle pistävä tunne: "Miksei Armas ole täällä, miksen hänelle saa puhua?" Mutta hän koetti lohduttaa itseään sillä, että heillähän on edessä pitkä yhdyselämä! Ja olihan Armas sanonut, että jota enemmän he ehtivät imeä elämästä, sitä rikkaampina he liittyvät yhteen.

* * * * *

Silläaikaa kun Hilja ja Matti koettivat selvitellä itselleen elämän ongelmia, vietti ainoa, joka heidät näki, vanha, uskollinen Maali keittiössään epäilyksen ja epätietoisuuden hetkiä heidän tähtensä.

Ensin häntä vain oli suututtanut, että "se tyttö" lähtee kävelemään tuntikausiksi, antaa hänen avata ovea vieraille ja palaa helmat ja kengät senpäiväisessä siivossa, lisäksi mokomankin ylioppilaan seurassa. Sillä vaikka Maali paljon piti Mataristosta, ei hän toki ollut mikään Hiljan rinnalla. Hiljan olisi pitänyt tietää kenen kanssa lähti kävelemään. Maalia harmitti kaiken aikaa, kun Hiljan kengät olivat kuivamassa uuninkorvalla, ne olivat niin läpimärät, etteivät edes tahtoneet kuivaa. Kun ne vihdoin olivat kuivat kuin pukinsarvet, ei Maali vielä voidellut taikka kiilloittanut niitä. Hän ajatteli: antaa Hiljan vähän kaivata niitä ja lopulta tulla kysymään. Ehkä hän paremmin muistaa toisen kerran, ettei pane kenkiään sellaiseen siivoon. Vihdoin Hilja tulikin keittiöön ja rupesi liepastellen kertomaan, että Laina voi paremmin ja pikku Elli oli saanut ensimmäisen hampaansa ja terveisiä paljon lähetettiin Maalille. Ja näitä puhuessaan yritti hän käydä kenkiin kiinni. Maalia harmitti, ettei hän pyytänyt häntä siistimään niitä -- olisihan hän voinut pyytääkin! Hän koppasi kalisevan kuivat kengät hellankorvalta ja painui puulaatikon viereen niitä puhdistamaan. Sora ja lika olivat syöpyneet syvälle uurteisiin. Maali ei viitsinyt ruveta niitä voitelemaan, kelvatkoon kiilloitettuina. Hän harjasi minkä jaksoi ja pudotti kunkin kengän saatuaan sen valmiiksi, korkealta lattialle eikä ollut näkevinään Hiljaa, joka yhä siinä vieressä kertoi uutisia pappilasta. Saatuaan kengät valmiiksi ei hän antanut Hiljan ottaa niitä, vaan läksi viemään niitä Hiljan kamariin. Taisi tulla astutuksi hieman kovin askelin käytävässä ja kolistelluksi ovia. Vähän ajan perästä tuli Hilja keittiöön, toi sinisen hameensa ja käski Maalia tekemään siitä torihametta. Se oli hyvä hame -- jos ruustinna olisi ollut kotona, ei hän ikinä olisi sallinut sitä vielä antaa. No niin, kyllä hän, Maali, on palvellut tätä taloa niin kauan, että hän saattaa sen hameen saadakin. Hän oli jo lauhtumaisillaan ja päätti, että jos Hilja nyt tulee ja panee kädet hänen kaulaansa, niin ei hän työnnä niitä pois. Ja kun ei Hilja tullutkaan, vaan meni menojaan, niin hän ajatteli, että olisihan hän saanut siitä hameesta kiittääkin. Ei tullut kiitettyä. Mutta jahka hän nyt huomenna menee torille, niin hän tuo kukkakaalia, josta Hilja pitää, ja sunnuntaiksi linnun.

Hän sai torilta kauniin kukkakaalinpään, keitti sen aamiaiseksi ja odotti, että Hilja, niinkuin ennen, panisi kätensä hänen kaulaansa ja kehuisi kukkakaalia. Mutta tuskin Hilja maistoi koko kaalia eikä hän puhunut mitään. Vai niin vai, ajatteli Maali ja oli loukkaantunut. Mutta sitten hänelle vasta tuli ihmettelemistä, kun Hilja ilmoitti, ettei Maalin enää tarvitse viedä ruokaa herra Matariston huoneeseen -- hän tekee sen itse. Hilja oli sitä sanoessaan oudon kankea ja puhui ikäänkuin vieraalla äänellä. Mitähän se Mataristo nyt olikaan kielinyt? Sitäkö, että hän joskus suutuksissaan oli paiskannut hänen ovensa kiinni? Tai jotakin muuta sellaista. Ja siitä nyt kannatti puhua!... Hilja sai kantaa ruuat herralle -- hyvä oli vain, vähemmällä Maali pääsi! koetti Maali nauraen sanoa itselleen. Mutta kun Hilja käsitöineen rupesi istuskelemaan Matariston kamarissa, kun hän oli siellä Maalin siistiessä ja kun he lukitsivat oven ja puhelivat myöhään illallakin, rupesi Maali epäilemään, että Hilja ei enää ollut ihan viisas. Mitä ihmettä heidän Hiljalla saattoi olla puhumista tuollaisen talonpojan kanssa, vaikka se olikin ylioppilas? Hän rupesi pitämään Hiljaa silmällä: Hilja kulki kuin unessa, tuskin hän näkikään Maalia. Kun häneltä piti kysyä jotakin ruuista, sai häntä aina etsiä Matariston huoneesta ja hän vastasi oudosti, niinkuin hänen olisi pitänyt pusertaa esiin sanat. Monta kertaa hän oli aivan itkettyneenä. Mitä se hävytön herra mahtoikaan hänelle sanoa? Kerran kun Hilja oli tanssiharjoituksessa, läksi Maali Matariston huoneeseen ja läksytti häntä aika lailla siitä, että hän kehtaakin, kun ruustinna on poissa... Jollei hän ymmärrä miten herrasväissä ollaan, niin on paras, että hän muuttaa muualle. Ja se onkin paras! Mataristo ei vastannut hänelle halaistua sanaa, tuli vain ihan punaiseksi. Kai se sentään ymmärsi hävetä! Ja Maali meni rauhallisempana keittiöön. Mutta seuraavana aamuna karkasi Hilja kuin kiiliäinen hänen kimppuunsa ja huusi: "Mitä Maali on tehnyt täällä eilen? Maali ei enää saa puhua sanaakaan herra Matariston kanssa." "Vai on se kelvoton ollut kantelemassa! Tietääkö neiti, että minä olen osannut puhua ennenkuin neitiä oli maailmassa eikä neidin tarvitse tulla opettamaan mitä minä saan puhua!" Hilja purskahti itkuun ja kiirehti huoneeseensa.

Minkätähden hän sitten ei tullut selittämään, miksi hän seurusteli sen herran kanssa? Maali päätti näyttää heille, ettei hyväksy sellaista. Hän suuttui suuttumistaan, kun huomasi heidän liittoutuvan yhteen häntä vastaan. He puhuivat hänestä pahaa, hän tiesi ja tunsi sen. Hänen piti yksinään kantaa kuormaansa, eihän ollut ketään, jolle hän olisi voinut puhua. Heitä oli kaksi. Hän paiskeli ovia ja astioita. Voi, voi, olisi ruustinna tietänyt -- ja olisi maisteri tietänyt, ja entä maisterin omaiset, ja entä Jenny neiti! Ei päivääkään Jenny neiti olisi pysynyt siellä kylpypaikassa Saksanmaalla! Kerran toki juoksi Hilja Maalin luo keittiöön ja itkukin oli häneltä niin tulossa, että hän tuskin sai sanotuksi: "Maali, miksi Maali on minulle niin äreä ja paha?" Maali tunsi nyt jälleen lapsen, jota pienenä oli pitänyt polvellaan ja hänen teki mieli silittää sen päätä ja painaa se syliinsä, kuten silloin. Mutta häntä pidätti jokin, tai hän odotti, että Hilja tulisi likemmä häntä. Hilja toisti vielä saman kuin äsken, mutta ei liikahtanut ovelta, seisoi vain siinä ja pidätti kyyneliään. Tulkoon likemmä! päätteli Maali ja kovettui samassa eikä vastannut mitään. Mutta kun Hilja oli mennyt pois, putosi hän tuolille istumaan ja itki.

Päivällistä pannessaan pöytään näki hän Hiljan käsitöineen kiirehtivän Matariston huoneeseen. Silloin hänet valtasi vimma. Hän juoksi hänen perässään, kävi kiinni hänen käteensä, veti hänet pois ja viskasi menemään sellaisella voimalla, että hän lensi ruokasalin seinää vastaan. Hän ei kärsi, että hän menee sinne!

Hilja nousi vastarintaan.

-- Maali! parkaisi hän kuiskaten ja juoksi hänen perässään keittiön käytävään. -- Eikö Maali ensinkään häpeä! Mitä tämä merkitsee!...

Mutta hän huomasi samassa seisovansa yksin hämärässä käytävässä. Hän pakeni omaan huoneeseensa. Siellä hän purskahti itkuun... Ei, Matti ei saa nähdä, että hän on itkenyt! Onneksi oli hämärä päivä. Hän pyyhki kyyneleensä ja valeli silmiään.

Nyt on sota talossa ja hän, Hilja, siinä ehdottomasti joutuu tappiolle. Häntä ei kukaan tule uskomaan eikä ymmärtämään... Koettaisiko vielä selittää Maalille...? Siitä ei olisi apua. Ja Maali on kuitenkin ollut heillä niin kauan, hän on nähnyt Hiljan pienestä asti ja Hilja on niin monta kertaa puolustanut Maalia, kun äiti on yrittänyt häneen kyllästyä. Ja muistaessaan sanoja, joilla oli koettanut pehmentää äidin sydäntä, alkoi hänen oma sydämensä pehmetä. Hän toisti, tällä kertaa itselleen, miten kova palvelijan asema kuitenkin on, miten yksinäinen ja yksitoikkoinen: aina vain sama työ, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen. Maali oli kuitenkin ollut niin uskollinen.

Hilja läksi keittiöön.

Maali seisoi toinen käsi kattilan varressa, toinen pitäen kiinni kantta ja kaasi perunoista höyryävää vettä vesijohtoon.

-- Kuinka Maali voi kohdella minua sillä tavalla!

Maali laski kattilan hellalle, avasi hanan ja virutti käsiään.

-- Herra Mataristo on kipeä, näkeehän Maali sen! Jos Maali olisi ollut hänelle ystävällinen, ei minun olisi tarvinnut ruveta häntä näin hoitamaan. Mutta kipeää täytyy kohdella hyvin, muuten ei hän parane.

Maali pyyhki käsiään suurin liikkein ja kiukku kuohui hänessä.

-- Maali kulta... tämä on niin raskasta, eihän se Maalistakaan voi olla hauskaa... Eihän Maali enää tee niin. Minun kärsivällisyyteni loppuu kerran...

-- Niin minunkin! pääsi Maalilta ja paiskasi pyyhinliinan tuolille. -- Jollei tästä pelistä tule loppua, niin minä kirjoitan ruustinnalle ja Jenny neidille...

-- Mutta Jumalan tähden, mitä Maali kirjoittaa?

-- Että neiti päiväkaudet ja yökaudet istuu herran kamarissa. Sen minä kirjoitan. Tietääkö neiti mitä kuudennessa käskyssä sanotaan?

-- Maalin pitäisi hävetä!

Hilja läksi. Hän tuli huoneeseensa täydessä itkussa. Hän oli ihan neuvoton, hän ei käsittänyt minne päin kääntyä. Hän ei osaa selittää tätä asiaa... se on totta! Ei kenellekään.

Ruoka jäähtyi hyvän aikaa pöydällä ennenkuin hän sai voimaa iloisena ja tyynenä lähteä toimittamaan sitä Matariston huoneeseen. Senjälkeen hän pelkäsi ja karttoi Maalia. Kun hän vain kuuli hänen askeleensa käytävässä, meni hän pakoon, tavallisesti Matariston luo, jottei Maali saisi mennä puhumaan hänelle mitään pahaa.

Kerran hämärissä täytti Maali lamppuja ja astui koputtamatta Matariston huoneeseen. Hän jäi kuin naulittuna ovelle seisomaan.

Hilja oli polvillaan vuoteen ääressä. He katselivat toisiaan silmiin, olivat hiljaa kuin kuvat ja puhuivat siinä. Eivät he huomanneet Maalia. Ensi hämmästyksen mentyä valtasi vanhan palvelijan halu lyödä jalkansa maahan ja hän kopeloi jo esiliinaansa antaakseen sillä heitä korville. Mutta samassa hän tuli uteliaaksi ja päätti kuunnella mitä he sanovat. "Se puhkesi esiin silloin", sanoi herra, "kun katselin tanssia tuolla vastapäätä. Sinä olet itse nähnyt kuinka he tanssivat... Sinä lauantai-iltana, jolloin sinä kuulit minun itkevän." "Muistan, muistan", vastasi neiti. "Se teki silloin minulle niin pahaa." "Älä enää ajattele sitä. Sinä tulet terveeksi ja julistat ihmisille tervettä elämäniloa..." "Niin, ehkä minä vielä voin, sinä olet sen opettanut minulle. Minä olen sinulle niin kiitollinen." Mataristo otti Hiljan käden ja jäi sitä pitelemään, kasvot tähdättyinä kattoon.

Maali ei enää voinut mokomaa katsella. Hän unohti lampun, palasi keittiöön, istuutui tuolille ikkunan ääreen ja tuijotti tummaan juovaan lattiamatossa.

Nyt oli tosi käsissä. Tähän asti hän oli pitänyt kaikkea jonkinlaisena leikkinä, mutta nyt hän ymmärsi, että he pitivät toisistaan. Hilja, kihlattu morsian, oli unohtanut maisterin, sellaisen hienon miehen, tällaisen moukan takia. Kyllä nyt ruustinnan tulee paha mieli ja mitä Jenny neiti tekeekään! Syyttävät vielä häntä, Maalia, ettei hän ole pitänyt huolta Hiljasta.

Hän purskahti itkuun ja hänen surunsa oli kipeämpi kuin koskaan ennen. Jos Hilja nyt olisi tullut keittiöön, niin hän olisi tavannut Maalin sydämen avoinna, Maali olisi puhunut hänelle koko huolensa, varoittanut häntä ja rukoillut häntä lakkaamaan tällaisesta rumasta pelistä. Mutta Hiljaa ei kuulunut. Käsistään, jotka hajusivat lamppuöljyltä, Maali muisti mille asialle äsken oli mennyt sisään. Hilja ei tullut pyytämään edes öljyä -- no niin, näkiväthän he pimeässäkin tehdä pimeydentöitään! Ja kun Maali syvemmältä ajatteli, mitä kaikkia he voivat siellä tehdä, tuli hänen äskeisen hyvän sydämensä ympäri kuin kuori, joka kovettui kovettumistaan. Hän vuoroin vihasi heitä niin, että rukoili Jumalaa päästämään tulta ja tulikiveä heidän päälleen, vuoroin itki ja voihki. Hänestä tuntui siltä kuin ei mikään enää olisi ollut paikallaan, kuin koko talo olisi ollut hajoamistilassa. Illallista valmistaessa olivat hänen jalkansa niin raskaat, että hänen pari kertaa täytyi istuutua lepäämään. Ei, kyllä hänen nyt täytyy kirjoittaa ruustinnalle.

Hän haki jo laatikosta esiin vaaleanpunaisen paperinsa ja kotelon, mutta hänen kyyneleensä valuivat paperin päälle ja tärvelivät sen. Ja sitten tuli ajatus: jos Laina siellä on kuinka kipeänä ja ruustinna lähtee suinpäin kotiin. Tai jos Jenny neiti saa sydämenhalvauksen, kun kuulee tällaiset uutiset, hän kun niin rakastaa tätä Hiljaa. Ja niinhän hänkin, Maali, on rakastanut! Ja taas valuivat hänen kyyneleensä. Ei hän sinä yönä saanut unta, hän ajatteli vain tätä häpeää ja hävitystä. Vasta aamuyöstä hän nukkui ja silloin hän näki unta.

Hän oli pakkaavinaan tavaroitaan. Hänen kirstunsa, jonka hän oli saanut kotoa äidiltään ja joka muuten aina oli vinnillä, oli olevinaan keittiön lattialla ja hän kopeloi sen ääressä. Hilja tuli keittiöön ja toi hänelle käärön. Hän nauroi niinkuin hän ennen oli nauranut ja hiukset olivat pörröiset, kuten ne tämän viime taudin jälkeen olivat olleet. Maali aukaisi käärön, mutta siinä oli se kaunis, valkoinen, pitkä silkkihuivi, joka oli kuin harso vain ja jota ei Hilja ollut raaskinut käyttää kuin joskus teatterissa. Niin Maali sanoi Hiljalle, etteihän hän tätä voi ottaa, tämähän on sulhasen lahja. Mutta Hilja sanoi vain: ota pois, minulla on jo toinen parempi. Silloin Maali otti huivin ja pani kirstuun ja kannen kiinni. Ja samassa hän heräsi, selkosi ihan selväksi ja uni oli ilmielävänä hänen edessään, niin että hän melkein silmillään haki kirstua keittiön lattialta. Hän oli nukkunut niin kauan, että päivä jo tuntui ja kello löi puoli kahdeksan, mutta ei hän malttanut olla katsomatta unikirjaan ja unikirja sanoi, että matkaan valmistautuminen tietää elämänmuutosta.

Elämänmuutosta! Yhtäkkiä hänelle selveni, että hän tulee muuttamaan tästä talosta. Ilman sitä unta ei sellainen olisi tullut hänen mieleensäkään. Mutta tämän unen perästä ei hänellä enää ollut ristiriitaa eikä valintaa. Se oli valmis asia, että hän muuttaa. Hän vain ei ollut selvillä siitä, lähtisikö sill'aikaa kun ruustinna oli poissa, vai odottaisiko. Mutta kun ruustinna tulee kotiin, niin ei hän päästä häntä pois... Hänen täytyy nyt vain olla niin kauan, että saa palkkansa. Hän ei viitsi sitä pyytää, eipähän ensi päivään enää ole pitkä aika. Kaippa tässä synninpesässä jaksaa olla niin kauan!

Mutta vaikeaksi se hänelle tuli. Hän tapasi heidät vielä kerran sillä tavalla -- mitä lienevät tehneet, vaikka olisivat suudelleet -- ja karkasi taas keittiöön itkemään kuten edelliselläkin kerralla. Mutta silloin Hilja tuli perässä. Niillä samoilla käsillä, joilla Maali oli nähnyt hänen painavan senkin kunnottoman kättä, hän ilkesi yrittää hänen kaulaansa -- Maali paiskasi Hiljan menemään ja sylkäisi maahan.

-- Mutta Maali! puhui Hilja kauniisti kuin käärme. -- Mitä tämä nyt on? Eikö Maali minua tunne pienestä asti? Eikö Maali luota minuun, vaikka Maali mitä näkisi ja vaikka näyttäisi kuinka pahalta...? Niin minä olen Maaliin luottanut...

Maalin teki mieli sanoa, että niin hän onkin neitiin luottanut, mutta ihmisen täytyy uskoa omia silmiään. Itku ja kiukku sulkivat kuitenkin hänen kurkkunsa ja Hilja läksi. Menköön, onhan hänellä nyt lohduttaja!

Niin elivät, toisiaan kiduttaen nämä molemmat, jotka koko Hiljan eliniän olivat viettäneet ystävinä saman katon alla. Ei heille maittanut ruoka eivätkä he nukkuneet öisin, he välttivät toisiaan ja kun pakosta täytyi puhua, eivät he katsoneet toisiaan silmiin. He tunsivat seinien takaa toistensa vihan, he halusivat molemmat ulospääsyä tästä mahdottomasta tilasta, mutta loittonivat loittonemistaan toisistaan. Hilja oli päättänyt, ettei enää yritä hieroa sovintoa. Maali näki kuukauden ensimmäisen päivän likenemistään likenevän ja talo ja Hilja ja kaikki kävi hänelle vieraaksi.

Uni oli kuin olikin Jumalan lähettämä. Eihän hän kuitenkaan ikäänsä jaksaisi palvella täällä. Tosin tulisi vähemmän työtä, kun Hilja joutuisi naimisiin. Jos joutuu! Sillä milläpä tuollainen vätys kuin Mataristo elättää vaimoa, ja maisteri ei ikinä enää huoli Hiljasta. Tuntui kuitenkin oudolta erota näistä pöydistä, tuoleista ja kattiloista, jotka hänen käsiensä alla olivat kuluneet. Ja kun hän katseli hyllylle, jolla kuparit kiilsivät, ruokasäiliön ovelle, jonne Hilja pienillä nauloilla oli pannut jouluyön kuvan, ja piirongille, jolla herrasväen antama muistikello tikutti, niin itki hän kuumia kyyneliä. Ei hänen enää ollutkaan ikävä ihmisiä, vaan huoneita ja huonekaluja. Tuo sänkykin oli ollut hyvä sänky. Niillä on siellä maalla niin huonoja...

Mutta mitä ruustinna sanookaan ja Jenny neiti, kun ei häntä ole! Kyllä Hilja silloin saa läksyn. Ja kyllä hänelle tulee kärsimistä muutenkin. Ei hän sentään laisinkaan ole osannut antaa Maalille tarpeeksi arvoa. On ryvettänyt helmat ja kengät ja Maali on siistinnyt. Ei sellaista jokainen tee, varsinkaan eivät nykyajan piiat. Ne ovatkin neitejä ne! Ja kun Hiljan alussa täytyy käydä torilla -- kyllä hän vielä katuu, että ajoi Maalin pois talosta. Ja minkä hän sitten tänne saa? Kukaties sellaisen, joka päästää kuparit mustumaan ja pitää keittiön täynnä akkoja ja ehkä kuljettaa miehiäkin! Maali vihasi seuraajaansa jo edeltäkäsin. Mutta niinhän Hiljakin eli!

Kaikki tuttavat huomasivat miten huonoksi Maali lyhyen ajan kuluessa oli mennyt. Maidonkuljettaja kysyi joka aamu, mikä ihme Maalia vaivaa. Leipuripuodissa, makkarapuodissa ja torilla oli kaikkien suussa sama kysymys. Maali ei sanonut oikeaa syytä, selitti vain, että mahtoi olla jokin sisällinen vaiva. Mutta sitten rupesi paholainen kiusaamaan häntä. Se kopeloi ruokasäiliössä, kolisi käytävässä, tuli ovea avaamatta keittiöön, istuutui hänen vuoteensa laidalle ja katsoi häneen ihan niinkuin Hilja oli katsellut ylioppilaaseen. Hän meni peitteiden alle piiloon, mutta näki sen sittenkin. Vasta kun hän sai tulta tikkuun, se hävisi. Välistä se makasi niinkuin musta koira kipparassa tuolin alla. Hän koetti heittää sitä kengällään, mutta ei se liikahtanut ja vasta kun hän otti tulta, se hävisi. Hän kävi niin heikoksi, että vapisi.

Eräänä aamuna, kun maidonjakaja taasen rupesi kyselemään mikä häntä vaivaa, laukesi hänen suunsa side. Ensin hän vain puhui unestaan ja miten se oli lähetetty valmistamaan häntä lähtöön tästä talosta, missä hän niin kauan oli ollut. Mutta tuntui helpottavalta puhua ja kun toinen vielä kysyi, tuli hän kertoneeksi enemmänkin. Illalla maidonjakaja palasi, sai kahvia ja kuuli kaikki mitä Maali oli saanut kärsiä.