Part 15

Hänen kätensä oli pojan olkapäällä, tuttu poimu ulottui poskista leuan alle, kasvot olivat hyvänä hymynä. Poika ei saanut sanotuksi ainoaa sanaa, vaikka hänen mielensä oli täysi. Haikeat kyyneleet kirvelivät rinnassa. Hän paneutui penkilleen ja katsahti vielä pari kertaa puoliunessa Hiiliin, joka askarteli lieden ääressä.

Aamulla tuli hänelle hyvin kiire kouluun, sillä havaittiin kellon käyvän väärin. Hän ei muuta ennättänyt kuin saada vaatteet ylleen. Kun hän palasi välitunnille kotiin, oli Hiili poissa. Myrskyn jäljet tuntuivat vielä ilmassa. Rönkvistska kiroili Hillin lapsellisuutta, paukutti ovia ja puski kiukkuaan kaikkeen, mikä sattui hänen tielleen.

Matti ei uskaltanut kysyä, mitä oli tapahtunut. Senverran hän sai selville, että karjanostaja iltayöstä oli tullut ponttooseen. Hän saattoi siitä tehdä johtopäätökset ja hän joutui suunniltaan. Viha, ikävä ja itsesyytökset tekivät hänet ihan kipeäksi. Miksei hän ollut herännyt Hilliä puolustamaan, hän oli nukkunut samassa huoneessa ja sallinut sen kaiken tapahtua! Hiili oli poissa -- senjälkeen oli kaikki yhdentekevää. Hiili oli lähtenyt epätoivoissaan -- Matti kierteli epätoivoissaan kaupunkia, haki häntä mielettömänä kaikkialta, pihamailta, kaduilta ja toreilta. Hän istui koulussa poissaolevana, tyrtyneenä kuin pölkky, tai levottomana, hiessä päin. Hän ei osannut mitään. Mutta se oli hänelle yhdentekevää. Maailma oli käynyt autioksi ja tyhjäksi.

Ensi ajan rouva oli ilman piikaa ja selitteli olevansa tyytyväinen, että Hiili meni -- niin maailmaton palkka kun sillä oli ja niin hyvin kun hän sitä piti, niinkuin mitäkin ryökynää ikään, ei koskaan sanonut sille pahaa sanaa! Mutta joulun edellä, kun tuli vilkkaampi liike, otti rouva taas maantieltä tytön ja hänen kanssaan he ensi päivinä olivat kuin yksi sielu, mutta viikon lopulla olivat he täydessä torassa. Kerrankin kuuli poika tällaisen keskustelun.

-- Jos rouva vielä minua lyö, niin kyllä minä näytän... Minä haen poliisin ja ilmoitan, kuinka täällä myydään viinaa ja tapellaan niin että...

-- Koskas sinä, lunttu, sen olet nähnyt? Mutta sinusta on nähty yhtä ja toista... Ole sinä varoillasi, ettet istu linnassa vielä...

-- Minä menen pois tällaisesta paikasta, jossa ei saa rauhaa päivällä eikä yöllä...

-- Se on oma syysi. Tässä on niin vähän työtä, ettei sinua tarvitsisi pitää, jollet olisi ollut ilman paikkaa. Ja kuka sinua hätyyttää, jos vain itse tahdot olla siivolla.

-- Senpätähden se toinenkin tyttö meni pois, ettei saanut rauhaa, kun otatte kortteeriin sellaisia miehiä. Ja sitä tyttöä olette itse kehunut ja muutkin ovat kehuneet.

-- Se oli niin lapsellinen, että teki tikusta asian.

-- Jaa minä en rupea olemaan nälkäpalkoilla. Ei näiltä tällaisilta vierailta saa edes juomarahaa. Kerjäläisiä ovat!

-- Mene sinä vain minne tahdot, mutta sano minulle ensin, tunnetko Verliinin Santraa? Ahah, jokos muoto muuttui! Se kävi tässä tänään -- se on liikkuva ihminen ja tietää yhtä toista. Se oli kerjännyt sinulle kirstunrahatkin, kun lapsesi kuoli.

Rönkvistska nauroi, mutta tytöltä pääsi itku.

-- Sen se saikin tehdä, peijakas, kun toimitti minut sellaisen roskamiehen pariin ja olisi vielä tahtonut naimisiin sen kanssa. Herra jestas sentään, kuinka pahoja ihmiset voivat olla!

* * * * *

Tällaisessa ympäristössä kului suuri osa pojan kouluaikaa. Vasta pariksi viime vuodeksi pääsi hän takaisin Eeva Snabbin luo ja sitten alkoi koulussakin taasen käydä hyvin. Hiili oli painunut syvälle kaikkinaisten muiden muistojen alle ja häntä hävetti ajatella häntä.

Häntä hävetti yleensä ajatella naista ja hän pelkäsi seurustella hänen kanssaan. Hänen käsityksensä naisesta oli sellainen. Nainen oli hänen tajussaan vaarallinen kuin itse synti.

Se kuuma, punainen vuo, joka taukoamatta kulkee kaiken elämän pohjalla, oli varhain tullut hänen elämäänsä. Huolelliset vanhemmat, jotka tahtovat säilyttää lapsilleen lapsuuden niin kauan kuin lapsuusikää kestää, varjelevat heitä, tai valmistavat heitä hellävaroen siihen, mikä on ihmisen elämässä keskeisintä. Mutta suurimman osan ihmislapsia yllättää elämän salaisuus kuin varas yöllä, raakana, kuumana, väkivaltaisena voimana. Tai näkevät he sen pienestä pitäen paljaana edessään. Se elää kaikkien mielessä ja se liikkuu kaikkien kielellä, se hallitsee ja täyttää kaikki mitä on tähtien alla.

Kun kesällä ollaan heinänteossa tai elopellolla, puhutaan "siitä pojasta ja siitä tytöstä". Riihellä keskustellaan tansseista metsätorpassa ja kuinka sen tai sen tytön on käynyt hullusti. Kun kansakoulupojat välitunnilla kokoontuvat nurkan taakse, laulaa suuri, ryysyinen poika heille laulua, jonka on oppinut tehtaan miehiltä ja sen ääressä tirskutaan. Tuskin on poika päässyt rippikoulusta, kun hän jo pyrkii tytön aittaan yöksi. Tai jos hän on kaupunkilainen, alkaa hänen ajatuksensa askarrella laitakaupungilla ja hän pysäyttää naisen, joka illemmalla yksinään liikkuu kadulla, ja pyytää saada saattaa kotiin. Kun ylioppilas on juonut ja mekastanut, keikauttaa hän aamuyöstä lakin niskaan, ottaa ajurin ja lähtee etsimään naista.

Kuuma ja kumma on elämän pohjavuo. Se hallitsee luontoa ja se hallitsee häntä, joka sanoo itseään luonnon herraksi -- jollei hän hallitse sitä.

Paitsi Hiili-tarinaa jäi Matti Matariston mieleen muutamia muitakin tarinoita -- niitä yksinäisiä tarinoita, jotka ovat kuin vedenalaiset karit: niistä ei puhuta eikä niitä näy, mutta se ihminen muistaa ne, jonka pursi on niihin kolahtanut.

Kerran oli hän kyntämässä riihipeltoa -- hän kävi aina lupa-aikoina maatyössä --, kun hän äkkiä kuulee metsästä hätähuutoja. Hän ei käsittänyt, mitä siellä oli saattanut tapahtua, mutta hän jätti auran sarkaan ja läksi juoksemaan huutoa kohti. Hänen sisarensa Martta tuli täydessä juoksussa ja itkussa häntä vastaan. Tytön hiukset olivat kuin tappelun jäljeltä, hame revittynä. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

Hän oli ollut karjan kanssa ja poimi marjoja, kun äkkiä joku takaapäin käy häneen kiinni, paiskaa hänet maahan ja painuu hänen päälleen. Hän pelästyy, kääntyy ja näkee kartanon nuoren herran... Hän parkaisee ja rupeaa huutamaan. Se peittää kädellään hänen suunsa tukkoon, suutelee häntä niin, että tekee kipeää ja rupeaa haromaan hänen vaatteitaan. Hän huutaa, hän potkii, hän lyö, hän puree hänen kättään, hän vetää häntä hiuksista. Hän pääsee pystyyn -- mies vetää häntä suuttuneena tukasta, hän juoksee, mutta mies tulee perässä ja huutaa ja toruu.

-- Sinä olet hävytön. Etkö sinä tiedä kuka minä olen! Kyllä minä sinut opetan, etkö sinä ole se Matariston tyttö, kyllä minä... Ei, kuule nyt, tyttöseni, tule tänne kauniisti. Ei sinun tarvitse pelätä, ei siitä lasta tule. Minä annan sinulle rahaa.

Sinne jää herra aidan taakse, mutta nyt pelkää tyttö niin kauheasti. Kun se lupasi tulla takaisin! Ei hän enää uskalla mennä lehmiä noutamaan, se on niin väkevä...

Se roteva apuihminen, Manta, oli heillä työssä elopellolla. Hän leikkasi kilpaa miesten kanssa ja pysytteli heidän joukossaan. Hänen läpitunkeva äänensä kuului yli muiden. Hän nosti lyhdettä päänsä päälle, nauroi ja sanoi, ettei koko kylässä ole sitä poikaa, jota ei hän olisi saanut, jos olisi viitsinyt ottaa. Miehet mainitsivat jonkun, jota ei hän olisi saanut. Hän nauroi ja sanoi, ettei koskaan olisi viitsinyt olla mokomankin keuhkotautisen kanssa. Hänelle pitää olla vereviä ja nuoria. Taas rehahtivat miehet puhumaan jostakin, joka ei ole Mantan otettavissa.

-- Se on vielä ollut niin nuori, etten ole huolinut, sanoi Manta, -- mutta jahka se siitä miehistyy, niin pitää olla ihme, ellei tämä tyttö saa.

Matti oli vainion toisessa päässä, mutta hän kuuli joka sanan ja tunsi, että ne tarkoittivat häntä. Hänen viikatteenteränsä silpoi olkea kuin kuumeessa ja maailma oli tulena hänen silmissään. Ja sinä iltana tuntui hänestä siltä kuin Manta olisi likennellyt häntä, myöhemmin huomasi hän sen selvästi ja eräänä lauantai-iltana, kun hän lojui saunanlauteilla, hän hänet saavutti.

-- Vai se lyseolainen täällä onkin, se nuori pappi, sanoi hän ja oli kuin äänestä olisi tiukkunut sulavaa voita. -- Ei minua tarvitse ujostella, olen minä ennenkin nähnyt ihmisiä.

Matti pääsi alas, permanto huojui ja koko huone keinui hänen astellessaan. Tajunnan ääni hänessä huusi yli veren kohinan: nyt sinä hukut! Hän haki vaistomaisesti vaatteitaan penkiltä. Silloin hän kuuli, kuinka nainen yhtäkkiä pudotti vaatteet yltään ja tuli häntä kohti.

-- Minä pesen selän, sanoi hän hiljaa ja siinä, että tämä aina läpitunkevan huutavasti puhuva ihminen puhui hiljaa, oli sama mahti kuin käärmeen äänettömässä, vihreässä katseessa, jolla se pudottaa linnun puusta saaliikseen. -- Tämä saippua onkin niin hyvää vaahtoamaan. No, istukaa tuohon nyt.

Matti tuli tajuihinsa ja juoksi, vaatteet sylissä, suinpäin ulos. Nainen nauroi hänen takanaan ikäänkuin kymmenen harakkaa olisi käräjöinyt yhdessä, mutta Matti suistui pensaikkoon, kosteaan nurmeen, ja itki ja vapisi.

Hän oli ensimmäistä vuotta ylioppilaana Helsingissä. Heitä oli aika liuta poikia kierrellyt katuja, noin vain ilman aikojaan. Tai oikeastaan siksi, että he Osmolassa olivat syöneet munia kilpaa ja nyt tarvitsivat liikettä. Eero Holm, medisiinari oli "johtanut ekspeditsionia" ylös, alas katuja. Kello saattoi olla jonkin verran yli yksitoista, kun he saapuivat Esplanaadille. Silloin huomautti Mataristo -- yksi kilpasyöjistä, että hän jo haluaa nukkumaan. Eero Holm ehdotti vielä repäisevää painia varmuuden vuoksi. Pari miehistä karkasi jo kiinni toisiinsa, kun äkkiä heidän keskellensä ilmestyi tyttö. Hän teki nuoren vaikutuksen, leveä hattu käherretyillä hiuksilla ja harso estivät kasvoja näkymästä selvään. Hän oli tummassa puvussa ja rehevä, vaalea nahkakaulus keikkui keveänä polviin asti. Hänen mukanaan tuli hajuveden lemu.

-- Hyvää iltaa, sanoi hän ruotsiksi ja kätteli tutunomaisesti poikia, jotka paikalla olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. -- Kukas herroista on lähettänyt minulle kirjeen? Kas, siinä kirjeessä oli, että tavattaisiin täällä Espiksellä kello yksitoista.

-- Jahah, jahah, riensi Eero Holm sanomaan, -- minä, minä olen lähettänyt kirjeen. Eikös neiti tunne minua. Kyllä me on tavattu.

-- Juu, juu, kyllä minä muistan.

-- Asuuhan neiti Pursimiehenkadulla...

-- Se tahtoo sanoa, minä olen asunut siellä, mutta nyt minä asun Kapteeninkadulla.

-- Kuinka sillä neidillä on korea puuhka, tuli joku pojista sanomaan ja yritti kietoa toista päätä kaulaansa.

-- Keneltä neiti on saanut sen?

Matti seisoi muiden takana. Ei hän mennyt piiriin tytön ympärille eikä hän, kuten muut, hypistellyt hänen koristuksiaan. Mutta hän katseli tyttöä kuin naulittuna, hänen kiepsauksiaan ja keikauksiaan, hän kuunteli hänen omituista pientä nauruaan, hengitti hajuveden tuoksua, joka huumasi ja inhotti -- ja tämä kaikki pani hänet vapisemaan.

-- Sinä senkin ilkiö, sanoi tyttö äkkiä ja läiskäytti Eero Holmia puuhkallaan kasvoihin, -- annat minun tässä paleltua.

-- Ai, sinua palelee! Pojat, lämmitetään neitiä!

Eero Holm ja pari muuta poikaa kiersi kädet hänen ympärilleen ja alkoi pyörittää häntä. Hän huusi, hän torui, hän tahtoi irti. Hänen vaatteensa menevät pilalle, he saavat maksaa kaikki, jolleivät päästä häntä irti -- repivät hänen vaatteensa! Pojat eivät totelleet ja vihdoin lennähti tyttö kuin suuri, musta perhonen heidän käsivarsiensa varassa ilmaan.

-- Pojat, pojat, poliisi!

Piiri hajaantui ja tyttö nieli kiukkunsa. Kun poliisia kuitenkaan ei kuulunut, päästi hän irralleen suuttumuksensa. Kirjoitetaan hänelle, vaivataan tänne eikä ole rehellisiä aikomuksia ensinkään...

Pojat purskahtivat nauruun.

Rehelliset aikomukset taitavat lähestyä tässä...

Esplanaadin poikki kulki verkalleen kookas, keski-ikäinen herra, silinteri päässä. Tyttö hiljeni, nyökäytti päätään ja läksi häntä seuraamaan. Pojat näkivät, että he käytävän päässä löysivät toisensa.

Matti rupesi hyvästelemään.

-- Ei, sanoi Eero Holm, -- nyt ei mennäkään kotiin. Noo, pojat, kuka lähtee! Äh sinä! tuuppasi hän Mattia kylkeen, -- tulisit kerran sinäkin! Kyllä sinä vielä ennätät olla pappinakin!

Hän vihelsi pitkään. Jostakin läksi liikkeelle ajuri.

Matti läksi yksin kotiin.

Siinä paikassa, missä hän sinä vuonna asui, oli kummallinen palvelustyttö. Se tuli joskus hänen huoneeseensa ilman asiaakin ja siistiessä huonetta oli sillä paljon puhumista. Matti koetti olla poissa sen ajan. Se oli upeavartaloinen, Hiili johtui kaukaa mieleen sitä katsellessa.

Kerran täytyi Matin pyytää tulta, kun huone tuntui kolkolta. Silloin tyttö, kiskoessaan tuohta irti haloista, kertoi pahasti polttaneensa käsivartensa.

-- Ei maisteri tiedä siihen mitään?

-- Olenhan minä sanonut, etten ole maisteri. En minä tiedä mitään.

-- Se menee niin itsestään, kun tässä viime vuonna asui maisteri. Rouva käski panna saippuaa päälle, mutta se ei auttanut. Sitä kirvelee niin kauheasti.

Hän työnsi hihan ylös, korkealle kyynärpäiden yläpuolelle, katseli palanutta kohtaa hetken siinä polvillaan lattialla, mutta tuli sitten pöydän luo, laskeutui nojaamaan pöytää vastaan ja piteli käsivarttaan ylioppilaan edessä.

Matti humaltui, ja tietämättä mitä teki enempää kuin humalainen tietää, kiersi hän kätensä tytön ympäri ja pusersi huulensa hänen rintaansa vastaan. Humala oli silmänräpäyksessä ohi, hän paiskasi inhoten tytön menemään ja läksi kävelemään. Vaistomaisesti haki hän syrjäkatuja ja suuntasi askeleensa ulkopuolelle kaupunkia.

Hän ei kehdannut katsoa ihmisiä silmiin.

Mutta nainen oli hänelle peloittavampi ja vaarallisempi kuin koskaan. Nainen on luonnon lähin liittolainen, naisen kautta se lähinnä pitää ihmiskuntaa pystyssä. Niinmuodoin täytyy naisella aina olla mielessä vangita mies. Sivistynyt nainen käyttää hienompaa tapaa, sivistymätön raaempaa ja julkeampaa. Mutta kaikilla on sama pyrkimys. Ja miehellä on mielessä vain iskeä naiseen -- hän on hänkin luonnon käskyläinen. Mies ja nainen etsivät aina ja aina toisiaan lisääntyäkseen ja täyttääkseen maata.

Nuori mies mietti näitä asioita alati. Hän palasi aina niihin, jos välillä oli viipynytkin muualla.

Jumala lahjoittaa ihmiselle lapset -- niin opetetaan. Suureen pappilaan lahjoittaa hän kymmenen lasta ja köyhälle juopolle saman määrän, vaikka hänen pitäisi tietää, että he viimemainitussa perheessä tulevat kärsimään. Hän on luvannut pitää heistä murheen -- mutta he tulevat tautisina maailmaan, kituvat kurjuudessa ja päättävät ehkä päivänsä vankilassa. Se on huonoa huolenpitoa. Ja Jumala lähettää lapsia sellaisiinkin perheisiin, joissa ei heitä lainkaan haluttaisi. Mutta isättömiä lapsia ei Jumala lähetä, vaan joku toinen. Paholainenko?

Sievistellen, kierrellen, kaarrellen koettaa ihminen ohjata lapsensa salaisuuden eteen, jota ei hän itsekään ymmärrä, jonka edessä hän seisoo avuttomana kuin lapsi ja on seisonut vuosituhansia.

Elämän punainen vuo käy herkeämättä läpi vuosituhansien. Iäti vehreä luonto sysää sokeana itujaan kaikkialle, kun kevät tulee ja aurinko alkaa lämmittää. Silloin versoo kaikki mikä on nuorta ja elinvoimaista, vanhat, kuolevat puutkin suitsuttavat viimeisen mahlansa iduiksi. Kaiken täytyy monistua, hedelmöidä. Siittämisen ja synnyttämisen tarve täyttää taivaan ja maan välin. Elämänitujen antamisen vaisto hallitsee kaikkea, mikä elää. Ihminen on samassa asemassa kuin kaikki muukin.

Hän on kuitenkin opettanut itselleen olevansa korkein luoduista ja luonnon herra. Senkötähden että hän rakentaa asuakseen kiviröykkiöitä eikä asu kuin muurahainen; senkötähden että hän on keksinyt yhteiskunnan; senkötähden että hän pienellä osalla maapalloa on ajanut läpi ulkonaisen yksiavioisuuden; senkötähden että hän samalla pienellä osalla maapalloa on kehittänyt kulttuurin ja hermot?

Mutta hän, joka poliisivoimalla valvoo yksiavioisuutta, on kulttuurikieleensä keksinyt sanoja sellaisia kuin "hääyö", "kuherruskuukausi", ja hän lausuu ne punastumatta. Kun hän on viettänyt häitä, lähtee hän valittunsa kanssa häämatkalle. Koko hääjoukko saattaa iltamyöhänä asemalle. Hänellä on taskussa ensi luokan makuuvaunulippu ja hääyön, laulujen ylistämän, odotus palaa hänen kasvoillaan. Nainen seisoo, huntu kasvoilla, hänen rinnallaan. Hänellä on nyt lupa sen naisen salaisuuteen, heillä on yhteiskunnan lupakirja, ystävät ovat sen todistajina: menkää hääkammioon, lisääntykää ja täyttäkää maata!

Mutta kuinka moni on odottanut yhteiskunnan lupakirjaa, kuinka monelle on yhteiskunnan määräämä hääyö ensimmäinen? Luonnon käsky on voinut tulla paljon aikaisemmin, luonnon, joka sokeasti käskee monistumaan ja hedelmöimään. Ja kuinka moni ylistettyjen hääöiden ihmispareista haluaa totella yhteiskunnan määräyksiä, puhumattakaan luonnon tarkoituksista? He eivät laisinkaan aina halua enentyä ja täyttää maata. He haluavat humaltua ja nauttia.

Monien monituisten ihmisparien puolesta saisi elämä kuolla sukupuuttoon. Ovela luonto onkin sentähden kätkenyt itunsa nautintoon. Ja niin täytyy ihmisen nauttiessaan tahtomattaankin palvella sitä. Ovela luonto on lisäksi kätkenyt syvimmän salaisuutensa läpipääsemättömyyden verhojen taakse. Läpipääsemättömyys vetää ihmistä puoleensa. Miljoonat ja miljoonat vaeltavat mykkien, liikkumattomien porttien eteen, miljoonat ja miljoonat joutuvat kerran suurten, hirvittävien kysymysten eteen.

Mistä ihminen tulee, minne hän menee? Miksi hän syntyy, elää, miksi hän kuolee?

Ihminen ei jaksa viipyä näiden ankarien kysymysten edessä, sillä hän ei saa niihin vastausta. Hän palaa maailmaan mykkien porttien edestä, maailmaan, joka läähättää siitostarpeen, synnytystuskien, elämäntaistelun ja kuolonkamppailun alla. Hän ei jaksa kantaa heikoilla hartioillaan raskaita kysymyksiä, joihin on turhaa hakea vastausta -- hän tahtoo unohdusta ja nautintoa ilman vastuunalaisuuden tunnetta.

Hänelle ei anneta sitäkään, sillä häneen on istutettu _omatunto_ ikuisine ikävöimisineen, syytöksineen ja ristiriitoineen.

Siinä kohdassa pipliaa, missä puhutaan vedenpaisumuksesta, on kuva hukkuvasta ihmiskunnasta. Ihmiset pulikoivat vedessä, käsiä ja jalkoja nousee häviöstä taivasta kohti. Ihmisiä kapuaa puihin, kallioille, vuorille. Miehet juoksevat vimmassa, naiset seuraavat pitkin, valuvin hiuksin. Turhaa -- vedenpaisumus tulee!

Turhaa on ihmisen kysellä, turhaa taistella tulvaa vastaan. Elämän punainen vuo tulee!

Pitääkö ihmisen säikähtää sitä? Pitääkö hänen kantaa omantunnonvaivoja ja kitua vastuunalaisuudentunteessa, pitääkö ristiriitojen alituisesti repiä hänen sisintään?

Luonto kylvää ihmiskunnan niinkuin metsän ja luonto itse harventaa itseään, jos se on liian taaja. Se on kaikki niin yksinkertaista. Ihminen on pantu lisääntymään -- muuta ei hän tiedä ja hän täyttää tarkoituksensa, kun hän täyttää maata. Muuta ei hän tiedä tarkoituksestaan.

Avuttomana seisoo hän keskellä luontoa, johon hänet on pantu, kuin koppakuoriainen, jonka kulkija tallaa.

IX

Iltoja ja öitä viipyi Hilja Matariston vuoteen ääressä. Hän kuumeni, kylmeni, heltyi, raivostui, inhosi ja sääli kaikesta siitä mitä kuuli. Hän itki ikäänkuin ihmiskunnan koko ruma velkakuorma olisi painanut hänen tuntoaan, hän nauroi kuin mieletön, hän pakeni kuulemasta, hän alistui ottamaan tiedot vastaan niinkuin ihminen, joka tuntee, ettei onnettomuutta käy peräyttäminen ja nöyrän tyynenä painaa päänsä antaakseen sen mennä ylitseen. Hän karkasi permannolta, jolle oli lyyhistynyt, leimuten pystyyn ja kaikki hänessä nousi vastarintaan.

-- Se ei ole totta, se mitä sinä puhut! Ei, ei, ei -- jos niin olisi, ei kannattaisi elää yhtä päivää. Rakkaus naisen ja miehen välillä on jotakin ihan toista.

-- Mutta mitä tämä sitten on? Tätähän juuri sanotaan rakkaudeksi.

-- En tiedä, -- tiedän vain, ettei sitä _saa_ kutsua rakkauden nimellä. Minä selitän heti. Meidän tuttaviemme joukossa on esimerkiksi muuan vanha pari, he viettävät jonkin vuoden perästä kultahäitä. He ovat rakastuneemmat kuin he saattoivat olla avioliittonsa ensi päivänä. Joka vapunpäiväksi toimittaa rouva miehensä ylioppilaslakin pestyksi ja kiinnittää hänen rintaansa ruusun ja mies katsoo häntä silmiin ikäänkuin juuri olisi antamaisillaan hänelle ensi suudelmaa.

-- Tiedätkö, että he läpi elämänsä ovat olleet näin? He ovat aivan yksinkertaisesti palaneet loppuun. Eero Holm sanoisi, että tällainen hellyys on nuorille ihmisille yhtä luonnoton kuin keväälle keltaiset tähkät.

-- Mutta mitä rakkaus sitten on, jollei juuri hellyyttä?

-- Se on polttoa. Mies ja nainen sytyttävät toisensa, kun tulevat likelle toisiaan. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani.

Hilja hätkähti ja vetäytyi vaistomaisesti kauemma. Hänet valtasi taasen halu sanoa Mataristolle, että täytyy erota, hänen täytyy etsiä toinen asunto. Heidän käsitystensä eriäväisyys on sitä laatua, ettei hän voi sitä sietää.

-- Sinä olet sairas ja se tunne, josta puhut, on sairautta, pääsi häneltä katkerasti. -- Jahka sinä paranet, tutustutan sinut niihin tyttöihin, joiden kanssa seurustelen, niin saat nähdä, onko nainen sellainen käärme, jommoisena sinä häntä pidät. Kuinka minä vihaan teitä miehiä, jotka alennatte naisen eläimeksi, ettekä häpeä sellaisena ottaa häntä morsiameksenne ja vaimoksenne... Ihminen on korkeampi kaikkea muuta, mies ja nainen ovat ihmisiä ja heidän täytyy olla yhdenarvoisia. Heillä on tahto, heidän täytyy tietää mitä he tahtovat ja heidän tahtonsa täytyy ohjata heidän tekojansa. Silloin ihminen on kaunis ja onnellinen, kun hän tahtoo, sanoi isä ennen.

Hilja oli puhuessaan nähnyt Matin piirteiden vetäytyvän siihen itsesyytösten epätoivoon, johon ne aina lopuksi johtuivat ja se teki hänet aseettomaksi kuten niin monesti ennen. Hänen soimauksensa ja pikkuvanhat opetuksensa muuttuivat aina lopulta lohdutukseksi ja hän oli lohdutuksissaan kekseliäs.

-- Ah, kun aika kuluisi ja Armas tulisi! saattoi hän huudahtaa, -- niin Armas voisi selittää nämä asiat.

-- Minä olen varma, ettei hän tule kärsimään minua, sanoi Mataristo.

-- Erehdys, armollinen herra! nauroi Hilja. -- Minä olen sinusta kirjoittanut niin paljon, että hän jo miltei tuntee sinut ja aina lähettää terveisiä.

-- Mutta tietääkö hän, että minä hänen morsiameltaan olen vienyt viattomuuden kertomalla kaikkia kauheuksia...?

Hilja kävi vakavaksi.

-- Hän tietää, että me olemme puhuneet kaikkinaisista elämän asioista ja että sinä olet vienyt minulta tietämättömyyden.

-- Ja tietämättömyyden mukana elämän ilon...

-- Tietämättömyydessäkö sitten on elämän ilo?

-- Olet oikeassa. Se on syyttömyydessä ja sinä olet syytön.

-- Että sinä viitsit: minulla ei ole ollut tilaisuutta sentapaiseen syyllisyyteen. Mutta kaikesta syystähän voi päästä. Isäni sanoi, että Mestari aina seisoo särkyneen ihmisen vieressä ja katsoo lempein ja vakavin silmin ja sanoo: mene, äläkä silleen syntiä tee. Tässä samassa vuoteessa isäni makasi, tässä samassa paikassa... Sinä voit huoleti tulla papiksi, jos käsität Jumalan sellaiseksi kuin hän.

Ja Hilja rupesi kertomaan.

Heillä riitti nykyään keskustelemista ja väittelemistä loppumattomiin. Hilja kyllä muisti, ettei tämä ollut hermosairaan hoitoa, mutta Matti vakuutti saavansa mielenrauhan, kun saattoi puhua asioista, jotka vuosikausia olivat häntä painaneet ja joista koko hermostus osaltaan johtui.

Omituisesti maailma muuttui heille molemmille.

Matti näki naisen, jonka kanssa saattoi puhua toverillisesti, jonka ystävyys oli valoisa ja lepoa tuottava, jonka hellyys lämmitti, sytyttämättä kuloa. Ehkäpä maailmassa on häntäkin varten sellainen nainen, ehkäpä rakkaus saattaa olla puhdas ja ylhäinen! Hän ikävöi sellaista naista, sellaista rakkautta! Usein hän joutui kuin hämääntyneeseen, mustaan verkkoon, kun ajatteli tuntejaan, joita ei voi antaa, velkojaan ja epäsointuisaa väliä omaistensa kanssa. Hän kuvitteli hetkisen, että voi nousta ja käydä työhönsä, mutta kun heikkous sitten vakuutti hänelle, että täytyy parantua ensin, ei auttanut muu kuin asettua hiljaa olemaan ja silloin ei edessä enää ollut musta, tahmea entisyys, vaan tulevaisuus, josta häämötti jotakin kirkasta ja onnellista.