Part 14

Rouva Grönstedt piti ruokavieraita, enimmäkseen työmiehiä, ja möi salaa viinaakin -- poliisi oli ajoittain pitänyt häntä silmällä. Hän oli keski-ikäinen, punakka, lihava eukko, hän kehui suulaasti ja haukkui rivosti. Miehet sanoivat tupaa "ponttooksi" sentähden, että se oli niin kiikkerä ja siltapalkit niin paksut ja harvat kuin tukkilautassa. Eukkoa he moittivat likaisuudesta. Kerran tavattiin puurosta sellainen karvainen pala, ettei se voinut olla muu kuin hiiri. Mies, jonka eteen se oli sattunut, sylkäisi vatiin ja paiskasi sen pöydälle. Silloin pani akka kädet puuskaan, antoi miehen kuulla kunniansa ja söi häikäilemättä kaikki mitä vadissa oli -- hiirineen, sylkineen päivineen. Koko sen illan hän kyllä ylenantoi, mutta sitä eivät miehet olleet näkemässä.

Fredu oli käyräsäärinen, kivulloinen poika, joka pelkäsi leikkejä ja melua, karttoi tovereitaan ja välitunniksikin olisi tahtonut jäädä luokkahuoneeseen. Hän rupesi miltei itkemään, kun häntä vaadittiin ulos leikkimään. Toverit halveksivat häntä niin, etteivät edes viitsineet antaa häntä selkään. Ohi juostessaan joku pojista tönäisi häntä kylkeen, silloin hän katsoi häneen kuin onneton, halveksittu mato, joka valmistautuu puolustautumaan. Kaiken päivää hän istui kotona lukemassa ja hyvin hän osasi läksyt. Jota ylemmille luokille päästiin, sitä enemmän suosivat opettajat häntä ja sitä itsetietoisemmaksi hänkin kävi. Hän sorti minkä ehti heikompiaan. Mattia, joka asui hänen äitinsä tuvassa, hän aina oli kohdellut ynseästi.

Matti maksoi kaksi markkaa kuussa ja sai vapaasti olla missä tahtoi. Hänen tavaransa, kirjansa, vihkonsa, kynänsä ja sukkansa olivat pärekopassa, jota hän säilytti pitkän puunaulan varassa korkealla seinällä. Hän oli järjestänyt sankaan nuoran ja hilasi kopan sitä myöten alas. Se tuotti hänelle huvia ja sitten eivät vieraat niin helposti menneet kopalle, kun se oli niin ylhäällä. Hänen vällyrähjänsä, jolla perunakuormia kaupunkiin vietäessä parina talvena oli peitetty, etteivät jäätyisi, vetelehti penkillä nurkassa, siitä hän sen illalla levitti alleen ja pönkitti päänalusta halolla tai vaatteella, jos vain sai käsiinsä Rönkvistskan nutun tai hameen tai muuta. Tämänkin rouvan luo tuli yöksi ihmisiä -- ne eivät olleet niin paljon matkustavaisia kuin asunnottomia kaupunkilaisia --, sekä miehiä että naisia. Joskus sattui joku ahnehtimaan Matilta hänen sijaansa penkin päässä, ja jos asianomainen lupasi maksaa, luovutti Matti vällynsä ja makasi paljaalla penkillä tai lattialla. Mutta kerrankin tunki iso mies hänen viereensä ja väitti heidän molempien mahtuvan vuoteelle penkille. Matti vastusti, mutta minkä hän teki isolle miehelle. Se kuorsasi kuin jättiläinen hänen sijallaan, hän oli niin sydämistynyt, että olisi tahtonut sitä lyödä. Ja siinä hän sitten itki, istuen yksinään penkillä paitasillaan keskellä kaikkia hengittäviä ja kuorsaavia vieraita ihmisiä, joita permanto oli täynnä. Joskus kun tuvassa oli kovin taajassa väkeä ja lyötiin korttia ja rähistiin, mutta äiti tiesi Fredun kautta, että pojilla oli kirjoitus huomiseksi, käski hän Mattia kamariin. Fredu istui siellä vihkojen ääressä -- hän ei hievahtanutkaan kun näki Matin tulevan, mulkoili vain vihaisesti. Matti asettui Rönkvistskan vuoteen laidalle ja nosti piirongille sellaisia kirjoja, joita ei Fredu juuri silloin tarvinnut, että vähänkin mahtuisi. Ei Fredu siitä pitänyt. Usein sattui tuvassa tappeluja, kun oli myyty viinaa, ja kerran oikein puukotus, kun miehet riitaantuivat Hillin, palvelustytön takia, jota olivat ahdistelleet. Silloin kuulusteltiin Mattiakin, oliko hän mitään nähnyt. Hän kyllä oli nähnyt kuinka rouva kaasi miehelle pullosta viinaa, mutta hän ei uskaltanut sanoa, vakuutti vain, ettei ollut mitään nähnyt.

Koulussa istui Matti Eero Holmin vieressä, joka oli parempien ihmisten lapsi ja kaupunkilainen. He olivat syksyllä yhdessä tehneet hyönteiskeräysmatkoja kaupungin ulkopuolelle ja ystävystyneet. Mutta senjälkeen kun Matti tuli Rönkvistskalle asumaan, Eero Holm häntä karttoi ja vihdoin hän kerran sanoi hänelle: "Sinä tulet niin pahalta -- mikä sinussa hajuaa?" Matti häpesi niin, ettei enää olisi kehdannut mennä kouluun, hän ei tietänyt kuinka kaukana olisi istunut Eerosta, hän vetäytyi yksikseen ja kuvitteli alituisesti, ettei kukaan voinut olla hänen kanssaan. Mutta lauantai-iltana läksi hän jalan kotiin pesettämään paitaansa ja rikkinäisiä, laudankoviksi vanuttuneita sukkiaan.

Se oli kauhea aika, jolloin häntä vaivasi kuristamistauti. Kun nuorin veli, Santeri, leikki lattialla, menivät hänen kätensä väkisin mittaamaan, ulottuisivatko ne hänen kaulansa ympäri ja niitä veti kokoon vain koetteeksi, jaksaisiko hän pusertaa hengen pois ja tulisiko Santerikin mustaksi kasvoiltaan, kuten hän, Matti kuului tulleen, kun äiti kuristi häntä, ja kuinka paljon ihminen oikeastaan tarvitsee ennenkuin kuolee. Kun lapsi rupesi pyrkimään hänen käsistään, juoksi hän peloissaan pois ja kaihtoi sitä kuin koira, joka on yrittänyt purra ja saanut selkäänsä. Vielä kamalampaa oli, kun hän Santerin nukkuessa pani kätensä hänen kaulansa ympäri... Kun lapsi rupesi kitisemään hänen käsissään, oli hän itse märkänä hiestä. Hän karkasi ulos kuin suunniltaan eikä tahtonut uskaltaa palata. "Minä kuristan itseni", ajatteli hän metsässä kävellessään, "sitten saan nähdä, miltä tuntuu kuolla. Herra Jumala, auta minua!" huusi hän samassa ja koetti niin pian kuin suinkin päästä ihmisten ilmoille, sillä yksinäisyys kammotti. Kun hän tuli niin kauas, että näki rakennusten katot, tunsi hän olevansa pelastettu. Mutta katsellessaan käsiään, jotka olivat silinneet koukistuksistaan, tuli hänelle ajatus: "Kerran minä sen kumminkin teen!"

Hänen silmänsä menivät aina ensinnä ihmisen kaulaan. Paksut, väkevät kaulat hermostuttivat häntä eikä hän kärsinyt niiden omistajia. Pitkät, kapeat kaulat vetivät häntä puoleensa ja hän päätteli, että ne ihmiset ovat kunnon ihmisiä. Tunnilla hän sai kiinni itsensä siitä, että silmillään mittaili toveriensa niskoja. Kerran ei hän uskontotunnilla vähääkään tietänyt mitä häneltä kysyttiin, sillä hengissä hän vain riisui opettajan yltä kaulusta ja mittasi käsillään hänen kaulaansa. Opettaja muistutti häntä tarkkaamattomuudesta, mutta tuli tunnin jälkeen kysymään, oliko hän kipeä. Hän vastasi "ei". Mutta hänen otsansa oli hiessä ja kun opettaja kääntyi menemään pois, mietti hän miettimistään: kyllä minun käteni ulottuisivat kauluksen päältäkin!

Rönkvistska oli markkinoiden ajaksi ottanut ponttooseen nuoren tytön auttamaan. Hän ei pitänyt vakinaista palvelustyttöä, vaan otti tarpeen mukaan jonkun kulkijatytön -- niistä ei ollut puutetta. Tämä tuli markkinaväen joukossa eikä ensinkään näyttänyt siltä kuin edelliset tytöt. Matti huomasi paikalla miten pitkä, kapea kaula hänellä oli.

Hän oli vasta seitsentoistavuotias, mutta hän teki paljon kehittyneemmän vaikutuksen. Rinta oli korkea ja varsi pitkä ja hoikka. Hänellä oli tummanruskea, kiiltävä tukka, jonka hän kampasi ihan sileäksi, hänen ihonsa oli kellertävän kalpea ja puhdas kuin kuvissa Faraon tyttärellä, kulmakarvat kuin tasainen, selvänmusta kaari korkealla silmien päällä, joiden raskaita kansia siniset suonet valuivat alas, päättyen pitkiin, mustiin ripseihin. Kannet painoivat aina ikäänkuin väsyneesti silmiä, ne eivät koskaan avautuneet kokonaan, vaan kun hän johonkuhun katsoi, näkyi ainoastaan osa sinertävän kuulakkaa valkuaista ja ruskeaa silmämunaa. Kun joku pitemmältä yritti häneen katsoa, laskeutuivat tummat ripset suojellen alas, mutta raskaat silmäkannet tuntuivat niin läpikuultavilta, että olisi uskonut hänen näkevän niiden läpi. Nenä oli kapea ja pyöristyi alhaalta kokoon, joten sieraimet eivät sitä avanneet, vaan ikäänkuin sulkeutuivat peittoon. Poskipäät ulkonivat, leuka oli tukeva. Kun hän painoi alas päätään, syntyi leukaperien alle syvä poimu, joka vei suun miettiväiseksi ja suljetuksi. Hän liikkui miltei äänettömästi, puhui vähän eikä koskaan nauranut. Kun hän ensimmäisenä sateisena lokakuun iltana istui pönttöön penkillä, näytti hän vain nauttivan siitä, että oli lämpimässä katon alla. Rönkvistska uteli hänen asioitaan, hän vastasi pehmeällä, hiljaisella äänellä ja katseli kaiken aikaa alas.

-- Missäs sinä sitten olet palvellut tähän asti?

-- Olen ollut kotona.

Rönkvistska lakkasi sinuttelemasta ja katsoi tyttöä pitkään. Hänen yllään oli ohut, kellertävä, punakukallinen karttuunihame, jollaisia ei oikeastaan enää käytetty näin myöhään syksyllä, kaksi rimssua helmassa. Alapuoli oli sateesta ja kantamisesta kastunut ja ryvettynyt, yläpuolta oli lyhyt kesätakki jonkin verran suojellut. Pitkä, vaaleanpunainen päähuivi oli niin märkä, että vesi valui kasvoille. Kädet, jotka punaisina ja sierettyneinä hypistelivät huivia, olivat niin suuret, ettei laisinkaan saattanut uskoa niiden kuuluvan noiden kasvojen omistajalle. Voimakas, pyöreä sääri erottautui märän hameen alta, joka kiertyi sen ympäri.

-- Kukas te sitten olette?

-- Minun äitini on emäntänä Pääkkölän Laarilla.

-- Entäs isänne?

-- Hän on kuollut.

-- Kukas hän sitten oli?

Tytön pää painui alemma, mutta posket pysyivät kalpeina kuten ennenkin.

-- Etkös sinä sitä tiedä?

-- En.

-- Mutta sen tiedät, että hän on kuollut?

Rönkvistska sinutteli häntä jo taas.

-- Tiedän.

-- Vai on äitisi sen verran sanonut. On voinut olla joku herra, sen sinä olet näköinen. Ette taitaneet sopia isännän kanssa -- vai? Ahdistiko isäntä sinua? Ja sitä ei äitisi kärsinyt? Äitisi on jo vanhanpuoleinen ja isäntä on nuori -- niinkö? Kyllä minä ne kaikki arvaan, ei minulta mitään saa salatuksi, minä olen nähnyt paljon maailmaa. Mikäs sinun nimesi on?

-- Anna-Marja Liisantytär minä olen kirkonkirjoissa, mutta minua on sanottu Hiiliksi.

-- Hiiliksi? Niinhän se on kuin koiran nimi. Koira on Halli ja sinä olet Hiili, mutta ole sitten vain, koska kerran siksi on sanottu.

Matti kuuli koko tämän keskustelun. Hän istui pöydän päässä ja hänen piti lukea läksyjään.

Hiili luuli kai mahdottomaksi saada parempia paikkoja kaupungissa, koska hän niin kiitollisena jäi ponttooseen. Mutta surullinen, musta ponttoo kävi senjälkeen toiseksi. Hiili vaikutti ikäänkuin valaisevasti ja puhdistavasti. Kun hän, raskas vesiämpäri kädessä astui sisään, oli kuin kuun säde olisi liukunut huoneeseen. Jollakin lailla hän sovitti ja hillitsi ihmisiä, juopuneetkin olivat hänen läsnäollessaan siivommalla. Miesten silmät kyllä kiersivät häntä ja pysähtyivät katsomaan povea, jonka korkeutta röijy tiukkana piteli, mutta jotenkin hiljaisempaa oli huoneessa ja turvallisempaa. Nuoren lyseolaisen silmät nousivat alituiseen salavihkaa kirjan äärestä katsomaan Hillin mutkiin eikä hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin Hiili.

Kerran oli heitä ponttoossa kolme: Matti, Hiili ja muuan nuori karjanostajaherra. Hiili seisoi lieden ääressä pesemässä patoja, karjanostaja kuivasi sukkiaan pellinvarressa, Matti luki läksyjään pöydän päässä. Oli jo hämärä, Matti koetti saada valoa ikkunasta, karjanostajan paperossi hehkui, kukaan ei puhunut. Karjanostaja meni alituiseen kääntelemään sukkiaan, Matti piti häntä silmällä, pahaa aavistaen. Äkkiä kiersi mies kätensä Hillin ympärille ja läiskäytti kämmenellään häntä selkään.

Hiili riistäytyi irti ja juoksi ulos. Matti karkasi ylös suunniltaan, mutta istuutui samassa. Rönkvistska oli raottanut kamarin ovea ja sanoi karjanostajalle:

-- Se on vielä niin lapsi.

-- Lapsiko vai, nauroi karjanostaja penkiltä ja koputti korkojaan vastatusten. -- Se on jo lapsia imettänytkin -- näkeehän sen!

Siiloin tarttui kuin tuli koulupojan vereen. Hänen kirjansa putosi lattialle, hän syöksyi hurjistuneena karjanomistajan eteen, polki jalkaa permantoon ja kädet koukistuivat kuristamaan.

-- Mitäs sinä, poika perkele, tulet minua ärsyttämään! huusi karjanostaja ja survaisi pojan menemään. -- Varo sinä, etten anna sinulle sellaista läksyä, että muistat.

-- Saat mennä lukemaan Fredun pöydän ääreen, tuli Rönkvistska väliin ja avasi oven kamariin.

Matti kokosi kirjansa. Hänen otsansa oli taasen hiessä eikä hän yrittänytkään lukea, hän vain kuunteli tiukasti, mitä ponttoossa puhuttaisiin.

-- Se koettaa säilyä, sanoi Rönkvistska, puoleksi leikillä, puoleksi säälien. -- Ei se säily, miehet ovat niin sen perään!

Matin silmissä kipinöi ja veri nousi ahdistavana päähän. Hän pakotti itsensä lukemaan, mutta hän sai lukea kymmeneen kertaan saman rivin eikä ymmärtänyt siitä mitään -- hän näki vain miehen Hillin kimpussa. Äkkiä iski hänen päähänsä: kun hän tulee papiksi, tekee hän Hillin ruustinnaksi eikä silloin olekaan hyvä tulla likelle. Hiili on silloin ylimpänä kaikissa kutsuissa ja pidoissa. Hän vatkasi tätä asiaa niin kauan ajatuksissaan, etteivät ajatukset enää ensinkään pysyneet koossa: silmissä vain hyppeli valotäpliä. Sitten näki hän Hillin valkoiset, totiset kasvot, luomet väsyneinä silmien päällä. Minkähäntähden Hillin silmiä väsytti? Eikö hän nukkunut öisin? Hän jäi aina viimeksi askaroimaan. Matin teki mieli langeta maahan ja painaa pää hänen helmaansa. Ei ollut ketään niin hyvää kuin Hiili?

Entä jos Hiilikin pitää hänestä, Matista! Monesti hän koulusta tullessaan oli huomannut, että Hillin kasvot ilostuivat ja joskus hän ottaessaan lakkia kopastaan oli nähnyt Hillin luomien nousevan ikäänkuin pidättämään häntä. Se varmasti oli selvää, että Matti kävi koulua tehdäkseen Hiilistä ruustinnan ja asui Rönkvistskalla puolustaakseen Hiiliä.

Onnellista oli aamuisin herätä, kun Hiili ravisti olkapäästä, mutta sitten tuli vaikea asia: nähdä Fredun juovan kahvia, kun ei itse voinut saada tuota herkkua. Fredulla oli tavattoman suuri kuppi ja hän otti suuhunsa niin suuria palasia funttaleipää, että posket pullistuivat. Matin suu tuli täyteen vettä ja hän juoksi kiireesti porstuakaappiin ottamaan eväspussistaan leipää taskuunsa. Joskus antoi Hiili hänelle kahvia. Varmaan ei hän itse juonut niinä aamuina, vaan antoi omasta osastaan. Fredu ja Matti eivät milloinkaan lähteneet kouluun yhdessä. Fredu meni niin aikaiseen, etteivät koulun ovet vielä olleet auki. Matti läksi viime hetkessä.

Hänen täytyi muuten ruveta olemaan varoillaan Hiiliin nähden, sillä miehet alkoivat pilkata häntä ja Fredu kertoi koulussa pojille, että "sillä on morsian, minun äitini piika!" ja sitä naurettiin kovasti. Matti ei enää uskaltanut kantaa Hiilille vettä eikä puita, paitsi kun ei kukaan nähnyt. Kerran aamiaistunnilla, kun pojat olivat kahden ponttoossa, otti Fredu penkiltä Hillin punaraitaisen huivin, viskasi sen Matin päähän ja rupesi sitomaan kiinni leuan alle. Matti karkasi vimmattuna pystyyn, survaisi Fredun menemään, kiskoi huivin päästään ja polki sen jalkojensa alle. Hiili tuli sisään juuri kun Matti potki ja polki huivia. Fredulta pääsi nauru ja hän juoksi kamariin. Matti oli häpeillään ja onneton. Hän ei kuitenkaan saanut otetuksi huivia maasta eikä hän osannut edes sanoa mitään selittävää, Fredu kun katseli kamarista. Hän läksi vihellellen ulos ja oli varma, ettei Hiili välitä hänestä enää ensinkään. Hänen sydämensä oli onnettomuudesta pakahtumaisillaan.

Tuli vielä toinenkin kolaus: kuukausitodistus. Numerot olivat pudonneet peloittavasti, sillä eihän hän ollut mitään osannut ja monet muistutukset alensivat ahkeruutta ja tarkkaavaisuutta. Ei ikinä hänen mielestään mene se lauantai-iltapäivä, jolloin hän tämä kurja kuukausitodistus taskussa astui koulun ovesta kadulle. Hän ei käsittänyt minne mennä: kotiin isän luo vaiko ponttooseen, jossa Hiili oli. Hänen mieleensä välähti, että hän salaa sekä isältä että Rönkvistskalta koko todistuksen, mutta muisti samassa, että Fredu tietysti näyttää hyvän todistuksensa ja kaikki tulee ilmi. Hän tuli kotiportille asti, mutta ei mennyt sisään, hän ei voinut nähdä Hilliä -- olihan hän hänet pettänyt, sillä tällaisilla todistuksilla ei hän ikinä tee hänestä ruustinnaa! Lopulta hän tapasi itsensä maantieltä, matkalla kotiin. Tietä oli lähes kaksi peninkulmaa, hän ei ollut syönyt eikä taskuun sattumaltakaan ollut jäänyt leivänpalaa. Hän väsyi, mutta ei voinut istuutua, kun maa oli likomärkänä. Hän seisoskeli telefonipylväitä vastaan, ympärillä mustat, kynnetyt pellot, siellä täällä lehdettömiä koivuja ja harmaita asumuksia, joiden keskeltä silloin tällöin nousi ruokakellon katos tai kaivonvintta. Maantie oli puolen metrin syvyisillä raiteilla, kaksi raidetta rinnan. Syrjällä kulki, keltaisen kuloheinän sisässä, kovaksi tallattu polku -- sitä hän asteli. Kaupungissa viivähtäneet maalaiset ajoivat ohi, hevosiaan hoputtaen, jotta lika pärskyi kahdenpuolen. Ei kannattanut pyrkiä niiden rattaillekaan, jokainen sääli hevostaan näin huonolla kelillä.

Kun numerot tulivat mieleen, painoivat ne kuin kivet. Voi käydä niin, että isä ottaa pois koulusta ja silloin ei enää koskaan saa nähdä Hilliä. Pyörryttävä kiihko tuntui ruumiissa, kun hän tätä mahdollisuutta ajatteli.

Telefonilangat soivat surullisesti. Hämärä likensi likentämistään taivasta ja maata. Ajatteleekohan Hiili häntä, onko hän huomannut, ettei häntä kuulu kotiin? Tehtaan kohdalla tuli vastaan kolme vaimoa lapsineen. Heidän vaatteistaan levisi saunan lemu. Silloin poika muisti kotisaunan ja astui virkeämpänä eteenpäin.

Jos isä olisi ollut entinen, olisi hän lyönyt poikaa sellaisesta todistuksesta. Nyt hän vain silmiin katsomatta ja mitään sanomatta laski todistuksen poikansa eteen, kun hän sunnuntai-iltana teki maatapanoa. Kodissa oli aina raskasta ja painostavaa, mutta tavallistakin raskaampi oli ollut se sunnuntaipäivä. Silmäiltyään isän allekirjoitusta -- se oli vanhan miehen vanhana opittua työtä -- tunsi hän vihaa ja katkeruutta. Ketä kohtaan? Ei hän voinut sitä selvittää itselleen. Tai ehkäpä Hilliä kohtaan! Hiilihän oli syynä kaikkeen... Matti läksi kotoa pimeänä maanantaiaamuna ja ehti ajoissa kouluun, mutta häntä nukutti niin, ettei hän saanut silmiään pysymään auki millään mahdilla. Pojat tuuppasivat häntä selkään ja saksanopettaja ajoi hänet ulos tarkkaamattomuuden takia.

-- Minä karkaan täältä! päätteli hän astellessaan edestakaisin käytävässä. -- Minä menen rengiksi maalle, minä menen niin kauas, ettei kenenkään tarvitse minua nähdä eikä minusta kuulla. Huomenna ei minua enää ole koulussa. Ensi saksantunnilla ei Vestrinillä ole, ketä ajaisi käytävään.

Hänen täytyi mennä ponttooseen vaihtamaan kirjoja iltapäiväläksyjä varten. Hän hiipi hiipimällä porstuaan ja pysähtyi ullakonportaiden alle kuuntelemaan. Askeleet likenivätkin ovea. Hiili tuli ulos, sitoi huivin päähänsä ja napitti röijynsä, joka rinnan kohdalta oli päässyt auki. Hän katosi pihamaalle ilman, että Matti sai nähdä hänen kasvojaan.

Mutta selittämättömän ikävän ajamana karkasi hän tupaan, näki Hillin huivin sängyssä, tarttui siihen molemmin käsin ja pusersi sitä kasvojaan vastaan. Heti senjälkeen valtasi hänet voittamaton äkillinen raukeus ja hän laahautui jo puoliunessa vällylleen nurkkaan. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, miten kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi siihen, että Fredu, vellilautanen kädessä, potkaisi häntä jalkaan ja huusi: "tuossahan se maata motkottaa! Ja Hiili tässä syyttää minua. Ikäänkuin minä olisin sen paimen!"

Matti nousi istumaan ja käsitti nukkuneensa yli iltapäivätuntien. Onneksi hän jo oli päättänyt, ettei enää mene kouluun.

Myöhemmällä, kun Fredun yksitoikkoinen läksynluku kuului kamarista ja Hiili korjasi ruuanjätteitä pöydältä, hilasi Matti alas koppansa ja päätti järjestää tavaransa. Vaikeaa oli ajatella lähtöä maailmalle, kun Hiili liikkui tuossa. Jollei koulutiekin jo olisi ollut suljettu, olisi hän ehdottomasti ryhtynyt ajattelemaan läksyjään.

Äkkiä seisoi Hiili hänen edessään, laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häneen väsyneiden silmäkansiensa alta kirkkaasti ja täynnä hyvyyttä.

-- Älä ole milläsikään siitä todistuksesta. Eihän täällä kukaan voi lukea! Rouva kirjoittaa sinulle kouluun mukaan todistuksen, että tänään olit kipeä. Kipeä sinä olitkin!

Hänen äänensä pehmeys oli kuin lämmin hyväily lapselle, joka kauan on saanut olla sitä vailla. Poika purskahti itkuun ja enää voimatta itseään pidättää, kävi kiinni Hillin lämpöiseen ruumiiseen. Hän tunsi aavistamatonta autuutta.

-- Kun minä saan toisen paikan, sanoi Hiili ja irroitti ystävällisesti hänen käsiään, -- niin minä autan sinut pois täältä.

Poika sävähti valveille ja kysyi pelästyneenä:

-- Hakeeko Hiili toisen palveluspaikan?

Hiili vaikeni hetkisen, hänen kasvojensa ilme muuttui ja hän sanoi hiljaa:

-- En minä voi olla täällä.

-- Miksei? Minunkin täytyy...

-- Se karjakauppias on taas näillä mailla. Se kävi täällä sill'aikaa kun sinä nukuit. Kun ei se jo taas tulisi...

Silloin oli Matti sanomaisillaan, että hän lukee papiksi, hän vie Hillin pappilaansa ja varjelee häntä kaikesta pahasta. Suuri, lämmin onni paisutti hänen rintaansa ja nosti sanoja huulille. Hän haki Hillin käsiä. Mutta Hiili riistäytyi irti ja pääsi parahiksi lieden luo, kun ovi avautui ja kauppias astui sisään.

-- Iltaa...

Hän oli suuri ja verevä, vaalea tukka, parrattomat kasvot, terve nauru suupielissä. Hänen yllään oli sininen kudottu paita, joka ulottui vyötären alapuolelle, punainen ja vihreä raita meni yli leveän rinnan. Paidan alta näkyi suuri, helapää puukko.

-- No, nyt on taas tehty peijakkaan hyviä kauppoja. Tahdottekos nähdä rahaa -- joka ei ennen ole nähnyt, näkee nyt! Sata... kaksisataa... kolmesataa... neljäsataa ja viisisataa -- siihen viisisataa, se tekee tuhat ja tässä pitäisi olla viisimarkkasia kolmesataa. Etkös sinä, Hiili, tulisi auttamaan minua, kun en minä oikein tahdo luottaa itseeni. Tai ehkä tämä nuori herra tulisi auttamaan... Kyllä minä sitten palkitsen vaivat... No, mikäs on, ettei haluta? Tule pois katsomaan, onko tuossa läjässä kolmesataa. Kun antoivat minulle niin paljon pikkusetelejä... Mitäs sinä sanot siihen, Hiili, jos lähdettäisiin niinkuin kaupungille ostoksia tekemään. Jos lähdettäisiin sormusseppään... No, eikös tälle nuorelle herralle kelpaakaan tupakkarahat? Vai eikös se vielä tupakoikaan? Eikös saa luvan olla...

Keskellä hänen puhettaan tuli Fredu arvokkaana kamaristaan, kaulukset ja liinat kaulassa, kirjat kainalossa. Kauppias mittasi Fredua kiireestä kantapäähän ja nauroi niin, että piteli vatsaansa. Fredu astui loukkaantuneena läpi huoneen.

-- Minnekkäs se hämähäkinjalka nyt kammertaa? sai hän vihdoin suustaan. -- Minä tarkoitan, että minne herra lyseolainen...?

-- Lupasin auttaa erästä toveria, sanoi Fredu arvokkaasti.

-- Eikös saa luvan olla paperossia.

-- Ei kiitoksia. Sen kieltää koulun laki.

-- Vai niin, vai niin. Helkkarin lainkuuliaisia poikia. Eikös tämä toinen herra lyseolainen -- hän korosti molemmat viime sanat -- kanssa lähde auttamaan toveria?

-- En! nakkasi Matti järkkymättömällä päättäväisyydellä vastaan.

Vaikka itse koulutunnit odottaisivat häntä sata kertaa, niin ei hän nyt liiku minnekään! Kunhan ei vain Hiili rupeaisi pitämään tuosta miehestä, kun sillä on niin paljon rahaa. Kyllä hän nyt vartioi täällä!

Kun karjanostaja huomasi, ettei hän pääse Matista, rupesi hän pitämään pientä leikintekoa hänen kanssaan. Hän veti häntä perässään pitkin lattiaa kuin koiranpentua, joka päristelee vastaan. Hiili katsoi heidän mekastustaan oudon avoimin silmin. Vihdoin hän tuli väliin, sanoi, että Matin täytyy lukea ja sai karjakauppiaan lähtemään kaupungille.

Oli suloista totella Hilliä ja olla hänelle mieliksi. Kuinka saattoikin olla niin suloista ja onnellista! Rönkvistska ja Fredu jo nukkuivat ja pari matkustajaa kuorsasi penkeillään, kun Matti yhä istui savuavan kitupiikin ääressä kirjoittamassa. Hänen sormensa olivat musteessa ja pöydälle oli mennyt mustetta, mutta Hiili puhdisti pöydän ja varoitti vain päästämästä viholle. Hän seisoi korkeana Matin takana ja katseli loistavin silmäterin, miten poika lopetti työtään. Poika käänsi tuontuostakin silmänsä häneen kuin aurinkoon ja näytti iloisena ja ylpeänä, että kirjoitus oli tullut kaunista. Hän uskoi myöskin, ettei siinä ollut virheitä, ei ainakaan paljon.

-- Etkä sinä enää ajattele sellaisia, että lopettaisit koulun ennen aikojaan. Sinusta tulee pappi!