Part 13

-- Ja silloin kävellessämme minä koko matkan vaanin teitä.

-- Se ei ole totta! kiihtyi Hilja. -- Me puhelimme vapaasti kuin hyvät tutut. Te petätte itseänne ja kaivatte esiin... inhottavuuksia, joita ei ole ollut.

-- Jonkin aikaa minä sen kyllä unohdin, mutta...

-- Mutta miksi te sitten tulitte, jos luulitte minusta sellaista...?

-- Minä olin utelias. Tahdoin nähdä miten te menettelette.

Hiljan silmissä musteni.

-- Sanoinhan minä, äännähteli Mataristo taas ikäänkuin itsekseen, -- sanoinhan minä...

Hilja oli noussut. Hän likeni ovea ja huojui liikkuessaan kuin ihminen, joka kantaa ruttoa ruumiissaan ja joka jonkin askeleen päässä kaatuu kuolleena maahan. Hänen myrkytettyyn päähänsä välähti kuin viimeisenä järjen säteenä entisiltä onnellisilta ajoilta muuan tajunta: se, että tuo tuolla on toinen ruttoisa, vielä onnettomampi kuin hän.

-- ...ettette anna anteeksi, jatkoi Mataristo. -- Eihän sellaista voi antaa anteeksi.

Kaksi kuolevaa ihmistä -- eivätkö he antaisi toisilleen anteeksi! välähti Hiljan pakahtuvassa päässä ja hän sai kiinni tuolin selustasta.

Oli kuin joku olisi nostanut häntä, viileällä kädellä sitaissut otsaa, kutsunut takaisin tajunnan ja käskenyt hänen puhua.

-- Täytyy voida, kaikki täytyy voida antaa anteeksi... Minä vain en ollut ymmärtänyt, että tällaista saattaa tapahtua.

-- Jos te tuntisitte minun elämäni, millaisissa oloissa minä olen kasvanut, kiirehti Mataristo sanomaan ennenkuin hän ehti mennä ovesta, -- niin te ymmärtäisitte, te _ymmärtäisitte._

Sanojen takana tuntui suuri kärsimys. Hilja tajusi sanat sillä oudolla osalla itseään, jonka vastakuluneet hetket olivat kutsuneet esiin kaukaa hänen elämänsä tulevaisuudesta, muutaman kymmenen vuoden takaa. Hän seisoi vanhana ihmisenä, jonka elämä on opettanut kaikki ymmärtämään ja kaikki antamaan anteeksi, ja katsoi toisen ihmisen menneisyyteen, hänen lapsuuteensa ja näki siellä jotakin liikuttavaa ja avutonta, tuskan värinän lapsen suupielissä ennenkuin se rupeaa itkemään. Hänestä kasvoi sillä hetkellä kärsivän äiti. Silmänräpäyksessä, joka jännittyi läpi kokonaisen ihmisiän tuskan, hän kohosi olennoksi, johon ei millään kärsimyksellä enää ole valtaa. Silmänräpäys oli niitä, jolloin ihminen vihitään johonkin tehtävään, niitä, joita ei hän koskaan unohda, jotka eivät koskaan uudistu, mutta jotka hiljaisella palolla värisevät yli koko elämän.

-- Riisuutukaa, sanoi hän. -- Minä palaan sitten teitä katsomaan.

Samassa hetkessä, jolloin hän astui nuoruudenkotinsa asuinhuoneisiin, palasi hänen nuoruutensa ja suuttumus leimusi roihuna. Häpeä poltti häntä, viha söi häntä. Tämä on toki jo liikaa, tätä ei hänen ole lupa sietää, hän ei enää kysy miten tuon ihmisen käy -- tulkoon hulluksi, mutta hänen on poistuminen täältä. Hän saa ansiotansa myöten, jos tulee mielipuoleksi, Hilja ei tunne vähintäkään sääliä!

Mielialat yöstä, jolloin hän oli häntä hoitanut ja kävelyretkestä kumpusivat hänen muistoonsa niinkuin pyreet liejusta, johon on poljettu. Hänen täytyi purra hampaat nyrkkeihinsä, ettei parkaisisi. Hän kaivoi kämmenet silmäkuoppiinsa, jottei näkisi. Ulkonainen kipu ei vienyt polttoa sisäisestä. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut lihaa ja verta ja sitä olisi kierretty rautaisin hohtimin. Niin hän taasen vietti yhden niitä hetkiä, joista me emme tiedä ovatko ne kestäneet tunteja vaiko silmänräpäyksiä. Se oli mahdollinen äskeisen hetken likellä siksi, että se oli aivan vastakkainen. Kohtalokkaat ajankäänteet ovat joskus niin hedelmälliset.

Keskellä sitä, että Hilja soimasi itseään äskeisestä lempeydestään ja halveksi itseään ymmärtämisestään ja anteeksiannostaan, kuuli hän lakkaamatta sanat: jos te tietäisitte, kummoinen minun elämäni on ollut, niin te ymmärtäisitte... te ymmärtäisitte...

Ja kuten viisas, harkitseva järki lopullisesti kumoaa ajattelemattomuuden uljaat päätökset, niin Hiljassakin vanhan ihmisen ymmärtämys sammutti nuoren loimun.

Hetken perästä astui hän, kädessä lautasellinen voileipiä, Matariston huoneeseen. Hän oli niin kylmä ja järkevä, ettei hän tuntenut itseään.

-- Minä pelkäsin, ettette palaisi, sanoi Mataristo nöyrästi. -- Minun onkin niin nälkä.

Hilja katseli kasvoja vuoteessa. Ne olivat syyttömän ihmisen. Hän oli raivonnut syytöntä vastaan, hän tunsi sen selvästi. Mutta kuka sitten oli syyllinen, kuka kylvi kärsimystä maailmaan?

-- Eikö Maali ole antanut teille ruokaa? kysyi Hilja tyynesti.

-- Ei nyt illalla. Hän on niin suuttuneen näköinen.

Silloin Hilja ajattelemattomasti antoi lupauksen, jota heti katui:

-- Minä tuon itse tästäpuoleen teille ruuan, niin tiedän, ettette ole nälässä.

Mataristo nousi istualleen, Hilja asetti lautasen hänen syliinsä peitteelle ja he söivät molemmat. Mielenliikutus oli kuluttanut heitä ja ruumis vaati takaisin osansa. He eivät puhuneet, mutta Matariston katseessa oli taasen nuoren rengin kiitollisuutta ja kunnioitusta kartanonneitiä kohtaan.

-- Onko teidän parempi olla? kysyi Hilja vihdoin.

-- On. Minä olen nyt ihan terve. Näin hyvin en ole voinut moniin aikoihin. Mutta minua ei koskaan olekaan hoidettu.

-- Kuoliko äitinne varhain? sanoi Hilja ajattelemattomasti ja huomasi samassa silmänräpäyksessä sanoneensa jotakin, jota ei olisi pitänyt sanoa.

-- Ei... mutta... taikka kuolihan hän.

-- Älkää kertoko, älkää kertoko! riensi Hilja sekoittamaan äskeisiä sanojaan. -- Minä olen niin ajattelematon. Mitä se minuun kuuluu. Antakaa te nyt vuorostanne anteeksi minulle. Huomenna minä käyn tohtorin luona ja kysyn miten meidän on menetteleminen.

Hilja kokosi heidän tyhjät maitolasinsa lautaselle ja läksi viemään niitä ruokasaliin. Hän palasi sanomaan hyvää yötä ja päätti heti jättää sairaan nukkumaan, mutta Mataristo otti hänet vastaan pitkällä kertomuksella.

-- Miksen minä sitä kertoisikin. Minä voin jo kertoa teille kaikki. Te olette hyvä, jos kuuntelette. Minun äitini tuli mielipuoleksi. Hän kuristi ensin pienen lapsensa ja sai siitä vankeutta. Hänellä oli vielä silloin viisaitakin hetkiä. Ehkä hän olisi voinut selvitä, jos olisi saanut hyvää hoitoa. Vankilassa tauti vain paheni.

Hilja seisoi kuin naulittuna. Kokonainen kuilu repesi taasen auki hänen eteensä.

-- Hänet siirrettiin mielisairaalaan ja siellä hän alkuaikoina raivosi niin, että täytyi pitää pakkopaidassa. Vähitellen hän rauhoittui. Isä kävi jonkin kerran häntä katsomassa, kun ei meiltä ollut kovin pitkä matka. Ei hän tuntenut isää. Kerran tuli kirje, että hän kaipasi omaisia katsomaan. Lääkäri arveli taudissa tapahtuvan käänteen. Minä olin juuri palannut koulusta lomalle ja isä otti minut mukaansa. Se oli niin kesäinen päivä, minä muistan sen aina. Laitokseen vei kaunis tie, koivuja kahden puolen. Me odotimme kauan puhtaassa, valoisassa huoneessa. Vihdoin tuli lääkäri puhuttelemaan isää. Hän oli ystävällinen, valmisti meitä tietämään, että äiti oli jonkin verran muuttunut ja antoi ohjeita miten kohtelisimme häntä. Vähän ajan perästä kuuluikin käytävästä askelia ja äitini astui sisään hoitajattaren kanssa. Lihonut hän oli, en minä muuta muutosta huomannut. Hän ojensi meille kätensä, mutta ei hän meitä tuntenut. Isä toi terveisiä kotoa, työnsi minut esiin ja sanoi: "Eikö se nyt ole kasvanut. Se käy nyt kaupungin koulua. Siitä tulee pappi. Tunnethan sinä sen, se on meidän Matti." Äitini katsoi tiukasti, nähtävästi jokin muisto heräsi. Äkkiä hän raivostui ja hyökkäsi kimppuuni. Minä kaaduin enkä muista mitään. Hän oli aikonut kuristaa minut.

Senjälkeen minä pitkän aikaa sairastin ja minua veti pikkuveljeni kimppuun aivan niinkuin äiti oli käynyt minun kimppuuni. Meitä täytyi varjella jäämästä kahden. Sittemmin oli tauti poissa monta vuotta. Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että minun täytyy kuristaa itseni. Sinäkin yönä, kun te olitte täällä...

Hilja muisti kauhistuen hänen omituiset kädenliikkeensä.

-- Se tulee sairauden mukana, selitti hän ymmärtäväisenä, -- mutta tästälähtien ei se enää saa tulla. Minä hoidan teitä ja te paranette.

-- Minä olen jo terve, kun te olette antanut minulle anteeksi... Näin äitini silloin viimeisen kerran. Hän kyllä eli kauan, se tuli kunnalle kalliiksi. Eihän meillä ollut varoja kustantaa häntä...

Pari kertaa muisti Hilja ehdottaa, että he jo panisivat levolle. Mutta Mataristolle oli helpotus puhua ja Hilja viipyi hänen vuoteensa ääressä. Kuilu aukeni aukenemistaan. Se johti syvälle ihmissielun onkaloihin.

Kuinka vähän ne tietävätkään, jotka elävät kodeissa, isien, äitien, aviomiesten ja lasten rakastamina ja suojelemina! Ulkona käydään taistelua myrskyssä ja pimeässä. Huuto tunkee silloin tällöin pimeästä kotiin ja lieden ääressä istujat säpsähtävät ja keskeyttävät askareensa. Mutta huuto hukkuu yöhön ja häiriintynyttä työtä jatketaan. Joskus koputtaa joku kodin ovelle ja matkamies astuu kynnykselle. Hyvä jos hänelle hetkiseksi tehdään tilaa lieden ääreen. Pitemmäksi aikaa ei tilaa riitä -- tilaa on vain perheen suljetulle piirille.

Jota enemmän kuilu avautui, sitä selvemmin Hilja tunsi syyllisyytensä niihin nähden, jotka taistelevat suojelevien kotien ulkopuolella. Sydämettömäksi ja tekohurskaaksi kävi hänen silmissään se maailma, jossa hän oli elänyt. Tämän matkamiehen, joka sairaana on kaatunut hänen ovensa eteen, ainakaan ei tarvitse laahautua pois yöhön. Sen hän lupaa. Hän vie hänet lietensä luo, hän hoitaa häntä, kunnes hän tulee terveeksi. Hän kantaa hänelle omin käsin ruuan, hän ei pelkää mitään vaivoja, kunhan vain saa hänet paranemaan. Sen hän lupaa.

Oli jo aamupuolta, kun Hilja palasi huoneeseensa. Venetsialainen maljakko kallisarvoisine muistokukkineen kimmelsi häntä vastaan. Hetkisen hän seisoi keskellä lattiaa kuin huoneen lämmön ja muistojen syleilyssä. Sitten hän raivautui esineiden lomitse ikkunan luo ja avasi ruudun.

Oli aivan hiljaista. Kuura, kevyt ja tuuhea kuin home, mutta loistava, verhosi seiniä, kattoja, pihan asfalttia, käsirattaita puukellarin seinämällä, joihin sattui valo aukosta kivimuurien välissä, telefoonilankoja ja piippuja katoilla. Tähdet läähättivät korkeudestaan ikäänkuin tuntien sen maan tuskan, joka nukkui niiden alla. Pitkän hetken viipyi ihminen ikkunalaudallaan, katsellen ylös tähtiin ja alas maahan.

Kun Hilja vihdoin meni vuoteeseensa, tuntui hänestä kuin hän olisi viime vuorokausien taitteessa käynyt vuosia vanhemmaksi. Hän ymmärsi nyt enemmän kuin ennen. Hän ymmärsi, miksi Armas lähtiessään oli tahtonut, että he kumpikin eläisivät niin vapaina. Kaukonäköisenä oli hän tietänyt, että elämässä tulee eteen monenmoisia olotiloja, joita ei edeltäpäin ole voinut aavistaa. Ja hän, Hilja houkkio, oli surrut sulhasensa suurta, laajaa sydäntä.

Kyllä Armas oli ihana, kyllä Hilja häntä rakasti!

VIII

Matariston torppaa Karilan rusthollin maalla asui jo kolmatta miespolvea sama suku. Jokin vuosi sitten, kun palstoittamisen virtaus kävi yli Suomen, oli torppa erotettu palstatilaksi. Karilan nuori isäntä itse sitä oli ehdottanut. Ei vanhassa Mataristossa olisi ollut miestä siihen, hän oli ilottoman raadannan mies, vanhan kansan juurta. Eikä nuori Karila, Angervon veli, ryhtynyt palstoittamiseen niin paljon sisäisestä kutsumuksesta kuin siitä syystä, että joka päivä luki sanomalehdestään palstoittamistoimenpiteistä ja oli ruvennut ajattelemaan, että olisi mukavaa, jos jonakin päivänä lukisi omankin nimensä samantapaisten toimenpiteiden yhteydessä. Niin pienet ajatukset saattavat antaa ihmiselle aihetta tärkeihin tekoihin. Mutta nämä ovat vasta viime aikain tapahtumia.

Torppa oli kylässä, valtamaantien varrella, alla järven lahti, josta läksi juoksemaan joki. Parin kilometrin päässä teki se putouksen ja käytti sahaa. Sahalle vietiin Mataristosta maito. Ei sitä ollut enempää kuin että lapset vuoronperään kantoivat sen. Kaupunkiin oli kahdeksantoista virstaa ja kun rautatie rakennettiin, kävi kylä vilkasliikkeiseksi. Paikkakunta oli viljavaa, työansioista ei ollut puutetta.

Mataristossa oli elossa kahdeksan lasta, neljä tyttöä ja neljä poikaa. Kahdenkymmenen vanhana oli äiti tuotu torppaan. Hän kuului pitäneen naapuritalon pojasta ja poikakin hänestä, mutta erisäätyiset kun olivat, eivät he tietenkään ajatelleetkaan yhteenmenoa. Vanhukset elivät vielä Mataristossa. He elivät kauan, Matti muisti molemmat varsin hyvin. Mummo kutoi sukkaa ja liekutti samalla kehtoa. Hän istui aina maantienpuoleisen ikkunan alla tuvassa. Koko hänen loppuelämänsä kului sen ikkunan alla. Hän säästi tavallisesti sokeripalan kahvikupistaan lapsille ja se jaettiin niin moneen mureneen kuin oli pienempiä lapsia. Hän kertoi lapsille Jeesuksesta ja hän kertoi senkin, että akka toi kaupungista pienet lapset kontissa ja vei ne äidille. Jonkin aikaa lapset tämän uskoivat ja nousivat halkopinolle pitämään varaa koska akka tulisi. Mutta kerran elopellolla Manta, se roteva apuihminen, jota kiireellisenä työaikana haluttiin joka paikkaan, mutta sillä välin ei mielellään tunnustettu tuttavaksikaan, pilkkasi lasten luuloa. Ja pian he tiesivät kaikki mitä saattoi tietää.

Äiti oli vielä kotona, kun mummo kuoli. Hän sai halvauksen ja eli puhumattomana ja liikkumattomana jonkin viikon. Häntä pidettiin ruumiina riihessä ja kaikki pelkäsivät häntä. Oudolta tuntui, kun maantienpuoleinen ikkuna oli tyhjänä. Hän oli istunut siinä viisitoista vuotta.

Vanhemmat olivat uskonnollisia. Ruualle istuttaessa ja ruualta noustessa siunattiin. Viheltää ei saanut eikä laulaa. Kirkossa käytiin joka pyhä ja kotona pidettiin säännöllisesti hartaushetket. Matti muisti äidistään, että hän joskus hämärissä, kun isä oli metsässä, lankesi polvilleen itkemään ja rukoilemaan. Hän oli pitkä ihminen, hänellä oli suuret mustat hiukset, joita hän suori lieden ääressä, pistäen lähteneet suortuvat tuleen. Kerran löydettiin hernerokasta hiuskarva. Muuan Kustaa niminen mies, joka oli heillä työssä ja joka oli paha moittimaan kaikkea, otti sen esiin pahasti naurahtaen. Äiti sanoi, ettei hän ymmärrä mistä se on tullut. Silloin Kustaa veti hiuksen syliänsä myöten kuin köyttä mitatessa ja sanoi, että kyllä sen tietää, kenestä pirusta tällaisia mustia hiuksia lähtee. Äiti ei enää sanonut mitään.

Isä oli lujarakenteinen ja tavaton työmies. Lapsiaan kasvatti hän ankarasti eikä säästänyt vitsaa. Kun eivät he jaksaneet istua hiljaa hartaushetkien aikana, löi hän. Vanhin, Antti, löi kerran takaisin. Hän kävi silloin yhdeksättätoista ikävuottaan ja läksi kotoa samana iltana, läksi yön selkään. Silloin itki äiti ja käveli koko yön. Hänen tautinsa taisi silloin saada alkunsa.

Köyhästi elettiin. Maito myytiin niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin pienimmille lapsille. Jalkineita oli yhdet yhteiset tytöillä eikä pojilla suinkaan kaikilla ollut omia. Kirkkoon lainattiin vaatteet, kun lapsia joskus vietiin sinne. Suurimman osan vuotta olivat he paitasillaan. Heidän torppansa kohdalla oli portti ja portin avaaminen tuotti lapsille ansiota. Kovaa oli vain, että rahat piti antaa isälle. Hän tarvitsi ne aina. Kerran salasivat tytöt isältä osan ansiotansa, mutta kun tuli ilmi, että he olivat ostaneet vehnästä kirkonmäellä, täytyi myöskin tulla ilmi mistä rahat olivat lähteneet ja kyllä he muistivat selkäsaunan, mikä siitä seurasi. Markkina-aikoina oli Matariston tuvassa yötä väkeä. Permannolle oli levitetty olkia ja siinä makasi miestä minkä mahtui. Toiset antoivat yösijastaan kymmenen penniä, toiset viisikolmatta ja ne, jotka joivat kahvia aamulla, viisikymmentä. Toiset menivät pois maksamatta. Isä ja äiti nukkuivat pienessä porstuanperäkamarissa, mummo, vaari ja lapset tuvassa.

Erästä Rantsu-nimistä miestä lapset odottamalla odottivat. Hän oli hänkin liikkeellä markkina-aikoina. Hän koristi itseään kaikella kiiltävällä romulla mitä tunkiolta löysi, leikkeli vanhojen kalalaatikkojen syrjistä kunniamerkit rintaansa ja kruunun päähänsä ja uskotteli lapsille tavanneensa kankaalla Mörkön. Lapset pelkäsivät häntä ja samalla hän veti heitä puoleensa. Kerran kun oli Matin syntymäpäivä, sattui heille muuan mies syöttämään hevostaan ja syömään eväitään ja antoi kaikille lapsille rintasokeria, mutta se, jonka syntymäpäivä oli, sai markan ja tämä markka oli lisäksi kiiltävä raha.

Niin suurta rahaa ei poika vielä milloinkaan ollut pitänyt käsissään. Alussa hän vain iloitsi kauniista, kiiltävästä rahasta, mutta sitten hän rupesi kuvittelemaan, mitä kaikkea sillä voisi ostaa. Varmasti taskukellon ja saappaat ja vielä jäisikin rahaa. Hän ei hetkeksikään luovuttanut markkaa käsistään ja yöllä se oli hänen päänsä alla. Suutari oli silloin heillä työssä ja lauantai-iltana piti isän maksaa hänelle. Ei ollut sopivia rahoja ja pojalta tultiin pyytämään hänen markkaansa. Isä pyysi kauniisti. Poika taisteli kyyneliä vastaan, kopeloi markan rikkinäisen takkinsa vuorin sisästä ja piteli sitä kädessään lujassa puristuksessa. Isä otti hänen kätensä ja rupesi aukomaan sitä. Markka luiskahti permannolle, poika suistui sen päälle ja sai sen kätensä alle. Isä painui kyljelleen hänen viereensä ja hänen suuri kouransa oli lapsen käden päällä, joka vapisi markan ympärillä.

-- Annathan sinä, kun isä tarvitsee, sanoi isä kauniisti.

Samassa tuli äiti.

-- Anna, lapseni. Kun äiti saa, niin äiti antaa sinulle ihan samanlaisen rahan. Annathan sinä että isä saa maksaa pois mestarin.

Silloin aukaisi lapsi kätensä ja paiskasi markan vierimään pitkin permantoa. Hän suistui ulos ja itki halkopinojen takana, kunnes rupesi palelemaan, niin että täytyi mennä sisään. Mutta kun mestari oli mennyt, odotti häntä selkäsauna. Isä luki raamatunlauseita ja kuritti niiden mukaan. Senjälkeen kylmeni isä pojalle entistä vieraammaksi.

Heidän toimeentulonsa oli hyvin vaikea, vaikka isä raatoi otsansa hiessä. Äiti ei oikein osannut säästää. Hän piti kahvista liian paljon.

Torpan navetan takana oli sileä tanner, josta lumi ensinnä suli keväisin. Siihen kokoontui sunnuntai-illoin kylän poikia heittämään pilkkaan. Pelloilla oli suuria päiviä, puut nousivat kuin kuopista, muurahaiset jo elivät, lumi suli auringonpaisteessa niin että kuului ja hangen alla kohisi koskia. Karviaismarjapensaaseen tuvan ikkunan alla tuli ensinnä nuput. Pihakoivu kävi punertavasta harmaaksi. Taivas oli sininen, leivonen lauloi, tanner, missä matkustavaiset talven aikana olivat syöttäneet hevosiaan, oli tallautunut heinän rippeitä niin täyteen, että se oli ihan vihreä. Siinä tirskuivat varpuset ja lensivät pilvenä syrjään, kun pojat juoksivat leikeissään. Heidän kimeät äänensä vain halkoivat ilmaa, joka illansuussa kirpeni pakkaseksi.

Tyttöjä eivät pojat ottaneet leikkeihinsä. Tytöt kyykkivät syrjässä, rakentaen navettoja ja siirrellen paikasta toiseen kuusenkäpyjä, joita pitivät lehminään. Usein lensivät poikien pallot ja pulikat keskelle heidän rakennuksiaan tekemään hävitystyötä ja kun pojat tulivat perimään niitä, potkaisivat he nurin mitä vielä oli pystyssä.

Kun äiti sairasti viimeisen lapsensa tähden, oli hän tavallista heikompana. Silloin riitaantui isä Ville-poikansa kanssa ja poika läksi suinpäin kotoa, sanomatta hyvästiä edes äidille. Silloin oli äiti ollut läkähtymäisillään ikävään. Hän oli puhunut sille vanhalle vaimolle, joka oli hänen luonaan, että häntä onnetonta, kun hän synnyttää maailmaan uusia kärsijöitä! Yksin jäätyään hän sitten teki onnettoman tekonsa. Muori tapasi hänet pienen lapsensa ruumiin päällä itkemässä. Hän oli tahtonut säästää yhtä ihmistä maailman vaivoista. Sitten hän kyllä katui tekoansa niin, että vain huusi ja kolisteli päätään sängynlaitaan. Hänen luonaan käytettiin pappejakin, muttei mikään auttanut.

Kolkoksi jäi talo hänen jälkeensä. Ihmisetkään eivät poikenneet syömään eväitään pitkiin aikoihin. Täti tuli pitämään taloutta. Hän oli vielä ahneempi kahville kuin äiti ja riitaantui pian isän kanssa. Hänen lähdettyään jäi emännyys Marille, vanhimmalle tytöistä, joka vieläkin on isän luona. Tyttö pani parastaan, ylpeänä tehtävästään ja lisäksi peläten tädin palaamista.

Sen Matti aina muisti, kun rovasti poikkesi isän luo puhumaan koulunkäynnistä ja kuinka Karoliina Karila sitten lähetti sanan isälle, että isä tulisi hänen luonaan käymään.

Ensi lukukauden asui heitä kaksi poikaa pienessä kamarissa kaupungin laidassa, vanhan sotamiehentyttären Eeva Snabbin luona. Kukin maksoi viisi markkaa kuussa ja siitä saivat he myöskin aamukahvit. Ruoka tuotiin kotoa -- joka toinen kerta Karilan hevosella, joka toinen kerta Matariston hevosella. Toisena Snabbin Eevan koululaisista oli nimittäin Angervo. Pojat keittivät vuoronperään ruuan ja merkitsivät pataan pannessa kukin omat perunansa. Isä oli äidin sairauden jälkeen paljon muuttunut. Hänessä oli nähtävästi vasta nyt tapahtunut todellinen hengellinen herääminen. Ei ollut enää puhettakaan ruumiillisesta kurittamisesta, mutta Matista ei tahtonut poistua kerran syöpynyt kylmyys ja pelko. Kun isä tuli kaupunkiin, istui hän puolen tunnin vuoteen laidalla poikien huoneessa ja kyseli harvakseltaan, miten koulussa kävi ja mitä opettajat olivat sanoneet. Ja Matin vastatessa, täytyi hänen tuon tuostakin rykäistä. Hän oli äidin sairauden jälkeen käynyt niin pehmeäksi, että häneltä yritti tulla itku. Miten paljon köyhälle kansanmiehelle merkitsee poika, joka käy lyseota ja josta tulee pappi, sitä ei Matti silloin laisinkaan osannut arvioida. Isän käytöksessä häntä kohtaan oli jotakin kunnioittavaa, ikäänkuin hän hänessä olisi jo nähnyt tulevan sielunpaimenensa ja välittäjänsä ja esirukoilijansa Jumalan luona. Kun he lauantai-illoin yhdessä ajoivat kotiin -- isä vei Matin jonkin kerran lukukaudessa mukaansa -- istuivat he koko matkan äänettöminä, mutta isän kohtelu oli miltei arkaa. Maanantaiaamuna varhain poika jalan taivalsi kouluun. Junalla kyllä olisi päässyt, mutta ei ollut rahaa. Koko sen päivän häntä koulussa niin nukutti, ettei hän voinut seurata opetusta.

Muuten se oli onnellinen aika, jolloin he asuivat "Snapin Eevan" huoneessa. Eeva piti hyvän puhtauden ja antoi monesti Matille kahvia päivälläkin, kun hän oli kantanut hänelle puita ja vettä. Hän veti kiinni poikien sukkia, kun ne menivät pahasti rikki ja neuloi paitoihin napit, jos tarvittiin. Angervon kanssa Matti riiteli, kun piti nukkua samassa vuoteessa. Angervo otti aina enemmän tilaa. Vihdoin he panivat halon välilleen rajaksi. Mutta unissaan kolauttelivat he silläkin toisiaan kylkeen.

Jouluna Eeva valitettavasti sairastui kovaan kleiniin eikä enää voinut ottaa poikia luokseen. Silloin tuli Matti rouva Grönstedtin luo, jonka tuttaviksi mataristolaiset alkuaan olivat joutuneet torilla, kun rouva Grönstedt oli sattunut heidän kuormalleen ostamaan. Monta vuotta hän sittemmin oli tilannut heinät lehmälleen Mataristosta. Hän piti näet itse lehmää. Leski hän muuten oli ja hänen poikansa Fredrik kävi samaa koulua kuin Matti ja oli samalla luokalla. Rouva Grönstedt asui tullin luona kivijalattomassa, luhistuneessa puurakennuksessa, jonka väri alkuaan oli ollut keltainen, jossa kuisti oli vino ja ikkunat maan tasalla. Rakennuksen ympärillä oli vielä jokin vuosi sitten ollut pieni puutarha, mutta nyt oli sen tilalle tullut mahdottoman suuri, puinen, punaiseksi maalattu varastohuone, joka teki keltaisen hökkelin miltei pimeäksi.

Rouva Grönstedtin hallussa oli suuri tupa leivinuuneineen ja sen takana pieni huone, jossa hän nukkui poikansa Fredun kanssa. Ei heilläkään siellä ylellistä ollut, Fredu luki läksynsä pienen, kiikkerän pöydän ääressä, joka oli molempien vuoteiden välissä ja hänen kirjansa ajelehtivat piirongilla, jolla kaksi kärpäsentahrimaa, erinomaisen kömpelöä kipsieläintä alituiseen ja ahnaasti katseli toisiaan -- mahdotonta oli tietää, olivatko ne hevosia, lampaita vaiko koiria. Muuten ei huoneessa ollut mitään huonekaluja.