Part 12

Lääkärit ovat molemmat ystävällisiä ja herttaisia. Ylilääkäri on niin kaunis mies ja niin luottamustaherättävä, että Signekin, joka ei kärsi lääkärejä, sanoi, että hän paranee täällä. Ylilääkäri esitti meidät eilen rouvalleen ja hän oli hyvin herttainen ja käski meitä heille kahvia juomaan ja ehkä me menemme. Hän on paljon vanhemman näköinen kuin hänen miehensä. Ei minua vaivaa mikään, sanoi ylilääkäri, muuta kuin että hermot tarvitsevat vähän vahvistusta. Joka aamu kello kahdeksan me menemme terveyslähteelle, se on niin likellä, ettei sinne ole kuin viisi minuuttia. Se näkyy meidän balkongille ja kaikki ihmiset. Ylilääkäri sanoi, että se oli hyvin hyvä, että me tulimme niin ajoissa Signen tähden, sillä se olisi tullut paljon vaikeammaksi parantaa, jos se olisi ollut kauan. Ja minun päänkipuni tulee hermoista. Minä pelkäsin, etten vanhoissa vaatteissani olisi täällä tarpeeksi hieno, mutta eivät ihmiset täällä käy ensinkään hienompina. Muuan nuori rouva täällä on, joka herättää kaikkien huomiota. Hän olisi kaunis, jollei olisi mätetty niin täyteen, ettei enää tiedä minkä näköinenkään hän on. Ylilääkäri käski hänen paikalla ottaa pois kureliivin. Hän on miehestään eronnut ja hirveän koketti. Minä oikein pelästyin, kun hän yhtenä päivänä seisahtui puhuttelemaan Signeä ja Signe, joka on niin lapsi, vain sääli häntä ja piti hänestä. Ehkä hän on onneton, hän on joskus sen näköinen niinkuin olisi itkenyt. Mutta kyllä minä kuitenkin koetan välttää, ettei hän tutustu meihin. Signellä on sentään ikäisiä, kun on rouva von Rohden tyttäret, se on se rääveliläinen rouva. Vanhempi tytöistä ontuu, se on niin vahinko, ja nuorempi on kyttyräselkäinen. He ovat hyvin hyvästi kasvatettuja. Me syömme samassa pöydässä kuin he. Täällä on kyllä hyvä ruoka, mutta kovin nälkä tulee, kun päivällinen syödään kello kaksi ja kahvi on juotu kello kahdeksan. Vastapäätä meitä istui ensin eräs nuori saksalainen tohtori, joka oli rasittunut, kun kirjoitti väitöskirjaansa. Hän oli sivistyneen ja hienon näköinen ja hyvin kohtelias. Hän toi meille kerran ruusujakin ja me otimme ne vastaan ja istuimme puhelemassa pitkän aikaa penkillä terveyslähteen luona. Mutta sitten hän rupesi olemaan kovin kohtelias Signelle, läksi kävelemäänkin hänen kanssaan, kun Signen pitää kävellä eivätkä ne rääveliläiset tytöt jaksa. Minä pyysin, että tohtori muutettaisiin pois meidän pöydästämme ja hän syö nyt toisessa salissa. Minusta tuntui siltä kuin Signe olisi itkenyt ensimmäisenä iltana, mutta ei hän sitä myöntänyt, kun kysyin. Tätä sinä et saa kertoa kenellekään, et Elsallekaan. Minä kirjoitin siitä jo konsulinnalle. Vastuunalaista on hoitaa toisen tytärtä.

Minä olen ostanut sinulle kahvikupit, joissa on terveyslähteen kuva. Sinun pitää sitten aina juoda niistä. Kyllä minun monta kertaa on ikävä teitä kaikkia, mutta olen pannut huoneeseeni teidän kaikkien kuvat. Täkäläiset tuttavani tuntevat teidät jo. Rouva von Rohde puhuu aina vaan Hiljasta ja Armaasta ja ääntää niin hauskasti teidän nimenne. Kerran minun täytyi viedä kuvanne alas kylpyhuoneisiin, että kylvettäjättäret saisivat nähdä ne. Siellä oli muitakin ja kaikki sanoivat: "reizend! wundervoll!" Se on se kabinettikuva, jossa te olette yhdessä Armaan kanssa. Mutta sinun pitää muistaa mennä Bredelle. Olen kyllä lähettänyt heille kortteja, mutta sinä voit mennä viemään terveisiä. Lydia tädille voit myöskin heti soittaa. Kerro Maalille, että minä kirjoitan muistoon sellaiset ruuat, joita en tunne. Eilen oli erinomaista puddinkia, minä otan tarjoilijatyttöjen kautta selvää, kuinka se on tehty. Kerran kävin keittiössä ja hyvin siistiä siellä oli, mutta ei sinne mielellään päästetä vieraita. Täällä saa ostaa Edelweisskukkia, joita tuodaan vuorilta. Toisen kerran, kun ei kirje ole niin paksu, lähetän sinulle. Sano nyt, lapseni, oikein paljon terveisiä Armaalle Jenny tädiltä. Kyllä sinun pitää oppia vähän keittämään, vaikka Armas sanookin, ettei se ole tarpeellista. Jos sinä menisit keittokouluun, vaikka ei niissä mitään opi. Muista sulkea ovet salin ja eteisen ja ruokasalin ja eteisen välillä. Kierrä ne oikein lukkoon. Tottahan ne saa lukkoon. Pidä nyt huolta siitä, etteivät ihmiset saa mitään puhumista. -- Ajattele, kun se saksalainen tohtori tuli hakemaan meitä ajelemaan. Näyttää melkein siltä kuin Signe olisi tietänyt siitä. Hevoset ovat portaiden edessä, oikein vaunut ja kaksi hevosta. Tohtori juoksi hakemaan matkakirjaansa, jonka oli unohtanut. Sillaikaa kirjoitan tämän. Mutta minun täytyy lopettaa eikä kirjeeseenkään menisi enempää. Ole nyt oikein järkevä tyttö ja sano terveisiä kaikille ja muista käydä Bredellä. Voit kertoa Maalille, että kaipaan kotikahvia. Täällä eivät anna kahvin kiehua, se on ihan paksua ja kerma paljasta maitoa. Kirjoita nyt sitten oikein pitkä kirje. Ja muista sulkea ovet. Täti suutelee sinua.

Jenny tätisi.

P. S. Tulimme juuri ajelemasta. Oli kaunista ja hevoset lihavia. Mutta en minä enää lähde ennenkuin konsulinna antaa luvan. Tämä tohtori taitaa olla rikas. Kun me palasimme, istui rouva Rohde penkillä tienvarrella ja katsoi meihin niin omituisesti. Hyvästi nyt vihdoinkin. Kun ei kirje jo painaisi liian paljon, vaikka olen kirjoittanut niin tiheään.

* * * * *

Maali, eli Amalia Sundqvist, kuten hänen koko nimensä kuuluu, viettää päivänsä sillä alinomaisella kävelemisellä hellan äärestä vesijohdolle ja vesijohdolta ruokasäiliöön ja nurkkakaapille, missä alimmalla hyllyllä, kukillisen karttuunipoimunnan alla padat ja rautapannut säilytetään -- mikä on hänen ammatilleen ominainen. Kun on saanut käsistään harjan ja rääsyn, tulee ruuanlaitto ja astioiden pesu. Lamput ovat täytettävät, puut kannettavat, villaiset vaatteet pestävät. Sitten tulee taas ruuanlaitto ja astioiden pesu. Ja pienen lomahetken perästä taas.

Näitä töitä tehdessä hän tavallisesti ei ajattele mitään muuta kuin itse työtä, miten saa sen luistamaan ja mitä huomenna on tehtävä. Mahdollisesti tulee mieleen mitä myyjättäret torilla ovat puhuneet: hänen viereensä sattui viimein tyttö, joka rupesi valikoimaan paisteja ja silloin myyjämuija häntä haukkumaan, että hän on sellainen, ettei hänelle kelpaa mikään, hän ei saa mieleistään koko torilta, menköön hiiteen ja olkoon syömättä! Kyllä niillä torimuijilla on suuta... Toisinaan hän muistaa maidonjakajaa. Sekään ei ole ihka rehellinen. Tässä eilen, kun hän antoi sille ruuantähteitä, meni se kuuntelemaan ovelle, ettei herrasväkeä tulisi. Ikäänkuin hän menisi antamaan salaa! Sitten se on ruvennut tekeytymään niin makeaksi, varmaan se pian tulee lainaamaan rahaa. Ja tietäähän sen, että sitten ne ovat aina lainaamassa ja pyytämässä. Hän vain ei anna sille. Kyllä sitä sitten pääsisi irti rahoistaan.

Joskus muistuu mieleen kotimökki siellä maalla. Savupirtti se oli ja penkillä nukuttiin. Mutta kyyneleet vain tahtovat tulla silmiin, kun sitä ajattelee... Ei ollut talvella kenkiä millä mennä ulos. Kirkkoonkin kun hän pääsi ensi kerran, lainasi äiti kylästä. Äiti oli hyvä ihminen. Hän muistaa hänet ihan ilmi elävänä, kuinka hän kerrankin otti uutisleipiä uunista, taittoi lapsille kuumaa kakkua, ravisti päätään, rupesi itkemään ja sanoi: voi, voi, mimmoista tämän vuoden leipä on!... He hävisivät sitten siitä pois ja hän, vanhin, joutui lasta hoitamaan. Se oli kauhea se emäntä, kun se ei antanut ruokaa. Koko päivän sai raahustella raskasta lasta ja istua kuumassa peräkamarissa sitä heijaamassa. Ja aamulla ajettiin neljältä ylös lypsämään lehmiä ja viemään niitä metsään. Kun hän oli niin unissaan, ettei tahtonut herätä, löi emäntä sillä mikä vain sattui olemaan kädessä, miesten eväskontilla tai kerrankin patakoukulla... Ja ruokapalkalla hän siellä oli eikä saanut vaatteitakaan päälleen, kopposissa läksi uuteen paikkaan marraskuun ensi päivänä, kun jo maa oli roudassa. Niin sitä köyhää pidellään... Hän itkee sitä ajatellessaan ja alkaa vihdoin hyräillä. Ensin se on jotakin laulunpätkää, sitten siitä tulee virsi ja lopulta hän muistelee tuttua kirkkoa, jonne hän aina kiiruhti saarnatuolin alle. Joskus, jollei päässyt ajoissa lähtemään kotoa, oli joku ehtinyt asettua hänen paikalleen. Kyllä silloin olisi tehnyt mieli ajaa se menemään! Se oli kuin olikin paras paikka koko kirkossa. Siitä näki koko kirkon ja alttarin ja vaikkei pappia näkynyt, niin kuului saarnasta joka sana. Jos kappalainen sattui saarnaamaan, niin hänellä olikin niin huono ääni, ettei sitä joka paikkaan kuullut... Unissaan näkee Maali usein kotipitäjän kirkon ja astelee, yllä vastapesty pumpulipuku, päässä valkoinen liina, tietä läpi ruisvainioiden, joista pilkottaa sinisiä ja valkoisia kukkia. Takana jyrisevät rattaat ja tomupilvi tupruaa ilmaan: hevosmiehet tulevat ja ajavat jalkaväen tiepuoleen...

Mutta viime yönä hän näki hullua unta. Hän oli silloin taas olevinaan kaupungissa. Keittiön seinällä oli kävelevinään kaksi torakkaa -- vaikkei heillä toki ole yhtään sellaista -- ja hän sai tulitikkulaatikolla murskatuksi toisen. Mutta toinen pudotti itsensä alas eikä hän saanut sitä kiinni ja se hävisi, vaikka hän kuinka koetti sitä hakea. Unikirja ei tiedä mitään torakoista, mutta hänen unissaan kaikki sellaiset ovat tietäneet tautia. Kerrankin hän unissaan näki hiiren ja vaikka hän potkaisi sen kuoliaaksi, niin hän senjälkeen sai sen pahan paiseen, joka piti häntä liikkumattomana toista viikkoa, kun se niin rupesi vihoittelemaan. Kun tohtorin Emma näkee hämähäkin, niin se on kuolemaksi, mutta hänen unissaan se on vain harmia. Emmalla onkin lainassa hänen toinen unikirjansa. Se on parempi kuin tämä, mikä hänellä on kotona.

Missä ihmeessä Hilja kävi sinä iltana, kun viipyi niin kauan poissa, että hän jo tuli aivan levottomaksi...? Kyllä hän kaukana kävi, kun hänen helmansa ja kenkänsä olivat sellaisessa siivossa. Ja mistä hän Matariston sai seuraansa? Eivät he lähteneet yhdessä kotoa, sen hän tietää, mutta olivatkohan he alunpitäen sopineet, että tapaavat, vai tapasivatkohan he sattumalta?

Pian saa Maali selville, että heillä mahtaa olla jotakin yhteistä, sillä herra pyytää häntä kysymään, saisiko hän puhutella neitiä. Herra makaa jo taas päiväkaudet sängyssä -- Maali ei voi uskoa, että hän on kipeä, kun hän on niin terveen näköinen, ja häntä harmittaa suuresti. Johan nyt hän rupeaisi pyytämään Hiljaa mokomankin vuoteen ääreen -- ei, kyllä hän saa sitä odottaa!

Mutta eräänä päivänä, kun hän menee täyttämään lamppua Matariston huoneeseen, tapaa hän Hiljan istumassa vuoteen ääressä ja molemmat karkaavat hänen tullessaan erilleen ja lakkaavat puhumasta. Hän ehtii vain nähdä, että Hilja on tulipunaisena kasvoiltaan ja itkettynyt. Hän pudottaa oven kiinni perässään, jääköön lamppu täyttämättä -- olkoot siellä, häpeämättömät! Maali tulee keittiöön ihan hämmästyksissään. Häntä harmittaa tämä sanomattomasti ja hän näyttää sen sekä Hiljalle että Mataristolle... Hilja saisi edes tulla hänelle puhumaan asioistaan niinkuin ennenkin. Mutta mitä vielä! Hän asuu vähitellen kokonaan Matariston huoneessa. Kaupungista tultua hän ensinnä koputtaa hänen oveensa, käsitöineen hän istuu siellä, ja kun Maali siistiää, niin hän rientää sinne ikäänkuin vartioimaan. Lääkärinkin hän nykyään vastaanottaa ja mittaa kuumeen. Jos ruustinna ja Jenny neiti tietäisivätkin! Aijai, he tulisivat vähän äkkiä kotiin. Ja entä sulhanen!... Hiljan kasvot ovat kyllä viattomat, hän katsoo välistä niin kauniisti, että Maali jo on rupeamaisillaan hänelle puhumaan, mutta sitten hänen sovinnollisessa mielessään äkkiä tapahtuu käänne ja hän päättää, että tulkoon Hilja puhumaan, se on hänen asiansa. Hänen pitäisi tietää, ettei tämä tällainen sovi! Mutta Hilja ei puhu mitään, hän liittoutuu yhteen Matariston kanssa ja he käyttäytyvät ikäänkuin eivät huomaisi Maalin pahaa tuulta ja ikäänkuin ei Maalia olisikaan.

No, kyllä hän nyt on paljon nähnyt eläessään, mutta ei tällaista unissaankaan. Tätä se uni tiesi, nyt hän sen ymmärtää. Jopa piti tulla harmi, ihanhan se vie ihmiseltä ruokahalun ja kaikki!

VII

Eräänä sunnuntai-iltana saattoi Hannes Vaarnakoski Hiljaa kotiin tanssiharjoituksesta.

Oli vielä liikkeellä väkeä, sunnuntaipukuisia työmiehiä ja tehtaantyttöjä, jotka kävelivät verkalleen, harjoittaen pientä liehittelyä, herrasväkeä, jotka olivat olleet vierailulla ja palvelustyttöjä, jotka kiirehtivät kotiin joutohetkiltään. Raitiovaunut huristivat ohitse tyhjänpuoleisina, elokuvateatterin edustalla oli vielä tungosta ja soitto sekaantui katumeluun.

Taivaalla hehkuivat tähdet, henkien kuin janoiset huulet. Lumeton pakkanen nipisteli korvia, telefonilankaverkko, joka jännittyi katolta katolle, erottautui ohuessa kuurassa sineä vastaan.

Hiljalla oli vielä korvissa sadepisaroiden tanssin sävel ja ajatuksissaan otti hän yhä askeleet ja teki liikkeet. Tanssi oli tänään mennyt hyvin, kaikki olivat senjohdosta olleet hyvällä tuulella. Hannes Vaarnakoski vain oli itsekseen hymyillyt ja vaiennut. Hiljalle tunnusti hän matkalla, että tanssissa oli paljon toivomisen varaa. He johtuivat puhumaan pukeutumisesta ja missä määrin luonne ilmeni ihmisen tavassa sommitella lähintä ympäristöään: vaatteitaan. Keskustelu oli niitä, joista Hannes Vaarnakoski niin paljon piti ja joita hän sai johtaa mielensä mukaan.

-- Mikä vaatekappale teistä selvimmin kuvastaa ihmisen sisäistä olentoa? sanoi hän vähän ennen kuin he tulivat Hiljan kotiovelle. -- Arvatkaapa.

Hilja vaihtoi puuhkaa korvalta toiselle ja mietti.

-- Miehellä se on kaulus, sanoi hän sitten. -- Ei minun tarvitse nähdä muuta kuin kaulus -- onko se korkea vaiko matala, puhdas vaiko vähän tahriintunut, vinossa vaiko suorassa, niin minä aavistan mikä mies on.

-- Ei. On parempi luonteenmittari ja sekä miehelle että naiselle yhteinen, väitti Vaarnakoski. -- Mutta te yhä vielä tanssitte. Niin, niin, siinä olisi ollut teille elämäntehtävä.

Hilja oli todella ajatuksissaan yhä jatkanut äänetöntä hyräilyä ja keinuvia liikkeitään.

-- Hattu!

Vaarnakoski pudotti paperossinpätkän maahan, polki sen sammuksiin ja otti kiinni Hiljan, joka oli joutunut pari askelta edelle.

-- Tekin kompastuitte siis siihen! Kaikki arvaavat aina hattua. Mutta ajatelkaa nyt: hattuhan on kaikkein näkyvin kaikesta mitä ihminen kantaa yllään -- siihen hän siis panee enimmin huolta...

-- Ja siinä hänen mielikuvituksensa ja yksilöllisyytensä siis enimmin...

-- Ei, ei ei, -- siinä mikä tulee julkisuuteen me emme uskalla olla oma itsemme. Vasta siinä mikä ei näy, me olemme rehelliset...

Hilja vaikeni, katsahti häneen syrjästä ja kysyi varovaisesti:

-- Tarkoitatteko te sitten sellaisia vaatteita, jotka eivät näy...

-- En mitenkään. Tarkoitan kenkiä.

-- No mutta! Nehän ovat niin yksitoikkoiset, suutarihan tekee kaikki samanlaisiksi, nehän ostetaan valmiina...

-- Topp, topp tykkänään -- niissä vasta vaihtelua onkin! ja Vaarnakoski oikein lämpeni. -- On leveitä, jykeviä ja luotettavia, on siveellisiä matalakorkoisia, on keikailevia korkeakorkoisia ja suippokärkisiä, on rehellistä, lujaa nahkaa ja on väärennettyä kiiltävää. Soljet puhuvat hyvin paljon naisen luonteesta. Mutta vaikkei näkisi kenkiä edestäpäinkään, voitte takaapäin, vain näkemällä koron, päättää mikä ihminen kulkee edessänne.

-- Sehän on kauheaa! pääsi Hiljalta. -- Kuljetteko te kaiken aikaa tarkastelemassa ihmisten korkoja?

-- Kuljen.

-- Mutta tehän olette niinkuin mikäkin salapoliisi! Ihmiset astuvat levollisina kadulla eivätkä aavista, että heidän takanaan kulkee mies, joka urkkii heidän syvimmät salaisuutensa.

-- Minä opetan teidätkin. Se on intresanttia. Odottakaa nyt. Jos teidän edessänne astuu siisti, halpa kenkäpari, sellainen persoonaton, jommoisia ostetaan torilta, tiedätte, että edessänne kävelee rehellinen, köyhä, työtätekevä ihminen. Petollinen, keikaileva ihminen ei koskaan käy sellaisissa kengissä -- hän ostaa aina halpaa tehtaantyötä eikä edes paikkauta kenkiään, vaan käy risoissa, korot kuluneina ja lintallaan. Uskokaa minua: nuo kuluneet korot puhuvat enemmän kuin asianomaiset huulet! Rehellinen luonne pitää aina ensinnä huolta kengistään, siksi, että niitä vähimmin katsotaan ja että niinsanoakseni on niiden kanssa rehellisesti kahdenkesken. Epärehellinen, alhainen ja saita ihminen ajattelee: kuka niitä näkee! Kun minun eteeni astuu hieno, nuhteettomasti pukeutunut ihminen, niin minä aina ensinnä katson kenkiä. Ja jollei niihin ole pantu yhtä suurta huolta kuin muuhun pukuun, tiedän, että edessäni seisoo teeskentelijä...

Aito naiselliseen tapaan teki Hilja paikalla johtopäätöksiä itseensä nähden.

-- Kyllä minä sitten mahdan olla aika teeskentelijä...!

Vaarnakoski sivuutti ritarillisesti hänen huomautuksensa ja jatkoi:

-- Täällä hyvässä Helsingissä on esimerkiksi muuan indiviidi, teologian ylioppilas, joka tuo Maaemon toimitukseen uutisia kotiseudultaan -- sellaisia, että se tai se opettaja siinä tai siinä iltamassa piti pontevan puheen ja se ja se kuoro lauloi sen ja sen opettajattaren johdolla ansiokkaasti sitä ja sitä. Joku lähettää hänelle tänne näitä kallisarvoisia tietoja, hän antaa niille muodon, ja me koetamme lyhentämällä ottaa niistä mitä voidaan ottaa. Tämä ylioppilas on erinomaisen nuhteettomasti pukeutunut. Mutta kengät! Aina ne ovat vinossa ja väärässä ja kärjet pyrkivät poimuissa ylöspäin. Annan pääni pantiksi, että se on tekopyhä, epäluotettava olio...

-- Onko se Angervo? keskeytti Hilja ehdottomasti.

-- Tunnetteko te hänet!

-- Hss! kuiskasi Hilja samassa. -- Hän asuu tässä talossa. Hän käy Matariston luona, joka asuu meillä...

-- Voin rauhoittaa teitä: hän ei tällä haavaa ole kotona, hän on käymässä maalla. Toimitukseen tuli eilen uutinen, että hän on pitänyt erittäin valaisevan esitelmän, jota kuunneltiin suurella mielenkiinnolla. Uutisen lähetti tällä kertaa joku kansakoulunopettaja, mutta minä olen varma, että Angervo itse oli sen kirjoittanut.

He olivat jo hetkisen puhelleet Hiljan oven edustalla. Kun he huomasivat, että valoja alettiin sammuttaa portaista, sanoivat he hyvää yötä ja Hilja juoksi ylös.

Talonmiehen vaimo odotti toisessa kerroksessa, seinään nojaten. Hän vaikutti iloista taustaa vastaan, jolla pienet enkelipojat pommittivat toisiaan ruusuilla, kuin möhkäle. Hiljalle oli, kuten aina, vastenmielistä nähdä häntä ja hänen oli vaikea komentaa huuliltaan kiitos, jonka lausua halusi siitä, ettei vaimo ollut sammuttanut ennen hänen tuloaan. Kuinka hän aina vaikuttikin häneen kuin paha enne! Tällä kertaa hän hymyili nöyrää, alakuloista hymyä. Hilja ehti sen nähdä, vaikka hän juoksu jalan meni ohitse.

Hän oli ollut kauan poissa kotoa ja heitti kiireesti yltään päällysvaatteet, rientääkseen huoneeseensa. Äkkiä astui Mataristo ovesta ja pidätti hänet.

Hän oli niin laihtunut, että Hilja hätkähti. Vaatteet riippuivat hänen ympärillään, kasvoilla paloi sairaan ruusunheleä puna, hiukset olivat kasvaneet, parta oli sängellä, käsi joka lepäsi oven kääkässä, oli valkoinen. Hilja huomasi tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta ennenkuin hän ehti lausua sitä huudahdusta, mikä tunki tulemaan, alkoi Mataristo jo nopeasti, lyhyin hengenvedoin sanella jotakin, jota hän nähtävästi kauan oli valmistanut eikä kuitenkaan ratkaisevalla hetkellä ollut muistamaisillaan.

-- Pyydän anteeksi... minä tahtoisin puhua... Eikö neiti Haapasella olisi vähän aikaa?

Kaikki kauna, mikä Hiljaan oli jäänyt Mataristoa kohtaan, hävisi tämän sairaan ihmisen edessä.

-- Tietysti minulla on aikaa, sanoi hän ystävällisesti, -- minä tulen heti. Tai tahdotteko te tulla tänne minun puolelleni...?

-- Kiitoksia, sanoi Mataristo ja veri hohti entistä helakampana hänen kasvoillaan. -- Minun on jo niin kauan pitänyt puhua. Olen pyytänyt palvelijaa kysymään, mutta ehkei hän ole sitä tehnyt... tai ehkei neidille ole sopinut...

-- Ei hän ole sanonut mitään. Hän on käynyt niin kummalliseksi, valitteli Hilja. -- En minä ole tietänyt mistään. Ehkä teidän on parempi olla pitkänänne. Minä tulen sitten teidän luoksenne.

Hilja ei mennyt syömäänkään, vaan seurasi paikalla Mataristoa hänen huoneeseensa. Nuori mies kulki pitäen kiinni huonekaluista, putosi heti vuoteeseen ja lepäsi siinä hetken ääneti, ikäänkuin tointuakseen ponnistuksesta ja kootakseen itsensä uuteen. Hilja seisoi keskellä lattiaa, miettien miten sairaan huononeminen oli saattanut tapahtua tässä seinän takana ilman, että hän tiesi siitä mitään. Lamppu sihisi, raitiovaunun kello kilahti kadulla.

Vihdoin alkoivat sanat putoella heidän välillään hitaasti ja yksitellen, kuten vesi kourusta, joka on jäätymäisillään. Nuorukainen puhui pakottamalla; oli kuin hän olisi pusertanut paisetta, joka on kypsynyt yli aikansa ja jo myrkyttää ruumista. Hiljalta pääsivät kysymykset ja huudahdukset hänen tahtomattaan ja tietämättään.

-- Minä pyydän teiltä anteeksi, sanoi Mataristo. -- Te ette ehkä tiedäkään mitä minä olen tehnyt. Olen loukannut teitä. Ehkette voi antaa anteeksi. Minä olen niin huono ihminen...

-- Ei, ei, ei...

-- Ette te ymmärrä, mitä minä olen teille tehnyt!

-- Mitä te olisitte voinut tehdä -- en minä mitään tiedä... Ette te mitään ole tehnyt...

-- Te ette voi sitä kuulla...

-- Voin mainiosti. Sanokaa nyt vain.

-- Teidän äänenne on iloinen -- ette te aavista...

-- No mutta, sanokaa sitten...

-- Niin, minun täytyy. Minä sanon sen sitten... vaikka te suuttuisitte kuinka. Ja teidän täytyykin suuttua niin, että ajatte minut talosta pois. Minä sanon sen nyt: minä luulin, että te... silloin kun me olimme kävelemässä, tahdoitte viekoitella minua rantaan... tiestä pois...

-- No niin...

-- Sitä varten, että saisitte...

-- No niin...

-- Kyllä te ymmärrätte minut!

-- En totisesti ymmärrä...

-- Te teeskentelette... te ette ole ymmärtävinänne. Oliko se sittenkin teidän tarkoituksenne...?

-- Mikä... mikä?

Mataristo vaikeni ja jäi häneen tuijottamaan. Hilja näki hänen kiihtyneet kasvonsa lampun valossa, joka kuvun alitse sattui suoraan vuoteeseen. Hilja istui selin valoon eikä hänen kasvojaan voinut täydelleen erottaa. Ne olivat hämmästyneet ja hiukan pelästyksissään.

-- Älkää kiusatko minua! pusersi Mataristo kähisten tulemaan. -- Oliko teidän tarkoituksenne tuhota minut?

-- Tuhota teidät... Millä lailla? Oletteko järjiltänne?

-- Teeskentelettekö te noin taitavasti?... No, joko te nyt ymmärrätte?

Hiljan pää oli painunut alas ja kasvot vetäytyneet tummaan punaan. Hänen mielikuvituksessaan häämötti jokin löyhkäävä pohjattomuus ja hän olisi raivostunut mielettömyyteen asti, jollei Matariston sanojen takaa olisi avautunut pohjaton kärsimys. Vähitellen nosti Hilja päänsä, mutta hän katseli ympärilleen ikäänkuin tunteakseen ympäristöään ja höpisi hiljaa, enemmän itsekseen kuin odottaen, että hänen sanoihinsa uskottaisiin:

-- Minä menin kävelemään. Oli niin kaunista. Aurinko oli tullut... Olin niin iloinen. En tietänyt...

Hänen avuttomuutensa valossa selveni Mataristolle syytöksen raakuus ja mielettömyys. Hän kävi omissa silmissään törkeäksi rikoksentekijäksi ja tuskan ajamana tarttui hän kiinni päähänsä ja suistui kasvoilleen.

-- Miksei tällaisia ihmisiä tapeta kuin metsän petoja! kuuli Hilja tukahdutetusta. -- Mikseivät ne itse lopeta itseään? Miksen minä sitä tee...!

Hiljan koko olento oli raukean tympeyden vallassa ikäänkuin häntä olisi kohdannut halvaus. Hän pakotti itsensä menemään vuoteen ääreen ja puhumaan tyynesti. Hän puhui ulkopuolelta itseään, puhui asioita, joita ei sillä hetkellä jaksanut tuntea.

-- Te olette kipeä -- kipeälle annetaan kaikki anteeksi. Ei kukaan saa häntä tuomita, ette tekään. Tyyntykää nyt, kääntykää tänne päin ja kertokaa, kuinka te oikeastaan olette tullut näin kipeäksi.

-- Kun minä vain tietäisin, että te annatte minulle anteeksi, tuskitteli sairas, -- kun kuulette kaikki. Minä epäilin teitä jo silloin, kun te täällä hoiditte minua.

Hilja muisti hänen lyhyitä, outoja vastauksiaan ja hänessä alkoi jo taasen kiehua.