Part 10

Miten hän pääsi saarnan yli, sitä ei hän itsekään myöhemmin käsittänyt. Oli kuin vieras ihminen olisi puhunut hänen sijastaan vieraalla äänellä, vierain liikkein huitoen. Hän palasi sakaristoon pyyhkien hikeä otsaltaan ja läksi heti pois. Hän meni kuin humalainen, tietämättä minne, tapasi itsensä vihdoin metsästä ja vähitellen hänen oma itsensä suli yhteen sen kanssa, joka oli puhunut kirkossa. Hän pääsi häpeästään vasta kun oli lujasti päättänyt, ettei rupea papiksi -- mieluummin vaikka rengiksi.

Seurakuntalaiset olivat tyytyväiset. Hän oli puhunut lujalla äänellä ja muutenkin niinkuin vanha pappi ikään. Saarna oli vain ollut vähän lyhyt. Omaiset, joille oli ollut suuri pettymys, ettei hän jumalanpalveluksen jälkeen ajanut kotiin heidän kanssaan, rauhoittuivat. Karoliina antoi hänelle päivän johdosta muistoksi kymmenen markan sateenvarjon ja rovasti tuli myöhemmin kiittämään häntä. Mutta jota kauemma lupa-aika kului, sitä enemmän hälveni muisto tuskallisesta sunnuntaista eikä hänellä ollut voimaa särkeä kuvaa, jota vuosikausia oli luonut itsestään sekä itselleen että muille, vaan hän meni yliopistoon jatkamaan viitoitettua suuntaa. Vuoden hän luki Karoliinan rahoilla ja päivä päivältä kävi hänelle selvemmäksi, että hän teki turhaa työtä. Hän ei saanut oleskeluiksi koko joululomaa kotona, vaan harjoitteli pikakirjoitusta erään toverin luona. Hänen ja omaisten välille avautui kuin kuilu. Hän läksi pääsiäislomalle kotiin tehdäkseen suhteensa selväksi, mutta hän tapasi isän sairaana eikä taaskaan saattanut särkeä hänen toiveitaan. Vihdoin hän Angervon mukana kirjoitti pitkän kirjeen ja pyysi häntä lukemaan sen isälleen ja sisarelleen. Hän ei saanut heiltä kirjettä -- he eivät osanneet kirjoittaa, mutta Angervon kautta sai hän tietää heidän käyneen hyvin onnettomiksi. Karoliina puolestaan lähetti sanan, että hän tästäpuoleen ottaa lainastaan viisi prosenttia korkoa ja toivoo pois rahansa niin pian kuin suinkin.

Tätä lainaa maksaakseen Mataristo nyt on tehnyt työtä eikä luvuista ole voinut tulla niin paljon kuin olisi pitänyt. Hän ei pitkiin aikoihin ole käynyt kotona, vaikka sisar Angervon kautta on pyytänyt tulemaan. Hän menee vasta sitten, kun laina on maksettu.

Hänen halunsa vetää maatyöhön, mutta perustaakseen vaikka miten pienen itsenäisen maanviljelyksen, täytyy olla hiukan pääomaa. Hän koettaa nyt valmistua opettajaksi, ehkäpä sitten joskus voisi ostaa pienen talon koulukaupungin läheisyydessä, sieltä seurata töitä ja viettää loma-ajat siellä.

Tekemällä kysymyksiä silloin tällöin sai Hilja tietää kaiken tämän. Kertomus vei hänet niin mukanaan, että hän kaikin voimin vaivasi päätään löytääkseen ulospääsyä pulmallisesta tilasta. Hänen äidillään oli pieni pääoma, Hilja mietti jo eikö sitä voisi siirtää Mataristolle, että hän pääsisi irti Karoliinasta. He kulkivat molemmat mietteissään. Vaitiolo ei kuitenkaan ollut kiusallinen, vaan sopusointuisa.

-- Onpa nyt kaunis ilta, sanoi Mataristo vihdoin.

-- Sellainen tähtitaivas! Ja kuinka paljon kärsitäänkään tähtien alla.

-- Ja rikotaan.

-- Siksi ehkä kärsitään, että rikotaan.

He olivat pysähtyneet ja katselivat vaieten ylös.

-- Ettekö te todella koskaan ole tuntenut Jumalan läsnäoloa? sanoi Hilja.

-- Jos minä edes tietäisin, mitä sillä tarkoitetaan. Kai se on sitä, mitä Karoliinat ja muut muijat tuntevat kun itkevät kuunnellessaan tuomiosunnuntain saarnaa! En minä sitä ole tuntenut.

-- Mutta nyt...?

Hiljan katse liiti yli tähtikentän.

-- Tämä on ihan toista. Tämä on luontoa. Tämän Jumalan läsnäoloa kyllä olen tuntenut.

-- Mutta eikö se ole samaa?

-- Ei. Tämä laatii lakinsa niinkuin tähtien radat. Mutta persoonallinen Jumala kuulee rukoukset ja muuttaa mielensä niiden mukaan. Ja tekee poikkeuksia ja ihmeitä. Voitteko te todella ajatella Jumalaa, joka erikseen seuraa jok'ikistä ihmistä miljoonien joukossa? Yksi rukoilee sadetta pellollensa, toinen poutaa rakennuksellensa, kolmas terveyttä, neljäs rikkautta...?

-- Meidän pitää vain rukoilla siinä mielessä, että Jumala kuulee rukouksemme, jos se on meille hyödyllistä.

-- Mutta vertauksen mukaan pitäisi itsepintaisen rukouksen kääntää Jumalan tahdon! Ei, kyllä koneisto on pantu käymään aikojen alusta. Meidän tekomme tuovat seuraukset kukin laatunsa mukaan. Eikä korkeuksissa mikään liikahda, vaikka me itkisimme silmämme puhki.

Hilja tunsi kuinka huonosti hän saattoi puolustaa kantaansa. Hän oli joutunut peloittavan kauas uskonnollisista kysymyksistä. Muutama vuosi sitten hän varmaan, vaikka oli nuorempi, olisi voinut antaa vastauksen näihin epäilyksiin. Jotakin hän kai nytkin olisi voinut sanoa, mutta se olisi tuntunut valheelta, kun hänen persoonallinen suhteensa Jumalaan niin kauan oli ollut sammuksissa. Vihdoin hän kuitenkin virkkoi:

-- Minulla on tarve puhua Jumalan kanssa -- enhän minä aina pyydä häneltä jotakin. Minä etsin vain yhteyttä häneen. Ja minä uskon ne, joita rakastan, hänen suojaansa. Ehkä se on lapsellista, mutta se tuottaa minulle onnea. Kuinka te teette, kun te eroatte omaisistanne, ettekö te...? Tai teidän ei ole tarvinnut lähteä heistä niin kauas.

Syntyi pieni, jännittynyt vaitiolo. Sitten Mataristo sanoi:

-- Taidan olla kauempana heistä kuin te niistä, joita tarkoitatte.

Hilja huomasi jo taas kajonneensa arkaan kohtaan, mutta suhde oli nyt niin likeinen, ettei hänen mieleensäkään johtunut peräytyä.

Hän kysyi eteenpäin.

-- Sillä lailla vain, vastasi Mataristo, -- ettemme ymmärrä toisiamme, vaikka istumme samassa pöydässä ja kylvemme samassa saunassa.

-- Ette ymmärrä?

-- Emme. Toinen epäilee alituisesti, että toinen on tahtonut loukata, että toinen halveksii. Päiväkaudet kuljetaan väärinymmärryksessä ja kärsitään. Sitten viimein purkautuu patoutuma, sovitaan, pyydetään anteeksi ja vakuutetaan, ettei ole mitään tarkoitettu. Mutta huomenna uudistuu kaikki taas. Siis luottamusta ei ole.

-- Mutta ettekö te rakasta toisianne?

-- Kyllä... niinkuin talonpojat rakastavat. Ei se ole sellaista kuin herrasväen rakkaus.

-- Eikö teillä sitten ole tarvetta päästä heitä likelle?

-- Ei enää. Minä tahtoisin irti heistä kaikin voimin, jos minulla vain olisi oikeus irtaantua. Alituiset väärinkäsitykset ovat särkeneet välit, niitä ei enää voi saada eheiksi. Syy ei ole yksin minun. He ovat tehneet minusta herran ja samalla rakentaneet epäsoinnun minun ja itsensä välille. Kärsitään molemmin puolin, mutta sille ei mahda mitään.

-- Ei, ei, ei, kyllä täytyy löytyä ratkaisu! pääsi Hiljalta ja hän vaivaamalla vaivasi aivojaan tunkeakseen pimeyden läpi.

Mataristo jatkoi:

-- Kun minä ensimmäisen kerran tulin koulusta joululomalle, kohtelivat pojat, joiden kanssa oli leikitty yhdessä, minua jo toisella tavalla kuin ennen: jonkinlaisella arastelevalla epäluulolla. Ja aina kun minä tulen kotiin, tarkastavat kotiväet minua syrjästä pitkän aikaa, ja kun vähän taas on totuttu toisiimme, näen jo, että sisareni salaa itkee ja isä rupeaa tutkimaan sieluni tilaa. Minä koetan olla iloinen niinkuin en siitä välittäisi, mutta vihdoin saan isältä kuulla loukanneeni sisartani: en ole vastannut hänelle, kun hän sanoi minulle huomenta, en ole syönyt sitä tai sitä ruokaa, jota hän vartavasten minulle valmisti. Hän itkee näitä päiväkaudet enkä minä tiedä tehneeni mitään. Pian isäni kautta rantain tiedustelee olenko käynyt ehtoollisella ja enkö tulisi ensi pyhänä. Kun minä sanon, etten voi itkee sisareni taas ja isä on puhumattomana ja huoneessa on niin painostavaa, ettei jaksa olla mitenkään. "Kuinka sinä luulet, että me olisimme voineet kestää, jollei Jumala olisi ollut turvanamme?" sanoo sisareni, kun yksin jäämme tupaan. "Kun meillä on ollut sellainen risti. Ja miten sinä luulet kestäväsi, kun risti lasketaan sinun päällesi?" "Mutta onko se minun syyni, etten minä voi Jumalaan uskoa sillä tavalla kuin te?" huudan minä epätoivoissani ja lähden ulos ja -- olen... tekemäisilläni epätoivon tekoja.

Viime sanat hän lausui hiljaa, eristäen ne edellisestä, kiihkeydessä lausutusta yhteydestä. Kuului selvästi, että hän pani ne jonkin sijaan, jota ei tahtonut lausua. Hiljalta pääsi pieni äännähdys ja hänen kätensä painui rintaa vastaan. Mutta hän ei löytänyt mitään sanottavaa ja he astelivat taasen ääneti.

Heidän keskustelunsa oli kehittynyt yksinäisinä lauseina, miltei huudahduksina. Hiljaisuus kannatti niitä täyteläisenä ja yhdistävänä. Heidän mielensä olivat yhteissoinnussa. Viileä kirkkaus oli heidän ympärillään. Heidän oli turvallinen astua rinnan. Ja vaikka kysymyksissä, joita he pohtivat, alituiseen tuli eteen umpisola, oli kuitenkin hyvä olla siitä, että oli saanut lausua tai kuulla senkin ajatuksen.

Hilja tuli ajatelleeksi, miten rakasta hänelle taas oli puhua vakavista asioista. Kuinka hän olikin joutunut niistä niin kauas! He eivät Armaan kanssa koskaan olleet niihin kajonneet. Miksi? Kauneus oli Armaan uskonto, kauneus ja taide. Hilja koetti ajatella, että se pohjalta onkin samaa kuin tämä, mutta tämä muoto oli niin paljon likempänä sitä mihin hän lapsuudestaan oli kasvanut kiinni, että hän ehdottomasti tunsi tämän enemmän omakseen. Taiteen maailmaan hän pääsi vain kun Armas talutti häntä kädestä -- täällä hän kuitenkin saattoi liikkua omin neuvoin, vaikka haparoidenkin, ja näki valoa siellä täällä.

Mataristo oli ensi kerran eläessään avautunut. Hän ei itsekään tuntenut itseään -- hänessä oli puhuessa pulpunnut esiin kuin lähteensilmiä, kun ennen kaikki oli kulkenut maanalaisina virtoina. Hän maistoi ensi kerran ajatustenvaihdon onnea.

-- Kun minun sulhaseni tulee, virkkoi Hilja äkkiä, -- niin teidän pitää tulla tutuiksi ja me kävelemme näin ja puhumme näistä asioista. Eikö totta?

-- Kyllä, sanoi Mataristo vähän venytellen, -- jos hän vain tahtoo. Sanovat hänen olevan niin hienon.

-- Hän onkin hieno, innostui Hilja, -- mutta juuri siksi hän tulee teistä pitämään...

Mataristo punastui pimeässä eikä saanut mitään sanotuksi. Toiselta puolen teki hänelle hyvää kuulla sellaisia sanoja, sillä hän oli aina tuskallisesti tuntenut kömpelyytensä, köyhyytensä ja sivistymättömyytensä. Toiselta puolen heräsi hänessä epäilys: tarkoittaako tuo neiti mitä sanoo? Voiko hän ajatella sillä lailla?

He olivat tulleet mäelle, jolla ei ollut mitään huviloja. Molemmin puolin tietä yleni nuorta metsää, joukossa korkeat, solakat siemenpuut, joiden vaaleat kyljet kuulsivat tähtien valossa. Metsäisestä laaksosta noustessa vaikutti paikka aukealta, taivaanlakikin tuntui siinä avartuneen. Ilma tuli tuulena vastaan ja lemusi puhtaalta kuin sydänmaalla. Metsäkin kohisi syvään, niinkuin sitä olisi ollut kokonainen korpi. Taivas oli kauttaaltaan sininen ja tähtiä täynnä. Ensin tuikkivat silmään suuremmat, sitten pienemmät ja vihdoin vilkkuili näkyviin niin pieniä, että ne välillä sammuivat. Taivaanlaki oli kuin sininen vaate, joka on pingoitettu valomeren eteen -- mutta siihen oli pistetty läpiä ja toinen on tullut suuremmaksi ja toinen pienemmäksi, sen mukaan kuinka paksut neulat ovat olleet.

He seisoivat silmäillen ylös.

-- Eikö meri ole täällä? sanoi Hilja ja kääntyi sinne päin missä taivas tuntui alenevan syvyyttä kohti. -- On! Täällä. Sehän se kohiseekin. Kuinka ihanaa! Tulkaa, tulkaa!

Ja vastausta odottamatta astui hän tiepuoleen ja riensi pensaikon syvyyttä kohti. Maa oli kuurassa. Mättäät ja pensaat loppuivat, hän tuli kalliolle, jonka revelmissä kahisi keltainen kuloheinä. Alla avautui meri. Pienet laineet lipuivat rantaan, tähdet kuvastuivat niihin, liikkuen ja läikkyen kuin vähäiset helmet, joita leikillä keikutellaan kädessä. Hilja huusi vielä pari kertaa toverilleen, mutta sitten hän kokonaan unohtui katsomaan veden sineä, joka etäämpänä vaihtui lyijynharmaudeksi. Sen yli kulki siellä täällä leveitä, valoisia soimuja. Ties mistä ne tulivat, mutta niissä oli väräjävä keveys kuin himmeässä kuutamossa. Ei tuullut, mutta silti oli veden ja metsän kohina suuri ja täynnä nousua ja laskua. Ilma tuoksui kuivalta ja kaukaiselta. Se tuli senkin etäisyyden takaa, missä taivas ja meri upposivat toisiinsa.

Äkkiä Hilja tunsi tuulen tunkevan ihoa myöten, häntä puistatutti ja hän kääntyi tielle päin. Yksinäiset männyt nousivat kuin hoikat pilarit huimaavaa sineä kohti. Hän huomasi olevansa yksin ja muisti kävely toverinsa.

-- Herra Mataristo, missä te olette?

Ei ääntä. Ei vastausta.

Hilja hämmästyi.

-- Herra Mataristo? Minne te olette mennyt? Ettekö kuule minua...

Silloin hän näki hänen seisovan puuta vastaan, jolla ei ollut oksia kuin latvassa, ja hänen kasvonsa olivat oudon valkoiset.

-- Ah, siinähän te olette! Minä jo ajattelin, minne te menitte. On niin kaunista, että tekisi mieli olla täällä koko yön. Mutta tulee kylmä. Täytyy olla järkevä. Joko lähdemme... Mutta mikä teidän on? Oletteko kipeä?

Nuori mies vapisi niin, että hampaat löivät vastatusten. Hänen käsivartensa riippuivat jännittyneinä sivuilla, ikäänkuin hän niihin olisi suunnannut koko voimansa ja niiden kestämisestä olisi riippunut olemassaolo.

Hilja likeni vähän peloissaan, katsoi häntä silmiin ja peräytyi. Hänen kasvonsa olivat kuoleman valkoiset ja silmissä paloi jäytävä kammo. Hiljan mieleen johtui neiti pitsikauluksessa -- tässä käy varmaan samalla tavalla! Ja hän tuli neuvottomaksi ja ajatteli, että on parasta lähteä nopeasti hakemaan apua. Mutta sitten hän päättäväisesti meni hänen eteensä ja rupesi rukoilemaan kuin henkensä edestä.

-- Mikä teidän on? Teidän täytyy sanoa! Mitä te ajattelette? Olettehan kipeä. Se on se entinen kipu, ei se ole muuta. Tuntuuko samalla tavalla? Lähdemme pois ja kutsumme lääkärin. Nojatkaa minuun, minä autan teitä. Ei, kuulkaa, nyt ei teillä ole oikeutta olla minulle noin tyly. Miksi te työnnätte pois käteni ikäänkuin minussa olisi tarttuva tauti. Teettekö te nyt oikein?

Hyvän ajan perästä sai Mataristo kalisevin hampain suustaan:

-- Kyllä minä pääsen.

-- Sitä parempi! ilostui Hilja siitä, että oli onnistunut houkuttelemaan hänet edes puhumaan. -- Mikä teille taas tuli! Minusta aivan tuntuu siltä kuin te hautoisitte jotakin epäluuloa minua vastaan. Onko se niin? Sitten minulla on oikeus vaatia, että te sanotte sen. Ja teidän itsenne tulee parempi olla. Sanokaa edes, olenko oikeassa.

-- En minä voi sanoa mitään.

Matariston ääni soi outona. Hiljan jalkoja paleli ja hän tömisteli niitä maahan.

-- Ettekö te nyt ymmärrä kuinka kiusallista tämä on minulle. Luotatteko te minuun niin vähän, ettette voi puhua.

-- Te ette kestäisi sitä, sanoi Mataristo äänellä, joka kumisi kuin kuilu, kun siihen heitetään kivi.

Hilja vetäytyi askeleen taaksepäin, huojutti hetken päätään kuin läpipääsemättömän ongelman edessä ja löi vihdoin äkkiarvaamatta kaikki leikiksi:

-- Vai haudotte te niin kauheita asioita, etten minä kestäisi niitä kuulla. Hautokaa sitten yksinänne, kunhan vain tulette pois.

Leikki ei tehnyt sitä vaikutusta, jota Hilja vaistomaisesti oli odottanut. Nuori ylioppilas pysyi hetken liikkumattomana, sitten nousivat hänen kätensä koukistuneina, niinkuin hän olisi nostellut painoja. Nyrkit avautuivat ja likenivät haraten kaulaa. Samassa pääsi häneltä parahdus ja hän suistui maahan.

Hilja putosi polvilleen hänen viereensä ja tarttui hänen olkapäihinsä. Mutta samassa täytyi hänen loitota, sillä hän tunsi kosketuksensa vaikuttavan kuin polttoraudan. Neuvottomuus kiihtyi hänessä jo hädäksi, hän ei käsittänyt minne joutuisi. Hän käytti ainoaa keinoa, mikä hänellä oli jäljellä: hän puhui hellästi ja rauhoittavasti kuin sairaalle lapselle. Matariston kädet kasasivat suonenvedontapaisiin otteisiinsa kuloheinää. Vihdoin hän puhkesi puhumaan kuin koskesta päästäen:

-- En minä voi puhua. Minun täytyy kantaa se yksin. Ette te ymmärtäisi kuitenkaan. Meikäläisen elämä on niin kauheaa alusta loppuun asti.

Hän nousi istumaan ja tuijotti käsiinsä, jotka olivat märät ja tahmeat.

Nyt se tapahtuu, nyt se tapahtuu! ajatteli Hilja nähdessään hänen liikuttelevan käsiään. Hän oli kuullut, että mielipuolet joskus tekevät sillä tavalla. Hädissään puhkesi hän houkuttelemaan:

-- Mennään pois, hyvä, rakas herra Mataristo. Minun on niin kylmä. Tulen varmasti kipeäksi...

Mataristo nousi heti. Ei hän oikonut vaatteitaan eikä hän huomannut, että pani hatun takaraivolle kuin juopunut. Ei hän myöskään pyyhkinyt kyyneliä, vaikka posket kiilsivät märkinä. Hilja nosti maasta hänen toisen kintaansa. Hän ei kiittänyt, kun hän ojensi sen hänelle. Hänen käyntinsä oli raskas ja huojuvainen, kuten humalaisella. Hiljan sydän sykki kiivaasti. Kunhan he vain onnellisesti pääsisivät kotiin!

-- Mitä te tiedätte maailmasta, sanoi Mataristo äkkiarvaamatta ja heristi nyrkkiä edessänsä. -- Teillä on äiti ja koti ja sulhanen. Toista on meikäläisen.

Hänen sanansa jättivät jäätävän äänettömyyden. Hilja iski katseensa läpi pimeyden hänen kasvoihinsa ja käsitti, ettei tässä ole kysymys hulluudesta, vaan jostakin painavasta surusta. Voimakas myötätunnon jakamisen tarve valtasi hänet, hän vain ei löytänyt sanoja ja he astelivat hyvän aikaa ääneti.

-- Sanokaa minulle nyt ne kauheat asiat, alkoi Hilja vihdoin. -- Minä olen valmis kuulemaan murhista, varkauksista, kavalluksista...

-- Ettekö pahemmista! keskeytti Mataristo.

Hilja tuijotti häneen.

-- Mitä pahempaa voi olla? No niin, jos on, niin antakaa kuulua. Olen valmis kaikkeen.

Mataristo katsoi häneen tutkivasti ja näytti olevan kahden vaiheilla.

-- Ette siihen, sen tiedän varmaan, sanoi hän vihdoin ja sulkeutui samassa.

Hilja kuuli äänestä, että hän jo katui äskeistä avomielisyyttään.

Hiljaa rupesi suututtamaan. Hänen suuhunsa tuli ylpeitä, katkeria sanoja ja hänen täytyi alituiseen muistuttaa itselleen, että tuo ihminen sentään lopultakin on sairas. Mutta oliko tuo nyt lupa sairaankaan murjottaa tuolla tavalla! Häntä ei enää haluttanut astua rinnan Matariston kanssa, vaan hän siirtyi toiselle puolelle tietä ja koetti unohtaa hänet. Hän koetti päästä yksinäisyyden mielialaan ja nähdä vain metsän ja tähtitaivaan, mutta ne eivät enää tulleet likelle, vaikka hän upotti silmänsä niihin. Hän kävi kiinni arpajaisiltamaan, jossa hän pian tanssii ja on kaunis, mutta kielelle tuli harmistuneita sanoja, jotka tarkoittivat Mataristoa. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa hänelle: menkää te vain edellä, tai jääkää tänne. Kyllä minä tulen toimeen yksinäni! Mutta hän pelkäsi ehkä sentään juopuneita... Jos onkin kipeä, niin ei toki saa kohdella toista tuolla tavalla! Hän päätti kostaa hänelle sillä, ettei puhu sanaakaan. Jollei Mataristo puhu, niin vallitkoon äänettömyys. Äänettömyys vallitsikin, käyden hetki hetkeltä tuskallisemmaksi.

Hiljaa väsytti, askel painoi, hattu liimaantui kiinni otsaan, joka oli hiessä. Koko ruumis oli hiessä, märät helmat loksahtelivat kävellessä ja takertuivat jalkoihin. Ne painoivat, kaikki painoi.

Hänen oli paha olla, häneen iski avuttomuuden ja hädän tunne, hän ei kestä tätä, hän purskahtaa itkuun.

Elämä on sentään surkeaa! Äsken hän käveli ihmisen rinnalla, joka ymmärsi hänet ja luotti häneen. Nyt on sama ihminen mykkä ja kulkee vieraana hänen vieressään. Kuinka saattaakaan ihminen, joka äsken oli niin likellä, olla niin kaukana?

Hän koetti kiirehtiä eteenpäin, vaikka tuntui siltä, että hän kompastuu helmoihinsa. He kulkivat oikullisesti, vuoroin ajaen toisiaan takaa, vuoroin jättäytyen jäljelle. He olivat joutuneet kahdenpuolen kuilua eivätkä voineet ojentaa toisilleen kättä sen yli. Heitä painoi äänettömyys kuin kahle, mutta he eivät löytäneet vapauttavaa sanaa. He tulivat rientomarssissa huviloiden ohi, jotka nukkuivat talviuntaan, he olivat hiestyneitä ja uupuneita ja kyyneleet pyrkivät rintaan. Tuntui helpotukselta, kun lyhdyt tiepuolessa rupesivat tihenemään ja kaupungin tulet vilkkumaan. Jokainen vastaantulija oli tervetullut, sillä hän johti heidän ajatuksiaan pois heistä itsestään. Vihdoin he jo saattoivat puhua.

-- Kas kun tuli kuuma, sanoi Mataristo, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Niin tuli, vastasi Hilja ja puri kokoon huulensa, jottei itkisi.

Jonkin toisenkin vähäpätöisen lauseen he vaihtoivat.

Maa oli jo ihan roudassa. Töölönlahden rannat vetäytyivät riitteeseen, junan vihellys vihloi ilmaa, penkereelle, joka jakoi lahden kahtia, oli korkeiden pylväittensä neniin syttynyt sähkölamput. Alhaalla tuikkivat punaiset, vihreät ja keltaiset valot. Maa alkoi hiljalleen jyrytä ja täristä. Juna tuli. Se ei vaikuttanut kuten ennen iloisesti -- se uhkasi kuin onnettomuus. Hiljalle tuli se tunne, että pitää paeta. Mutta hän oli liian voimaton. Menköön hänen päällitseen -- ei kukaan kumminkaan vältä kohtaloaan. Ja jyrinä likeni likenemistään. Vingahdus vihlaisi ilmaa, savu peitti hänet paksuun pilveen ja hänestä tuntui siltä, että hänen sydämensä seisahtui. Mutta se alkoi taas lyödä, jyrinä hiljeni ja hän seisoi yksin tiellä pimeässä. Miksei onnettomuus tullut, miksi hän jäi tähän?

Hetkisen perästä seisoi Mataristo hänen rinnallaan ja Hilja muisti kaikki mitä heidän välillään oli ollut. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut puhua, mutta Hiljan ei enää tehnyt mieli kuulla.

-- Mitähän kello saattaa olla? kysyi hän väsyneesti.

Mataristo otti kellonsa ja katsoi sitä lyhdyn alla.

-- Kymmentä vailla kymmenen.

-- Niin paljon -- hyvänen aika! Eikö se ollut viisi, kun me läksimme? Olemmeko me olleet niin kauan?

-- Minun kelloni käy ehkä vähän edellä.

-- Minulla ei ole avainta. Pääsemmeköhän me sisään?

-- Minulla on.

He kävivät niin paljon kuin pääsivät. Hiljan märät helmat läiskivät hermostuttavasti. Laiturin luona, missä vaimot olivat olleet pesemässä, tuli vastaan kaksi ajuria, kummankin rattailla herra ja nainen. Hevoset menivät täyttä ravia ja nauru kuului rämisten. Kulmassa raitiovaunujen kiskojen välissä asteli poliisi verkalleen, paperossia poltellen. Elokuvateatterin luona oli niin paljon kansaa, että täytyi pujotteleida ohitse.

Kotiovessa, kun Mataristo oli avannut päästääkseen hänet sisään ja yritti sanoa hyvää yötä, lähteäkseen talolle syömään, tuli häneen taas jonkinlainen toveruuden ja säälinsekainen tunne ja hän pyysi Mataristoa tyytymään voileipiin kotona, että pääsisi ajoissa nukkumaan.

Mataristo kiitti ja tuli.

Maali oli kaikesta päättäen ollut levoton Hiljan pitkästä viipymisestä. Hänen kasvoillaan oli huolestunut jännitys, kun hän tuli eteiseen, mutta se muuttui ihmetykseksi, kun hän näki Matariston Hiljan seurassa. Nähtävästi he olivat sopineet, että lähtevät yhdessä -- vai niin, vai! Kun Maali vielä näki Hiljan märät hameenhelmat, synkkeni hänen muotonsa ja hän hävisi sanaa lausumatta. Hilja ymmärsi, ettei Maalilta nyt ole hyvä pyytää mitään, hän otti kaapista pienen ruokaliinan ja vaihtoi sen omalle lautaselleen, ainoalle joka oli katettu pöytään, ja pyysi Mataristoa istumaan.

Rientäessään keittiön käytävän läpi, mietti hän miettimistään millä sanoilla lähestyisi Maalia.

-- Voi, voi, Maali kulta, tällainen onnettomuus on tullut! sanoi hän ja näytti liepeitään.

Maali ei kääntynyt eikä liioin puhunut.

-- Mitä me nyt teemme niille...?

Maali kaasi vettä teekannuun ja päästi kahvikupin kilahtaen hellalle.

-- Maali kulta, eihän Maali suutu!

Maali meni kolisevin askelin vesijohdolle ja päästi veden tulemaan ryöppynä. Hilja riisui kengät ja otti käytävän naulasta vanhan hameen.

-- Onko täällä käynyt joku?

-- Eihän tässä ole muuta ehtinyt kuin juosta avaamassa, vastasi Maali äreästi.

-- Keitä kummia täällä sitten on käynyt? sanoi Hilja iloissaan siitä, että tulivuori purkautui.

-- Ensin kaksi herraa. Keitä lienevät olleet. Lupasivat tulla huomenna kello kaksitoista. Sitten Elsa neiti joka käski sanoa, että tanssiharjoitus on tänään eikä huomenna. Sieltä on sitten yhtämittaa soitettu ja kysytty, eikö neiti jo ole tullut. Sitten kävi maisterin sisar, se Mariana neiti...

-- No jo nyt jotakin! päivitteli Hilja.

Kyllä ne nyt Vaarnakoskella olivat sadatelleet häntä, mutta mistä hän saattaa tietää, että he muuttavat tanssiharjoituksensa! Ja mitä kummaa Marianne on tahtonut?... Hilja otti teetarjottimen ja riensi ruokasaliin.

Mataristo oli jo syönyt. Kun Hilja tuli, istuutui hän uudelleen. Hän näytti vaivautuneelta eikä katsonut Hiljaa silmiin. Hilja oli niin omissa ajatuksissaan, ettei hän sitä huomannut.