Part 9

Helsingistä vei Jannsenin perheen matka Tampereelle, rankkasateessa tosin, ja sieltä Kangasalan kuuluisien vesistöjen varsille. Janakkalassa olivat he tilaisuudessa tutustumaan ruotsalaisen vallaskartanon suviseen interiööriin. Heidän oppaansa, C.G. Swan, kuvaa käyntiä parooni Boijen omistamassa Hakoisten kartanossa seuraavasti:

"Hakoisten linnassa oli tavallisuuden mukaan kosolta vieraita, monta kymmentä, kuten englantilaisessa maahovissa. Parooni Boije oli äskettäin itse palannut Riian maanviljelysnäyttelystä, joten hänellä ja Jannsenilla oli kyllin puheenainetta. Sensijaan minusta tuntui, kuin olisi naispuolinen aatelisjoukko, jollei juuri halveksivasti, niin kuitenkin jonkinlaisella oudostelevalla uteliaisuudella tai kylmäkiskoisuudella katsellut Lydia-neitiä, joka kuitenkin esiintyi varmana ja komeimpana kaikista. Ainakaan he eivät tuntuneet erittäin ihastuneilta, kun hän pyynnöstä istuutui pianon ääreen ja lauloi: 'Mu isamaa, mu õnn ja rööm!'"

Janakkalasta lähdettiin viimeiseen vierailupaikkaan, Lopen pitäjään Yrjö-Koskisen Leppälahti nimiselle maatilalle, jossa vieläkin näytetään suurta kiveä, minkä Yrjö-Koskinen ihastuneelle Koidulalle lahjoitti, ehdolla, että kivi saisi jäädä paikalleen, Koidulan nimikkona.

Niin oli siis Koidula saanut nähdä palasen Suomen kesäistä luontoa, Kangasalan suuripiirteisistä järvimaisemista Lopen lempeään idylliin saakka. Kautta koko matkan näyttää häntä seuranneen korkea, onnea uhkuva tunnelma. Vastaantulevan hääsaattueen nuorelle morsiamelle hän jakaa osan Helsingistä saamistaan kukista, oman onnensa kylläisyyden tunnossa. Yksitoikkoisen rautatiematkan kestäessä, joka vie hänet taas kotia kohti, hän valveilla, unta saamatta, elää uudestaan kaikki toivioretkensä muistot.

Ja kotiin päästyään, ahtaaseen tarttolaiseen ullakkohuoneeseensa, hän kirjoittaa. Millainen kirje! Aito naisellisesti, Eevan älyllä sommiteltu, keimaileva ja tosi samalla. Kirje, joka avaa vastaajalle kaikki mahdollisuudet, mutta epäsuotuisassa tapauksessa sallii kirjoittajansa naisellisella kunnialla peräytyä, kirje, johon rakkaudentunnustus, kosintakirje, olisi ollut ainoa oikea ja epäilemättä odotettu -- vastaus.

Mutta nuori, kahdenkymmenenneljän vuoden vanha suomalainen, vilpitön, kirkas luonne, johon yhtyi niin paljon harvinaista ritarillisuutta ja sydämellisyyttä, ei ollut hänkään se mies, joka olisi jaksanut vastaanottaa Koidulan koko rikkaan olemuksen, sitä taakkana tuntematta. Tympäisikö häntä Koidulan liian kuohuva, liian voimakas olemus, epäilyttikö oma alkava sairautensa, josta hän kirjeessään puhuu? Hän on epäilemättä tuntenut suurta ja todellista mielenkiintoa Koidulaa kohtaan, ollut ylpeä "Viron ensimäisen naisen" ystävyydestä, juhlatunnelman huumeessa ovat hänen tunteensa lyhyen aikaa lähenneet rakkauttakin, mutta ratkaisevalla hetkellä varoittaa häntä jonkinlainen vaisto. Hän epäröi, ja hetki menee ohitse. Hänen vastauksessaan, jota Koidula ei kauan tarvinnut odottaa, on kaikesta ystävyydestä ja lämmöstä huolimatta selvästi varovainen ja peräytyvä sävy, jonka Koidula aivan oikein oivaltaa. Hän ei käytä yhtäkään niistä monista tilaisuuksista, joita Koidulan kirje tarjoo, vaan sivuuttaa taitavasti kaikki naisellisen älyn rakentamat vedenalaiset karit.

Koidula oli liian viisas ja liian ylpeä käsittääkseen vastauskirjeen muulla kuin yhdellä tavalla. Kun hän vihdoin parin kuukauden päästä taas kirjoittaa, on jo ainakin osa taistelua suoritettu, taistelua kuuman, onnenjanoisen sydämen ja kylmän, talttumukseen tyynnyttävän järjen välillä. Itseivaa on melkoisesti hänen sanoissaan:

"Olen onnellinen tietäessäni, että sinisten aaltojen takana ystävälliset ajatukset, -- par intervalles, -- kerallani askartavat. Se ei ole liikaa eikä liian vähääkään. Kiitos, että näytitte minulle niin syvän kuilun."

Ja pyörre alkaa, vinha, kuuma, epäilysten, itsesyytösten, tulevaisuuspelon, yksinäisyystunteen ja elämänjanon pyörre, johon hukkuvat toisensa jäljestä Koidulan valoisat ominaisuudet, hänen henkinen terveytensä.

Kun se vihdoin on ohitse, on jäljellä vain suuri elämänväsymys.

10.

Koidula on väsynyt, tuiki väsynyt... Hänen tahdottomuutensa elämän suhteen kasvaa päivä päivältä, ei pane hän enää rikkaa ristiin, vaan tyytyy tuijottamaan sfinksiä kasvoihin, tuntien oman elämänsä ratkaisemattoman arvoituksen, jonka selvittämiseen häneltä puuttuu tahtoa ja kykyä. Hän on vain väsynyt, loppuun väsynyt...

Hänen entinen itsemääräämiskykynsä on murrettu, aloitevoima poissa, hän on sisäisesti veltto, valmis kohtalon viskellä. Hänen välinpitämättömyytensä on niin suuri, että hän olisi kai voinut antaa arpanappulan ratkaista elämänsä tärkeimmissä vaiheissa. Hän laskee aseet, antautuu kohtalolle, jota on liian väsynyt välttämään. Yhä raskashenkisemmäksi käy ilma Koidulan ympärillä, yhä lujemmin liittoutuvat elämän vihamieliset vallat hänet umpikujaan pakoittaakseen. Hänen terveytensä on liian orjallinen, liian varhainen työ murtanut, mutta kotiinjääminen merkitsi saman työn herkeämätöntä jatkumista. Rakastetun Eugénie-sisaren kihlaus ja pian tapahtuva avioliitto uhkasivat yksinäisyydellä. Ja loppujen lopulta, -- Koidula tietää täyttävänsä pian kaksikymmentäkahdeksan vuotta.

[_Eugénie Jannsen_ joutui naimisiin virolaisen lääketieteen tohtori _Heinrich Rosenthalin_ kanssa. Hänen elämänsä ja avioliittonsa ovat olleet yhtä sopusointuisia kuin hänen oma olentonsakin. Kaikkien aikalaistensa todistuksien mukaan on hän yhdistänyt mitä hilpeimmän luonteen herkkään naisellisuuteen. Käytännöllinen, äidillinen, ympäristöönsä iloa säteilevä, lahjakas, omaamatta erikoisia taiteellisia taipumuksia, "kultainen nainen", kuten eräs silminnäkijä hänestä sanoo. Koidulan tumman ja traagillisen luonteenpohjan rinnalla on Eugénien valoisa vaaleaverisyys.

Eugénie Rosenthal kuoli vuonna 1897 syöpään. Häneltä jäi kaksi poikaa.]

Mutta yhtäkaikki, -- yksinään väsymyksestä ei sentään riippunut Koidulan kohtalon ratkaisu. Päinvastoin, hänessä näyttää yhtäkkiä kehittyneen äkillisen, epätoivoisen, harkitsemattoman teon pakko. Ainekset siihen olivat hänessä olemassa eikä vain hänessä, saman piirteen olemme jo tavanneet hänen läheisissä omaisissaan. Tulee hetki, jolloin sisäinen lieska vaatii osansa, jolloin täytyy toimia sokeasti, mitään ajattelematta, yksinomaan hetken pakoittamana, heittäytyä kuin umpisukkulaan, tietämättä, osaako uida vaiko ei... Kohtalon karkeaa ivaa oli, että Koidula tämän voiman, josta kaikki sankarilliset teot ovat syntyneet, käytti vain itse tuhotakseen elämänsä. Koidulan äkillinen avioliittopäätös on hänen elämänsä ainoa varsinainen teko.

Suomesta saapuneen ratkaisevan kirjeen ja Kreutzwaldille samassa elokuussa kirjoitetun välillä, jossa Koidula jo tunnustaa olevansa morsian, on tuskin kahta viikkoa. Nähtävästi on Koidula heti pettymyksen ensi kiihkeydessä antanut myöntävän vastauksen pitkäaikuiselle ihailijalleen, _Eduard Michelsonille_, ja siten suin päin syössyt avioliittoonsa.

Epäilemättä tuotti tämä teko hänelle hetkellistä tyydytystä, itsensä, arvottomaksi käyneen elämänsä äkillinen poisheittäminen, leikkiminen kohtalolla, alennetun itsetunnon kosto. Mutta siinä oli muutakin. Tässä ajattelemattomassa avioliittopäätöksessä on paljon Koidulan palelevaa lapsensielua, sisäistä, turvaa etsivää avuttomuutta. Hänen tuiki väsyneelle sydämelleen teki hyvää rakkaus ja huolenpito, jotka hänelle tarjoutuivat, hän ei jaksanut turvattomuudessaan olla ottamatta vastaan tukea. Kiitollisena lämmöstä, tuiki kyltyneenä silloiseen elämänmuotoonsa ja asemaansa isänsä työkoneena, tunsi hän onnea siitä, että joku edes järjesti hänen elämänsä.

Ja kuitenkin jää yhä vielä paljon ainaiseksi selittämättäkin. Mitenkä on mahdollista, että Koidulalla, tuskin kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana, ei ollut suurempaa sielullista vastustuskykyä, suurempaa kaukonäköisyyttä oman elämänsä suhteen, että hän ehdoin tahdoin itse alistui muotoon, joka ennenpitkää oli tukehduttava hänet, tuottava hänelle henkisen ja ruumiillisen kuoleman? Missä hänen sielullinen tarkkanäköisyytensä, joka ajoissa olisi huomauttanut häntä luonteitten, taipumusten, koko elämänpiirin suurista eroavaisuuksista ja ristiriidoilla uhkaavasta tulevaisuudesta? Jotain on täytynyt olla hänessä kaikkea harkintaa voimakkaampaa. Rakkautta, intohimoa se ei ollut, mutta mitä siis oikeastaan? Mahdollista on, että siinä piili eräänlainen itsehävittämishalu, joka, vaikka käsintuntuvammassa muodossa, oli vienyt Koidulan enon ja veljen itseaiheutettuun kuolemaan. Koidulan avioliitto oli tavallaan henkinen ja täysin tietoinen itsemurha.

On ikäänkuin Koidulaa ylimielisessä epätoivon puuskassaan olisi huvittanut kääntää ylösalaisin kaikki tähänastiset elämänehtonsa, ikäänkuin hän olisi tuntenut siitä hävittämisen iloa. Sensijaan, että olisi valinnut tulevan elämäntoverinsa oman kansansa parista, hän valitsee mahdollisimman vieraan; hän, jonka elämän pääsisällön oli muodostanut kansallisuusharrastus, valitsee näille harrastuksille tuiki tunteettoman, hän, jonka koko olemus oli kauneusjanoa ja runoutta, yhdistää elämänsä puhtaimpaan proosaan.

Eduard Michelson oli moisionpehtorin poika läheltä Valgan kaupunkia, lättiläinen syntyperältään, mutta mieleltään ja kieleltään täysin saksalaistunut, ja ilman mitään suhdetta oman kansansa kansallisuuspyrintöihin. Tartossa opiskellessaan hän kuului saksalaiseen Livonia-korporatsioon, mutta oli lääketieteellisten opintojensa kautta tutustunut Jannsenin toiseen tulevaan vävyyn, Geninkan sulhaseen, virolaiseen H. Rosenthaliin, jonka kautta hän pääsi Jannsenin perheen tuttavuuteen. Ulkomuodoltaan hän oli pitkä, suurikasvuinen, "die lange Medizin" ("pitkä lääketiede") nimellä toverien keskuudessa tunnettu, koko olennossa suuri määrä ruumiillista voimaa ja miehekkyyttä, joka korvasi kasvojen vaaleaverisen karkeatekoisuuden. Hänen nuoruudenaikuinen kuvansa näyttää pitkulaiset, järeät kasvot, ohuen suun, jonka tiukassa puristuksessa on itsepäistä ivaa, ja katseen, täynnä ilmeistä kyynillisyyttä.

Silloisten ylioppilastoveriensa kuvausten mukaan edusti Eduard Michelson siihen aikaan Itämerenmaakunnissa usein tavattavaa, nyt jo paljon harvinaisemmaksi käynyttä tyyppiä, korporatsio-ylioppilasta, joka koko sielullaan antautuu korporatsio-elämän ja sääntöjen alaiseksi, niitten intohimoisessa seuraamisessa suurimman tyydytyksen löytäen. Ei mikään lakikodex sido tällaisen ylioppilaan sielua niin lujasti kuin toverielämän säännöt, joihin hän vapaaehtoisesti alistuu. Toverillinen ylioppilaselämä arvoasteikkoineen, kurinpitoineen, juomatapoineen ja miekkailuineen on hänelle kaikki kaikessa. Meluava, ilmauksissaan usein raaka vapaan Bursch'in elämä vastasi luultavasti täysin Michelsonin luonnetta, joka nuoruudessaan tarvitsi tämäntapaista karkeaa liikuntoa. Ruumiinvoimiensa ja alituisen harjoituksen kautta hän saavutti taitavan miekkailijan maineen, ottaen osaa useihin kaksintaisteluihinkin.

Ei ole helppoa luoda kuvaa Koidulan tulevasta miehestä, sitä vaikeuttaa Koidulan oma, tavallisuudesta niin suuresti poikkeava olemus. On taipuvainen etsimään vikoja itsessään harmittomissa ominaisuuksissa, koska niillä Koidulan elämään nähden on ollut niin ehkäisevä vaikutus. Michelson ei suinkaan ollut mikään huono luonne, mutta hän oli nautinnonhaluinen, raaka ja ahdas; samoin ei hän ollenkaan ollut lahjaton, päinvastoin osoitti hän lääkärintoimessaan tavallista suurempaa taitavuutta, mutta hänen henkiset harrastuksensa eivät uloittuneet varsinaisen ammattipiirin ulkopuolelle. Senjälkeen kun eräänlainen hurjistelevaisuus, johon hän ylioppilasaikoina oli taipuvainen, ehti haihtua, muuttui hän ylen porvarilliseksi, flegmaattiseksi, rakasti mukavaa elämää, hyvää ruoka- ja juomapöytää, ylipäänsä kaikkea tämän elämän hyvyyttä, ja kävi myöhemmällä iällään omituiseksi, hyvin säästeliääksi ja hajamieliseksi.

Mitään varsinaista henkistä yhteyttä ei hänellä suinkaan koskaan ole voinut olla Koidulan kanssa, on aivan mahdotonta löytää yhtymäkohtia kahdelle niin tuiki vastakkaiselle luonteelle. Mikä Koidulan pani juuri hänet valitsemaan, oli luultavasti voima koko hänen olennossaan, joka herätti turvallisuuden tunnon hänen tähän aikaan niin särkyneessä ja hajanaisessa sielussaan. Oikeastaan hän ei suinkaan ollenkaan valinnut, vaan heitti itsensä, elämänsä ja tulevaisuutensa sille, joka sattui lähinnä olemaan.

Mutta niinpian kuin teko oli tehty, näyttää varsinainen taistelu alkaneen. Päätös oli tehty epätoivon tuokiossa, mutta heti kun harkinta ehti tointua, alkoi pitkä ja kiusallinen epäröiminen. Koko syksyn, elokuusta aina marraskuuhun saakka, jolloin kihlaus julkaistiin, on Koidula yhä ollut kahden vaiheilla. Neljä kokonaista tuntia hän kulkee Jannsenin niinkutsutussa suuressa huoneessa edestakaisin tulevan lankonsa kanssa, horjuen päätöksen ja vaistomaisen pelon välillä, kuunnellen puhetoverinsa esittämiä vastasyitä ja kumoten ne taas, kuten kumosi omankin vastarintansa.

Vihdoin, 21 päivänä marraskuuta, ovat julkiset kihlajaiset, sulhasen syntymäpäivän aattona, jota sattumusta isä Jannsen käytti nuoren parin kunniaksi pitämässään maljapuheessa, luvaten syntymäpäivän sankarille lahjaksi oman tyttärensä.

On kuin nyt vasta varsinaisesti pääsisi vauhtiinsa Koidulan koko rauhattomuus. Hän ei salaa sitä ollenkaan vanhalta ystävältään Kreutzwaldilta, se kumpuaa joka kirjeestä esille, kuin alati avoimesta, sisäisen elämänpelon lähteestä. Jo kihlakorttia lähettäessään hän kirjoittaa:

"Vaikka haluaisin leikkiä laskea, hiipii ylitseni kuitenkin ihmeellisen totinen tunne, jotain menneisyyden lopputilityksen tapaista, aivan toisten päämäärien ja tarkoitusten kutsu, -- enkä minä _kuitenkaan_, kuitenkaan voi kokonaan entisestä irtautua. En ole enää liiaksi nuori, etten voisi aivan selvästi ja ilman tuulentupia kuvitella tulevaisuutta, ja joskaan en itse olisi kyllin selvänäköinen: kaikki muut, joitten mielestä minä aina olen ollut kylläkin omituinen, ja jotka sentähden tunsivat kohtaani eräänlaista pelkoa ja epämieluisuutta, he tuntevat nyt hyvän sydämensä pakoittavan minua säälittelemään, kun _tässä_ asiassa asetun aivan kokonaan heidän kannalleen. He tekevät, minkä taitavat, aukaistakseen sokean silmät."

Ja sitten, ikäänkuin itse lohdutteleidakseen: "Se kaikki todistaa minulle vain, että teen oikein kulkiessani omaa tietäni; moni ulkonaisesti loistavampi kohtalo toisi minulle, sen tiedän, terävämpiä okaita, kuin tämä vaatimaton."

Yleensä näyttää Koidulan kihlaus olleen sangen suuri yllätys hänen tuttavapiirilleen. Eräs hänen silloisista nuorista ihailijoistaan virolaisten ylioppilasten joukosta sanoo: "Me olimme kaikki peljästyneet hänen avioliittotuumistaan, emme olleet koskaan tulleet ajatelleeksi hänen menevän naimisiin. Oli kuin pyhyyden häväistys ajatella miehen vaimona Koidulaa, jolle vain platoninen rakkaus olisi ollut kyllin ylevä."

Muuan toinen Koidulan tuttavista kirjoittaa hänelle itselleen:

"Me ajattelimme, että isänmaa yksin olisi Teidän rakastettunne. Ainoastaan siinä tapauksessa, että sulhasenne eli tuleva miehenne samoin rakastaa isänmaata, tai että voitte sellaisen rakkauden hänessä herättää, tulee Teidän olemaan mahdollista työtänne kasvavalla innolla jatkaa."

Hänen valintaansa pidetään liian vaatimattomana, tulevaisuutta, joka häntä odottaa köyhän lääkärin puolisona jossain venäläisessä pikkukaupungissa, liian vähän tarjoavana. Ihmeellisen naiivi ja samalla Koidulalle kohtalokas on selvin sanoin lausuttu naimattomuuden ihanne. Se todistaa puolestaan, kuinka Koidulassa ei oltu totuttu näkemään naista, vaan melkein abstraktinen olento, vailla kaikkia maallisia heikkouksia. Muuan tapaus vaikuttaa suuresti Koidulan muutenkin raskaaseen ja aavistelevaan mielialaan. Koidula kertoo siitä kirjeessään Kreutzwaldille:

"Ette suinkaan vielä tiedä, isä, että minun on täytynyt jättää liekkeihin kaikki runoni, -- melkein kaikki, kaikki! Tämän onnettoman tappion jälkeen olen tuiki lopussa! Koko kokoelma, niitten joukossa kymmenkunta painovalmista kertovaa runoelmaa, joutui liian innokkaan palvelustytön tuhoisan käden kautta paperikoriin ja siitä uuniin. Minulle korvaamattomaksi vahingoksi, -- vai liekkö se ollut merkiksi, etten enää tulevaisuudessa kirjoittamista jatkaisi? Kaksi kuukautta on jo ohitse, enkä ole vieläkään voinut lohduttautua. Hukkaan joutuneitten joukossa oli ehkä kaikkein parhaat tuotteeni. Tunnustan suoraan, olen itkenyt katkeria kyyneleitä tämän onnettomuuden takia, minun tarinani, sisäinen tarinani, eli lauluissani!" Eräs silminnäkijä kertoo Koidulan runojensa palaessa itkeneen kuin pienen lapsen, ei mikään voinut häntä lohduttaa, hän sanoi puolen elämänsä työstä menneen hukkaan.

"Onkohan todellakin menestyksellisin luomis- ja vaikutuskauteni ohitse?" Aavistukselliset sanat, joitten oli määrä toteutua liiankin tarkalleen!

Yhä enemmän alkaa Koidulaa myös koskea ero omasta maasta ja kansasta. Juuret, jotka yksilön yhdistävät määrättyyn kansallisuuteen, useinkin niin käsitteellisiltä tuntuvat, niin suuressa määrin perintötottumuksista punotut säikeet, niitten elimellisyyden tuntee usein vasta niitten tavalla tai toisella vahingoittuessa. Kansallisuuden vaihto on aina enemmän tai vähemmän elimellinen ja syvälle menevä vaurio, jota tuskin voivat korvata yleisinhimilliset, kansainväliset näkökohdat, jotka tällaiselle yksilölle ehkä helpommin avautuvat. Tämän kaiken on Koidula jo kihlausaikanaan aavistanut.

Alussa hän kyllä kirjoittaa: "Ettekö usko, isä, että _ensi sijassa_ on ihminen, vasta toisessa _kansallisuus_, -- en tunne suhteeni omaan kansaani millään lailla avioliittoni kautta kärsivän tai muuttuvan, vaikka kihlattuni onkin saksalaismielinen." Mutta mitä lähemmäksi ero tulee, sitä selvemmäksi käy Koidulalle sen tuottama tuska. "Äidinkieli ja kotikamara, -- kuinka kauan olen kestävä vieraalla maalla, vieraan kansan keskuudessa! Kuinka pohjiin asti kotimaan juuret uloittuvat, sen näen vasta nyt, kun erosta puhutaan kuin jokapäiväisimmästä asiasta." Tehdessään lyhyen matkan Venäjälle, hän ikävöi jo niin viron kielen sointua, että vartavasten menee siirtolaiskirkkoon sitä kuullakseen, ja astuessaan taas kotimaansa pinnalle, suutelee sitä "palavasti ja kyynelin".

Eikä vaikene vaistomainen pelko avioliittoa kohtaan, joka oli tuova niin suuren ja ratkaisevan muutoksen mukanaan. Pitkiä ja pimeitä tulevaisuuden näkö-aloja aukovat seuraavat lauseet: "Olen niin väsynyt toisinaan, niin peräti väsynyt, minulta puuttuu jotain, en tiedä mitä! Ja minulla olisi nyt kuitenkin oikeastaan kyllin syytä tyytyväisyyteen. Tässä piilee olemukseni ikuinen ristiriita, jota vastaan turhaan taistelen. Kulutan itseäni sisäisesti enkä kuitenkaan pääse rauhaan."

Häitten lähetessä kasvaa yhä Koidulan hermostuneisuus:

"Olen käynyt niin hermostuneeksi, niin äärettömän hermostuneeksi, omat ajatuksenikin tuottavat minulle tuskaa, ja jos on jotakin hiukankaan tavallisuudesta poikkeavaa, kadotan yökausiksi uneni. Tällä kaikella väsytän koko ympäristöni ja jos yritän pitää kurissa liikatunteellisuuttani ja hermostunutta ärtyisyyttäni, niin on asia vain kahta pahempi. Mitä tehdä? Näin sitä pitää mennä naimisiin!"

Ja vähitellen, hitaasti tapahtuu näinä aikoina myös muutos Koidulan vuosikausia kestäneessä ystävyyssuhteessa Kreutzwaldiin.

Kreutzwald oli tähän asti tyytynyt epäitsekkään, isällisen ystävän vaatimattomaan asemaan, samalla kun hänen kirjeistään, vanhuuden viileän rauhan ohella, tuntee muuttumattoman hellyyden Koidulaa kohtaan. Niinkuin sanotaan olevan salamustetta, joka vasta parin päivän päästä erityisillä kemiallisilla aineilla käyteltynä tulee näkyviin, niin on moneenkin Kreutzwaldin kirjeeseen kätketty mitä syvimmän ja epäitsekkäimmän rakkauden ilmaisu.

Luultavasti on Koidulan avioliitto Michelsonin kanssa ollut hänelle vaikea pettymys, hänelle, joka yksin ymmärsi Koidulan sisimmän olemuksen, tiesi sen elinehdot ja aavisti sitä uhkaavat vaarat. Paitsi sitä, vaikka hän tietysti alusta alkaen oli totuttautunut ajatukseen, että Koidula kerran menisi naimisiin, ei hän jaksa siihen kuitenkaan kyllin epäitsekkäästi suhtautua. Ilmielävänä näemme kuivan sapekkaan, kaulaan saakka napitetun võrulaisen ihmishalveksijan, kumartavan kohteliaan jäykästi onnea toivottaessaan: "Sallikaa minun nyt valkeat hansikkaat ja pyöreä hattu kädessä astua eteenne!" Kreutzwaldin kirjeissä on tästä lähin, mikäli hän niitä vielä kirjoittaa, huonosti salattua katkeruutta, joka ilmenee pisteliäisyytenä ja henkilökohtaisuutta välttääkseen tyytyy vitsomaan avioliittoa yleensä.

Mitä rauhattomammaksi Koidulan kirjeitten sävy käy, sitä kipeämmin koskee hänen muutenkin sairaaseen mieleensä vanhan ystävän ainakin näennäinen muutos.

"Rakas, hyvä isä, jota minä niin kernaasti tahdon rakkaana pitää enkä varmastikaan koskaan liian matalalle arvioi, onko sitten aivan mahdotonta olla minua kohtaan tasaisen ystävällinen? Täytyykö minun välttämättä olla enkeli tai paholainen? Jollen aivan varmasti tietäisi, ettei Teillekään sentään ihan yhdentekevää ole, miten me toisiimme suhtaudumme, totisesti, minun täytyisi pitää tähänastista lapsensuhdettani Teihin valheena. Toisinaan valtaa minut ikäänkuin syvä toivottomuus, kun en näe suhteessamme sopusointua enkä varmuutta, joka sallisi sen meille puhtaaksi, häiritsemättömäksi nautinnoksi muodostua. Kuinka köyhä on elämä, todellinen elämä muutoinkin, miksi tahdommekaan väkisin tehdä siitä niin aution ja lohduttoman kuin mahdollista! Oi, että lempeä kohtalo koko iäkseni minulle soisi saman sielunvoiman, saman herkkyyden kaikelle kauniille ja hyvälle, joka minut niin usein on vienyt onnettomiin ristiriitoihin, mutta samalla tuottanut minulle puhtainta iloa! _Te_ voitte tuottaa minulle kärsimyksiä, isä, rakas isä, niinkuin vain harvat muut ihmiset, -- sentähden, oi sentähden, sydämellisesti rakastettu vanha ystävä, älkää tehkö sitä, missä sitä vain välttää voitte. Mitä rakkaampi meille joku on, sitä hitaammin, ah, mutta surullista kyllä, sitä varmemmin repiytyvät langat, jotka sielun sieluun liittävät!"

Tähänkin vastaa Kreutzwald vain vaitiololla: s.o., hän ei kirjoita. Vasta Koidulan hääiltana hän pyynnöstä palauttaa kaikki kuuden vuoden kuluessa saamansa kirjeet. Koko edellisen päivän ja yön hän on ollut työssä, on ruumiillisesti tuiki uupunut. Vähää vaille 12 yöllä hän istuutuu kirjoittamaan:

"Rakas ja kunnioitettu nuorikko, -- rouva! Vaikka vaatimanne uhri onkin raskas, se kun uhkaa riistää sydämeeni lujasti liittyneen aarteen, täytyy minun kuitenkin myöntää Teidän olevan oikeassa, kun ajattelen, että päivätyöni päätös voisi äkkiä olla käsissä, jolloin kaikki ennakkolaskut ja tuumat jäisivät täyttymättä. Meidän välillämme, -- sen voimme molemmin puolin tunnustaa, -- ei ole kynnen vertaakaan mitään tapahtunut, mikä jäljestäpäin voisi sydäntä painostaa, taikka mitä hyvä Jumala voisi syntinä pitää, mutta siitä huolimatta on maan päällä hyvin paljon ihmisiä, joitten on mahdoton käsittää, että sukulaissielujen välille voi syntyä palava ystävyys. Siitä asiasta voisin paksun kirjan kirjoittaa, jollei mielestäni olisi vahinko huonojen ihmisten pahuuden takia mustetta ja paperia pilata."

Koidulan häät olivat helmikuun 19 päivänä vuonna 1873. Vihkiäiset tapahtuivat Jannsenin talossa, Tiigikadulla, kello 11 aamupäivällä. Vieraita ei ollut paljon, ainoastaan ahtain tuttavapiiri, enimmäkseen nuorta väkeä. Pappi, joka nuoren parin vihki, oli valinnut seuraavan lauseen Ruthin kirjasta puheensa pohjaksi:

"Mihin sinä menet, sinne minäkin, sinun kansasi on oleva minun kansani."

Siihen aikaan ei ollut vielä rautatieyhteyttä Tarton ja Pietarin välillä. Nuori pari ajoi sentähden 130 virstaa kyytihevosilla, ennenkuin pääsi jatkamaan matkaa rautateitse ja sitten jäitse uuteen kotiinsa Kronstadtiin.

IV

HILJAINEN KOHTALO

11.