Part 8

Luuvalo palaa kahta vaikeampana ja aiheuttaa moniviikkoisen toimettomuuden, joka töitten sillä väliin kasaantuessa, hermostuttaa häntä yhtä paljon kuin työn tuottama rasituskin. Jotain on epäkunnossa, hän tuntee luonteelleen ennen vierasta tyytymättömyyttä, tuntee ympäristönsä, työnsä kuin kahleina. Luultavasti juuri yksinäisyyden tunto lähentää hänet taas Kreutzwaldiin, ikäänkuin hän yhtäkkiä muistaisi rakkauden pääoman, joka hänen nimellään aina oli valmiina Võrun erakon tallessa.

Kevättalven hermostumista seuraa yhtäkkiä toukokuussa nopea nousu.

Ihmeellisen nuori ja elämää uhkuva on Koidulan toukokuussa kirjoittama kirje uskolliselle ystävälleen Kreutzwaldille. Ei mitään keväisen romantiikan välttämättömiä näyttämökoruja ole unohdettu, tässä ne ovat kaikki: on kuutamoa, on kaupunkilaispuutarhan kulmassa puhkeavia tuomenterttuja, on ensimäisen satakielen laulua. Jos eristääkin ajan tunneherkkyyden, jää kuitenkin kyllin nuoruuden tunneherkkyyttä jäljelle, luonnollisempaa 17- kuin 26-vuotiaalle.

"Isä Kreutzwald, maa on niin rikas vihreydestä, taivas niin rikas sinestä, ja minun sairas käteni uneksii kesken valon kuultoa niin paljon paranemisesta, etten ajattelekkaan tänään lääkärin kieltoa seurata, ikävöin niin puheluhetkistä kanssanne, isä! Teidän parissannehan saan vielä aina olla lapsi, minä, järkevä, muuten niin tuiki järkevä, varhaisvanha olento, ja te isä, te yksin ymmärrätte, millainen lapsellinen satutunnelma voi vallata mielen, keskellä heräävän maan satumaista puhkeamista, versomista ja lainehtimista, -- on kuin etsisi kaikki kaunopuheisinta ilmaisua, täydellisintä muotoa puhkeavalle elämälle. -- Ja minun mieleni on aivan samankaltainen, yhtä nuori ja ihmettelevä, ikäänkuin näkisin minäkin jokaisen versovan ruohonkorren, jokaisen tumman seljapuun nupun ensi kertaa."

Seuraavassa kirjeessä yhä kasvaa korostettu, haltioitunut mieliala:

"Ah rakkahin isä, mitä minun on tekeminen! Ulkonahan on viheriäistä! Näillä autereen täyttämillä, nuppuja paisuttavilla päivillä on vakaumuksen voima, jota jokaisen sydänparan täytyy totella! Mutta miksi juuri valitsen Teidät, Teidät, isä rukka, ylikuohuvan tunteeni väyläksi? Niin, tietänenkö sitä itsekään? En monestikaan ymmärrä, minkätähden hilpeäin, iloisten kasvojen parissa, jotka kaikki hymyilevät heräävälle elämälle, pysyn niin hiljaisena, niin vaiteliaana enkä löydä ainuttakaan sanaa kaikelle, mikä kuitenkin syvällä sisimmässäni minua niin valtavasti liikuttaa. Kadotan kärsivällisyyteni, kun kuulen tätä rikkaasti levitteleivää kauneutta selostellen ylistettävän, en voi puhua siitä, vain katsoa ja kuunnella ja sieluuni juoda kaikkia tuoksuja ja värejä ja muotoja. Isä, nyt haluaisin matkustaa, -- avaraan, nauravaan, vihertävään, puhkeevaan mailinaan!"

Näin heleät ovat tämän ajan heijastuskuviot Koidulan sielussa. Ja tekisimme viisaammin, jos tyytyisimme vain niitä tarkastamaan. Kaikki muu, mitä selitykseksi voi lisätä, on ylen jokapäiväistä, lapsellisuudessaan hämmästyttävää. Koidulasta itsestään, -- ulkopuolisista tekijöistä huolimatta, -- kumpusivat luonnonpakosta, hänen oman olemuksensa lakia noudattaen uudet voimat.

Hänen heräävä aisti-ilonsa, joka tuntuu suhteessa ulkopuoliseen luontoon, on täynnä raikkautta, tuore kuluttamattomuudessaan. Näillä silmin hän näkee todella mailman ensi kertaa.

Joka lauseessa värisee onnen odotus, kärsimätön ja myöhäinen. Mitä merkitsee sen rinnalla, että etsiessämme episodin vaiheita, päädymme johonkin tuiki tavalliseen ja vähäpätöiseen rakkausjuttuun? Korkeintaan voi Koidulan traagillisuus kasvaa silmissämme, nähdessä kerta toisensa jäljestä hänen harhaotteensa. Hänen älyltään puuttui käytäntöön soveltamisen mahdollisuus, hän, teoreettisesti hyvä psykologi, on osoittanut suhteissaan ihmisiin suurta lyhytnäköisyyttä.

Seuraavan rakkaussuhteen synnyttämä murros oli ratkaiseva, mutta ensimäinen oli syvempi, sen murtoviiva näkyvämpi. Koidula ei ole ehkä koskaan kirjeissään tavannut niin yksinkertaisen korutonta, niin uskottavaa ilmaisua itselleen, kuin kertoessaan Kreutzwaldille kaiken olevan ohitse. Liian kireälle pingoitettu paatos, joka osaksi kuului Koidulan olemukseen, osaksi aikaan, ei enää tunnu ontolta, sen täyttää todellinen tuska.

On epäilemättä erehdys pitää viehätysvoimaa, mikä Koidulalla tunnustetusti oli myös juuri aikansa miehiin nähden, etupäässä naisellisena vetovoimana. Ei ole unohdettava, kuinka perinpohjaisesti Koidula erosi senaikuisesta baltilaisesta naisesikuvasta, kodin ahtaaseen piiriin suljetusta naisesta, kuinka varhain hän toteutti itsenäistä työtä tekevän, joskaan ei riippumattoman naisen ihanteen. Paitsi sitä oli hän, -- ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta, -- liian totinen, liian tosi, liian suora; niin, hänen kauneutensakin oli suuripiirteistä ja jyrkkää lajia, vailla varsinaista pehmeyttä; häneltä puuttui monta viehättävää, naisellista heikkoutta. Tunne, jonka hän herätti, ei ollut kuin poikkeustapauksissa varsinaista rakkautta, miehen ja naisen välistä tunnetta. Se oli pikemmin ihailua, -- tietyn välimatkan päästä; epämääräinen, runollinen mieli-ala, melkein kuin taideteoksen synnyttämä. "Hän vaikutti meihin kuin kreikkalainen jumalatar", tunnustaa eräs hänen nuoria ihailijoitaan. Hänessä oli jotain julkisuudelle, kaikille kuuluvaa, hänessä rakastettiin ruumiillistunutta aatetta, oli muotiasia puhua hänen kuultensa, vaihtaa kirjeitä hänen kanssaan, hän oli kuin kaikille näkyvä, koruommeltu lippu, joka kaunisti kansallista asiaa, ei muuta. Niin paradoksilta kuin se kuuluukin, ei ollut myöskään miehiä häntä varten; hänen ikäisensä, virolaisiksi lukeutuvat, sivistyneet miehet olivat sormin luetut; oli vain yksityisiä, opintouransa alussa olevia nuoria ylioppilaita, säännöllisesti Koidulaa nuorempia. Tosin ei kansallinen muurijärjestelmä siihen aikaan ollut vielä nykyiseen kaikkisulkevaan muotoonsa kehittynyt, mutta kuitenkaan eivät kosketukset muihin kansallisuuksiin voineet olla suuret, ja Koidulan valintapiiri oli sentähden mahdollisimman ahdas.

On hyvin luultavaa, että Koidula itse oli täysin tietoinen ihailun etäisyydestä ja persoonattomuudesta, joka häntä ympäröi. Joka tapauksessa tuli hetki, jolloin se lakkasi häntä tyydyttämästä, kylmältä ja verettömältä vaikuttaen. Tuli hetki, jolloin isänmaallinen innostus alkoi tuntua liian käsitteelliseltä, ja kiintymys Kreutzwaldiin vetäytyä ikäeron luonnollisiin rajoihin.

Koidula on rakastanut kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana, kuten muuten rakastetaan varhaisimmassa nuoruudessa, esinettä valitsematta. Jos milloinkaan, sopii rakkaudelle tänä ikäkautena iänikuinen epiteetti _sokea_.

Mitä tiedämme oikeastaan Koidulan ensimäisestä varsinaisesta rakkaudesta? Toden teolla ja suoraan sanoen, sangen vähän. Yksityisseikat sen kulussa peittyvät täydellisesti hämärään, emme edes tiedä, mikä oli syynä sen nähtävästi äkilliseen loppuun. Minkä me varmasti tiedämme, on, että tämä kiihkeä ja myöhäinen rakkaus on ollut olemassa, että se on herättänyt Koidulassa ennen tuntemattoman ja täyteläisen elämäntunnon, samoin, että se syystä tai toisesta nopeasti särkyi, kutsuen vuorostaan esiin Koidulan sielusta ensimäiset varsinaiset traagilliset tunnot, jotka siihen myöhemmin niin täydelleen kotiutuivat.

Joka tahtoo, voi seuraavista Kreutzwaldille osoitetuista sanoista yrittää uudelleen rakentaa Koidulan lyhyttä ja kohtalokasta rakkaustarinaa. Kreutzwald oli epäillyt C.R. Jakobsonia ystävättärensä syksyllä 1870 puhkeavan alakuloisen mielialan aiheuttajaksi. Koidula sensijaan torjuu jyrkästi kaikki syytökset ja kirjoittaa:

"Tahdonpa kertoa Teille tarinan, isä! Olin antaunut kasvatusopin alalle, minulla kun oli suuret ajatukset kyvystäni, mutta kun luulin saaneeni kasvattini oikein järkeväksi ja viisaaksi ja maltilliseksi, teinkin kiusallisen havainnon, että olinkin tehnyt hänet vain -- haaveelliseksi, sanokaamme. Se koski minuun kovin, minä panin kasvatusoppini taas hyllylle -- voilà tout!"

Uskallettua olisi epäilemättä leimata ketään määrättyä henkilöä, niin vähän täydellisesti varmaa tiedämme. Eräässä samankeväisessä kirjeessä C.R. Jakobsonille puhuu Koidula "kasvateistaan", joitten joukkoon hän muuten lukee Jakobsoninkin. Samoilta ajoilta on Koidulan jälkeenjääneiden paperien joukossa kaksi edellämainitulle sanomalehdentoimittaja H. Fr. Czieschille kirjoitettua kirjettä, -- palautettuja, lähettämättömiä, vaiko yksinkertaisesti jäljennöksiäkö, on vaikea sanoa, -- joissa Koidulan tavanmukaisen kirjekeimailun alta kuultaa tavallista suurempi persoonallinen mielenkiinto. Hans Friedrich Cziesch oli jo Pärnussa postiharjoittelijana ollessaan tuttu Jannsenin perheessä. Koidula nimittää häntä eräässä toisessa kirjeessä Jakobsonille "ystäväkseen". Mitään sen lähempää ei ole suhteesta tunnettu, eivätkä liioin Koidulan kirjeet Czieschille epämääräisyydessään ja ylimalkaisuudessaan oikeuta mihinkään varmaan päätökseen.

Yhtä vähän oikeuttaa siihen toisen nuoren miehen persoonallisuus, joka kesällä v. 1870 yhdessä Jannsenin ja hänen tyttäriensä kanssa otti osaa ennen mainittuun Aleksanterikoulun perustamismatkaan Helmen ja Tarvastun pitäjiin. Erään tiedonannon mukaan olisi hänen ja Koidulan välillä jo keväällä kehittynyt molemminpuolinen, kiihkeä rakkaussuhde, johon omaisten sen kompromettoivan luonteen takia täytyi sekaantua. Hänen suuri nuoruutensa, -- hän oli vain kahdenkymmenen vuotias ja lukion yläluokkalainen, -- sopisi kyllä Koidulan sanoihin "kasvatistaan". Toiset tiedonannot sensijaan, -- yhtä läheisistä lähteistä kuin edellinenkin, -- kieltävät puolestaan oletukselta kaiken todenperäisyyden. Niin ei tätäkään tietä pääse sen pitemmälle.

Mutta mitä merkitsevät oikeastaan kaikki yksityisseikat tapauksessa, jossa kaikki mielenkiinto, kaikki valaistus keskittyy vain Koidulaan! Hänen kärsimyksensä todellisuus on yläpuolella kaiken epäilyksen.

Koko alkusyksystä 1870 ei ole yhtään kirjettä Kreutzwaldille. Marraskuu on jo käsissä, kun Koidula vihdoin kirjoittaa. Tuntee, että jotain on tapahtunut, vaikka selvät sanat puuttuvat, jotain pyrkii esille, kuitenkaan sanoiksi pääsemättä.

"Elämäni on köyhä, vaikka se päinvastaiselta näyttää. En voi mitään, en mitään vähästäni antaa pois, -- vähimmin Teitä, isäni!"

Seuraavassa kirjeessä on jo elämänväsymys ylivoimaista. Poissa on nyt kaava ja sovinnaisuus ja ajan romanttinen kukkakieli. Koidulan sielullisessa kehityksessä on kirje mitä tärkeimpiä.

"Kaikki liukuu ohitseni, nopeasti ja kirjavina kuvina kuten kaleidoskoopissa, -- silmät tuijottavat vain koneellisesti, sillä kiinteämpi katse koskee! Ikkunastani näen savun pystysuorana ilmaan kohoavan, ja seuraavassa tuokiossa on kohtalo sen jo saavuttanut: ilmavirta leikkii sillä kuin untuvilla, hajoittaakseen sen vihdoin kaikille neljälle ilmansuunnalle. Miksi se ei pysynyt neljän nokisen liedenseinänsä sisällä, jossa oli niin hämärä ja lämmin olla? Ylhäällä on kirkasta ja selkeää, mutta kylmä, -- kylmä!

"Kevääni on ohitse, ja kesän myrskyt ovat paljon, paljon kukkia kuolettaneet, -- tunnen itseni nyt usein niin uupuneeksi, niin loppumattoman toivottomaksi, ja kuitenkin täytyy minun nyt enemmän kuin ennen itsestäni antaa, täytyy entistä lujemmin kestää kaikki tutkivat katseet, valveilla olevat silmät, ja niihin vastata. Muutun epäluuloiseksi, ei, olen jo, -- voiko todella niin nopeasti sisäisesti vanhentua? Oi aika, jätä minulle ehdottoman luottamuksen onnekas tunne, joka kymmenesti saattoi pettyä, yhdennentoista kerran taas ihmisiin uskoakseen. En ymmärrä ihmisiä, joitten luonto vaatii huolellista, varovaista punnitsemista, kyynärän jokaisesta tunteen rahdusta, jonka he toiselle suovat. On aikaa itkeä kyllin, kun räikeä valo on silmiin sattunut.

"Oi rakkahin isä, kuinka alakuloisina päiväni vierivät! Minut on vallannut lohduttomuus, jota ei äänekäs, hilpeä pakina ympärilläni voi vaimentaa, ja hiivin niin usein kuin suinkin ylös hiljaiseen kammiooni, uneksiakseni talvinen maisema edessäni, ja kipeitä ajatuksiani kerien. Jospa voisinkin tehdä työtä! Yön uni tulisi kai silloin itsestään! Kuinka ihanaa oli, kun vielä taisin suruani itkeä, kunnes siihen nukahdin! Olenko jo liian vanha, vai eikö suruni olekkaan enään yhtä suuri? Itken nykyään niin harvoin ja nukun samoin niin vähän.

"Hyvää yötä, isä! Ulkona on pimeä, melkein yhtä pimeä kuin sisälläkin, ja hiljaiset tähdet katselevat kylmästä, korkeasta holvistaan; kummallista, että niitä nyt ikäänkuin pelkään ja niitten puhetta vältän, -- en tahdo sitä ymmärtää. Omatuntoni tosin ei ole levoton, mutta niitten säihkyvissä sanoissa on niin paljon selittämätöntä, vihlovaa tuskaa, en löydä enää entistä rauhaa tutusta kirjoituksesta. Rintaani särkee, -- hyvää yötä, isä! Mitä mahdattekaan ajatella kärsivällisyydestäni tai luonteen lujuudestani tai oikeammin sanoen kummankin puutteesta, kun kaikki nämä sivut olen täyttänyt, -- kyyneleillä!

"Onko siis _jokainen_ uusi ihminen Oidipus, jonka täytyy ratkaista elämän suuri arvoitus, vai ovatko vain yksityiset tähän onnettomuuteen tuomitut? En tiedä, minkä vuoksi olen onnettomampi, siksikö, että olen ajattelemaan, vai siksikö, että olen tuntemaan tuomittu!

"Lumenpaljous ulkona huimaa päätäni. Ah, haluan, että olisin yhtä vanha kuin Te, isä, ja Te minun ikäiseni, -- se olisi onnellisempaa, -- kaikille!"

Selvittämättä jäänee ainaiseksi tämän kiihkeän ja nähtävästi lyhyeen loppuvan rakkaussuhteen kulku. Sen syvä ja pitkälle uloittuva vaikutus Koidulan kehitykseen on haettava hänen oman olemuksensa kokoonpanosta, hänen sielunsa perityistä sairaalloisista kerroksista, jotka iän karttuessa yhä selvemmin paljastuivat. Se oli vain Koidulan sieluun vajotettu mittausluoti, joka yhdellä kertaa mittasi hänen tuhoon tuomitun sielunsa rikkaudet ja vaaralliset kuilut.

9.

Koidulan seuraava ja ratkaiseva rakkaussuhde on yhdessä edeltäjänsä kaltainen: siinäkin on pääsija Koidulan sielun refleksiliikkeillä, kaikki muu on mitä tavallisinta lemmentarinaa. Ei missään ilmene Koidulan taipumus mielikuvituselämään, niinkuin näissä hänen oikeastaan ylen viattomissa suhteissaan. Koidula eli koko elämänsä ajan mielikuvituksessa, sanoo eräs hänelle läheinen henkilö. Todellisuus tarjosi hänelle vain aineksia unielämään, jota hän herkeämättä vietti; tapahtumat kasvoivat hänen mielikuvituksessaan aina sellaisiksi, kuin hän niitä kulloinkin tarvitsi. Hänen sielunsa oli monisokkeloinen kuin kuvastinlabyrintti, yksinkertaiset kuvat heijastuivat takaisin satoina jäljennöksinä sen särmistä. Hänen tunteensa ja tuskansa ovat olleet todellisia, niin epätodellisia, niin mielikuvituksellisia, kuin niitten aihe usein oli.

Hän oli runoilija suhteitaan eläessään. Hän runoili ne uudestaan, hän loi itse sekä nautintonsa että kärsimyksensä, hänen elämänsä runo on tyhjästä syntynyt: hänen oman luovan ja ihannoivan mielikuvituksensa säteistä.

Se, että tässä tapauksessa tunnemme koko kehityskulun juurta jaksain, ei muuta vähääkään; päinvastoin, sitä selittämättömämmältä tuntuu, että Koidulan koko vastainen kohtalo on riippunut niin vähästä. Ja yhtä käsittämättömäksi jäisi Koidulan epätoivoinen teko, -- hänen äkillinen avioliittopäätöksensä, -- jollei koko ajan pitäisi silmällä pääasiaa: hänen omaa sielullista suurennuskykyään, jonka rinnalla nytkin, kuten edelliselläkin kerralla, kuten aina, kaikki ulkonainen supistuu vähäiseksi ja toisarvoiseksi. Koidulan sielu oli joutunut liikkeeseen, sitä vaarallisempaan, mitä pitempi kaari päätepisteitten, korkean ilon ja epätoivon, välillä oli. On melkein yhdentekevää, mikä oli katkaissut edellisen rakkaussuhteen, hänen oma järkeilevä harkintansako vaiko syrjäisten sekaantuminen; joka tapauksessa oli sen äkillisessä lopussa jotain väkivaltaista ja luonnonvastaista. Tunteen jännitys oli ollut ylen kireä; on aivan varmaa, että sitä seurasi hermostunut ja herkkä tila, jonka vaarallisuus oli sen vastaanottavaisuudessa. Uusia voimia, niin myöhään Koidulan sielussa heränneitä, ei mikään enää voinut tehdä olemattomiksi, niillä oli omat elinehtonsa ja vaatimuksensa.

"Kävin tänään puutarhassa ja istuin ison lehmuksen alla. Kuinka kirjavaa ja hämärää on, mitä elämäksi nimitämme! Värikkäät pilvenhattarat väikkyvät edestakaisin taivaalla, ja typerät lapset maan päällä ovat näkevinään ihania maisemia. Kaikki huojuu tuulessa, ja on silmäinlumetta!"

Nämä sanat kirjoittaa Koidula puolen vuotta kohtalokkaan kesänsä jälkeen uudelle suomalaiselle ystävälleen.

Ne ovat hyvin kuvaavat. Kaikki huojuu tuulessa ja on silmäinlumetta, rakkaus, elämä itse... Koidula on kyllin kokenut, kaiken tämän tietääkseen, omistaakseen omakseen salomonilaisen kaiken turhuuden tunnon, mutta se lankee vain kuin suloinen, houkutteleva huumauspisara hänen elämäänsä. Mitä siitä, että kaikki kuihtuu kuin ruoho, joka tänään kukoistaa ja huomenna pätsiin heitetään! Onko elämä silti vähemmän kaunis, sen unenkaltaisuus vähemmän täynnä unhoitusta? Hän alkaa aavistaa elämän nautinnon suuruutta juuri katoavaisuuden varjossa. Suloisena ja huumausraskaana nousee elämä vielä kerran hänen suoniinsa.

Mutta siinä onkin juuri tämän mielialan vaarallisuus. Hän ei ole kuin puoliksi toipunut, vain puoliksi terve, kaikki on hänessä vielä arkaa, tukipistettä vailla. Hän on vielä kuin puolipyörryksissä äskeisestä iskusta, sentähden hän menee, silmät ummessa, kohtaloaan kohti kuin unissakävijä.

On kuin näkisi hänen vielä kerran ojentautuvan oikeaa alkuainettaan kohti, kohden valoa ja juhlaa. Se on hänen traagillisen sielunsa, hänen vauhdikkaan, alati laajentumaan pyrkivän elämäntuntonsa viimeinen vapautusyritys, ennenkuin se suljetaan ahtaalle kuin pähkinänkuoreen.

Tällä kertaa tulee valo pohjoisesta, ja Suomella on kiistämätön osansa Koidulan kohtalon ratkaisussa. Aika oli optimismin ja ihanteellisuuden, ja "Suomen siltaa" rakennettiin yhtä epätodellisista ja kangastelevista kivistä kuin Viron kansallista temppeliäkin. Kuinka paljon äkkiä heränneessä suomalais-virolaisessa veljeystunteessa todella oli varsinaista, vaistomaista heimoushenkeä, on vaikea sanoa, aikana, jolloin kaikki todellisimmat ja jokapäiväisimmätkin asiat muuttuivat runoksi ja haaveeksi. Joka tapauksessa oli harrastus ja osanotto toistensa toiveista ja kansallisista voitoista molemmin puolin lahtea suuri, ja jo laulujuhlan aikaan oli Tartossa isä Jannsenin kodissa vieraillut useita suomalaisia. Koidulan harrastus suomenkieltä kohtaan oli kuitenkin peräisin aikaisemmilta ajoilta. Hän on jo varhain harjoittanut suomea, aluksi Renwallin latinankielisen sanakirjan johdolla, ja myöhemmin lukemalla suomalaisia sanomalehtiä ja kirjallisuutta. Suuren suomalaisen nälkävuoden aikana vv. 1867-1868 hän auttaa isäänsä rahankeräyksessä hädänalaisten hyväksi, ja vuonna 1870 hän lähettää omasta puolestaan 10 hopearuplaa Helsingin ylioppilastalon rakennusrahastoon, merkiten muuten nimettömään kirjeeseensä: "virolainen käsi ja sydän".

Uuden Suomettaren nuori toimittaja, maisteri _Antti Almberg_, jonka puoleen Koidula rahalähetyksellään kääntyi, oli jo varhemmin vaihtanut pari kirjettä isä Jannsenin kanssa ja tunsi varmaankin Koidulan Virossa vierailleitten maamiestensä kaunopuheisista kuvauksista. Hän, ritarillinen mies, vastaa kohteliain kiitoksin, uskaltaen arvata kirjeen nimettömän kirjoittajan, ja kirjevaihto on käynnissä.

Kirjevaihto, niinkuin niitä Koidulalla montakin oli ollut, alussa millään lailla muita merkitsevämpi, vain vähässä määrin yksilöllinen, tällä kertaa samalla onnistumaton yritys saada aikaan tajuttava yhteiskieli, suomi-viro tai viro-suomi. Mitä kirjavimpia kielellisiä epämuodostumia on tämä koe, varsinkin Koidulan kirjeissä, esille kutsunut, kummankin alkuperäisen kielen kustannuksella. Kansallinen kysymys on koko ajan kirjeissä etualalla, keskipiste, jonka ympärille muu sisältö ryhmittyy. Kuinka läpitunkeva, kuinka yksinvaltias olikaan kansallisuusaate näinä aikoina, onnistuessaan sulattamaan itseensä niin voimakkaan yksilöllisyyden kuin Koidulan! Mikä meistä nyt tuntuu vain kauniilta lauseparrelta, oli silloin sydämen kyllyydestä kumpuava vakaumus, mikä nyt tuiki kuluneelta jokapäiväisyydeltä, silloin uutuutensa viehätyksellä tehoava iskusana! On ikäänkuin ajan suuri liikkuvaisuus olisi muuttanut ihmisten kaiken tarmon toiminnaksi, mutta näivetyttänyt tyystin sielullisen erittelyhalun, varsinaisen harkinnan, -- ikäänkuin silloisten ihmisten koko sielullinen koneisto olisi ollut monta vertaa mutkattomampi.

Vasta vuoden lopulla muuttuu kirjeitten sävy läheisemmäksi. Kesä, joka toi Koidulalle niin monta taistelua ja kärsimystä, on ohitse, mainingit ovat vielä raskaat ja tuskalliset, mutta jo vuoden vaihteessa tapahtuu hänessä nähtävästi osittainen tervehtyminen. Hän alkaa täydellä todella ajatella kauan suunniteltua Suomen matkaa, johon monet suomalaiset ystävät jo aikoja ovat Jannsenin perhettä kehoittaneet. Nuori suomalainen on yhtä ihastunut tuumaan, joka toisi silminkantamiin tähän asti vain valokuvissa ihaillun Viron neidin. Arka ja tuskin tuntuva lämpö alkaa täyttää ennen niin asialliset kirjeet.

Ei mikään auta, ei äskeinen, vaikea kokemus, ei valta-asemastaan sysätyn järjen viisastelut. Koidula rakastaa pohjatuulta, "koska se tuo terveisiä Suomesta", maasta, joka on "kuin vihertävä pitsikudos, siniselle tyynylle levitetty". Meren avautuessa kypsyvät yhä matkasuunnitelmat, suomalaisen ystävän lahden toisella puolen puuhatessa vastaanottoa. Toukokuussa v. 1871 Koidula vihdoin kirjoittaa: "Matkustamme siis, isä, nuorempi veljeni Harry, -- ja iloinen, onnellinen Lydia!"

Vielä kerran on Koidulaa muutaman lyhyen viikon ympäröinyt ihailun ja juhlan ilmasto. Rikkaat, vaihtelevat päivät vastaanottoineen, kukkineen, uusine ja vanhoine tuttavuuksineen, odottivat häntä pitkän ja yksitoikkoisen työajan jälkeen, tunnustus hänen isänsä työlle, samoin kuin hänen omalleenkin. Ja hän osaa nauttia nyt, ehdottomammin kuin ennen, hänen antaumisensa ilo on välittömämpää kuin koskaan, ikäänkuin aavistus ajan lyhyydestä ja väistämättömästä pettymyksestä antaisi hänen onnentunteelleen kuumeisen kauneuden.

Heinäkuussa vuonna 1871 lähti Jannsenin perhe Suomeen. Keskikesäisestä ajasta huolimatta oli vastaanotto Helsingissä mitä sydämellisin; kutsut saapua tähän harvinaiseen tilaisuuteen oli lähetetty kaikille suomalaisuuden merkkimiehille, joista useat keskeyttivätkin pariksi päiväksi kesäleponsa. Päivällisistä, jotka Alppilassa Jannsenin kunniaksi toimeenpantiin, ottivat osaa itse Johan Vilhelm Snellman ja Elias Lönnrot, paitsi sitä Th. Rein, Yrjö-Koskinen, C.G. Swan, Jaakko Forsman, Fr. Perander, Antti Almberg y.m., ja emännän virkaa hoiti ainoa läsnäoleva suomalainen nainen, Emilie Bergbom. Pieni, mutta valittu seura, jossa suomalainen tiede ja yhteiskunta kunniakkaasti olivat edustettuina.

Eloisa on erään läsnäolleen kuvaus tästä kesäisestä juhlasta, keskellä Eläintarhan kallioita.

"Päivälliset olivat onnistuneimmat, mitä olen nähnyt. Pöydän päässä istui Snellman, joka piti vieraille saksankielisen tervehdyspuheen, lähtien suomalaisesta sananlaskusta: 'veri vettä sakeampi!' ja puhuen Jannsenin toiminnasta Viron kansan hyväksi, senjälkeen kääntyen Lydia-neiden puoleen, huomauttaen hänen työstään isänsä oikeana kätenä.

"Päivällisten jälkeen kahvia odoteltaessa, kulutettiin aikaa keskustelulla. Snellman oli niin iloisella, kerrassaan poikamaisella tuulella, etten milloinkaan ole nähnyt häntä semmoisena, rupesi ritarilliseksi, täynnä leikinlaskua, ja kehoitti Forsmania ja Peranderia rakentamaan Suomen siltaa Lydia-neidin kanssa. Tyytyväisenä sitten Snellman istui käsivartensa Lydia-neidin vyötäisillä ja lausui: 'se dethär har man, guherrar, för sina fyllda 65 år!' Myöhään illalla, kun jo sydänyö oli lähellä ja ruvettiin tekemään lähtöä, hävisi Snellman ravintolan puolelle, eikä aikaakaan, niin hän jo palasi, viinimaljaa kantava palvelija mukanaan. 'Älkäämme menkö vielä', hän sanoi, 'auringon nousu on ihana, odottakaamme sitä!' Ja niin istuttiin varhaisen kesäauringon nousuun saakka, valoisassa, hämyisessä yössä, innostuksen yhä kohotessa."