Part 7

Näissä lausunnoissa, joista useat ovat annetut vuosikymmeniä Koidulan kuoleman jälkeen, on yhteistä viittaus eräänlaiseen suuressa määrin suggeroivaan voimaan, esiintyköön se sitten "runollisena tuoksuna", kuten K.A. Hermann sitä nimittää tai "lentotähden palona", jona Koidulan suomalainen ystävä sen näkee. Jotain aivan erikoista on täytynyt olla tässä nuoressa virolaisessa naisessa, jokin erityinen, mitä erilaisimpiin persoonallisuuksiin uloittuva ja vuosikausia säilyvä vaikutusvoima, jota ei ole sekoitettava kaunista naista tavallisesti ympäröivään eroottiseen ilmastoon. Hyvin mahdollista on, että useimmat näkivät hänessä ikäänkuin ruumiillistuneen aatteen, jonka vetovoima oli sitäkin suurempi, kun he itse olivat saman aatteen täyttämiä. Niinkuin Koidulan runous on agitatorista laatua, niin voi ajatella, että hänen varsinainen voimansa oli juuri agitatorisella alalla, oman hehkunsa muihin siirtämisessä. Olojen ahtaudesta johtui, ettei tämäkään kyky saanut kehittyä täyteen mittaansa, mutta edellytykset olivat kaikki olemassa. Hän näytti koonneen itseensä kaiken, mikä tähän aikaan virolaisia mieliä liikkeelle pani, mutta abstraktinen aate oli hänessä muuttunut eläväksi, palamiskulku niin voimakkaaksi, että sen säteily välittömästi tuntui ympäristössäkin.

Isänsä kotiin keräytyvässä seurapiirissä on Koidula ottanut osaa kaikkiin keskusteluihin ja suunnitelmiin. Keskustelu Jannsenin "salongissa" kiersi epäilemättä enimmäkseen kansallisen kysymyksen, ajan polttopisteen ympärillä. Syvemmässä merkityksessä yhteiskunnalliset kysymykset, luokkaero, työntekijäin ja työnantajain väliset suhteet, eivät vielä olleet ehtineet jakaa leireihin virolaista yhteiskuntaa. Suurvaltiolliset kysymykset ulottuivat vain maininkeina Emajoen rannoille, sanoin saivat luultavasti taiteelliset, kirjalliset ja sielutieteelliset ongelmat jäädä varjoon päivänkysymyksen, kansallisuusasian, rinnalla. Se oli elinkysymys, josta lukemattomat muut saivat alkunsa. Kuten aina henkisten liikkeitten murrosaikoina, oli näitä heti ratkaisua vaativia kysymyksiä ylen paljon, optimistisen tulevaisuususkon rientäessä yhdestä suunnitelmasta toiseen. Oli vaalittava yhtä eikä unohdettava toista. Kaikki oli idullaan, alullaan, joka puolella versoi. Oli kehitettävä kieltä, luotava kirjallisuus, oli perustettava lauluseuroja, harrastettava virolaista näytelmätaidetta, oli suunniteltava äidinkielisiä kouluja, oli tuettava maanviljelystä. Ja ennenkaikkea, oli puhuttava ja yhä puhuttava siitä yhdestä ja ainoasta, mikä täytti kaikkien mielet, innostuksella ja antaumuksella, minkä luova, aloitteen antava aika myötään tuo. Näitten keskustelujen keskelle on Koidula ajateltava.

Sekä sotaiset että henkiset turnajaiset on usein pidetty naisten kunniaksi. Aivan varmaan on Koidulan kauneus, vastaanottava äly ja leimahtava olemus luonut ilmapiirin, täynnä henkistä sähköä. Mutta Koidula ei ole tyytynyt ainoastaan kuuntelijan asemaan. Hänen kirjetyylistään voi päättää, mitä laatua hänen keskustelulahjansa on ollut, siksi puhekieltä se muistuttaa. Koidula ei ollut suotta isänsä tytär ja Malle Kuldkeppin tyttärentytär, sama jannsenilainen puhejoustavuus sujuttaa hänenkin sanojaan. Hän on puheessaan ollut erittäin vilkas, vastausvarma, omannut Itämerenmaakunnissa erikoisesti viljellyn sanavalmiuden, joka keskustelun kuluessa lennättelee pieniä, leimahtelevia kipinöitä puoleen ja toiseen. Vain totiset keskusteluaineet saivat hänet mukaansatemmatuksi, silloin hän saattoi istua tuntikausia, kiharainen pää taaksepäin kenossa, kuunnella ja vuorostaan leimahtaa "kuin tulenliekki", kuten hänen aikalaisensa, runoniekka Ado Reinwald, sanoo. Jos sensijaan puheenaine ei häntä huvittanut, pysyttäytyi hän jäykkänä ja totisena, ottamatta osaa keskusteluun. Naisten seurassa hän ikävystyi, kävi helposti ylimieliseksi, peloitti luotaan tavallisuudesta poikkeavilla tavoillaan, kuten asettumalla ilman muuta permannolle, jonka tempun hän taisi tehdä suuressakin seurassa, hänen mieliasentonsa kun oli istua matolla ja nojautua puhuttelemansa henkilön tuoliin.

Ei voi kieltää, paljon pingoitettua oli Koidulan olemuksessa, niin suuri osa kuin ajan pateettisuudella siinä olikin. Jo ulkoasussaankin, vaatetuksessaan hän kallistui kaikkeen erikoiseen, muista poikkeavaan. Hän rakasti kauniita vaatteita, ja hänen juhlapukunsa olivat, niinpian kuin hän itse kykeni ansaitsemaan, komeat ja kalleista kankaista, mutta eivät suinkaan varmalla aistilla sommitellut. Helminauhat, avokaulukset, silmiinpistävät hiuskoristeet, lisäsivät hänen ulkomuotonsa muutenkin eksoottista vaikutusta. Hän oli kadulla kävellessään, laahus loassa, niin erikoisen näköinen, että ihmiset kääntyivät häntä katsomaan. Huolimatta ruhtinaallisesta ryhdistään hän oli yhä ulkoasussaan huolimaton, usein epäsiisti, ja hänen vaatteensa eivät koskaan kauan pysyneet uusina, vaan näyttivät heti kuluneilta.

Jotain vastaavaa oli hänen sielullisessakin rakenteessaan, synnynnäistä teatraalisuutta, esiintymishalua, paisutettua tunteellisuutta, levotonta keimailua, kaiken todellisen tunnevoiman rinnalla. Hänen varsinaisen sivistyksensä laajuutta on vaikea mitata. Saksan kieltä hän hallitsee täydellisesti, ja se on varsinaisesti ollut hänen ajatuskielensä. Siihen hän aina turvautuu innostuessaan tai joutuessaan erittelemään vivahduksellisempaa kieltä vaativia ilmiöitä. Äidinkielensä puutteellisuutta hän sensijaan usein valittaa. "Etten rakkaasta äidinkielestäni vielä melkein mitään tiedä, sen huomaan omaksi ihmeekseni vasta nyt." Ja toisen kerran: "Nyt ei minulla ole muita opastajia äidinkielen opinnoissa, kuin lukeminen ja keskustelu isäni luona vierailevien virolaisten kanssa." Suomen kieltä kohtaan Koidula on tuntenut erityisen lämmintä harrastusta ja sitä täydellisesti ymmärtänyt, osittain puhunutkin. Samoin on hän käyttänyt ranskaa sujuvasti puheessa ja siroittaa mielellään kirjeisiinsä tuon tuostakin ranskankielisiä lauseparsia.

Hänen perehtyneisyytensä päivänkysymyksiin ja paikallisoloihin on epäilemättä ollut perinpohjainen, sensijaan voi syyllä epäillä hänen lukeneisuutensa laajuutta. Luultavasti on hänen kaunokirjallisen sivistyksensä pääosan muodostanut saksankielinen klassillinen kirjallisuus, ja hänen enimmän luetut kirjailijansa olleet Goethe, Schiller, Lessing, Uhland, Heine, Fritz Reuter, varsinkin juuri viimeinen. Tahtoisi muuten melkein uskoa, että Koidula suuren osan tiedoistaan ja sivistyksestään oli saanut seurustelusta laajasivistyksellisten, perinpohjaisia tietoja omaavien miesten parissa, joihin hän tutustui kodissaan, kuten akateemikko C.R. Wiedemanniin, tai joitten kanssa hän oli kirjevaihdossa, kuten Kreutzwaldin tai berliiniläisen akateemikko W. Schottin.

Koidulalla oli muitten lahjojensa lisäksi runsas osansa koko perheelle yhteisistä soitannollisista taipumuksista, erittäin hyvä korva ja kaunis, vaikka pienenlainen lauluääni, korkea sopraano. Kotona laulettiin paljon, Harryn, Eugenin, Koidulan ja Eugénien muodostaessa luonnollisen kvartetin. Suurella helppoudella hän myös improvisoi piaanolla ja on säveltänyt joukon lauluja, muun muassa omissa näytelmissään esiintyvät.

Kansallisista yrityksistä, joita Jannsenin kodissa suunniteltiin, oli varmaan juuri näytelmätaide Koidulan sydäntä lähinnä, ja hänen ansiokseen on luettava virolaisen näytelmän ja näyttämön synty. Vuonna 1870, jolloin Koidulan elämä on kaikkein hedelmällisin, heräävät myös hänen dramaattiset taipumuksensa. Niitten ensimäinen vaatimaton tulos on aluksi vain Th. Körnerin ilveilyn _Vetter von Bremenin_ mukaelma _Saaremaa onupoeg_ (Saarenmaalainen serkku) Vanemuisen viisivuotisjuhlaa varten. Yhtä vähän kuin näytelmäkappaleita, oli olemassa virolaista näyttämöä tai näyttelijöitä, ja sivistyneitten naisten esiintymistä näyttämöllä pidettiin tuiki sopimattomana. Kappaleen osat jaettiin sentakia enimmäkseen nuorten ylioppilasten kesken. Kuinka perheenomaista koko homma oli, näkee siitäkin, että esirippu ja näyttämökoristeet laitettiin nekin Jannsenin kodissa, ja esityksen kestäessä istui Koidula näyttämön takana pianolla säestämässä. Näytelmä esitettiin kesällä kokonaista kaksi kertaa täydelle salille ja innostuneelle yleisölle, ja syksyllä oli Koidulalla jo toinen näytelmä esitettäväksi valmiina, _Kosjakased_ (Kosiokoivut), sekin mukaelma, erään alkujaan saksankielisen kertomuksen mukaan. Kappale on edellistä itsenäisempi, tietysti jo sen kautta, että Koidula sen on itsenäisesti dramatisoinut; muuten ei se sovinnaiselta aiheeltaan eikä käsittelyltään millään lailla eroa vaatimattomasta maalaisseuranäytelmästä. Siinä esiintyvä epävirolaisuus, -- kosiokoivujen asettaminen rakastetun tytön ovelle, -- esti Koidulaa sitä painattamasta, niin virolaisen leiman kuin hän yrittikin sille muuten antaa. Kappaleen henkilöt puhuvat tuon tuostakin virolaisista sivistys- ja kansallisuuspyrinnöistä, ja käsikirjoituksen loppusanat, jotka muuten painoasiamies punaisella musteella on pyyhkinyt, sisältävät senaikuisia, nyt niin pingoitetulta tuntuvia isänmaallisia kehoituksia.

Koidula itse kirjoittaa Kosjakased-näytelmän esityksestä: "On suurenmoista, kuinka kansa haluaa näytelmiä, jokainen uusi esitys tuo yhä täydemmän huoneen. Sunnuntaina oli mahdotonta päästä liikkumaan salissa, joka oli ahdinkoon asti täynnä. Olin vaipua väsymyksestä ja uupumuksesta, kun pääsin kotiin, sensijaan näyteltiin paremmin kuin koskaan ennen. Ollappa meillä naisia, jotka osaisivat liikkua näyttämöllä, kuinka paljon paremmin kaikki kävisi. Niin siedettävä kuin veljeni Harry onkin ensimäisenä rakastajattarena ja kyläkaunottarena, ääni jo semmoisenaan tekee esiintymisen pian hänelle mahdottomaksi. Seuraavassa huvinäytelmässä koetan saada naiset näyttämölle, -- nous verrons!"

Seuraavan näytelmänsä "_Säärane Mulk_" (Sellainen Mulk) kirjoitti Koidula vuonna 1871, ja se esitettiin heti samana kesänä, samojen asianharrastajien toimesta kuin edellisetkin. Säärane Mulk on Koidulan itsenäisin ja onnistunein näytelmä, jota lukiessa täytyy valittaa, ettei hänellä ollut tilaisuutta kehittää epäilemätöntä draamallista kykyään. Edellisten kappaleiden, samoin kuin Koidulan lukuisien suorasanaisten kyhäysten pseudovirolaisuuden sijasta, on tässä todellinen virolainen ympäristö todellisine tyyppeineen, hyvällä silmällä ja leikillisyydellä nähty vastakohtaisuus ja hankaus kahden virolaisen talonpoikaistyypin, varhain varakkuuteen ja itsetietoisuuteen kohonneiden Viljandimaan "mulkkien" ja tarttolaisen talonpojan välillä. Itse aihe, -- sanomalehtiuutisesta saatu, -- ei ole vailla alkuperäisyyttä ja koomillisia tilanteita, joita tavanmukainen rakkaustarina säestää. Ei voi tosin sanoa, että Koidula tässäkään kappaleessa olisi osoittanut syvempää silmää virolaisia erikoisuuksia varten, -- hän onnistui osassaan, kansansielun tulkkina, vain silloin, kun välittömästi itse siihen antautui, ei huomiokykyään käyttäen eikä älylliseltä pohjalta.

Koidulan toiminnan ydin, hänen herättävä vaikutuksensa, ei suinkaan supistunut osaan, mikä hänellä näinä vuosina oli isänsä kodissa. Suuri vaikutusvalta on hänellä varmaan ollut laajalle haarautuvan kirjevaihtonsa kautta, joka antoi hänelle tilaisuuden ylläpitää yhteyttä kauempanakin asuvien samanmielisten ystäviensä kanssa. Henkisen vuorovaikutuksen tarve oli suuri tällaisina aikoina, eikä yksilöllinen kiintymys ollut ainoa tekijä ihmisten suhteissa, vaan samanmielisyys, saman lipun alle kuuluminen.

Kirjevaihto oli niin muodoin Koidulalle jotain aivan luontaista, saman keskustelukyvyn ilmaus, joka suullisessa seurustelussa pääsi käytäntöön, saman agitatorisen lahjan sanelema, joka pakotti hänet jakamaan omasta hehkustaan muille. Totta kyllä, Koidulan aika huonoine kulkuneuvoineen, pitkällisine postinkulkuineen, oli vielä kirjeenkirjoittamisen luvattua aikaa. Mutta ihmetellä täytyy kuitenkin, mitenkä Koidula raskaasta työtaakastaan ja yhä uudistuvasta käsivarsikivustaan huolimatta on ehtinyt hoitaa niin monta eri kirjevaihtoa yhtaikaa, ehkä vielä ihmeellisempää, että häneltä on riittänyt henkilökohtaista harrastusta niin monelle eri taholle. Paitsi _Kreutzwaldia_ on hän melkein samaan aikaan ollut kirjevaihdossa _C.R. Jakobsonin_, suomalaisen _Antti Almbergin_, berliniläisen akateemikko _W. Sekoitin, H. Fr. Czieschin, C. Wiedemannin_, virolaisen _A. Reinwaldin_ y.m. kanssa, lukuisia, vain muutamiin kirjeisiin supistuvia tuttavuuksia mainitsematta.

Kirje, tämä aika-ajoin miltei taiteena harjoitettu kirjallinen ilmaisulaji, niin vähän arkitektonista rakennetta vaativa, viehättävä ja näennäisesti niin vaivaton, satunnainen sekoitus lyriikkaa ja filosofiaa, aforismeilla ja paradokseilla höystettyä, -- kirjallinen muoto, josta Lombroso sanoo, että se on ainoa, missä nainen kykenee voittamaan miehen! Ei mikään kykene paremmin balsamoimaan jo ammoin hävitykseen tuomittua yksilöä, kuin tällainen hetkellistä, välitöntä tunnelmaa väräjävä kirje, joka on osannut vangita hapraan ja haihtuvan hetken särkyvät ajatusten ja kuvien saippuakuplat!

Tätä hienoa, läpeensä viljeltyä, äärimmäisen intimiä lajia, niinkuin sitä sekä Ranskan että Saksan naiset eri aikoina ovat harjoittaneet, eivät ole Koidulan lukuisat kirjeet. Päinvastoin, lukuunottamatta Kreutzwaldille kirjoitettuja, ei niitten kirjallista arvoa voi ylen korkealle arvostella. Ne ovat enimmäkseen sanomalehtityöhön tottuneen kynän tuotteita, nykyaikaiselle lukijalle aivan liiaksi paikallisia, liiaksi päivän kysymyksiä pohtivia. Sielullinen mielenkiinto jää melkein poikkeuksetta toiseen sijaan; ne eivät tarjoa teräviä erittelyjä, eivät hienoja havaintoja, eivät lyyrillisiä kauneuksia. Ylenpalttinen keimailu, joka toisinaan vaikuttaa tunkeilevaltakin, tekee ne tavallaan naisellisiksi, vaikka ei silti henkilökohtaisemmiksi. Sensijaan kuvastuu niissä aika; ajan harrastukset, ajan suunnitelmat, toiveet ja ilmalinnat elävät niissä hetkeen sidottua elämäänsä.

Useimpiin Koidulan kirjevaihtoihin on varmaan johtanut juuri ajan liikkuva henki, nousuajan, joka hetkeksi yhdisti ihmiset samoja päämääriä palvelemaan. Niitten tarkoituksena oli välittää tietoja ja ajatuksia, joita "ahtaan veräjän" ankaruus esti julkisen sanan palstoille pääsemästä, antaa tilaisuutta tekeillä olevien suunnitelmien pohtimiseen, tukea toinen toistaan yhteisessä asiassa, ylläpitää innostusta. Ilmielävänä kuvastuu niissä Koidulan suuri liikkuvaisuus tai ehkä pikemmin liikuntatarve, hänen synnynnäinen halunsa alati pysyä kosketuksessa ihmisten kanssa, vaihtaa ajatuksia, rikastua ja rikastuttaa muita, tartuttaa muihin oma alati palava intomielensä. Sanalla sanoen, ne olivat kansallisia lähetyskirjeitä.

Niissä on kyllä eräänlaista ystävyyttä, mutta vähemmän varsinaiseen sympatiaan, luonteitten, taipumusten sopusointuun perustuvaa, kuin harrastusten, mielipiteitten yhtäläisyydestä johtuvaa. Älyllinen pohja, miltä ne ovat lähtöisin, on selvin Koidulan vv. 1868-1870 kestäneessä kirjevaihdossa C.R. Jakobsonin kanssa. Viron ahtailla teillä eivät tietysti persoonallisuudet sellaiset kuin C.R. Jakobson ja Koidula voineet mennä toistensa ohi, heidän oli kohdattava toisensa joko vihan tai myötämielen merkeissä. Mutta rakkaussuhteen sijaan, jota näitten kahden voimakkaan yksilön kosketuksesta olisi voinut edellyttää, syntyykin vain sangen toverillinen, asiallinen, melkein kuiva kirjevaihto, jota kestää, kunnes Jakobson lopullisesti riitaantuu isä Jannsenin kanssa. On vaikea antaa edes ystävyyden nimeä tämäntapaiselle, niin kokonaan älyllisyyden rajoissa pysyvälle suhteelle. Kohtalo oli kylläkin oikukas, valitessaan Koidulan ystäviksi hänen isänsä silloisen ja vastaisen jyrkimmän ja leppymättömimmän vastustajan, Kreutzwaldin ja Jakobsonin. Oli epäilemättä suuri ero Kreutzwaldin vanhuuden ohenneesta vuori-ilmasta ja klassillisesta puhdasviivaisuudesta tulla Jakobsonin myrskytuulen pyörteeseen. Sekä Koidulaa että Jakobsonia viehätti varmaan toistensa voima, joka Jakobsonissa oli tahdon rautaa ja Koidulassa tunnekyllyyttä. Mutta siitä huolimatta kirjoittelevat he toisilleen sivumääriä kansallista rihkamaa, ja Jakobson panee joka kirjeensä alkuun juhlallisen puhuttelusanansa "auustadud sõberana!" (kunnioitettu ystävätär). Heidän suhteensa oli ja jäi älylliseksi sympatiaksi, eräänlaiseksi aivojen hengenheimolaisuudeksi.

Juuri Jakobson on kuitenkin kirjoittanut Koidulalle seuraavat muistiin syöpyvät sanat:

"Teidät ovat jumalat luoneet, että eläisitte virolaisen isänmaamme hyväksi; älkää uskaltako sitä unohtaa!"

Näillä sanoilla hän tulkitsi epäilemättä useimpien aikalaistensa käsityksen Koidulasta. Symbolin, näkyvän vertauskuvan tarve pani heidät valitsemaan siksi Koidulan, jossa heitä kaikkia sytyttävä tuli näytti vapaimmin ja valoisammin palavan. Hänen runoissaan he tunsivat omat sisimmät tunteensa ilmaistuiksi; heidän omat yrityksensä antaa muotoa samoille tunteille, eivät koskaan saavuttaneet samaa lennokkuutta, samaa korostettua kiihkeyttä, mikä heidät Koidulan hymneissä kohotti yli arkipäiväisyyden. Sentähden he ottivat hänen sanansa omiksensa, niistä tuli heidän taisteluhuutonsa, heidän uskontunnustuksensa. Tämä nuori tyttö, jonka sisäisestä elämästä he niin vähän tiesivät, oli heille todella kuten muuan heistä sanoo: "Vanemuisen tytär", laulunjumalan sukua, jonkunlainen tarunomainen olento, joka oli luotu ja lahjoitettu heille pitämään yllä kansallista tulta.

Tällainen on Koidulan tähdenlento. Niin on häntä muistettava, jos hänen meteorinkaltaista rataansa kuvitella tahtoo, -- selvimmin sentään keskellä juhlahuumausta, ympärillä vapauslaulujuhlan vapauttavat sävelet, joissa soi kokonaisen kansan heräävä ja riemuitseva itsetunto.

III

MURROS

8.

Mutta juuri nyt, elämän huippukohdassa, saavuttaa kohtalo Koidulan. Juuri nyt, kun hänen persoonallisuutensa näyttää pääsevän täysiin oikeuksiinsa ja vihdoinkin vapautuvan, on samalla murros ja hajautuminen käsissä. Koidulan traagillisuus oli tuskin vältettävissä: jollei se olisi tullut sisältäpäin, olisivat ulkonaiset olot sen aiheuttaneet. Vaikka kuvittelisikin hänen yhä edelleenkin pysyneen kansallisena amatsonina, minkään muitten voimien häiritsemättä hänen kutsumustaan, virolaisena Jeanne d'Arcina, joka rakkauselämän sijaan on kohtalolta saanut isänmaallisen haltioitumisen lahjan, niin olisi virolaisten olojen jatkuva kehitys kuitenkin ennenpitkää jouduttanut hänen traagillisuuttaan, samoin kuin se valmisti hänen tuiki vähillä traagillisilla edellytyksillä varustetulle isälleenkin traagillisen kohtalon. Epäilemättä olisi Koidulan traagillisuus siinä tapauksessa ollut monta vertaa jyrkempää, kaikille näkyvää, joka suhteessa toimivampaa laatua, suuremmassa sopusoinnussa hänen jossain määrin teatraalisen luonteensa kanssa. Sensijaan on vaikea ajatella, että mikään elämänmuoto olisi täydelleen kestänyt varustuksena Koidulan traagillista kohtaloa vastaan. Traagillisuus oli hänen syntymälahjansa, yhtä suuressa määrin hänen hyveistään kuin heikkouksistaan riippuva, siemen, joka lakiaan seuraten vain odotti otollista hetkeä kehkeytyäkseen.

Koidulan traagillisuus sai alkunsa kokonaan sisältäpäin, sen monet ulkonaiset aiheet ovat loppujen lopulta vain sivutekijöitä. Ja niinkuin alusta alkaen hänen elämänsä kulkua seuratessa, täytyy nytkin pysähtyä hänen henkisen rakenteensa keskukseen, hänen suureen, yksipuoliseen, fanatismiin suunnattuun tunnevoimaansa. Heikompi, vähemmän keskittynyt tunnekyky olisi varmaan taannut hänelle monta vertaa rauhallisemman elämän. Koidula on itse tuntenut luonteensa vaarallisuuden, kirjoittaessaan "itsekkäästä, rajusta ja rauhattomasta sydämestään" seuraavat sanat:

"Olen muista poikkeava olento ilossa ja tuskassa, molemmat vaikuttavat minuun erilailla kuin muihin. Pelkään niitten mahtia ja koetan väkisinkin niitten ylivaltaa vastustaa, tietoisesti vaimentaa. Tiedän, kuinka hirvittävästi, kuinka väkevästi ne voivat minut vallata, sentähden tukehdutan jokaisen tuntuvamman tunteen värähdyksen."

Mitä takeita rauhallisesta kehityksestä tarjosi tällainen taipumus sielunkykyjen äärimmäiseen kärjistymiseen ja suuren sisäisen sähkövaraston keräytymiseen, tällainen jo luonnostaan pingoitettu tunnelaatu? Kohdistuipa se mihin esineeseen tahansa, olkoon kuinka käsitteelliseen hyvänsä, aina oli peljättävissä ristiriita ja epäsuhde. Jos tunteen voimakkuuteen olisi alusta alkaen yhtynyt tahdonlujuus, olisivat henkilökohtaisen onnen mahdollisuudet ehkä olleet suuremmat. Mutta Koidulan sielu ei ollut terästä, vaan yksinomaan tulta. Sen kokoonpanon sairaalloisuus toi paitsi sitä myötään eräänlaisen edeltäpäin arvaamattoman, yllätyksellisen vivahduksen; ratkaisevana hetkenä saattoi sielullinen koneisto toimia aivan odottamattomalla tavalla.

Niinkauan kuin isänmaallinen innostus, agitatoriseen toimintaan yhtyneenä, tarjosi kulkuväylän Koidulan sielussa aika-ajoin patoutuvalle liikavoimalle, oli hänen sisäinen tasapainonsa mahdollinen, jos edellyttää ulkonaisten olojen pysyneen samanlaisina. Mutta paljon vaarallisemmaksi kävi heti tilanne, niinpian kuin sama tunnekyky kohdistui naisen varsinaisen tunne-elämän alalle, niinpian kuin uudet voimat ja alkuaineet alkoivat päästä oikeuksiinsa tähän asti eroottisesti niin koskemattomassa olemuksessa. Abstraktisen aatteen sijaan astuivat silloin elävät ihmiset tunteineen ja vastatunteineen, ja murros oli edessä.

On jo ollut puhetta lapsenkaltaisesta piirteestä Koidulan olemuksessa, eroottisesta kehittymättömyydestä, jos niin tahtoo. Joka tapauksessa on jotain tuiki luonnotonta, ainakin suuressa määrin epätavallista, myöskin pohjoismaissa, että nainen ennättää kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään, ennenkuin mistään varsinaisesta rakkauselämästä voi puhua. Koidulan varhainen henkinen työ riittää vain jossain määrin selitykseksi; lähemmäksi todellista syytä kai pääsee, jos pitää silmällä hänen yleistä perittyä sairaalloisuuttaan, joka mahdollisesti on aiheuttanut hitaan kehityksen. Koidulassa tapahtuu melkein äkkiä käänne, verrattava vain kehitysiän myrskyisiin ja perinpohjaisiin muutoksiin, ja myöhäisyytensä vuoksi niitä vaarallisempi. Hän herää eroottisesti. Ikäänkuin luonnolla olisi kiire korvata laiminlyöntinsä, tapahtuu herääminen hänessä äkkiä, ei vähitellen, asteettaisen kehityksen kautta, vaan vallankumouksellisena.

Luonto ei työskennellyt Koidulan suhteen tasaisesti, vaan toisten sielunkykyjen näivettymistä vastasi toisten liikakasvu. Ei voi minään ajanjaksona ajatella häntä säännöllisesti ja tasaisesti kehittyneenä, useimmiten on hänen kehityksensä väkivaltaisesti pysähdytettyä, lyhyen ajan hypertrofista, yksipuolista kukoistusta. Sentähden on tälläkin hänen "heräämisajallaan" niin myrskyinen luonne, -- ja tahtoisi lisätä, -- niin lapsellinen ilme. Älyllisesti yli naisen tavallisen tason kehittyneenä, täytyi hänen alkaa tunne-elämänsä kuin ensi kirjaimesta. On jotain peräti naiivia ja avutonta hänen molemmissa nyt seuraavissa rakkaussuhteissaan, jotka eivät ansaitsisi enempää mainitsemista kuin koulutytön ensi hentomieliset kokemukset, jolleivät ne olisi vaikutukseltaan niin hävittäviä koko hänen elämäänsä nähden.

Vuoden 1870 keväällä alkaa Koidulan kirjeissä Kreutzwaldille yhtäkkiä rauhaton, hermostunut sävy. Ulkonaiset olot ovat kuitenkin aivan samat, Koidulan suhtautuminen niihin vain on toinen. Talttumus, jolla hän aina tähän saakka on puhunut ylen raskaasta työtaakastaan, muuttuu vähitellen hiljaiseksi kapinaksi. Hän alkaa nurkua koneellista, hivuttavaa työtään, joka uuvuttaa sekä sielun että ruumiin siihen määrään, että hän ihmettelee silloin tällöin vielä ajatteluun pystyvänsä.

"Tässä nyt olen, uupuneena ja raukeana 300 pitkän-pitkästä ja turhanpäiväisestä kirjeestä, jotka tänään merkitsin kirjoihin, sillaikaa kun suullisten tilausten tuojat kumpaakin oven kynnystä kuluttivat, -- väsyneenä henkeä tappavasta työstä, joka sentään vaatii aivan erikoista ponnistusta ja kiusallisinta huolellisuutta."