Part 6

Koidula läheni nyt nopeasti varsinaista kukoistus- ja vaikutuskauttaan.

6.

Koidula tulee Kreutzwaldin koulusta valmiina, hänessä alkaa jo olla kaikki ne piirteet, jotka näkyväisyytensä vuoksi ovat syvimmin tietoisuuteen syöpyneet. Nyt ei tarvittu enää muuta kuin ajan muodostama tausta, jotta hänen henkinen olemuksensa saisi oikean korostuksensa, ei enää muuta kuin oikea poljento, oikea rytmi, jonka tahtiin hänen tulisydämensä voisi sykkiä. Eikä se jäänytkään tulematta.

Kohtalo, joka sensijaan, että olisi sallinut Koidulan syntyä jossain suuressa henkisten liikkeitten ristiaallokossa, olikin antanut hänen tulla mailinaan Viron pienois-oloissa, piti kuitenkin huolta siitä, että hänen sisin luontonsa hetkeksi pääsi oikeuksiinsa. Koidula sai elää harvinaisen hetken, jolloin kokonainen kansa, -- olkoonpa vain luvultaan vähäinen ja vailla valtiollista itsenäisyyttään, -- ensi kertaa itsensä kansakunnaksi tuntee, hetken, yhtä hedelmöittävän, yhtä vapauttavan, kuin konsanaan yksilön itsensälöytäminen.

Laulujuhlavuosi 1869 on käsissä, aika, joka nykyään kangastaa kaukaisuudessa, melkein legendanlaisessa hohteessa. Etäinen on nykyiselle polvelle laulujuhlapäivien innostus, kaukana niitten naiivi usko ja luottamus, veljeys ja sopusointu. Henkiset liikkeet muistuttavat taideteoksen luomiskulkua: kummallakin on syntymähetkensä, jolloin aate, vielä aivan aineeton, yksityisseikoista riippumaton, niihin uppoomaton, yhtäkkiä saavuttaa tietoisuuden asteen, vielä vailla kaikkea myöhemmin seuraavaa käytäntöön sovelluttamisen ja järjestelmällisen työn taakkaa. Pakostakin palaa vanhaan ja kuluneeseen vertaukseen jalon viinin kuohunnasta, vaahdosta, joka ensin tulvii esille: aivan samanlaista jaloa vaahtoa on henkisten liikkeittenkin herättämä ensi innostus. Voi olla, että seuraavan ajanjakson synkeys on vastakohtaisuudellaan kirkastuttanut tämän Viron kansan aikakirjojen huomenhetken, mutta voi myöskin olla, -- ja tahdomme uskoa niin olleen, -- että se todellisuudessa oli niin puhtaan ihanteellinen, niin sorasoinnuton, kuin minä järkevä jälkipolvi sitä on tottunut pitämään.

On syytä muutamin piirtein palauttaa muistiin tämän Viron viljelyshistoriassa niin merkillisen laulujuhlan vaiheet, josta m.m. Koidulan tuleva lanko, tri H. Rosenthal, sanoo: "Vuonna 1869 maaorjuuden lakkauttamisen 50-vuotismuistoksi vietetyllä yleisellä virolaisella riemu- ja laulujuhlalla on Viron valistuskulkuun nähden suuri, käänteentekevä merkitys. Kaikki myöhemmät, tärkeät aloitteet ja yhdistykset kansanvalistuksen edistämiseksi ovat välittömästi saaneet alkunsa tästä juhlasta... Se muodostaa rajakiven kansan aikakirjoissa."

Laulujuhla-ajatus oli J.W. Jannsenin, ja niin saksalaisilta lainattu kuin olikin, sellaisenaan virolaisella maaperällä uusi ja rohkea, ensimäinen koe saada koko kansa ottamaan osaa yhteiseen yritykseen. Voitettavat esteet ja vaikeudet olivat suuret, koko maa oli hälyytettävä liikkeelle, saatava kansakoulunopettajat, lukkarit ja papit innostumaan asiaan, perustettava laulukuoroja, huolehdittava kustannuksien korvauksesta ja ennen kaikkea ohjelmasta. Koko tämän järjestämiskykyä suuresti kysyvän puolen ratkaisi Jannsen erittäin onnellisesti ja tarmokkaasti, huolimatta kaikesta epäluulosta ja välinpitämättömyydestä, joka alussa tuli hänen aikeensa osaksi. Kun kuorot kesäkuun 17 päivänä 1869 vihdoin kokoontuvat Tarttoon, yhtyäkseen ensin juhlajumalanpalvelukseen Domkirkon raunioitten läheiselle kentälle, taivasalle, on niitä ennen kuulumaton määrä, -- neljäkymmentä mieskuoroa ja melkein kahdeksansataa laulajaa. Kuulijoita on kaikista Maarianmaan ääristä ja kauempaakin; Jannsenin asuntoon majoitettujen vierasten joukossa ovat maisterit J.R. Aspelin ja C.G. Swan Helsingistä, paitsi sitä on saapunut kuuluisa unkarilainen kielentutkija Hunfalvy Pál Budapestista, poiketen paluumatkallaan Suomesta Itämerenmaakuntiin. Siitä, mikä nyt seurasi, tekisi mieli kertoa legendan lapsellisin, uskonnollisin sanoin. 762 äänen yhteisesti kaiuttaessa ilmoille isänmaalliset säveleensä, majesteetillisenä, valtavana kuorona, tuhatlukuisille kuulijoille, tapahtuu kuin ihme: sekä he itse että kuuntelijat tietävät yhtäkkiä olevansa yhtä kansaa, kuuluvansa eroittamattomasti yhteen, olevansa kansakunta kansakuntien joukossa hekin, oikeutettu omaan yksilölliseen elämäänsä ja yhä korkeampaan viljelykseen. Tämä tietoisuus näyttää tulleen kaikille niin äkkiä, niin taivaasta pudonneena, että he itse sitä hämmästyvät; he katselevat ihmeissään ympärilleen, nähdäkseen saman ihmeen toistensa silmissä, ja iloinen innostus valtaa heidät, voitokas, yksimielinen huumaus. He kokoontuvat yhä uudestaan laulamaan, he laulavat kolme päivää aamusta iltaan, eikä iloinen tietoisuus katoa heistä eikä heidän kuuntelijoistaan. Kun he kolmannen päivän illalla yhtyvät jäähyväisjuhliin, niin ovat he kaikki veljiä, tuttuja tuntemattomatkin, he tietävät eroavansa vain viedäkseen uuden iloisen sanoman ympäri maata.

"Yleinen, iloinen mieliala ja innostus vapautti monenkin kielen kahleet, joka muuten luontaisesta arkuudesta olisi vaiennut. Todettava on, ettei tämä juhlailo, joka vaati niin vilkasta ilmaisua, suinkaan ollut liiallisen väkijuomain nautinnon aiheuttama. Se oli päinvastoin yksinomaan ja ainoastaan syntynyt korostetusta, intomielisestä, haltioituneesta tunnelmasta, johon kaikki juhlavieraat äsken elettyjen juhlapäivien vaikutuksesta olivat joutuneet. Se oli samaa puhdasta, sekoittumatonta, syytöntä iloa, jota Schiller nimittää 'ihanaksi, jumalaiseksi kipinäksi', 'Elysiumin tyttäreksi'. Vain joka itse on saanut olla mukana tässä juhlassa, voi sitä täysin käsittää."

Näin kirjoittaa laulujuhlapäivistä tri H. Rosenthal. Hän jatkaa: "Heräsi ajatuksia ja ehdoituksia, joitten tarkoitusperänä oli yleisten kansaavalistavien yhdistysten perustaminen... Jokainen tunsi, että kansa kokonaisuutena oli valveutunut, ettei se enää ollut vain joukko yksityisiä, jotka eri pitäjissä ja seurakunnissa toisistaan eroitettuina elivät ja viheliäisissä elatushuolissaan askartelivat, vaan että oli olemassa yksimielinen Viron kansa, joka parastaikaa oli suorittanut merkille pantavan sivistystyön."

Tällainen on legenda vuoden 1869 orjien vapautuksen muistoksi vietetystä ensimäisestä virolaisesta laulujuhlasta.

Koidula kirjoittaa juhlan jälkeen Kreutzwaldille:

"Ne ovat ohitse, rakas isä, kaikki nuo hilpeät, herättävät, niin suurella huolestuneella jännityksellä odotetut, niin suurella nautinnolla eletyt, niin vielä mentyäänkin tyytyväisyydellä täyttävät juhlapäivät. -- -- -- Isä, mitä kateelliset kielet ja kynät mahtanevatkin sihistä: se oli kuitenkin _virolainen_ juhla! Minä, niin tyttö kuin olenkin, olen varmasti vakuutettu, että sellaisin kyvyin, jotka, kuten täällä, täydellä luottamuksella luottamusmiehensä johtoa tottelivat, voidaan saada aikaan mitä hyvänsä; kuinka paisuneekaan kansaansa totisesti rakastavan _miehen_ sydän ylpeydestä ja toivosta viime päiviä ajatellessa. Katsokaahan vain noita horjuvia puolivirolaisia, isä, jotka eivät koskaan tienneet, olivatko oikeastaan saksalaisia vai venäläisiä vai liivinmaalaisia vai baltilaisia vaiko jotain muuta? Kuinka he yhtäkkiä tunkeutuivat virolaisten riveihin, valloittaen itselleen sijan, jota eivät millään olleet ansainneet! Virolaisten käy hyvin, kun itse luopioistakin tulee luopioita. Ja lopuksi, nähkää isässäni päivän sankari..."

On kuin näkisi Koidulan itsensä, kuulisi hänen äänensä, tuntisi hänen sydämensä intomielisen tykinnän kaikkien näitten kesäisten juhlapäivien sävelistä ja puheista. Juuri tälle, hieman pateettiselle jalustalle, on hänet ajateltava, sille hän sopii, niinkuin olisi se häntä varten tehtykin, suurien isänmaallisten, mutta ei silloin vielä onttojen, siivekkäiden sanojen keskelle, virolaiseen kevätuneen, -- itse arkipäivästä poikkeava, kuten aikakin, romanttinen ja epäkäytännöllinen, kuten se, haaveelliselta vaikuttava kiharoineen, joita harvinaiset hiuskoristeet, otsanauhat ja turbaaninmuotoiset, eriväriset, kirjavat huivit vangitsivat.

Voisi vielä jatkaa ajankuvausta, sillä on kuin samalla erittelisi Koidulan omaa sielua, niin sama sävy, sama värituntu niillä on, yhtä haaveellisia ovat molemmat.

Vapauslaulujuhlan tunnelma on täysin eheänä vielä toisen Viron kansallisen kevään suuryrityksen yllä, -- Aleksanterikoulun rahankeräyksen; jota varten muodostetun toimikunnan sinettiin virolainen maalari, professori J. Köhler oli sovittanut kahleketjun, auringon säteitten katkaiseman. Ei ole mitään kauniimpaa, ei mitään traagillisempaa Viron uudemmissa aikakirjoissa, kuin juuri tämä suuremmoinen rahankeräys omakielisen, korkeamman koulun hyväksi. Sen myöhäisemmät vaiheet viittaavat jo toiseen ajanjaksoon; virolaisen kevään kehyksiin kuuluu sensijaan kaikki, mikä tässä ajatuksessa oli suureksi suunniteltua ja puhdasta innostusta. Itse rahankeräysaate syntyy vuonna 1870 kesäisellä matkalla, jonka muutamat virolaisuuden huomattavimmat edustajat, niitten joukossa J.W. Jannsen ja molemmat sisarukset Koidula ja Eugénie, tekevät Helmen ja Tarvastun pitäjiin, siellä tavatakseen samanmielisiä, yhtä innostuneita, yhtä toimintahalusta palavia kansalaisia, sama matka, jolla muuten _Eesti Kirjameeste Seltsinkin_ perustaminen päätetään. Koulu oli suunniteltu alkuaan neliluokkaiseksi oppilaitokseksi, suoranaiseksi jatkoksi korkeammalle kansakoululle, opetuskielenä viro; nimensä se sai vapauttajakeisarin, ensimäisen Aleksanterin mukaan. Legendamaista on tässä useita vuosia kestäneessä rahankeräyksessä odottamaton ja yllättävä uhraumus, millä äsken vielä mitään omistamaton kansa pani kokoon silloisissa oloissa niin suuren summan, lähes satatuhatta ruplaa, sanan täydessä merkityksessä kopeekoittain kerätyn.

Näinä hedelmällisinä aikoina, jotka lähinnä laulujuhlavuotta seurasivat, muodostui J.W. Jannsenin vaatimattomasta kodista yhtymäpaikka kaikille voimille ja kyvyille, mitkä kansallinen kevät kirvoitti ja keräsi. Mitä silloin henkistä elämää oli, sai alkunsa Jannsenin kodista, virtasi sen kautta.

Näinä vuosina kehittyi Jannsenista joviaali, sytyttävän leikkisä kansanmies, jollaiseksi yleinen tietoisuus hänet on käsittänyt. Sanomalehtensä kautta, vielä ilman kilpailua, ilman vastarintaa, minkäänlaisen mainittavamman eripuraisuuden vielä heikontamatta hänen sanansa kantavuutta, saavutti Jannsen suuren vaikutusvallan silloisissa alkeellisissa oloissa. "Kuinka suuri kansansuosio hänen teoksillaan oli, sitä on nykyään melkein mahdoton käsittää. Jokainen rahvaanmies tunsi hänen kirjansa ja luki niitä, isäntä ja paimenpoika, emäntä ja piikatyttö." (K.A. Hermann, Eesti kirjanduse ajalugu). Ei ole pitkä hänenkään työkautensa, -- runsaasti laskettuna viisitoista vuotta, -- ja sen seurauksista, tuloksista rikkain jakso keskittyy sekin laulujuhlavuoden sekä sen jälkeisen ympärille. Vändran ja Pärnun hiljaisuudessa hitaasti tuleentuneet ajatukset ja suunnitelmat kypsyvät nyt yhtä moneksi todelliseksi yritykseksi. Näinä vuosina hän on perustanut, -- jo ennen laulujuhlaa, -- ensimäisen virolaisen yhdistyksen, _Vanemuine_-nimisen lauluseuran, joka nopeasti laajentui kansallisten kulttuuririentojen keskukseksi, näinä vuosina myös ensimäisen virolaisen maanviljelysyhdistyksen, joka on ollut suurena tekijänä maan taloudellisen elämän nousussa.

Jannsen oli muutaman vuoden Tartossa asuttuaan ostanut oman talon puutarharikkaan Tiigikadun varrella, vaatimattoman, ruskeahkon puurakennuksen, jonka yläkerroksessa Koidulalla ja hänen sisarellaan oli huoneensa. Puutarha kasvoi ruusuja ja marjapensaita; sen perällä oli suuren tammen ja lehmuksen varjossa lehtimaja, ja keskellä ruohikkoa vähäinen suihkukaivo. Lasiverantaa kiersi villiviini, jonka lehtien lomitse Koidula kertoo katselleensa yli puutarhan ja piikivien valuvaa kuutamoa. Puutarhan poluilla on Koidula lomahetkinään usein käyskennellyt edestakaisin, tapansa mukaan laulaa hyräillen, tai istunut talon nuorison lempipaikalla, ison lehmuksen alla.

Jannsenin koti Tartossa on epäilemättä ollut ensimäinen virolainen "salonki", jos tätä ranskalaista käsitettä lainkaan uskaltaa sijoittaa Viron vaatimattomiin oloihin. Ulkonaisesti on se ollut kylläkin yksinkertainen, Eräs vieras puhuu tosin siinä vallinneesta "porvarillisesta hyvinvoinnista", joka ilmeni perheen salissa ja pihanpuoliseen lasikuistiin katetussa ruokapöydässä. Luultavasti oli kuitenkin ainakin osa "hyvinvoinnista" vain baltilaista vieraanvaraisuutta, joka pakoittaa emännän tekemään mahdottoman mahdolliseksi harvinaisia vieraita kyllin arvokkaasti kestitäkseen. Mutta joskin koti ulkonaisesti vaatimattomine sisustuksineen ja yksinkertaisine tee-iltoineen, joihin uutteran päivätyön jälkeen perheen jäsenet ja tuttavat kerääntyivät soittoa ja laulua harjoittamaan, runoja lukemaan, keskustelemaan, vain vähissä määrin vastasi käsitettä, joka on totuttu sisällyttämään salonkisanaan, oli se sitä kuitenkin henkisesti. Kaikki nimet, joilla on jonkinlaista kaikua Viron nuoressa sivistyselämässä, voisi tavata tämän kodin vieraskirjasta, ja niitten lisäksi joukon nimiä maan rajojen ulkopuolelta.

Siellä on istunut Viron sivistyshistoriassa niin kunniakkaan sijan saanut _Jakob Hurt_, papillisesta urastaan huolimatta etupäässä kielimies ja historioitsija, jonka ensin Jannsenin lehden viivanalaisena ilmestynyt teos "_Pildid isamaa sündinud asjast_" (Kuvia kotimaan tapahtumista) oli ensimäinen yritys katsoa Itämerenmaakuntain valloitushistoriaa muultakin kuin valloittajan näkökannalta. Kirkassilmäinen, lempeä rauhanmies, joka myöhemmin puolueriitojen alkaessa sai juoda pohjaan saakka ansaitsemattomien herjausten kalkin ja suuntasi käyttämättömäksi joutuneen kykynsä suurenmoiseen kansanrunouden keräykseen, sillä nimensä ikuistuttaen. Hurtin virolaisten ylioppilasten keskuudessa toimeenpanemat n.s. Kalevipoegillat, jolloin innokkaasti yritettiin tunkeutua kansalliseepoksen henkeen, tulkiten sen sisällystä ja kieltä, pidettiin vuoron tullen myös Jannsenin talossa, jolloin Koidula sisarineen ei laiminlyönyt ottamasta osaa niitten herättävään keskusteluun ja väittelyihin.

Jannsenin matalissa, kodikkaissa huoneissa on aika-ajoin myös näkynyt _C.R. Jakobsonin_, Viron kansallisen liikkeen vastaisen johtomiehen muhkea, kookas vartalo ja hyväryhtinen, tuuhea pää, tummien silmälasien alati verhotessa, niinkuin pahat kielet sanoivat, liian pienten silmien katseen. C.R. Jakobson, "baltilainen Robespierre", kuten saksalainen juttelija Schulz-Bertram häntä nimittää, on virolaisuuden aikakirjoissa eturivin soturin kunniakkaalla ja näkyvällä, mutta maalitaulun kaltaisella paikalla. Syntyperäisten lahjojensa ja väsymättömän tarmonsa avulla matalasta kohonnut, pisara slaavilaista verta suonissaan, kiihkeässä nuorukaismielessä henkilökohtaiset, syvään piirtyneet loukkaukset maan aateliston taholta, oli hän jo ennakolta määrätty radikalismiin ja hyökkäävään toimintaan, saaden Pietarin vapaamielisissä piireissä liikkuessaan vahviketta omalle ajatussuunnalleen. Jannsenin luona hän, Koidulan vetovoiman alaisena hänkin, on kehitellyt näennäisesti rauhalliseen tapaansa ajatussarjojaan, joitten häikäilemättömyys vielä peittyi mielialan veljelliseen sovintoon.

Siellä on istunut lauluisä _Kreutzwald_, Võrun erakko, enimmäkseen syrjästäkatsojan filosofiseen asemaan tyytyen, mutta silloin tällöin lingoten kuivan, sarkastisen nuolensa keskelle keskustelua, -- aikoina, jolloin talon ukset vielä olivat hänellekin avoinna.

Jannsenin salissa on kansallisia tulevaisuustuulentupia rakennellut koko silloinen, tosin vähälukuinen, virolaiseksi tunnustautuva nuorukaisjoukko, joitten nimet kuten _J. Bergmann, M.J. Eisen, K.A. Hermann, Rudolf Kallas, J. Kerg, M. Lifip, A. Reinwald, H. Rosenthal_, -- ovat tavalla tai toisella, vaatimattomammin tai merkittävämmin piirtyneet virolaiseen sivistyshistoriaan.

Lukuisat ovat ne suomalaiset, jotka ovat tuoneet Tiigi-kadun pieneen taloon merentakaisen tervehdyksen. Laulujuhlan ajaksi varta vasten saapuneet vieraat on jo mainittu; aikaisemmin heitä on Jannsenin luona käynyt _Julius Krohn_, jonka saksankielen taidosta Koidula huomauttaa. Ranskan kieleen sekä keskustelussa että kirjevaihdossa sai Koidula sensijaan turvautua seurustelussaan _G.Z. Yrjö-Koskisen_ kanssa, jonka kohtelias ranskankielinen kirje Koidulalle vieläkin on tallella.

Saksalaisista on Jannsenin vieraana usein ollut _C.F. Wiedemann_, pietarilainen akateemikko ja etevä kielentutkija, jonka suuri virolais-saksalainen sanakirja on perustavaa laatua virolaiselle kielitieteelle. Juuri sanakirjatyössään ja sanojen keräilyssä hän on useasti käyttänyt apuna Jannsenin rikasta, alkuperäistä sanavarastoa. Lämmin ymmärtämys ja myötätunto on jo varhain yhdistänyt tämän vaatimattoman, tyynen ja vanhuksen kunnianarvoisaan ikään ennättäneen hopeahapsisen tutkijan ja Koidulan, kestäen muuttumattomana, kirjeitten ja suullisten keskustelujen ylläpitämänä loppuun saakka.

Jannsenin sovinnollisen ja rauhaa rakastavan luonteen ja sen mukaisen politiikan seurauksena oli, että talossa kävi muitakin saksalaiseen seurapiiriin lukeutuvia. Niin on siellä yhteen aikaan paljon seurustellut silloisen Dörptsche Zeitungin teatteriarvostelija _Hans Fr. Cziesch_, saksalaistunutta, alkujaan puolalaista tai tshekkiläistä syntyperää, mies, jonka vähäinen vartalo kannatti mitä jalomuotoisinta päätä, -- tunnettu henkevyydestään, näyttelijäin kesken peljätty ivallisista arvosteluistaan. Vapaamielisen, runoutta harrastavan aatelismiehen _Jegor v. Sievers'in_ tapaamme myös talon vierasten luettelossa, samoin kuin lättiläisen kansallisuusaatteen herättäjän _Kronwaldin_.

_Hunfalvya_, jota epäilemättä pidettiin talossa kunniavieraana, kuvaa Koidula seuraavin sanoin: "En ole pitkään aikaan nähnyt niin virkistävän voimakasta, tietoista ja kaikesta kansallisesta itsetunnosta huolimatta aitoa ihmisyyttä, kuin tässä unkarilaisessa tiedemiehessä. Aito magyaarityyppi, voimakas, korkeakasvuinen vartalo, kasvoissa varma ja kuitenkin hyvänsuopa ilme, viisaat, vilkkaan-suopeasti katsovat silmät, iältään yli elämän puolipäivätason, täynnä ritarillista kohteliaisuutta ja samalla perinpohjaisuutta sekä tiedonlaajuutta, joka ilmenee yksinkertaisimmissakin asioissa."

Hunfalvy puolestaan kertoo kirjassaan (_Reise in den Ostseeprovinzen_) käynnistään Jannsenin kodissa. [Olen käyttänyt suomalaista käännöstä (_Kirjallinen Kuukauslehti_).]

-- -- "Sisään astuessamme otti meidät vastaan äsken kotiin palannut isäntä ja esitti minut perheelleen, -- puolisolleen ja kahdelle tyttärelleen. Lyhyen keskustelun jälkeen rouva Jannsen ja toinen tyttäristä, joka näyttää auttavan äitiään talouden toimissa, menivät pois, ja keskustelua ohjasivat nyt vain talon isäntä ja seuraamme jäänyt toinen tytär, jolla, niinkuin kaikesta näkyi, oli jonkinlainen henkinen ylivalta talossa. Se oli Lydia, ensimäinen virolainen kirjailijatar. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa, jotka uudenaikuinen hiusasu saattaa selvästi näkyviin, varjostivat korkeaa otsaa ja kauniita, niin, ihaniakin kasvoja, jotka ilmaisevat syvämielisyyttä ja ajatustenrunsautta. Hänen äänensä on suloinen, saksaa hän puhuu, kuten yleensä Itämerenmaakuntain sivistyneet, hyvin kauniisti; hänen puheensa ja liikkeensä ovat vilkkaat, olematta rajuja.

"Ehken osaa oikein selittää tunnetta, joka minut Jannsenin kodissa valtasi. Tunsin, ajatellessani lisäksi vielä muutamia nuoria miehiä, olevani nuoren virolaisuuden keskuksessa."

Aikalaiset ylistävät kilvan Jannsenin suurta leikkisyyttä ja kompia, hänen puhelunsa aterioitten aikana oli sukkeluudessaan kerrassaan painokelpoista. Hänen sivistyksensä niukkuutta ei hevin huomannut, sen mahdolliset puutteet korvasi luontoperäinen äly. Kertoen mielellään kaskun toisensa jälkeen, hän taisi kerran alkuun päästyään istua yöt läpeensä.

Mutta joskin Jannsenin persoonallisuus oli omiaan vaikuttamaan seurapiiriä kokoavasti, oli tämän seurapiirin varsinaisena sähkönä kuitenkin hänen nuori ja tulisieluinen tyttärensä. Jannsen itse on jo varhain aavistanut tyttärensä etevämmyyden, korkealentoisuuden, joka häneltä itseltään puuttui, ja tunnustanut sen, puhuessaan Koidulan laajemmasta näköpiiristä.

7.

Kaikki, mitä Koidulaan kätkeytyi kykyä ja voimaa, seuraelämälliset lahjat, ulkonainen kauneus, ennenkaikkea hänelle ominainen, sytyttävä, haltioittava voima, -- koko hänen elämänsä lyhyt loisto ja ilo, pääsi puhkeamaan näinä vuosina. Huolimatta ylensuuresta työtaakasta ja rakastetun Julius-veljen 1869 vuoden syksyllä tapahtuneesta tapaturmaisesta kuolemasta, joka näyttää häneen syvästi koskeneen, on Koidula kuitenkin juuri näinä parina vuonna ollut enimmän itsensä. Henkinen kuva, joka hänestä on säilynyt, on näiltä ajoilta, eikä yleinen vaisto ole harhaanvienyt: varmasti on tässä kuvassa Koidulan olemuksen ydin.

Ulkomuodoltaan oli Koidula kukoistuksensa aikoina, kuten jo Hunfalvykin huomauttaa, huomiota herättävän kaunis, pitkäkasvuinen, vartaloltaan solakka ja sopusointuisesti kehittynyt. Kasvot olivat soikulaiset, suurehkot, silmäaukot avarat, joten silmät näyttivät tavallista suuremmilta. Niitten väri oli harmaansininen ja teräkseen vivahtava. Ne olivat erittäin lyhytnäköiset, jonka tähden Koidula usein siristi silmiään tai piti ne puoli-ummessa. Samoin kuten silmät, vaikuttivat hiuksetkin tummemmilta, kuin oikeastaan olivat, todellisuudessa ne olivat väriltään Virossa usein tavattavat kastanjanruskeat ja kiharat. Suu oli ohuthuulinen, ei suuri, mutta omituisen vino, oikean suupielen kääntyessä huomattavasti ylöspäin. Vinous, joka oli isän perintöä, ja näkyy selvästi valokuvissa, antoi suulle toisinaan ivallisen piirteen, muuten ulkomuotoa erikoisesti pilaamatta. Nenä oli vahvatekoinen, kyhmyinen, profiili suurisuuntainen, kuten kauniisti kaartuva otsakin. Hipiä oli nuoruudesta asti kalpea, vaikuttamatta silti sairaalloiselta.

Mutta ulkonainen kauneus, niinkin voittava kuin Koidulan, ei ollut hänen kaikkien aikalaistensa yksimielisten ja ylistävien lausuntojen mukaan harvinaisen viehätysvoimansa päätekijänä. Jo hänen veljensä, Harry Jannsen, huomauttaa siitä: "Koidula oli hyvin kaunis, mutta hän ei voittanut ainoastaan kauneudellaan, vaan koko olentonsa vetovoimalla, mikä ulottui jokaiseen mieheen, joka astui hänen kotinsa kynnyksen yli."

Voisi poimia useita tällaisia silminnäkijäin lausuntoja Koidulasta, joitten sävy on merkillisen samansuuntainen.

Lehtori K.A. Hermann kirjoittaa hänestä virolaisen kirjallisuuden historiassaan:

"Harvoin vuodattaa luonto kauneusantimiaan niin runsaasti kenenkään kuolevaisen ylle, kuin Koidulan. Hän oli sanomattoman henkevä nainen. Hänen koko olentonsa oli kuin runollista tuoksua täynnä. Jokainen sana, mikä hänen huuliltaan tuli, oli kuin kauneuteen valettu."

Yhtä ylistävä on suomalaisen valtion-arkeologi J.R Aspelinin kuvaus hänestä:

"Luoja oli varustanut Koidulan sellaisilla avuilla, että hän tietämättään esiintyi ylimyksenä niissä verrattain matalissa piireissä, missä liikkui. Hänen etevyytensä Jumalan armosta oli ilmeinen. Hän häilyi mielestäni jonkinlaisena kansansa hengettärenä, palavana lentotähtenä kansansa taivaalla."