Part 5

Elämä ja oma luonne olivat hänet jo aikoja yksinäistyttäneet. Pienen, uneliaan Võrun kaupungin hengettömässä ympäristössä hän elää työnrasittamaa elämää, sisäisesti erakkona, laajaa lääkäritointaan harjoittaen. Sairashuone, alituiset ajomatkat kaikenlaisella säällä ja sairaskäynnit kaupungilla täyttävät hänen elämänsä aamusta iltaan. Voimme kuvitella häntä kivulloisena vanhuksena, joka pitkästä elämästään suurimpana viisautena on omistanut tyytymyksen hyveen, pohjaltaan katkerana ja yksinäisyydestään kärsivänä, mutta liian ylpeänä sitä tunnustaakseen. Milloin aikaa kävelyihin riittää, suuntautuvat askeleet Võrun hiljaiselle hautuumaalle; yksilöllisen elämän lopputilit ovat aikoja sitten tehdyt. Ei aikalaisten ylistys eikä väärinymmärrys jaksa enää järkyttää pettymysten karkaisemaa sydäntä. Kreutzwaldin kuva näyttää korkeaotsaiset, rauhalliset ajattelijan kasvot, herkkäpiirteisen suun, sisäänpäinkääntyneen, yhdellä kertaa terävän ja aran katseen, laihat, sileäksi ajellut posket, rinnalle vajonneen leuan. Pään ja olkapäitten asento on kumara ja väsynyt.

Tähän tasaisesti päämääräänsä kohti vierivään elämään tunkeutuu Koidulan säteilevä, nuori olemus.

Syynä heidän kirjevaihtonsa alkuun oli väärinkäsitys ja loukkaantuminen. Kreutzwald, Jannsenin vanha vastustaja, joka aina tilaisuuden sattuessa hämmästeli milloin Jannsenin leppyisää suhdetta papistoon, milloin hänen vanhoillista kantaansa kieliuudistuskysymyksessä, -- Jannsenin taas pilkatessa Kreutzwaldin muka jonninjoutavaa kansanrunouden harrastusta, -- ulotutti vihdoin ivanuolensa vastustajansa tyttäreenkin.

[W. Reiman kuvaa seuraavin sanoin Kreutzwaldin ja Jannsenin suhdetta:

"Kreutzwaldin ja Jannsenin suhde oli alusta alkaen vihamielinen. Kreutzwald pistelee yhtämittaa Jannsenia. Kumpikin oli niin toisistaan eroava luonteeltaan, ettei minkäänlaista sopusointua voinut syntyä. Kreutzwald,-- täynnä sappea, pilkallinen, repostelija, Jannsen, -- auringonlapsi, elämäniloinen, leikkisä humoristi. Kreutzwald jo hautaan vajoovan ratsionalismin edustaja, jonka mielestä sen mukana valo ja totuus samoin hautautuivat, Jannsen voittoisan pietismin ja uuden oikeaoppisuuden käsityskannan lämmin puolustaja. Kreutzwald syvällisesti sivistynyt, uudenajan ihminen, tieteen ystävä ja tuttava, Jannsen hiukan hiottu, vaillinaisen alkeiskoulun perustuksen saanut itseoppinut. -- Lyhyesti: Kreutzwald -- lääketieteen tohtori, -- Jannsen -- kanttori."]

Julkaisemassaan kalenterissa pilkkaa Kreutzwald naisia, jotka luopuvat neulasta ja sukkapuikoista, ja varoittaa nuoria miehiä moisista "kirjaneideistä" ja "paperinäädistä".

Tämän johdosta kirjoittaa Koidula Kreutzwaldille ensimäisen kirjeensä. Oikeutettu närkästys taistelee esille puhkeavan, ikäänkuin kauan patoutuneen kiintymyksen kanssa, kunnes haaveellinen, nöyrä ihailu saa voiton. Koidula kertoo kauan taistelleensa, ennenkuin arkuudestaan pääsi, -- hän, joka "isänsä lapsena ja monessa muussakin suhteessa" tiesi olevansa Kreutzwaldille vastenmielinen. "Kunnioitettu herra, oletteko eläissänne saanut kokea, miten tuskallista on nähdä toisen tuomitsevan, tekojenne pohjan ja oikeutuksen jäädessä tuomarille hämäriksi? Ah, se on katkeraa kestää, sitä katkerampaa, mitä korkeamman kunniasijan sitä ennen olitte tuomarille sydämessänne rakentanut." Kirjallisen työnsä puolustukseksi kertoo Koidula kotioloistaan ja antautuu lopulta täydellisesti Kreutzwaldin armoille, pyytäen häneltä neuvoa, jatkaako runoilemista vai eikö. "Nyt sitävastoin, kun tulen luoksenne opinhaluisena lapsena, rukoillen Teitä: langettakaa tuomio, oikea tuomio, nyt Kalevipoegin runoilija, nyt kansamme laulu-isä, nyt unohtakaa, _kuka_ anoja on, mikä Teitä ja häntä on eroittanut ja yhä eroittaa, nyt auttakaa epäilevää ihmisparkaa sovintoon ja rauhaan itsensä ja mailman kanssa. Sanokaa, mitä minun tulee tehdä, ja jos Te neuvotte: jätä, mihin Sinulla ei ole kykyä, silloin tahdon uskollisin sydämin koettaa haudata menneiden aikojen helmaan kaiken laulunlaadinnan, kuolettaa sydämessäni kaiken laulunpakon. Tahdon silloin koettaa hankkia muuta työtä, joka sydämeni vaimentaisi, ja panisi unohtamaan, ettei ihminen ole luotu mailmaan vain syödäkseen ja juodakseen."

Koidulan ensi kirjeeseen vastaa Kreutzwald yhtä luonteenomaisella, jonka isällisen sävyn alta jo voi kuulla heräävän mielenkiinnon ensi tykytyksen. Sen mottona on vanhan laulun säe: "Vertraue dem warmen Sonnenstrahl, Er löst vom Nebel Berg und Thal!" (Luota päivän lämpimään säteeseen, se vapauttaa usvasta vuoret ja laaksot.) Kreutzwaldin laajan, kaiken ymmärtämykseen pyrkivän, usein niin hämmästyttävän nykyaikaisen persoonallisuuden ääriviivat ovat kirjeessä haahmoitellut. "Sydämeni on Jumala luonut kaikin tavoin avaratilaiseksi, niin että kaikki edistykseen pyrkivät harrastukset siinä riittävän sijansa saisivat." "Olen suurimman osan elinaikaani käyttänyt yksinomaan siihen, että oppisin luontoa ja kaikkea luotua niin perinpohjaisesti tuntemaan, kuin nykyinen tiedonkehitys sallii." Koidulan ylistykset hän torjuu järkähtämättä takaisin: "En ole mikään kansan laulu-isä, kuuluisa Virulaulik, (Kreutzwaldin runoilijanimi), vaan heikko, erehtyvä ihmisolento."

Täten alkaa kirjevaihto, joka nyt herkeämättä jatkuu. Koidulan kirjeet ovat alussa usein lyyrillisiä tunnepurkauksia, joista puhuu mitä nöyrin ja ihannoivin ihailu. Vuosien kuluttua Koidula itse tunnustaa Kreutzwaldille, mitenkä hän alussa vapisevin käsin avasi Võrusta tulleet kirjeet "siniseinäisessä" huoneessaan. "Povessani on paikka, mistä Virulaulikin nimi ei häviä, ennenkuin sydämen sykintä päättyy, ja kaksi kättä rinnalle ristitään." "Te, te, herra, voitte minusta ja minulle tehdä, mitä haluatte, ja mitä mahdollisena pidätte, olen kuin vaha käsissänne." "Tuhansille ei ole suotu samaa onnea kuin minulle, ammentaa opetusta kaikkein kauniimmasta lähteestä, kaikkein virkistävimmällä vedellä henkeään juottaa." Ja toisessa kirjeessä: "En vielä tänä päivänäkään ymmärrä yhtä seikkaa: kuinka olen niin pitkät ajat ilman Teidän kunnioitetun kätenne johdatusta jaksanut elämääni elää. Kiitollisuuden kyyneleet kostuttavat kirjeenne rivejä, haluaisin heittäytyä kirjoituspöytänne eteen."

Se on mestarinsa jalkojen juuressa istuvan opetuslapsen puhetta. Jos siinä on erotiikkaa, niin on se kehitysiässä olevan lapsen epämääräistä, aistillisuudesta vapaata tunnetta, joka niin mielellään syttyy suitsutukseksi jonkun kuuluisuuden jalustalle. Huomattavaa on, ettei Koidula tähän saakka vielä koskaan ollut nähnyt Kreutzwaldia, paitsi kuvissa. Mutta hänen sielunsa _tarvitsi_ haltioitumista, antaumusta, sentähden tuli vanhasta Kreutzwaldista, neljänkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta, hänen unielämänsä ihanne. Koidulan kirjeistä Kreutzwaldille voi nähdä, millaiseen rakkauteen hän olisi ollut mahdollinen, millaisia hurmion ja kaikkivaltaisen tunteen kerrostumia häneen kätkeytyi.

Kreutzwald on alussa maltillinen ja varova, ikäänkuin ei jaksaisi uskoa elämänsä yhtäkkistä ja tuiki odottamatonta rikastumista. Mutta turhaan hän ottaa avuksi järkensä ja itseivansa: Koidulan hänen ympärilleen sytyttämä lapsellisen ihailun leimu on niin valtava ja joka kirjeessä uudistuva, että kovemmankin kuin Virulaulikin pohjalta niin tunneherkän sydämen olisi täytynyt sulaa. Mahdollisimman kauan hän koettaa pitää kiinni isällisestä sävystä. Hän ottaa Koidulan runovihkosen Emajõe Ööpikin isällisiin käsiinsä, armotta sitä seuloen, niin että kieliopilliset virheet lentävät kuin tuulessa akanat. Hänen ihmisepäilyyn tottunut luonteensa yrittää yhä luotaan torjua ja epäillä. "Epäilys on luontainen tautini, jonka suhteen kaikki lääkkeet ovat voimattomat." "Sydämessäni asustaa niin runsaasti kerjäläisylpeyttä, että mieluummin kuolen rakkauden nälkään, kuin lähden kerjäämään toisten oville almua". "Joka on elämässä jo niin paljon kadottanut kuin minä, sille ei yksi sydän enemmän tai vähemmän mitään merkitse." Mutta mikään ei auta. Kirjevaihto muuttuu hänelle välttämättömyydeksi, ainoaksi virkistykseksi ylen rasittavan ja tyydytystä tuottamattoman perheellisen elämän lomassa. Hän, joka koko nuoruutensa ja miehuutensa parhaat päivät on saanut viettää sisäisen ymmärtämyksen puutteessa, vain luonnosta tyydytystä hakien, tuntee nyt yhtäkkiä itsensä ymmärretyksi. Muun mailman moite ja ylistys ovat hänelle vielä yhdentekevämpiä kuin ennen: "yksi sydän on minut ymmärtänyt". Koidula on hänelle korkein ihanne, hänen elämänsä myöhään löydetty, aina etsitty Runotar. Hän toivoo Koidulasta jatkajaa omalle työlleen: "En toivo vähempää, kuin että voisin Teistä aikain kuluessa laulajan kasvattaa, jonka kanteleen kielet helisisivät Viron kansan kunniaksi ja kaunistukseksi, kun minun silmäni jo ammoin mullan alla lepäävät." Vihdoin viimein hän luopuu varovaisuudestaan. "Miksi pitäisi meidän yhä edelleenkin taivaan tahtoa vastaan kapinoiden ja sydämen vuolle sulkuja laatien toisin puhua, kuin tunne vaatii." Ja hän päättää lähteä Tarttoon.

On suhteita, niin arkoja, niin epätavallisia, etteivät ne kestä harkintaa. Se on niille tappavaa myrkkyä. Ne viihtyvät vain etäisyydessä ja kuolevat läheisyydessä. Ne ovat tuomitut kuolemaan, niin pian kuin ne, kuten kreikkalaisen tarun Narkissos, näkevät itsensä, niinpian kuin niille annetaan nimi.

Koidulan ja Kreutzwaldin suhteessa muodostaa kirjevaihdon ensi jakso onnellisen ja itsetiedottoman ajan. Ei mikään häiritse molemminpuolin niin vastustamattomalla voimalla kasvavaa kiintymystä, eivät edes he itse. Syrjäiset, vihamieliset voimat ovat vielä kaukana, ja kaikkein vaarallisin vihollinen, heidän oman sydämensä harkinta, vielä monien lukkojen takana.

Ja niin tulee Kreutzwald Tarttoon, pääsiäisaikaan vuonna 1868.

Hän astuu vanhan vastustajansa Jannsenin kynnyksen yli, tällä kertaa sula sovinto mielessä. Suurempia vastakohtia ei suinkaan voisi kuvitella kuin lihavahko, pyöreämuotoinen Jannsen, vinosta suustaan toisen verevän sukkeluuden toisensa jälestä sinkoava, puhelias ja vilkas, samalla läpeensä rauhan mies, -- ja laiha, kumara, ohuttukkainen, vaikka ei kaljupäinen Kreutzwald, harvapuheinen ja ulkonaisesti tyyni, mutta sisäisesti intohimoinen ja kiivas, sanoissaan jyrkkä, ivassaan häikäilemätön. Tiigikadun kodikkaassa talossa tehtiin tänä pääsiäisenä julkinen sovinto Viron kahden silloisen merkkimiehen välillä, sovinto, josta todellisuudessa tuli vain lyhyt aselepo.

Muuta emme oikeastaan tiedä Kreutzwaldin Tarton matkasta. Kun kirjevaihto taas alkaa, on se näennäisesti aivan sama sävyltään. Koidulan sairas käsi estää häntä tosin ensi viikkoina vastaamasta Kreutzwaldin jo levottomiin kirjeisiin, mutta pian hän selittää pakollisen vaitiolonsa, kirjeet kulkevat taas säännöllisesti Tarton ja Võrun väliä, ja kaikki on taas kunnossa. Ja kuitenkin on kummankin kirjeitten äänilaji toinen kuin ennen.

Luonto ei ollut suonut Kreutzwaldille mitään erikoisia ulkonaisia etuja, ei voittavaa ulkomuotoa, ei valloittavaa esiintymistapaa. Ulkonaisesti hän oli sitä, mitä todella oli, työssä kulunut, kivulloinen, kuudenkymmenenviiden vuotias mies. Vaikka Koidulan ihailu olisi ollut kuinka palava tahansa, täytyi hänen kuitenkin vaistomaisesti tuntea juopa, jonka hänen oma nuoruutensa muodosti heidän välilleen. Minkätähden muuten hiipisivät jo Koidulan ensimäiseen vastauskirjeeseen myöhemmin niihin täydellisesti vakiintuvat "toinen isäni", "isällinen ystäväni", "mon père" ja niin edespäin? Miksi harvenee runollinen puhuttelusana Virulaulik? Tulevatko nuo nimitykset itsestään, luonnollisesti Koidulan kynästä, vai onko hänellä syytä huomauttaa Kreutzwaldia heidän suhteensa todellisesta laadusta? Kumpikin olettamus on Kreutzwaldille yhtä epäsuotuisa.

Kreutzwaldinkin kirjeissä on toinen pohjasävy. Mutta Koidulan kirjeitten suurempaa asiallisuutta ja tyyneyttä vastaa Kreutzwaldin kirjeissä yhä peittelemättömämpi rakkauden ilmaisu. "Te olette ainoa, joka minut todella on tuntenut ja ymmärtänyt. Siihen luottaen toivon, rakas Lydia, että nykyisistä säikeistä vähitellen punomme ystävyyden siteen, joka kestää yhtä kauan kuin henkikin meissä." "Sukulaissielut rakastavat toisiaan. Niille ei ole etäisyyttä olemassa, vaikka viipyisi toinen etelässä, toinen pohjoisessa. Teidän ystävyytenne ei jaksaisi koskaan janoani sammuttaa. Voisin päivä- ja viikkokausia olla seurassanne, ja kuitenkin pelkään, ettei kaipauksen jano erottua vaimentuisi." "Pysykäämme sentähden hengensiteissä lähekkäin, kunnes kylmän lumen alla viimeinenkin lämpö elämämme hetteistä jäähtyy, ja kaikki jääksi kangistuu, mikä elämälle ihmisoikeuden antaa, ja miksi taivaan taatto meidät yli luontokappaleitten korotti."

Pikainen, odottamaton käänne, jota kumpainenkaan ei suinkaan ollut aavistanut, oli tehdä lopun heidän suhteestaan. Koidula oli pyytänyt kesällä käydä Võrussa Kreutzwaldin luona ja valmistautuu matkaan kuin toivioretkelle. Hän matkustaa Võruun senaikuisella hitaalla kievarikyydillä, onnellisena odotuksessaan, palatakseen kahden viikon kuluttua syvästi loukattuna ja häväistynä.

Täydellistä selitystä Võrussa tapahtuneesta murhenäytelmästä, kuten Kreutzwald sitä nimittää, eivät kummankaan kirjeet anna. On vain viittauksia, puolia sanoja, hienotunteisuus asiaan sekaantuneita, läheisiä henkilöitä kohtaan pakoittaa kummankin vaikenemaan.

Viittaukset ovat kuitenkin kyllin selviä, että edes likimaille voimme aavistaa asian kulun. Kreutzwaldin puoliso on pannut Võrussa toimeen suuren mustasukkaisuuden kohtauksen, syyttänyt Koidulaa vehkeilystä miehensä kanssa ja kovin sanoin käskenyt hänen kiireimmiten lähteä pois. Paitsi sitä kirjoitti rouva Kreutzwald Tartossa asuvalle vävylleen ja tyttärelleen loukkaavan, Koidulaa tuiki nöyryyttävän kirjeen, jonka johdosta vävy itse ilmestyi Jannsenin luo, vaatien kirjevaihdon lopettamista. Kirjeitten anastamisia ja tahallisia avaamisia ynnä muita hämäriä seikkoja liittyy vielä tähän valitettavaan välikohtaukseen.

Jannsen, arka kun oli tyttärensä maineesta, näki hyväksi isällisellä mahtisanalla katkaista kirjevaihdon, ja Koidula totteli kieltoa kolmeneljännes vuotta.

Idylli on särjetty. Kauniin ja harvinaisen suhteen itsetiedottomuus on poissa, sen elinehtoa loukattu. Koidulan herkkään, melkein pyhään ihailuun, joka oli kuin alituista uhria rakastetun runoilijan kunniaksi, tarttuu pikkuporvarillisuus koko realistisen käsityksensä karkeudella. "Jossakin sielussani on paikka, mihin työntäyttämien päivien melu ja puuha ei uloitu, sinne pakenen, kun Virulaulikin kera puhelen." Tämä hiljainen pyhäkkö raiskataan Koidulalta. Vedotaan naisen kaikkein arimpaan kohtaan, hänen naiselliseen ylpeyteensä, tehdään hänet naurettavaksi itsensä edessä ja väkisin näkeväksi. "Sellaista mielenraakuutta en olisi kaikista vaikeista kokemuksistani huolimatta kuitenkaan koskaan odottanut", sanoo Kreutzwald Tarttoon tulleesta kirjeestä. Koidula ei ollut edes itse tehnyt itselleen selkoa tunteensa laadusta, nyt täytyi hänen kuulla sitä syytettävän kaikkein loukkaavimmilla nimityksillä. Sensijaan että Kreutzwald tähän saakka on ollut hänelle jonkinlainen puolittain tarumainen olento, toinen Vanemuine, on hän nyt yhtäkkiä vanha, nainut mies, jonka verkkoihinsa pyytämisestä häntä syytetään!

Kreutzwaldinkin teki katastrofi näkeväksi. On säilynyt joukko kirjeitä, joissa tietoiseksi kehittynyt rakkaus ja epätoivo tapaavat välittömän ilmaisunsa. "Nimittäkää sitä raivoudeksi, hulluudeksi, mielettömyydeksi, en voi Teistä erota! Teidän ei onnistu kuitenkaan vieraantua minusta, olen Teitä aina vastaisuudessakin ihanteenani jumaloiva. Mitä poika aavisti, nuorukainen unelmoi, ja mies mielikuvituksensa voimalla naisellisesta olennosta kuvitteli, on Teidän tuttavuutenne kautta minulle täydeksi totuudeksi selvinnyt." Saman vuoden syyskuussa Kreutzwald kirjoittaa:

"Nyt on kai kyllin aikaa jo ehtinyt kulua, niin että kipeimmät haavat ovat parantuneet, ja pitkällisin pahamieli vaimentunut, ja minä voin toivoa tämänpäiväiselle teolleni Teidän silmissänne edes senverran anteeksi-antoa, ettette pane pahaksi, kun taas uskallan kirjeellisesti eteenne ilmestyä. Taistelua ei ole minulta puuttunut, päinvastoin, mitä inhimillisissä voimissa on, sen olen tehnyt ja koettanut. -- -- Että kirjevaihtomme tästälähtein olisi ulkokohtainen, s.o. sisällyksetön, sitä vaatimusta en jaksa täyttää, niinkauan kuin veri vielä sydämessäni liikkuu, mutta yhtä vähän saakoot sanani ja tekoni Teidän onneanne ja rauhaanne häiritä! -- -- -- Sanokaa itse, rakas Lydia, kuinka taisittekaan koskaan syyttää minua moisesta hourailusta, ikäänkuin voisi minun rajaton ihailuni Teitä kohtaan, joka kuolinhetkeeni saakka on pysyvä muuttumattomana, vaihtua senkaltaiseksi rakkaudeksi, kuin mikä nuorukaisen ja neiden välillä herää? -- -- Vaikka seisoisinkin paraikaa vapaana, kaikista siteistä irtipäästettynä, edessänne, en saisi sentään hetkeäkään ajatella, että rakkauden side voisi yhdistää meidät. Jos toivonkin Teitä 'ihanteekseni', jota hiljaisissa ajatuksissa kumarran kuin korkeampaa ilmestystä, ja jonka eteen, -- mutta aina vain ajatuksissa, -- lasken toiveeni, joita en koskaan en Teille enkä muille mene ilmaisemaan, niin tahtoisinpa oppia tuntemaan tuomarin, joka minut sentakia tuomitsisi? Se, joka kaikkein ylinnä istuu, ei sitä tee, sillä hänen täydellisyydellään on toiset ajatukset kuin meidän heikkoudellamme. -- -- Te voitte 'ihanteena' olla minulle aina armas ja palvonnan arvoinen, mutta kuitenkin olette ajatuksissani liian korkealla, (siinäkin tapauksessa että voisin vuosien taakasta päästä!) että rohkenisin Teitä avioliiton tai rakkauden sitein kahlehtia. Ihanteelta en vaadi muuta, kuin että ajatuksissani voin ylentää henkeni hänen puoleensa, vaan en suinkaan, että hänen pitäisi valmistaa jokapäiväinen ruokani ja toimittaa kaikki talousaskareet. -- -- -- Sydämeni tunteet Teitä kohtaan eivät voi sammua, sillä niissä on ijäinen elämä! -- -- -- Tätä selitystä en saanut jättää Teille antamatta, nyt voitte tehdä, mitä -- haluatte, kirjoittakaa tai olkaa kirjoittamatta."

Mutta Kreutzwald on nyt vanha ja murtunut mies, "viimeksi eletty vuosi on minua vähintäin kymmenen vuotta vanhentanut". Työn, vanhuuden ja kivulloisuuden painostamana hän käy taisteluaan pakoittaakseen rakkautensa ainoaan muotoon, jossa sen oli luvallista ilmaantua: isälliseen hellyyteen. Auttamattoman kohtalon äänenvaimentaja on kaikkien hänen sanojensa yllä. Yhä useammin askartavat ajatukset kuoleman kysymyksissä, hänen tehdessään säännöllisiä kävelyretkiään Võrun hautuumaalle. "Vanhalle, ennakkoluulottomalle ihmiselle ei hautuumaa eikä kuolema tarjoa mitään kauhistavaa; näen kummassakin vain onnellisen rauhan levottoman elämän jälkeen, ei ole enää tuota ikuista kiirettä aamulla nousta, kun niin mielellään kauemmin nukkuisi." Hän käy sairaalloiseksi, silmät heikkenevät eivätkä kestä keinotekoista valoa, usein täytyy hänen iltapäivin pysyä vuoteessa. Voimme nähdä hänen öisin istuvan yksinäisessä työkammiossaan yläkerroksessa, kun kaikki on hiljennyt ympärillä, kirjoittelemassa kirjeitä, joihin tietää vastauksen jäävän tulematta, ainoana seuranaan pieni valkea elättihiiri suuressa lasipurkissa. Hän elää muistoissa, vanhuutensa lyhyen idyllin koskemattomuudessa, lukien yhä uudelleen Koidulan ensimäisiä kirjeitä, jotka osaa ulkoa. "Jäljelle jääneet lehdet tarjoovat minulle usein alakuloisina hetkinä lohdutusta, kun pitkiin, pitkiin aikoihin ei Teiltä ole tietoja saapunut."

Kuukaudet kuluvat. Kreutzwald on näennäisesti tyyntynyt. Hän kirjoittaa: "Sisäinen tuomari, vakaumukseni, omatuntoni, julistaa minut vapaaksi. Jos onkin hetkiä ollut, jolloin inhimillinen heikkous sai minut unohtamaan, mihin Teidän ja itseni suhteen olin velvollinen, niin ovat ne, Jumalan kiitos, onnellisesti ohitse." Mutta elämä on kadottanut yllätyksensä. "Huomispäivä on liukuva ohitse tavallisessa hiljaisuudessa, missään suhteessa 364:stä veljestään eroamatta."

Vanhuudessa kirjoittamassaan eepillisessä runoelmassaan "_Lembitu_", joka ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen, on Kreutzwald runollisella lennolla kuvannut sankarille ilmestyvää "korkeaa neitiä", (kõrge neitsi), jossa ei ole vaikea tuntea Koidulan piirteitä. Paikat, joissa Lembitu kuvaa tunteitaan "taivaallista lähettilästä" kohtaan ovat kauneimpia koko runoelmassa:

Ja selgest olin mina teda märkand, kui kõrget neiut teretand mul silm, üks võeras vägi südamesse tärkand, mis tunnistanud palavus ja kulm, ma tundsin äkitselt kui unest ärkand, mind rüppe võtnud oli kaunim ilm.

Mis tulevikul toob mull juhtumine, on praegu varjul paksu pilve all, ma tunnen, et üks sala tömbamine mind kõndma sunnib sinu ligidal, seal teel on kõik nii uus ja imeline, kui seisaksin ma võõra tahteval. -- -- -- -- --

Üks jumalikust juurdund kõrgem idu, on siginemas minu südames, küll väetike kui õhem lume kidu, vast pisut nähtav päikse terades, kui seisaks taevas suremata pidu, mind ootes tuleviku kanguses.

(Ja selvästi huomasin, kun silmäni oli tervehtinyt korkeaa neittä, kuinka vieras mahti oli herännyt sydämessäni, joka oli kokenut kuumuutta ja kylmää, tunsin äkkiä kuin unesta heränneeni, ihanammat ilmat olivat minut syliinsä sulkeneet.

Mitä tulevaisuudessa kohtalo tuo, on paraikaa paksun pilven peitossa; tunnen, että salainen vetovoima pakoittaa minua lähelläsi kulkemaan; sillä tiellä on kaikki uutta ja ihmeellistä, niin kuin olisin vieraan tahdon alainen.

Jumalallisista juurtunut, korkea taimi versoo sydämessäni, vähäisempi ohuinta lumihiudetta, auringon säteissä tuskin näkyvä, niin kuin taivaassa odottaisi kuolematon juhla minua tulevaisuuden kaukaisuuksissa). (_Lembitu_, kuuetõistkümnes laul.)

Koidula tointuu monta vertaa nopeammin. Hän on vielä nousussa, hänen elinvoimansa, kykynsä tuntea ja kärsiä vielä kuluttamattomat, onnen vaatimus vielä tinkimätön. Voi olla, että hiljainen, vähitellen heräävä tietoisuus siitä, ettei suhde Kreutzwaldiin kuitenkaan olisi voinut ajanpitkään yksinomaan tyydyttää, auttaa hänet yli raskaimman ajan. Kun hän melkein vuoden kestäneen vaitiolon jälkeen taas alkaa säännöllisen kirjevaihdon, ei hänen kirjeissään ole kaipauksen sävyä, joka niin usein panee Kreutzwaldin puhumaan entisistä hyvistä ajoista. Kirjoituspöydällään hän kauan säilyttää omien tarkkojen ohjaustensa mukaan laadittua pahvijäljennöstä Kreutzwaldin talosta Võrussa, mutta kirjeitten lyyrilliset dityrambit, jumaloiva ylistäminen on ainaiseksi lakannut. Opetuslapsi ei enää istu mestarin jalkojen juuressa, päinvastoin: mestari on nyt kumartunut köyryksi isoisäksi, jota täytyy kohdella täysikasvuiseksi ennättäneen lapsen suojelevalla hellyydellä. Hän on nyt pysyväisesti "taattoseni", "papa Kreutzwald", -- ja Koidulan tunne häntä kohtaan lapsen kiintymystä henkiseen kasvattajaansa ja uskollisimpaan ystäväänsä, ei muuta.

Suuri on epäilemättä ollut Kreutzwaldin vaikutus Koidulaan. Ei kukaan ole Koidulan sisintä olemusta, sekoitusta taiteilijalapsesta ja kehittyneestä älyllisyydestä osannut niin varhain määritellä, kuin Kreutzwald sanoessaan: "teissä on toden teolla kaksi ihan erilaatuista luonnetta, toinen emansipoitu tyttö, toinen lapsenkengissä, ja tässä kaksinaisluonteessa piileekin Teidän viehätysvoimanne." "On niin vähän niitä, jotka ymmärtävät lapsi-Lydiaa", valittaa Koidula kerran myöhemmin. Kreutzwald oli sen tajunnut, sisäisen suuren avuttomuuden ja turvaa etsivän arkuuden, joka kätkeytyi ulkonaisesti varman älyllisyyden varjoon. Kreutzwald on varhain rakkautensa vaistolla ymmärtänyt _naisen_ Koidulassa, hellyyden, antaumuksen janon isänmaallisia sankarilauluja luovan Viron vestaalin sydämessä, hyvin tietäen, ettei hänen tehtäväkseen tullut sitä herättää.

Sensijaan hän antoi, mitä taisi: hänen valistusajan koulua käynyt ivansa ja suorasukaisuutensa kitki Koidulasta pois monet sentimenttaalisuuden idut, vuodattaen häneen terveellistä epäilyn ja arvostelun henkeä, hän pani liikkeelle Koidulan älyn, pakoittaen sitä yhä uusiin ponnistuksiin, ja lopuksi hän ympäröi nuoren ystävättärensä ymmärtämyksen ja myötätunnon ilmastolla, jossa niin kiireesti pääsivät kehkeämään Koidulan loistavat ja sytyttävät ominaisuudet.