Part 4

On lausuttu, ettei ehkä minkään kansan runous hehku niin palavaa vapauden kaipuuta, kuin Viron vanhempi laulurunous. Nämä sanat kohdistuvat ennen kaikkea Koidulaan, niin liioiteltuja kuin ne ehkä muuten ovatkin. Harva henkinen maaperä lienee kiitollisempi vapaudenpalvontaan pyhitetylle runoudelle, kuin Viron seitsemänsatavuotisen orjuuden muokkaama. Koidulan "neitsytlaulut", kuten niitä virolainen Kunder nimittää, ovat parhaimmissa säkeissään kokonaisen kansanheimon runoutta, ikäänkuin yhtyisivät niissä pitkien piinapäivien salaiset huokaukset, vuosisatoja väsymättä periytynyt vapauden odotus. Niissä etsii ilmaisuaan heimon henki, kauan sorrettu ja tallattu kansansielu, täysi-ikäisyyteen ja vapauteen pyrkivä. Ne eivät vaikuta puhtaasti persoonallisilta, yhden ainoan henkilön tunneväylältä. Päinvastoin, Koidula on vain kuin tuulikannel, jonka kautta virolaiset soinnut ja säveleet tulvivat.

Koidulan isänmaallisia runoja kantaa voimakas paatos, korostetun ajan, korostetun tunteen luonnollinen ilmaus, joka tosin aina ei ole täysin vapaa paisutetusta kaunopuheisuudesta ja sanahelinästä. Ne ovat kauas kantavia kuin herätyshuuto, jonka tuli kuulua yli koko Maarianmaan, siitä niitten paatos. Kuinka kaikki nämä iskusanat, joita olemme tottuneet pitämään tyhjänä paraatikoruna, koska olemme kuulleet niitä liian paljon, liian usein, silloin olivat uusia ja ihmeellisiä, kuten käsite, jonka ne ilmaisivat! Ei vielä mitään kaavamaisuutta, kaikki mehua ja mahlaa, kaikkea kannattamassa todellinen ja niin äsken valveutunut tunne.

Ne ovat todellisia hymnejä, suru- ja kiitosvirsiä, joissa orjuuden valitus ja vapautuksen riemu vaihtelee. Kauneimpia ja voimakkaimpia on "_Mu isamaa, nad olid matnud_". (Isänmaani, sinut oli haudattu).

Mu isamaa, nad olid matnud sind raske, musta kattega, ei muud su mulla pinnast tõusnud, kui verelilled õitsema, ja ahelas sa ennast väänsid ja orja ikkes ohkasid, ja vaikseks, vaiksemaks siis läksid, -- siis une surma hingasid.

Kuussada aastat lendsid mööda, ei elu tähte annud sa, kui imelikult kõndis tasa üks muistne jutt veel üle maa, kuis enne prii su rahvas olnud, kord Kalevite vapper kond, ja kuda oma põhja pinnal kord Eesti rahvas pesitand.

Ja kus su pisar maha langes, säält laulud tôusid ülesse, ja taeva linnud rääksid, pilved, su valust teine teisele, ja tuuled kõnet vastu võtsid, neid kandsid põhja piirile, ja kivihoonest sisse tungsid nad ühe isa südame.

Üks sõna läbi ilma kõlas, et õnnes hõiskvad miljonid: "Ma tahan, et on prii mu rahvas." Ja orja-ikked langesid! Prii oma pinnalt jälle leiad nüüd Eesti rahva pesakest, ja õitsev Eestimaa, sa hüüad: "Auu Aleksandril igavest!"

(Isänmaani, sinut oli haudattu raskaan, mustan verhon alle, ei noussut mullastasi muuta kuin verikukkasten kukoistus; sinä vääntelihet kahleissasi ja huokasit orjan ikeen alla, kunnes yhä hiljaisemmaksi, hiljaisemmaksi kävit ja vihdoin unikuolemaan vaivuit.

Kuusisataa vuotta riensi ohitse, et elon merkkiä antanut, mutta ihmeellisenä ja hiljaa kulki yhä yli maan vanha tarina: kuinka muinoin oli vapaa ollut kansasi, kuinka uljas Kalevien heimo, kuinka Eestin kansa kerran oli omalla pohjallaan elänyt.

Ja mihin kyyneleesi vuosi, sieltä nousivat ilmoille laulut, ja taivaan linnut, pilvet kertoivat sinun tuskastasi toisillensa. Tuulet ottivat vastaan valituksen ja kantoivat sen pohjoiseen päin, kunnes se tunkeutui kivikartanoon erään isän sydämeen.

Kautta mailman kajahti sana, niin että miljoonat onnellisina riemuitsivat: "Tahdon, kansani olkoon vapaa!" ja orjan ies murtui. Nyt näet Eestin kansan kodin taas vapaana ja omalla pohjalla, ja kukoistava Eesti, sinä huudat: "Kunnia Aleksanterille ikuisesti!")

Sama aihe, vain toisen vertauskuvan muodossa, toistuu yhä. Koidula vertaa runossa _Su priiust olid matnud_ (Vapautesi oli haudattu) isänmaansa vapautta ristiinnaulittuun, jonka hiukeeville huulille vain kirpeätä etikkaa tarjotaan, jonka hameesta heitetään arpaa, joka peitetään lujalla sinetillä lukittuun hautaan, kunnes aamun enkeli haudan avaa, ja kansan riemuitseva Hosianna vastaanottaa nuoren vapauden.

Vaat, elukoide tõuseb, su haua äärele üks ingel astub äkilt: "nüüd tõuse ülesse!" ja surma kivi veereb, koit särab, naeratab, -- "noor priius, valges riides, maailm sind teretab!"

(Vaan katso, päivä koittaa! Sun hautas hämärään jo aamun enkel' astuu: "nyt elvy elämään!" Pois paasi kuolon vierii, soi kautta koittehen: "oi terve sulle, nuori vapaus valkoinen!")

Viron multa, yön hiljaisuus kertovat hänelle menneistä vapauden ja onnen päivistä, hän kysyy kukalta, miksi se kastettaan itkee, siksikö, että sekin on samaa kuullut. "_Miks sa nutad, lillekene_?" (Miksi itket, kukkanen?) julkaistu v. 1869 Eesti Postimiehen lisälehdessä.

Miks sa nutad, lillekene, nupud täis sul pisaraid, kas sa rasket bingevalu, ellake, ka tunda said?

On sull Eestipind ka rääkind, vaikne öö sull teada annd, enne muistsest röömupõlvest, kadund õnnest pajatand?

(Miksi itket, kukka, miksi on umpusi kyyneleitä täynnä, saitko jo, armas, sinäkin tuntea ankaraa ahdistusta?

Onko sinullekin Eestin multa puhunut, hiljainen yö kertonut, muinaisesta riemun ajasta, kadonneesta onnesta?)

Hänen runonsa ovat toisinaan kuin palavia rakkaudentunnustuksia, kuten _Sind surmani_ (Sua kuolemaani saakka).

Sua kuolemaani saakka ma kalliiks kiittelen, mun maani, maireheni, sa Eesti ehtoinen! Oi Eestin vainiot, virrat ja äidinkieleni! sua kuolinvuoteellakin ylistää mieleni.

Oi maa, sa lapsillesi min hellän hoivan suot, ravinnon annat, verhon, ja haudan levon luot. On suloisempi maata sylissäs, Maarjamaa, kuin mailla vierahilla ain' auvoss' asustaa.

Sanat saavat teräksisen kaiun, hänen tervehtiessään maansa nuorta toivoa, jonka "ohimot kuumoittavat työstä, silmissä selkeät päämäärät", muinaisen virolaisen voiman eloon herätessä. Mutta ehkä väkevimmän ilmaisunsa saa Koidulan isänmaallinen tunne runossa _Eesti muld ja Eesti süda_ (Viron multa ja virolainen sydän), julkaistu 1867 Eesti Postimiehen lisälehdessä.

Süda, kuis sa ruttu tõused, kuumalt rinnas tuksuma, kui su nime suhu võtan, püha Eesti kodumaa! -- -- -- -- --

Oh, ei jõua iial õelda, maa, kuis täidad südame, sinu põue tahan heitä kord ka viimse unele, ema kombel kinni kata lapse tuksvat rinda sa, Eesti muld ja Eesti süda, -- kes neid jõuaks lahuta!

(Sydän, kuinka yhtäkkiä alat kuumasti rinnassa sykkiä, kun sinun nimesi, pyhä virolainen kotimaani, huulilleni kohoo.

Ah, en saata koskaan sanoa, kuinka täytät sydämeni, maa; sinun povessasi tahdon kerran viimeiseen uneeni vaipua; peitä silloin emon lailla lapsesi sykkivä povi; Viron multa ja virolainen sydän, kuka taitaisi niitä eroittaa!)

Se on eräänlainen virolainen Jeanne d'Arc, puoliksi sankarillista amatsonia, puoliksi haltioitunutta vestaalia, alttarin papitar, miltä kansallisen kevätuhrin ensimäiset lieskat kohosivat. Turhaan hakee yksilöllisiä, intimiä sointuja, yksilöllistä elämäntuntoa, Koidulan varsinaiset rakkausrunot ovat hämmästyttävän sovinnaisia ja persoonattomia, mikäli eivät liene käännöksiä. Kaikki tunne, kaikki voima on keskittynyt isänmaallisiin runoihin.

Jos ottaa selaillakseen muitten Viron kansallisen kevään aikaisten runoilijain luomaa laulurunoutta, ei voi olla huomaamatta suurta yhtäläisyyttä aiheitten valinnassa. Koidula ei suinkaan ollut ainoa, joka runoili isänmaasta, sen ihanteellisesta kauneudesta, sen muistorikkaasta menneisyydestä, sen vapaudesta. Kaikki muutkin samanaikaiset runoilijat, M. Weske, C.R. Jakobson (Linnutaja), Ado Reinwald, Fr. Kuhlbars (Willi Andi) runoilivat samoista aiheista, samaan ihannoivaan, pateettiseen tyyliin. Koidula on vain, käyttääksemme Tainen sanoja, "korkein korsi kukkavihkossa", se, jossa ajan henki tapasi täydellisimmän ja taiteellisimman ilmauksensa.

Mieltäkiinnittävää on nähdä, minkälaisen vastaanoton Koidulan runous aikalaisten keskuudessa sai, minkälaisina sen säteet taittuivat takaisin senaikuisista sielullisista heijastuskuvastimista.

C.R. Jakobson kirjoittaa Eesti Postimees lehdessä vuonna 1867 Emajõe Ööpikin johdosta:

"Virolaisia säveleitä, virolaisen sydämen syvyyksistä kuohuneita, täynnä väkevää laulunhenkeä! Jos sydän niitä lukiessa ei syki kovemmin, povi ei paisu nopeammin, niin ei tee se sitä ikinä! Todella, tuokoon tuleva aika, mitä tuokoon, kuuluisia runoja ja runoilijoita, Emajõe Ööpikin laulut tulevat aina helisemään niitten rinnalla ja elämään yhtä kauan kuin viron kielikin."

J. Kunder kirjoittaa Koidulan runoudesta: "Koidulan runot ovat aina herättäneet sydämissämme tunteen, ikäänkuin heräisimme unesta, ja ulkona on keväinen päivä." "Runoja lukiessa tuntee jokainen korkeamman hengen tuulahduksen, itse runonhenki puhui tästä naisesta kansalle", kirjoittaa myöhemmin K.A. Hermann.

Itse vanha Kreutzwald innostuu eräässä kirjeessä lausumaan: "Niin, hänen kätkyensä ääressä on Vanemuine laulanut ja sitä tuudittanut."

"_Mu isamaa on minu arm_" (Isänmaa on rakastettuni), näillä sanoilla on Koidula itse antanut avaimen silloiseen sielunelämäänsä. Taikka niinkuin hänen sanansa eräässä toisessa runossa kuuluvat: "Mu vaim ja süda, kõik mu meeled, on sinu püha nime täis!" (Henkeni ja sydämeni, kaikki aistini, ovat täynnä sinun pyhää nimeäsi!) Tässä kahdenkymmenenkolmen vuotiaan nuoren tytön kiihkomielisessä isänmaantunteessa purkautuu ensi kertaa hänen sielunsa suuri tunnevoima. Ensi kertaa löytää se esineen, olkoon kuinka käsitteellisen tahansa, joka tyydyttää sen rajatonta antautumistarvetta, sen juhlan ja haltioitumishalua. Koidulan mielikuvitukselliset ainekset, hänen sielunsa suuri taipumus unielämään, ovat aivan selviä jo tässä ensimäisessä palamiskulussa, joka hänessä tapahtuu. Iässä, jolloin heräävät aistit useimmiten ovat etualalla, nuoruuden terveen, fyysillisen aistillisuuden viettäessä ensimäistä voittojaan, on hänen tunne-elämänsä kokonaan käsitteellisyyteen suunnattu, ahdettu täyteen abstraktisia aatteita, joille hänen oman sielunsa palo antaa elämän hohteen: Kuinka paljon mielikuvituksen elävöittävää voimaa onkaan tarvittu, ennenkuin isänmaantunteesta on muodostunut melkein mystillisen rakkauden esine, jollaisena se Koidulan runoissa esiintyy! Joka tapauksessa, ensimäinen suuri mysteerio Koidulan sielussa on ollut hänen isänmaanrakkautensa.

4.

Yhtä mysteerion kaltainen kuin Koidulan varhain herännyt isänmaanrakkaus, on hänen aikaisemman nuoruutensa toinen suuri sielullinen liike: hänen suhteensa vanhaan Kreutzwaldiin, virolaisen kansalliseepoksen, Kalevipoegin luojaan. Se on ikäänkuin välitöntä jatkoa Koidulan äsken puhjenneelle isänmaalliselle intomielelle, saman jumaloimis- ja antaumistarpeen ilmausta, mitä Koidulan hymnit ovat täynnä, -- ja yhtä mielikuvituksellista. Koidulan sisäinen tuli palaa tässäkin haaveellisessa tunteessa omalla, varsinaiselle, todelliselle elämälle niin vieraalla liekillään.

Mutta ennen kuin lähestyy tätä virolaista idylliä, tätä kaunista ja harvinaista suhdetta kuudenkymmenenneljän vuotiaan vanhuksen ja häntä tasan neljäkymmentä vuotta nuoremman naisen välillä, täytyy olla selvä kuva siitä, kuinka poikkeuksellisissa oloissa Koidulan nuoruus kului. Ainoastaan siten selviää moni seikka, joka muuten ehkä tuntuisi liian uskomattomalta ja sielullisesti vaikeatajuiselta.

Suuri erehdys olisi kuvitella Koidulan ensimäisiä nuoruusvuosia huolettomiksi ja iloisiksi, tai niitten yleensä millään lailla muistuttaneen tavallisten nuorten tyttöjen elämää.

Koidulaa odotti Tartossa ankara työtaakka. J.W. Jannsen, ryhtyessään Tartossa uutta _Eesti Postimees_ nimistä sanomalehteä julkaisemaan, ei viivytellyt tietysti heti kiinnittämästä toimitustyöhön nuoren tyttärensä jo Pärnussa ilmaantunutta kirjallista kykyä. Se oli aivan itsestään ymmärrettävää ja luultavasti Koidulan oman toivomuksen mukaista. Perheen toimeentulon vaikeudet näyttävät yhä olleen siksi suuret, ettei varsinaisten palkattujen apuvoimien käyttämistä voitu alussa ajatella. Ainoastaan tyttäret olivat täysikasvuisia, kaikki neljä poikaa sensijaan vielä kouluiässä. Vaikka Koidulan suorittama kotiopettajatartutkinto oli ollut "paras, mikä miesmuistiin oli suoritettu", ei hänellä nähtävästi ole ollut halua käydä baltilaisten varattomien nuorten tyttöjen siihen saakka ainoata tietä. Ansaita hänen sensijaan täytyi, ja niin on hän kaikesta päättäen aivan vapaaehtoisesti alistunut nuoruutensa raskaaseen työ-ikeeseen.

Sanomalehden julkaisemiseen ei silloisissa alkeellisissa oloissa käytetty läheskään niin monimutkaista ja laajaa koneistoa kuin nykyään, vaan työnjako oli monta vertaa yksinkertaisempi. Ei vallinnut vielä tehtaan, vaan kotiteollisuuden henki. Mitä suinkin mahdollista, tehtiin omin voimin, perheen omien kasvavain jäsenten avulla, vieraita palkollisia käyttämättä. Jotain patriarkkaalista on epäilemättä esimerkiksi Jannsenin perheen tiistaisin tapahtuvassa lehden taitossa, johon otti osaa koko talo. Sitä vietettiin kuin säännöllisesti palautuvia talkoita, ja äiti laittoi teetä ja voileipiä lehden taitossa puuhaavalle perheelleen. Yhtä kotoista oli kaikki muukin toimitus.

Suurin osa toimitustyötä, niin kirjallista kuin käytännöllistä, oli Koidulan harteilla. Saadakseen jonkinlaista käsitystä tämän "työ-orjuuden" laadusta, kuten Koidulan ystävä, berliiniläinen akateemikko _W. Schott_ sitä nimittää, voi poimia otteita hänen tämänaikuisista kirjeistään, niin hyvällä huumorilla kuin hän höystääkin yhä kertautuvia valituksiaan.

Hän ei ollut ainoastaan lehden toimitussihteeri, ei ainoastaan sen kirjallisen osaston toimittaja, vaan samalla lehden kirjanpitäjä, korjauslukija, lähettäjä; niin, puuttui vain, että hän itse olisi saanut sen latoakin! Koko joukko käytännöllisiä, aivan koneellisia toimia, joita ei nykyään enää kenenkään päähän pälkähtäisi lehden toimittajalta vaatia, kuten osotteiden käsinkirjoittaminen, oli Koidulan tehtävänä.

Hän kirjoittaa: "Hiljainen värinä kulkee läpitseni, kun tulevia viikkoja ja kuukausia ajattelen! Nyt täytyy jokaisen Postimiehen kappaleen olla eri ristisiteessä ja omalla osoitteella varustettu, -- 2000-2500 lehteä ja osoitetta, jotka täytyy _kirjoittaa_. Aamusta iltaan olen viime kuukausina istunut isää auttamassa; eivätkö meidänaikuiset viisaat päät voisi keksiä hengetöntä kirjoituskonetta?"

Tai toisen kerran:

"En ole saanut pysähtyä, en levähtääkään, -- minun on täytynyt tehdä työtä kuin rengin auran kurjessa, tai oikeammin hevosen auran edessä: leipähuolet kuolettavat kaikki herkemmät ajatukset aivoista. -- lehtemme toimituksesta olisi kokonaiselle konttorille kylliksi. Kun yhdenkään viikon saisi mielin määrin levätä, että kiusallinen rintasärky katoaisi."

Ja eräässä toisessa kirjeessä:

"-- Jo pari viikkoa ei maistu minulle yön uni eikä ruoka tai juoma, istuessani Postimiehen toimituspöydän takana aamusin kello kuudesta alkaen usein keskiyöhön saakka."

Tämä kaikki on aivan sananmukaisesti otettava; eräs silloinen Jannsenin perheen täysihoitolainen muistelee nähneensä Koidulan vain aterioiden aikana, jolloin hän ullakkohuoneestaan ilmestyi alakertaan, puettuna väljään työmekkoon, mennäkseen heti takaisin työhönsä. Itse kertoo Koidula kerrankin kuuden viikon kuluessa käyneensä vain kolmasti kaupungilla.

Melkein heti Tarttoon muutettua kävi Jannsenin oikea käsi luuvalon takia aivan käyttökelvottomaksi, ja Koidula saa siitä lähtien olla hänelle ja lehdelle kaikki kaikessa, sanan varsinaisessa merkityksessä isänsä oikea käsi.

Niinkuin hän itse siitä kirjoittaa:

"Olen isäni vanhin lapsi ja ainoa apulainen hänen työssään... Enemmän kuin kuusi vuotta (kirjoitettu vuonna 1867) olen jo hänen kirjurinsa, suurin osa hänen kirjoituksiaan kulkee minun käteni kautta, sillä isäraukkani oikea käsi on kovin jäykkä ja jäykistyy yhä päivä päivältä, -- hän ei jaksa tunnissa edes täyttä sivua paperille panna. -- Minä, vanhin, olen kasvanut isäni hengessä ja hänen kirjoituspöytänsä takana... ja jään paikalleni, niinkauan kuin hänen kalliit vanhat silmänsä ovat avoinna... Keneltä hän voisikaan iloisempaa apua odottaa kuin omalta lapseltaan!"

Näkyvimmin on tietysti tästä varhaisesta, liiallisesta työstä ja liikunnon puutteesta kärsinyt Koidulan ruumiillinen terveys, joka jo alun pitäen oli heikko. Hänen tuskallinen, elinaikuinen luuvalonsa ja nivelsärkynsä, joka aluksi asettui varsinkin oikeaan käsivarteen, -- kuten isänkin! -- on saanut alkunsa yhtämittaisesta, liiallisesta kirjoitustyöstä. Aika-ajoin kieltää lääkäri häneltä kaiken kynänkäytön viikkomääriksi. Ja niin raskas on hänen jokapäiväinen työnsä, että pakollinen sairausaikakin tuntuu virkistykseltä ja vaihtelulta.

"Minun täytyy toisinaan levähtää pitkäveteisistä liiketoimista, niin että olen onnellinen, kun joskus käsketään olemaan sairaana."

Etupäässä on tämä aikainen ja Koidulan voimille varmaankin ylenpalttinen liikarasitus ja yksipuolinen henkinen työ kuitenkin vaikuttanut hänen sielulliseen kehitykseensä. Mieltäkiinnittävää on ensiksikin uhraava nöyryys, millä Koidula ilman muuta, vastaanpanematta, alistuu perheen toimeentulon takia, isänsä takia hengettömäksi työkoneeksi. Hän rukoilee itselleen "rauhallista sydäntä", koska jokainen avioliiton mahdollisuus merkitsisi perheen aineellista häviötä. Aivan samaan aikaan kuin hänen runolahjansa, hänen haltioitumiskykynsä, näyttäytyy hänessä muuan toinen ominaisuus, yhtä kohtalokas, yhtä syvälle hänen elimistönsä pohjakerroksiin juurtunut, yhtä määräävä hänen koko elämäänsä nähden, -- hänen passiivinen suhteensa elämään. Hänessä kehittyy näinä aikoina, näin varhain siis, eräänlainen voimakas, alistuva ja suuressa määrin passiivinen velvollisuudentunto, joka sitten kestää kautta koko hänen elämänsä eikä ole missään yhteydessä ulkonaisen toimeliaisuuden kanssa. "On olemassa totinen jumalatar, jonka tummat, ankarat silmät sentään voivat niin hilpeinä katsella: Velvollisuus. Nämä silmät, -- ne katsovat minua jo jonkun aikaa niin ylen vakavina", hän kirjoittaa. Huomattavaa on, kuinka vierekkäin, kuinka rinnan haltioitumiskyky ja passiivisuus kulkevat Koidulan elämässä, näennäisesti usein ristiriidassa keskenään. On kuin olisi Koidulan kohtalo pitkin elämäänsä aina ollut joutua itseään voimakkaamman, etupäässä käytännöllisemmän tahdon ohjattavaksi, -- ja käytettäväksi. Kaikesta itsenäisyydestään, kaikesta tunnekyllyydestään huolimatta, on Koidulan sielu ollut avuton kuin alaikäisen lapsen, epävarma aina silloin, kuin elämä sitä lähestyi, luja ainoastaan velvollisuudentunnossa, itsensäuhrauksessa ja kärsimyksessä.

Mutta paitsi sitä eroitti kirjallinen työ Koidulan kokonaan muista ikäisistään, heidän huveistaan ja harrastuksistaan, sitoi hänet, esti hänen elämäänsä muodostumasta muitten nuorten elämän kaltaiseksi. Sama poikkeuksellisuus, joka oli saattanut hänet sairaalloisten taipumustensa takia kasvinaikanaan tuntemaan itsensä ikäisilleen vieraaksi, eristi hänet nytkin erikoisasemaan. Hän oli, kirjallista työtä tekevänä naisena, täysin poikkeuksellinen ilmiö baltilaisten kanssasisartensa joukossa, joitten ylin ihanne oli kolmella K:lla lausuttu, -- "Kinder, Kirche, Küche",-- oli muitten silmissä armotta "die Lydia, das tolle Frauenzimmer!" (Lydia, tuo hupsu naikkonen!)

Mutta hänen ulkonaisen elämänsä täten kuluessa kirjoituspöydän takana, suurimmaksi osaksi ylen koneellisessa työssä, pääsi hänen unielämänsä sitä rehevämmin kukoistamaan. Juuri työn koneellisuus, aamusta iltaan kertautuva yksitoikkoisuus, joka ei suonut tilaa minkäänlaiselle mielikuvitukselliselle liikunnolle, vaati vastapainokseen sitäkin haaveellisemman ja rikkaamman sisäisen elämän.

On hyvin kuvaavaa Koidulalle, että kaikkein korkein ja hedelmällisin suhde, minkä hän eläessään on toiseen ihmiseen solminut, ainoa suhde, joka todella oli hänen arvoisensa, jossa hän tapasi täysin vertaisensa, niin, mestarinsakin, on melkein yksinomaan ollut kirjevaihtoa, yksinomaan henkistä laatua, suhdetta kahden toisistaan kaukana asuvan, iän, paikan ja elämänkohtalon eroittaman ihmisen välillä.

Koko meidän inhimillinen kielenkäyttömme ei ole muuta kuin alituista sovittelemista Prokrusteen vuoteeseen, jossa sitten tarpeen mukaan venytämme tai typistämme, saadaksemme elävät ilmiöt kuolleitten sanojemme mukaisiksi. Alituisesti koetamme sanojen kahleilla vangita jotain elävää ja vangitsematonta. Sanat ovat meillä ikäänkuin kemiallisesti puhtaina edessä: tuossa rakkaus, tuossa ystävyys, tuossa viha, tuossa välinpitämättömyys. Verhoamme ystävyyden nimellä montakin miehen ja naisen välistä suhdetta, joissa eroottinen lisäys on selvästi tuntuva. Ranskan kieli, joka on niin kekseliäs tunnevivahduksien nimittämisessä, on luonut nimityksen "_amitié amoureuse_" -- rakastunut ystävyys. Ja kuitenkin, voimme keksiä sata nimeä eri vivahduksia varten, -- sadasyhdes jää sentään ilman. Sielullisessa elämässä vallitsee sama laki kuin muualla elimellisessä elämässä: hyppäyksiä ei ole, kaikki käy hitaitten ylimenojen ja vivahdusten kautta, -- asteita on yhtä lukemattomia, kuin väreillä eri tuntuja. Rakkauden ja ystävyyden välillä on pitkä tunneasteikko, ja kuitenkin on kielessämme vain näitten tunteitten eri päätepisteillä nimensä. Olisi epäilemättä erehdys ryhtyä erittelemään Koidulan ja Kreutzwaldin suhdetta, sellaisena kuin se heidän sadassa kirjeessään esiintyy, kaava kädessä. Hartaus jokaisen uuden elämänilmaisun vivahduksen, jokaisen uuden inhimillisen todistuskappaleen edessä, on ainoa oikea edellytys niitten ymmärtämiseen. Monien kohtalo-draamojen ja murhenäytelmäin joukossa, joiksi inhimilliset suhteet usein muodostuvat, on Koidulan suhteella Kreutzwaldiin, huolimatta kaikista myöhemmistä sorasoinnuista, kuitenkin sijansa idyllinä, ihanteellisen ajan ihanteellisena suhteena, yllään kansallisen romantiikan aamukajastus.

5.

Ei voi Koidulan vastaiseen kehitykseen nähden koskaan kyllin korkealle arvostella sitä sattumaa, joka hänet juuri nousevana, vaikutusherkimpänä kautenaan vei Kreutzwaldin arvostelevan älyn ja harvoille valituille, mutta sitä lämpimämmin sykkivän sydämen johdettavaksi. Parempaa kasvattajaa, syvempää ymmärtämystä ei Koidula silloisessa Virossa olisi voinut saada.

Viron sivistyshistorialla on tähän asti tuskin toista nimeä tarjottavana, joka niin täydellä syyllä vetäisi puoleensa sekä kirjallisen että inhimillisen mielenkiinnon, kuin _Friedrich Reinhold Kreutzwald_, Viron Lönnrot. Tuntuvasti edellä oman aikansa kun oli, ulottuvat hänen laajanäköisyydessään vapaamielisen, jalostuneen persoonallisuutensa perusviivat nykypäiviin saakka. Koidulan häneen tutustuessa oli Kreutzwald jo ennättänyt elämänsä iltaan. Huolimatta kaikesta tunnustuksesta, mikä oli tullut vuonna 1862 ilmestyneen Kalevipoegin osaksi, ei Kreutzwald lähimainkaan nauttinut samaa kansansuosiota kuin isä Jannsen, jonka kanssa hänellä muuten alati oli kaunaa. Hänen luonteensa oli aivan liian eristynyt ja ylimyksellinen, tullakseen toimeen ihmisten kanssa, hänen henkensä liian sarkastinen, liiaksi ajastaan eroava. Kasvanut kun oli vuosisadan vaihteessa Baltiaan uloittuneessa valistusajan hengessä, -- hän oli syntynyt orjan poikana 1803, -- säilytti hän elämänsä loppuun saakka leppymättömän vihansa kaikkia ennakkoluuloja ja dogmeja vastaan, kohdistaen sen usein varsinkin pappissäätyyn, jonka "mustatakkeja" hän ei herkeä asettamasta nuoliensa maalitauluksi. Hänen suoruutensa on joskus jyrkkää, mutta ei koskaan pikkumaista. Laaja humaanisuus, vääjäämätön totuuden rakkaus, vastenmielisyys kaikkea ulkonaista loistoa vastaan, yhtyy hänessä tarvittaessa iskevään ivaan ja synnynnäiseen ihmisepäilyyn.