Part 3

Huolenpito kodista ja nuorempain veljien hoito on näin ollen usein, aivan liian usein ollut kasvavain sisarusten, Lollan ja Geninkan, lapsellisilla harteilla. Ei ole epäilystäkään, etteivät he jo varhain, jollei muuta niin vaistomaisesti, ole tunteneet kodissa vallitsevaa sisäistä -- ja myös ulkonaista! -- epäjärjestystä. Aivan liian varhain on heissä varmaan herännyt eräänlainen paljon vaativa vastuunalaisuuden tunto, joka on kuluttanut heidän huoletonta lapsellisuuttaan, niinpaljon kuin sitä koskaan lie Koidulan varhaiseen kärsimykseen tuomitussa sielussa olemassa ollutkaan. Mutta tuiki erilaisia olemukseltaan niin ulkonaisesti kuin sisäisesti, suhtautuivat sisarukset aivan erilailla myös vaatimuksiin, jotka elämä niin varhain heille asetti. Eugénie, Geninka, pyöreä, vaaleaverinen pikku tyttö, hyväsävyinen ja valoisa, henkisesti ja ruumiillisesti tervein koko joukosta, oli omalla alallaan puuhatessaan keittiössä tai tuuditellessaan pikku veljiä. Lolla, vuotta vanhempi, -- pitkä, kiireesti kasvanut ja laiha, iholtaan kellertävän kalpea, suurissa, teräsharmaissa silmissä milloin itsetietoinen, ynseä ylpeys, milloin uneksiva, alakuloinen hehku, teki velvollisuutensa vastenmielisesti ja haluttomasti, jätti tehtävänsä, milloin taisi, nuoremman sisarensa niskoille ja vei rakkaat kirjansa puuropadan ääreen, päästäen puuron palamaan pohjaan, itse lukuihinsa syventyneenä. Paremmin hän suoriutui veljien kasvatuksesta, jotka osoittivat hänelle ehdottomampaa kuuliaisuutta kuin hermostuneelle äidilleen. Kun Lolla käski pojat nurkkaan, tottelivat he napisematta. Varmaan oli varhaisessa johtaja-asemassa, jonka Koidula siskopiirissään jo kasvinaikanaan saavutti, hänen tulevan vaikutusvaltansa enteitä, kyvyn voittaa ihmisiä, joka hänessä myöhemmin kehittyi niin silmiinpistävässä määrin.

Hänen koulunkäyntinsä on aivan samaa henkisten ja älyllisten lahjojen hidasta ja työlästä puhkeamista, samaa tahdon herpaisevaa velttoutta ja koko olemuksen hajanaisuutta. Hermokuume, jota hän kouluaikanaan sairastaa, ja jonka jälkeen, sivumennen sanoen, hänen hiuksensa muuttuivat kähäriksi, on kai myös osaltaan siihen vaikuttanut. Tosin ei silloinen koulu suinkaan tarjonnut paljoakaan maaperää hänen varsinaisille kyvyilleen, mutta alituiset reunamuistutukset todistuksissa koskevat pikemmin ahkeruuden kuin lahjojen puutetta. Koidula tuli Pärnun saksalaiseen tyttökouluun melkein yhdentoista vuotiaana, vuonna 1854, ja kävi sitä aina vuoteen 1861 asti. Senjälkeen hän kävi vielä Tartossa suorittamassa n.s. suuren tutkinnon, baltilaisen naissivistyksen huipun, joka oikeutti kotiopettajatartoimeen. Siihen päättyivätkin Koidulan varsinaiset opinnot.

Koulussa on häntä nähtävästi pidetty lahjakkaana, mutta lahjojansa huonosti käyttävänä oppilaana. Hyvin usein kertautuu lause: "Lahjoihin nähden voisi edistys olla parempi." "Jos ahkeruus vastaisi lahjoja, olisi edistys suurempi!" Käytöksessä on ensimäisenä vuonna: ei nuhteeton. Ainoastaan ainekirjoituksessa on Koidula alun pitäen osoittanut etevyyttä, ja hänen kirjoittamansa aine luettiin kerran ääneen luokalle, jolloin opettaja lisäsi: "tässä osoitat, mihin pystyt". Sama kuva kertautuu kautta kaikkien alaluokkain, kunnes keskiluokilta alkaen yhtäkkiä tapahtuu muutos, reunamuistutukset häviävät, ja mainesanoina on eri aineissa melkein aina "sangen hyvä", myöhemmin "erittäin hyvä".

Itse kertoo Koidula kirjeessä Kreutzwaldille seuraavan tapauksen kouluajoiltaan: "Kun vielä mekko yllä tyttökoulua kävin, lähetti opettaja minut kerran tuomaan jotain huoneestaan. Pöydällä oli avoin kirja, enkä tahdo Teiltä salata, että minulla lapsesta saakka on ollut paha tapa jäädä jokaisen sellaisen vielä lukemattoman kapineen eteen vainuten seisomaan. Unohdin opettajan ja luin lukemistani: luvun nimi oli Kristus, ja se oli selitys raamatun historian alkuperästä, -- kunnes kirjan isäntä tuli minua etsimään ja otti kirjan käsistäni, pitäen minulle pitkän saarnan, mitä tyttölapsen sopii. Senjälkeen en enää kirjaa saanut nähdä ja mietteissäni liikkui usein kysymys: 'Miksi hän sitten itse lukee sitä. jos se ei sovi minulle?'"

Toverien keskuudessa ei vaitelias ja alakuloinen Lolla ollut suosittu. Hän oli alati huonosti puettu, vaillinaisen hoidon ja oman epäkäytännöllisyytensä takia huolimaton ja epäsiisti, vaatteet tahroja täynnä, kädet pesemättömät. Alati puuttui häneltä milloin mikin tarpeellinen koulukapine, milloin kirja, milloin vihko, joita hän oli pakoitettu lainailemaan tovereiltaan. Jo kouluaikoina täytyi hänen koettaa ansaita, antamalla opetusta saksan ja venäjän kielissä nuoremmille oppilaille. Alituista salaamista niinkuin hänen elämänsä oli, -- kodin köyhyyden, oman sairaalloisen, onnettoman taipumuksensa, -- on hän mahtanut jo varhain kipeästi kärsiä kouluaikuisesta armottomuudesta ja tiedottomasta julmuudesta, millä kasvavat lapset toisiaan kiduttavat. Liian arka, liian ylpeä toisten seuraa hakeakseen ja tunnustaakseen oman yksinäisyystuntonsa, samaa seuraa kuitenkin salaa ja hartaasti ikävöivä, täynnä varhaista ristiriitaa, nyreä ja epäystävällinen, koska tunsi alati väärässä valossa esiintyvänsä, koulussa yhtämittaa huolimattomuudesta nuhdeltu, -- sellainen oli tämä virolainen Tuhkimus.

Hänen sulkeutuneessa, kipeässä lapsensielussaan asusti sentään toisiin liittymisen tarve. Samalla kertaa kävi koulua myös toinen vändralainen tyttö, Koidulan ikätoveri Lilly Suburg, josta myöhemmin tuli naisasian ensimäinen tienraivaaja Virossa sekä novellikirjailija. Lilly Suburgiin kiintyi lyhyeksi aikaa Koidulan arka ja kiihkeä sydän. Lilly Suburgille, joka voimainsa takaa auttoi toverien hyljeksimää Lollaa, lainaillen, mitä koulutarpeita toinen tarvitsi ja käyden hänen kodissaan, uskoi Koidula salassa kirjoittelevansa runoja. Eräänä iltana, molempien tyttöjen istuessa vanhalla, narisevalla sohvalla Jannsenien asunnossa, -- äiti oli sairauden takia Tartossa, -- luki Koidula toverilleen ensimäisen saksankielisen runonsa. Liikutus oli suuri ja molemminpuolinen, tytöt istuivat aivan heltyneinä toistensa kaulassa. Vaikutusta lisäsi, että Koidula kertoi isänsä aikovan virontaa runon ja painattaa sen. Geninka häiritsi kuitenkin pahasti runollisen tilanteen, ilmestymällä valittamaan, ettei Lolla ollenkaan auttanut häntä ruuanlaitossa!

Lilly Suburgin ja Koidulan tunteellinen koulutyttöystävyys sai pikaisen lopun, kun edellisen äiti näki hyväksi jyrkästi katkaista tyttärensä kaikki vierailut Koidulan kodissa. Muuta naisystävää, paitsi uskollista sisartaan Geninkaa, ei Koidulalla myöhemmin enää ollut.

Huolimatta kaikesta ulkonaisesta ja sisäisestä painostuksesta, jonka alaisena Koidulan nuori elämä lapsuus- ja kasvinvuosina oli, täytyy sentään ajatella, että hänen henkinen rakenteensa, hänen varsinainen erikoisuutensa tänäkin aikana kasvoi, salassa ja mitään elonmerkkiä itsestään antamatta; muuten ei voisi selittää sen äkillistä kypsyyttä. Hänen luonteensa pohjapiirros oli epäilemättä jo nyt olemassa. Ei voi ajatella Koidulaa yksinomaan suotuisan ajan tuotteena, koko hänen sielullinen rakenteensa oli varmasti jo valmis, ennenkuin se pääsi mihinkään kosketuksiin ajan kanssa, ennenkuin mitkään ajan aatteet ehtivät sitä hedelmöittää. Varmasti emme tiedä mitään sen varsinaisesta vapautushetkestä, emme edes, oliko sen kehitys äkillistä vaiko hidasta murrosta, mutta tosiasiana voi kuitenkin pitää, että Koidula jo Pärnussa ainakin osaksi pääsi nousemaan pitkällisestä lamaannus- ja masennustilasta, joka kehitysiässä usein uhkaa juuri taidekyvyillä varustettuja lapsia. Ainakin ovat hänen älylliset lahjansa, etupäässä juuri helppous kirjoittaa, synnynnäinen, aito jannsenilainen kepeys käytellä kieltä, myös viroa, jo tällöin selvästi näyttäytyneet.

J.W. Jannsen, jonka elämänsuunnitelma vähitellen alkaa kypsyä, -- hän saa kauan aikaa turhaan pyytämänsä sanomalehtiluvan vuonna 1857, jolloin _Perno Postimees_ ilmestyy, -- ei suinkaan voinut olla huomaamatta, minkälainen apu ja tuki ja samalla halpa työvoima kirjallisessa työssä hänellä oli varttumassa omassa nuoressa tyttäressään. Luuvalon rasittamana Jannsen alkaa yhä enemmän turvautua tyttärensä kynään, sikäli kun tämä koulusta vapautuu. Aluksi on Koidulan työ ollut vain isänsä sanelun mukaan kirjoittamista tai puhtaaksikirjoitusta, mutta hyvin pian hän on saanut itsenäisesti ruveta kääntämään tai mukailemaan kertomuksia ja kirjoitelmia isänsä monia julkaisuja varten. Näissä kirjoituksissa, jotka silloisen tavan mukaan ilmestyivät sekä ilman tekijän että mukailijan nimeä, on Koidula hämmästyttävässä määrin omaksunut isänsä tyylin ja kielen, niin että olisi mahdoton ilman erityistä luetteloa eroittaa isän ja tyttären kynäntuotteita.

Paitsi sitä muodostui jo Pärnussa Jannsenin kodista vuosien kuluessa kokouspaikka ympäristön henkisesti heränneimmille asukkaille, nuorten miesten ja naisten keräytyessä sinne laulua harjoittamaan, ja vanhempien ihmisten puhelemaan ystävällisen ja vilkkaan koulumestarin kanssa, jonka sisäisistä taisteluista yksin _Diarium_ tiesi. Mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että Koidulakin on ollut läsnä näissä illanvietoissa.

Pärnusta käsin on myös jo vuonna 1863 ilmestynyt Koidulan ensimäinen, erityisenä kirjana julkaistu mukaelma, "_Ojamölder ja tema miniä_" (Ojamylläri ja hänen miniänsä), -- tuntemattoman alkuteoksen, kaikesta päättäen saksalaisen mukaan, sommiteltu, itsessään kirjallisesti ala-arvoinen kyhäelmä, jonka osaksi kuitenkin kauan aikaa tuli yksin sekä Suomessa että Unkarissakin edustaa virolaista novellikirjallisuutta. [Unkarilainen tiedemies _Hunfalvy_ lähti matkalleen Itämerenmaakuntiin _Ojamölder_ taskussa!]

Mutta kaikki tämä on vain vaatimatonta ja hapuilevaa alkusoittoa. Läpi lapsuuden salaisten kärsimysten, kestettyjen nöyryytysten ja häpeän, alati rasittavan syyllisyystunnon, alkaa tunkeutua voitollisena aavistus omasta rikkaudesta ja kauneudesta, -- tietoisuus omasta poikkeuksellisuudesta, mutta ei enää painostavana ja masentavana, kuten tähän saakka.

II

TÄHDENLENTO

3.

Koidulan sisäisen tulen liekintä on lyhyt, mutta hän on palanut pohjia myöten, jokaisella säikeellään. Hänen isänmaallisissa hymneissään, joitten tuli yhä murtautuu läpi muuttuneen ajan ja olojen kerrostumain, on osa tätä hehkua; luultavasti ei kuitenkaan kaikkea.

Koidula tuntuu ensi katsauksella eroittamattomasti liittyneeltä aikaan, jonka henkilöitymä hän oli; ja niin elimelliseltä näyttää tämä yhteys, että aluksi on mahdotonta kuvitella häntä siitä irroitettuna. On kuin aika olisi luonut hänet, sulattanut ahjossaan hänen henkensä omia tarkoituksiaan varten, vapautunut, iloinnut ja kukkinut hänessä. Varmaa on, että Koidula sellaisena kuin hänet nyt tunnemme, ei olisi ollut mahdollinen kahtakymmentä vuotta varhemmin tai myöhemmin; vuosi 1849 tai 1889 ei olisi voinut olla Koidulan kukoistusaika; sensijaan on 1869, virolaisen vapauslaulujuhlan vuosi, täynnä Koidulan sielua.

Ja kuitenkin on itse aikakin, näennäisesti Koidulan kohtalon suurin tekijä, satunnainen ja toisarvoinen hänen sisäisen tulensa kehitykseen nähden. Aika antoi sille hetkeksi alttarin; kutsui esiin sen, antoi sille poltto-ainekset, mutta se ei sitä luonut. Mikään ei estä ajattelemasta, että Koidulan suuri tunnevoima mahdollisesti olisi voinut purkautua kokonaan toiseen väylään. Se tarvitsi nousuaikaa ja liikuntoa, joukko-innostusta, syttyäkseen ja sytyttääkseen, mutta ei mikään todista, että ainoastaan kansallinen herätys olisi voinut saada sen liikkeelle. Voi aivan yhtä suurella syyllä ajatella sen syttyneen intomieliseksi, uskonnolliseksi hurmioksi, tai yhteiskunnallisten ja valtiollisten liikkeitten järkyttäminä aikoina yhtä kiihkeään toimintaan vieväksi osanotoksi, taikka täydellisinä aallonpohjakausina eroottiseksi antaumukseksi.

Verisekotuksen ja perinnöllisyyden oikullinen hämärä ja virolaisten perheitten lyhyeen loppuvat sukujohdot ja vaillinaiset perintätiedot eivät salli tunkeutua kuinkaan syvälle Koidulan tunnevoiman ja haltioitumiskyvyn syntysalaisuuksiin. Mutta sielullisesti mieltäkiinnittävää olisi mennä toista tietä syvemmälle tämäntapaisen ominaisuuden erittelemisessä. Nähtävästi on kysymys eräänlaisesta alkuvoimasta, elämänenergiasta, joka muutamissa henkilöissä heidän erikoisen sielullisen rakenteensa takia ajottain saavuttaa erityisesti korostetun asteen. Että se useimmiten tapahtuu varhaisessa nuoruudessa, on luonnollista, koska elintarmo silloin on korkeimmillaan, ja kehittyneen harkinnan ehkäisevä, pidättävä vaikutus vielä vähäinen. Erityisesti mieltäkiinnittäviä ovat juuri tämän alkuvoiman tuiki erilaiset ilmaisumuodot, jotka usein ovat keskenään vaihtoehtoisia, toistensa sijaisia. Ne sukulaissäikeet, jotka yhdistävät kiihkouskonnollisuuden ja seksuaalisuuden, ovat tunnustetut, siksi vierekkäin, siksi toisiinsa kietoutuneina ne esiintyvät ihmissielun kuviokudoksessa. Mutta mikään ei estä samoin ajattelemasta, että kiihkoisänmaallisuuteen, nousu- ja vaara-aikoina intohimoksi ja uskonnolliseksi haltioitumiseksi kasvavaan tunteeseen, samoin voi yhtyä alkujaan ja varsinaiselta luonteeltaan puhtaasti eroottisia aineksia. Toisin sanoen, että tällainen isänmaallinen, kansallinen hurmio naisissa ilmetessään useissa tapauksissa pohjimmiltaan ja sisimmältä olemukseltaan onkin eroottista tunnevoimaa, vain eri muodossa ilmenevää kuin tavallisesti.

Tunnettua on, että ne harvat älyllisen voimannäytteet, mitkä naisilla aikojen kuluessa on näytettävissä, ovat suoritetut useimmiten korostetun eroottisen tunteen merkeissä. Äly on ollut alistettu kaikkivaltaisen rakkaustunteen palvelukseen, sen on täytynyt jännittäytyä ylivoimaisiin ponnistuksiin, sen saavutukset ovat olleet uusi uhri rakastetulle, sen ponnistuksien päämäärä, vaikka ei aina tietoinenkaan, rakastetun häikäiseminen, uuden viehätyksen keksiminen. Madame de Staëlin, George Sandin runous on kokonaan tällaisen, rakkauden hedelmöittäneen älyllisyyden täyttämää. Koidulan laita on jossain määrin toinen. Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hänen ensimäinen, luonnonvoiman tapainen puhkeamisensa tapahtuu, ei tapaa ketään henkilöä, ei todellista eikä kuviteltua, jota voisi ajatella sen aiheuttajaksi. Päinvastoin, näyttää siltä, kuin pysyttelisi Koidulan varsinainen eroottisuus pitkät ajat miltei lapsellisella asteella, niin koskemattomalta tuntuu koko hänen olemuksensa. Ei voi ajatella isänmaallisen hurmion siirtyneen häneen kenestäkään toisesta henkilöstä, -- vaikka hän epäilemättä ensimäisen isänmaallisen herätyksensä saikin isänsä kautta, -- eikä sen syttyneen suitsutukseksi millekään maalliselle tai haaveelliselle rakkaudelle. Mutta sen hehku on siksi palava, siinä ilmenevä antaumistarve siksi rajaton ja kiihkeä, että hyvin lähellä on nähdä tässä ensimäisessä, koko olemusta järkyttävässä sielunliikkeessä voimakas eroottinen tunnepohja, jollei halua sitä suorastaan pitää rakkaustunteen tavallisuudesta poikkeavana ilmaisumuotona. Koidulan myöhempi kehitys, joka antaa selvemmän aavistuksen hänen sielunsa mutkallisesta ja sentään oikeastaan yksinkertaisesta kokoonpanosta, aiheuttaa arvelun, että hänessä piili paljon edellytyksiä yksinomaan eroottiseenkin antaumukseen. Suotuisa aika, -- ainakin virolaisuuden kannalta katsottuna, -- antoi sensijaan hänen tunnekyvylleen laajemman kantavuuden.

Jannsenin perheen muuttaessa Tarttoon vuonna 1864, -- Koidula oli silloin yhdenkolmatta vuotias, -- oli ilma epäilemättä jo täynnä kansallisen herätyksen sähköä. Tartto, tähän saakka saksankielisen sivistyksen tyyssija, täynnä vanhan saksankielisen yliopistonsa alma-mater-arvoa, miekanmittelyjen, ylioppilaskujeiden ja tieteellisen vakavuuden kaupunki, saksankielinen aina aatelistosta ja yliopistomiehistä käsityöläisiin saakka, siitä oli tuleva Viron kansallisen herätyksen pitkäaikainen keskus. Sen asema Viron sydämessä, yliopistonsa kautta yhtymäpaikkana paraikaa muodostuvalle virolaissyntyiselle ylioppilaspiirille, ja juuri J.W. Jannsenin sekä hänen sanomalehtensä kokoava vaikutus, määräsi sen merkityksen.

Itse kaupungin yllä on pikkukaupungin värikkyys ja kodikkuus, siellä täällä vanhassa kaupunginosassa Domvuoren liepeillä jokin puu- tai kivitalo, joka pysähdyttää puhtailla empiremuodoillaan, jokin kauniisti veistetty ovi, jokin tyylikäs pääty, siellä, täällä vähäinen osa ammoin luhistunutta kaupungin muuria, puutarhat täynnään sireenejä, akaasioita ja satakieliä. Jokisatama likainen ja viehättävä, kirjava peipsiläisine lotjineen ja lauttureineen, ja illan kuutamossa, rantalyhtyjen tulissa pimeyteen vierivine Emajoen vesineen, jotka hitaasti, hitaasti kuljettavat purjealuksia kahden järven väliä. "Strohm, zaehme hier deinen Lauf!" (Virta, tässä hillitse vuosi!) nämä mahtipontiset käskysanat on piirretty Katariinan aikuiseen kivisiltaan, jonka aliset kaaret leikkaavat kehyksiinsä värikkäitä kuvia virrasta ja rannoista. Yltympäri kaupungin viljeltyjä, savipohjaisia lakeuksia, joitten ainoa viehätys on valaistuksen vaihtelu laajalla taivaalla, ja keväisin mitä herkeämättömin leivosten liverrys.

Koidula ei suinkaan tullut mihinkään paraikaa jo palavaan kansalliseen innostukseen, virolaisen legendan hetki ei vielä ollut lyönyt. Mutta hänen sielunsa taipui herkästi kuin vesivirpi uusia, salaisia vesisuonia kohti, jotka ajan uumenissa tykkivät, hän ennätti ikäänkuin ajan edelle, otti vastaan ja kokosi ilmassa väräjävät sähköaallot, ennenkuin ne ehtivät mitään suurempaa liikuntoa synnyttää.

Koidula oli tuskin ennättänyt olla toista vuotta Tartossa, kuu hän jo, -- kahdenkymmenenkolmen vuotiaana, -- julkaisee vuonna 1866 ensimäisen runokokoelmansa "_Vaino-Lilled_" (Kedon kukkia), jota myöhemmin samana vuonna seurasi hänen toinen kokoelmansa "_Emmajõe Ööpik_" (Emajoen satakieli).

Molemmat runokokoelmat ilmestyivät ilman tekijänimeä; Vaino-Lilled kokoelman kansilehdellä on sanat: "Eesti rahva heaks meeleks" (Viron kansan iloksi).

Jannsen kirjoittaa vuonna 1867 C.R. Jakobsonille, joka kuten jo on mainittu, tahtoi painattaa joitakuita Koidulan runoja lukemistoonsa:

"'Vaino-Lilled' ovat erään nuoren naisen kirjoittamia, joka on minua hyvin lähellä eikä millään ehdolla halua tulla mainituksi."

Seuraavassa kirjeessä, samalta vuodelta, jatkaa Jannsen:

"Hän suostui vain vavisten ja epäröiden, oikeastaan vain minun erityisestä vaatimuksestani, jättämään Vaino-Lilled painettaviksi. Oikeata nimeään mainita, -- ei, siihen ei hänellä ole rohkeutta 'se olisi liian äänekästä, liian vaativan rohkeata'."

"Onko hänen nimensä tulevaisuudessa oleva 'Koidula?' Miksi ei, hyvin mielellään", hän sanoo, "jollei vain nimi olisi liian kaunis, liian runollinen, ikäänkuin tavallaan tarunomainen henkilönimi, ja sentähden liian vaativa, liian korkealle kurkoittava nuorelle tytölle, joka ei millään muotoa vaadi itselleen runoilijattaren nimeä."

Näin vaatimattomat ajatukset on Koidulalla aluksi runoilijakutsumuksestaan. Ja täydellä syyllä, sillä suurin osa Vaino-Lilled kokoelman runoista on epäilemättä käännöksiä, vaikka ei yhteenkään ole liitetty alkuperäisen tekijän nimeä. Ymmärtääkseen miksi ei Koidula koskaan myöhemminkään tehnyt eroa omien alkuperäisten runojensa ja vironnosten välillä, täytyy muistaa, että silloisessa Virossa oli yleisenä tapana julkaista käännökset kääntäjän nimellä ja pitää niitä viimemainitun henkisenä omaisuutena. Niin teki Jannsen, niin Kreutzwald, niin Koidulakin, sitä suuremmalla syyllä, kun oli kysymys runokäännöksestä.

Vaino-Lilled kokoelman runoissa, katsottakoon niitä vironnoksina tai alkuperäisinä, ei ole vielä kuin nimeksi olemassa Koidulan runouden varsinainen tunnepohja: isänmaalliset runot, paria poikkeusta lukuunottamatta, puuttuvat vielä täydellisesti. Yleensä ovat kokoelman runot sangen jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä sekä aiheiltaan että käsittelyltään, nykyaikaiselle lukijalle melkein mahdottomia nauttia, ja taiteelliselta arvoltaan hyvin kyseenalaisia. Yhdestä ainoasta runosta, joka muodostaa kuin sillan Emajõe Ööpikin hymneihin ja koko sävyltään suuresti eroaa muitten runojen enimmäkseen tasaisesti keinuvasta tahdista, tuntuu jo tuleva intomielinen, kiihkeä poljento. Sen nimi on "_Kaugelt koju tulles_" (Kaukaa kotiin palatessa).

Eestimaa, Eestimaa! Kes mind võtnud üleskasvata, Eesti leib, mull üksi magus maitsed, Eesti piir, mind üksi kindlast kaitsed, Tänu Isalel et tereta Võin sind jälle, kallis isamaa! -- -- -- -- --

Eestimaa, Eestimaa -- Jälle nüüd su piiri nägin ma! Ja kui nuttes suud su mullal annan, Kõrgesse kätt taeva poole tõstan: Sinust ial enam lahku ma, Isamaa, mu püha Eestimaa!

("Eestimaa, Eestimaa, joka olet minut suureksi kasvattanut, -- Eestin leipä, sinä yksin makealta maistut, -- Eestin raja, sinä yksin varmasti varjelet, -- kiitos luojan, että saan sinua jälleen tervehtiä, kallis isänmaa. -- -- --

Eestimaa, Eestimaa, -- taas näin sinun rajasi! Ja kun itkien multaasi suutelen, kohotan käteni korkealle taivasta kohti: "Ikinä en enää sinusta eroa, isänmaa, pyhä Eestimaani!")

[Huvittavaa on isä Jannsenin tyylinäytteenä lukea hänen vuonna 1866 Eesti Postimiehessä Vaino-Lilled kokoelman johdosta kirjoittama suosituksensa. Kaikessa mauttomuudessaan se on hänelle erittäin luonteeomanen:

"Olemme lukeneet nämä 34 laulua enimmäkseen 2 kertaa järjestänsä läpitse, ja täytyy tunnustaa: ollappa nuorisomme käsissä enemmänkin senkaltaista luettavaa, kyllä silloin jäisivät Sobergin lokaiset runonpätkät suohon ja rapaan, missä niitten sija on. (M. Sohberg oli julkaissut vanhaan kansanrunon tyyliin muodosteltuja runoja). Vaino-Lilled kelpaisivat saksojenkin yrttitarhaan, sillä sieltä poimimme usein paljon huonompia. Totta kyllä, kelle Sobergin lokavesi on mieluisa, ei hänelle Vaino-Lilled kelpaa; heidän henkinen makunsa on pilalla, ja pitävät he haisevia kaloja makeampina, kuin hunajalla sekoitettua kastepisaraa kukanterässä. On luontokappaleita, jotka syövät selvää viljaa eivätkä salli vähäisintäkään rikkaa höyhenissään, on taas toisia, jotka aidantakaisten ympärillä riemuitsevat tai lantatunkiolla tonkivat ja sylkeä syövät. Vaino-Lilled sensijaan näyttävät tuovan ilmi, mitä hellä, herkkäsydäminen lapsi kauniissa kukkatarhassa rakkaan äitinsä kera haasteleepi, ihmetellessään taivaallisen Isän viisasta rakkautta... Kirjan hinta on 48 sivusta 8 kopeekkaa."]

Vasta Emajõe Ööpikissä, niin lyhyt aika kuin molempien runovihkojen välillä onkin, ja niin monet kuin tämänkin kokoelman runoista epäilemättä ovat käännöksiä tai muuten taiteellisesti arvottomia, kukoistaa Koidulan varsinainen runous. Pitkän piilo-ajan jälkeen puhkeaa hän yhtäkkiä aivan valmiina, saavuttaen heti korkeimman ennätyksensä.

[Tutkimusta Koidulan runojen alkuperästä vaikeuttaa etupäässä se seikka, ettei hän ole käyttänyt ensiluokkaisia esikuvia, vaan on tyytynyt mukailemaan ja kääntämään vähemmän tunnettuja runoilijoita. Parin Uhland- ja Heine-käännöksen rinnalla tapaa nimiä kuten Hoffmann v. Fallersleben, Groth, Waldbrühl j.n.e. Enimmäkseen näkyy Koidula kääntäneen saksan kielestä, mutta pari suomen kielestäkin suoritettua mukaelmaa on hänen runojensa joukossa: "_Isamaa hiilgava pinnala paistab_" (Yrjö-Koskinen: Honkain keskellä) ja "_Mut seisab meeles alati_" (Oksanen: Savolaisten laulu). Kaikkiaan on tähän asti onnistuttu toteamaan kahdenkymmenen runon alkuperä, niitten joukossa parin melkein kansanlauluksi muuttuneen runon, kuten "_Meil aia ääres tänavast_" (Kl. Groth: De Weg an unsen Tun hentlank) ja "_Emasüda_" (Mutterherz). Epäilemättä johtaisi jatkettu tutkimus, johon kuitenkaan runojen taiteellinen arvo enimmäkseen ei aiheuta, samoihin tuloksiin, lukuunottamatta isänmaallisia runoja.]