Part 2

Koidulaa tulee ajatelleeksi aina etupäässä isänsä tyttärenä, vuosia kestänyt yhteistyö on yhdistänyt eroittamattomasti heidän nimensä Viron sivistyshistoriassa. Epäilemättä onkin Koidula perinyt useita ominaisuuksia ja kykyjä isältään, etupäässä juuri älylliset lahjansa, kirjalliset ja agitatoriset taipumuksensa, seurallisuutensa ja humoristisen suonensa. Mutta hän sai ne ikäänkuin arkipäiväisessä asussa, tavalliseen mittakaavaan, jokapäiväisyyden rajoihin mahtuvina, viljelemättömän raaka-aineen muodossa. Vasta Kochien sairaalloinen, kiihtynyt veri tuo uuden poljennon näihin ominaisuuksiin ja henkisiin kykyihin, värittäen ne omalla vauhdikkaalla temperamentillaan.

Koidulan isä, _Johann Woldemar Jannsen_, on syntynyt orjain vapautusvuonna 1819, "kun Viron vapaus oli tasan 40 päivän ikäinen", ja on rehevimpiä persoonallisuuksia, mitä Viron karu kamara on kasvattanut. Itseoppineena, paimenpojasta papillisten ja aatelisten suosijainsa avulla kohonneena, oman tiedonjanoisen ja alati laajempaan vaikutusalaan pyrkivän henkensä eteenpäinviemänä, tuli hänestä virolaisen sanomalehdistön ja useitten kansallisten sivistysyritysten perustaja ja toimeenpanija sekä pitkiksi ajoiksi Viron tunnetuin ja suosituin mies. Hänen sijansa on Viron kansallisen liikkeen historiassa F.R. Kreutzwaldin ja C.R. Jakobsonin rinnalla, joskaan hän ei omaa edellisen perinpohjaista sivistystä ja luovaa runoilijakykyä eikä jälkimäisen ryntäävää, häikäilemätöntä soturisielua.

Sensijaan on Jannsenille ominaista suuri sanahelppous, sanonnan, -- kirjallisen tai suullisen, -- luistava, itsestään sujuva joustavuus ja kansanomainen rikkaus. Vändralaisen myllytuvan, jota hän nimittää "yliopistokseen", ja Mallemuorin kukoistavat sukkeluudet elävät hänen karkeatekoisessa, liian tuttavallisessa, usein mauttomassa, mutta aina rehevässä ja lukijan tasoa alati silmällä pitävässä tyylissään. Niin vailla varsinaista taiteellista arvoa kuin hänen tuotantonsa onkin, -- se käsittää epälukuisen määrän mukaelmia, alkuperäisiä ja käännöksiä, sekä suorasanaista että runoa, -- ei hänen tyyliltään puutu omaa järeää ja koomillisiin vaistoihin vetoavaa viehätystään sekä eräänlaista, tosin ylen karkeaa plastillisuutta.

Ensi katsannolta tuntuu J.W. Jannsenin luonne erittäin selvältä, yksinkertaiselta ja helposti tajuttavalta, niin täynnä joviaalisuutta, hyvätuulisuutta, mehevyyttä se on. Talonpoikaisveren alkuperäinen raskaus on kadonnut ja vaihtunut yritteliäisyydeksi ja alotekyvyksi. Olisi väärin sanoa tätä luonnetta syvälliseksi tai varsinaisesti voimakkaaksi, mutta se on -- ainakin nuoruus- ja miehuusvuosina -- erittäin liikkuva, henkisesti valpas, hyvävaistoinen ja toimintakykyinen. Se on suuressa määrin mukautuva ja oloja hyväkseen käyttävä, ei milloinkaan taisteleva, aina sovittava, rauhaa rakastava ja leppyisä.

Kuitenkaan ei Koidula edes isältään perinyt ristiriidatonta ja sopusointuista luonteenpohjaa. Jannsenin näköjään niin avonaisessa, helposti hallittavassa luonteessa piili omituinen kaksinaisuus, joka ylläpiti alituista, joskin ehkä useimmilta salattua taistelua. Oikeammin olisi kai sanoa, että hänen alkuperäinen, sangen nautinnonhaluinen verensä oli herkeämättömässä ottelussa ajan ankaran pietistisen hengen kanssa, jonka vaatimukset hän jo varhaisesta nuoruudesta oli omistanut. Hänen lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa pitämänsä saksankielinen päiväkirja, _Diarium_, on täynnä todistuksia tästä salaisesta ristiriidasta. Ihmeellistä on nähdä hänen rehevää luontoaan vanhatestamentillisessa kamppailussa, jossa pahuuden voimat, useimmiten kai Bachuksen palvelus, ovat olennoidut täysin käsinkoskettaviksi. "Saatana on minua taas oikein halusta hätyyttänyt." "Vaikka Paimen minua suloisella äänellään kutsuu, en sentään mieli seurata häntä, vaan perkeleellistä sutta." Mutta vaikka Jannsen elämänsä loppuun saakka pysyykin pietistisissä lauseparsissa, tuntuvat ne usein enemmän tai vähemmän ulkokohtaisilta, ikäänkuin vaappaukselta hänen talonpoikaishuumoria pulppuavan tyylinsä yllä. Suoraan luonnon hetteistä hersynyt leikillisyys ja hänen sisimmän luontonsa tuiki maallinen verevyys kuultavat yhä uudestaan korkeasti kirkollisen kuoren alta.

Jannsen oli vasta parinkymmenen vuotias nuori koulumestari, kun oppilaitten joukossa muitten muassa oli hänen edeltäjänsä lukkari Kochin veljentytär _Emilie_, vain kolmea vuotta opettajaansa nuorempi, pitkä, komea ja kiivasluontoinen tyttö, jonka karkeahko kauneus herätti nuoren lukkarin rakkauden. Emilie Kochista tuli Koidulan äiti.

Hänen kauttaan sekaantui Mats-myllärin voimakkaaseen ja Malle Kuldkeppin valoisaan vereen "vieras veri", kivulloisia hermotiloja sairastavan, vierassyntyisen suvun, joka toi mukanaan oman, Jannsenista kokonaan eroavan sävynsä. Ikäänkuin hajoittava aines se tunkeutuu ennen terveeseen elimistöön, kuin taudinitiö, jonka hävittävä vaikutus tuntuu heti jo seuraavassa polvessa.

Kochien suku oli saksalaissyntyistä, luultavasti suorastaan Saksasta siirtynyttä. Emilian isä, Wilhelm Koch, oli juuston valmistaja Rõusan moisiossa, samannimisen joen rannalla. Hän kuoli aivotulehdukseen, Koidulan ollessa kahden vuoden vanha. Sensijaan on Koidula varmasti nähnyt äidin-äitinsä, jonka vaikeasta luonteesta Jannsenin _Diarium_ on täynnä valituksia. Anoppi näyttää olleen vävynsä perheelle todelliseksi ristiksi. Jannsen nimittää häntä valheelliseksi ja pahasisuiseksi ja valittaa vielä vuonna 1856 sukulaisistaan: "Olen joutunut joka suhteessa surulliseen perheeseen. Tyhmyreitä, riitapukareita, ikäänkuin ilkeät ja typerät lapset. Olen kuin muurahaispesässä, ja nämä muurahaiset ovat kaikki myrkyllisiä." Anoppi kuoli rintasyöpään, samoin kuin hänen sisarensakin, -- tautiin, joka oli muodostuva kohtalokkaaksi tyttärenkin perheessä.

Kochien suvun sairaalloisuus ei kuitenkaan ollut vain lievää hermostumista, vaan vaikeita varsinaisia aivohäiriöitä ilmeni sen jäsenissä. Muuan Koidulan tädeistä, Matilde Koch, oli kaatuvataudin takia jo varhain pakoitettu eroamaan emännöitsijän toimesta ja yritti myöhemmin itse tehdä lopun elämästään, leikkaamalla auki valtimonsa. Oman kätensä kautta kuoli Tartossa Koidulan eno, talonomistaja Reinhold Koch, ampumalla luodin otsaansa, ilman minkäänlaista tunnettua aihetta.

Koidulan äidissä esiintyivät suvun kieltämättömät rappeutumismerkit tosin lievemmässä muodossa, etupäässä äkkipikaisuutena, hermostuneena kiivautena ja yleisenä, kestävänä mielenmasennuksena ja ärtyisyytenä, jota kuusi tiheään toinen toistaan seurannutta lapsivuodetta ja perheen vaikea taloudellinen asema vuosien kuluessa yhä lisäsivät. Kuva, jonka Jannsenin _Diarium_ hänestä avioliiton ensimäisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa antaa, ei suinkaan ole mielittelevä, niin väritetty kuin se mahdollisesti onkin, nähtynä avioparin keskinäisten erimielisyyksien prisman läpi. Hänen henkiset lahjansa ovat olleet keskinkertaiset, kokonaan käytännölliselle alalle rajoittuneet, ja käsityksen ahtaus, henkisten harrastusten puute, teki hänelle jo varhain miehensä ja tyttärensä rientojen seuraamisen mahdottomaksi.

Hänen kuudesta lapsestaan, joista kaksi vanhinta oli tyttäriä, seuraavat poikia, näyttää ainoastaan nuorempi tytär ja nuorin poika päässeen vapaaksi perhettä uhkaavasta sairaalloisuudesta, muissa neljässä, Koidulakin niihin luettuna, tuntuvat auttamattoman rappeutumiskulun oireet. Ei tarvitse muuta kuin luoda pikainen katsaus Koidulan kolmen veljen kohtaloon, tullakseen täysin vakuutetuksi. Vanhin veli _Leopold_ oli tahdonkyvyltään ja tarmoltaan kokonaan heikontunut henkilö, jota rauhaton vaellushalu kuljetti milloin mihinkin, kunnes selkäydintulehdus teki lopun hänen hukkaanmenneestä elämästään. Toinen veli _Julius_, nuori lupaava seminaristi, kuoli jo kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, heittäytyessään satunnaisen päihtymisen takia tyrmään vietynä, puolittain tapaturmaisesti, puolittain tahallaan kolmannen kerroksen ikkunasta kadulle. Eikä ole liioin vaikea Koidulan kolmannen veljen, Viron sanomalehdistön historiassa hyvin tunnetun _Harry Jannsenin_ rauhattomassa ja oikeastaan hedelmättömässä lahjakkaisuudessa, kaikkien esteettis-filosofisten taipumusten ohella, luonteen heikkoudessa, alituisissa suunnanvaihdoksissa, tuntea perityn sairaalloisen veren ehkäisevää ja hajaannuttavaa vaikutusta.

On kuin kieltäytyisi kauneustajunta etsimästä näin sameista alkulähteistä Koidulan kauneimman ominaisuuden, hänen harvinaisen haltioitumiskykynsä, syntysanoja. Ja kuitenkin on todenperäisesti tarvittu Koidulan tulisielun kokoonpanoa varten juuri hänen äitinsä vierasta, kiihkeäsävyistä ja jo osaksi sairaalloista verta. Jannsenilainen aines olisi tuskin riittänyt sytyttämään sankarillista, palavaa kipinää, joka Koidulan sielussa lyhyen loistoaikansa hehkui. Jannsenin tyttärenä olisi Koidula luonnonlaadultaan varmaan ollut tasaisempi, arkipäiväisempi, vähemmän altis ristiriidoille, ja hänen runoilijalahjoiltaan puuttunut ponnahtava joustavuus, joka parhaina hetkinä kohottaa hänen tuotteensa niin korkealle yli isän kansantajuisten kyhäysten, todellista isänmaallista sankarirunoutta kohti. Jannsenissa ei ole jälkeäkään korkealentoisuudesta eikä intohimosta, hän on soittokoneena harmiton kylähanuri tai harmonikka, Koidula sensijaan kultakielinen, intomielinen harppu, vireessä juhlallisten ja haltioittuneitten sävelten varalle. Koidulan korostettu tunnevoima, hänen intohimoinen antaumiskykynsä, hänen lyyrillinen inspiratsionsa on nähtävästi samaa sairasta alkujuurta, kuin hänen enonsa tai veljensä äkillinen ja epätoivoinen teko, tai hänen lahjattoman äitinsä äkkipikaisuus ja kiivaus. Sekä Koidulan suuruus että traagillisuus, hänen; leimahtava olentonsa ja vähäinen vastustuskykynsä saavat kiittää äidin verta olemassa-olostaan.

Sairaalloista verta toiselta puolen, toiselta vielä suureksi osaksi talonpoikaisen tervettä, alotevoimaista verta, mutta siinäkin jo sisäisen ristiriitaisuuden itiö, -- se oli Koidulan kokoonpano.

Hän on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia ja kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta, kuin väkevätuoksuinen suonyrtti.

2.

Kuin keskeneräinen torso, kuin valmistumaton vartalokuva, taiteilijan luomisinnon hetkenä syntynyt, kesken jätetty, viimeistelyä vailla, mutta tekijämerkki erehtymättömästi näkyvissä, -- niin on Koidulan elämä. Suuri pohjapiirros, jota ei turmeltunut tyylikään voi täydellisesti estää näkymästä. Ei ole vaan olemassa sopusuhtaisuutta eri osien välillä. Ne ovat pirstaleita kuin eri ihmisten elämästä, satunnaisesti yhteenliitetyt; vain vaivoin voi aavistaa alkuperäisen suunnitelman.

Niin ovat Koidulan lapsuus ja kasvinaikakin kuin irrallisia osia jostakin tuiki toisesta kokonaisuudesta, kuin mihin ne kuuluvat. Koidulan kehityksen tuntomerkkejä on sen suuri epätasaisuus, se on rakettu yllätyksille. Luonto tarvitsi täysimääräisen valmistusajan kehittääkseen Koidulan ilotulituksen kaltaisen ilmiön, hänen poikkeuksellisuutensa esiintyy kasvinaikana ainoastaan kiteisessä muodossa. On yhtäläisyyttä olemassa Koidulan myöhäisimmän ja varhaisimman kehityksen välillä, hänen alkuperäinen, sisin luontonsa ilmenee kumpaisenakin jaksona surkastuneena ja kutistuneena.

On kuin sairaalloisilla aineksilla aluksi olisi auttamaton yliote, ja luontainen lahjakkuus, temperamentin vauhdikkuus murtavat vain vaivaloisesti tiensä alituisten esteitten kautta. Luonteen sairaalloiset pohjakerrostumat ovat selvästi näkyvissä, kun niitä ei vielä peitä mikään kimaltava, häikäisevä verho. Kaikki on hämärää ja muodostumatonta, ei mikään ilmaise tulevaa lumoojatarta; tämän luonteen piiloaika on perinpohjainen ja pitkä.

Mutta kuitenkin yhtyvät jo vändralaishämärään Koidulan elämän säikeet kuin alkusolmuun.

Jannsenin _Diariumissa_ tapaa vuodelta 1844 seuraavat sanat: "Kuukautta myöhemmin, kun olin viime päiväkirjani päättänyt, lahjoitti Herra minulle tyttären, joka jo enemmän kuin kymmenen kuukautta on ollut ilonani, ja jonka syntymän jälkeen rakas vaimoni kävi kivulloiseksi ja sitä yhä vieläkin on."

Koidulan varhaisimman lapsuuden yli heittää varjonsa Vändran metsien pimento. Niin paljon synkkiä korpitiheikköjä, niin mustat ja loppumattomat metsät, karhutarinoineen. Niin paljon hyllyviä soita ja märkiä rämeitä suosaarineen, senjälkeen taas metsää, metsää ja suota... Ja joki, myllyjä pyörittävä joki monine sivuhaaroineen, liivinmaalaiset lakeat luhtamaisemat matalaa pensaikkoa ja karkeaa heinää kasvavine, jokipolvien halkomine niittyineen ja heinäaumoineen, keväisin täynnä pääskynsilmiä [jauhoesikko, primula farinosa] ja kulleroita, kuin sinipunaa ja kultaa.

Kuka voi arvioida, kuinka paljon ja mitä tästä kaikesta on jäänyt tuskin seitsemänvuotisen lapsen mieleen, joka Vändran lukkarin virkatalosta ja sen lähimmästä ympäristöstä keräsi ensimäisiä, hapuilevia vaikutuksiaan elämästä. Miksi jäi juuri tuo kuva, miksi ei toinen? Tietoista valintaa ei vielä ole olemassa, mutta jo muodostuvat hiljaa ja huomaamatta vaikutusten pohjakerrokset.

Vändran pitäjän lukkarin asunto, jossa Koidula syntyi, oli yksikerroksinen puurakennus, läheiseen, tiheään metsään peittyvä, ympärillä tavanmukainen omenatarha, vasikkahaka lammikkoineen, korkean pystyaidan sulkema pihamaa, josta kuja vei maantielle, vähän kauempana karjalaitumet, mainiot kurppien pyyntipaikat ja käen kukuntalehdot.

Itse kertoo Koidula lapsuutensa luonnon vaikutuksesta:

"Kun lapsuudessani aamulla varhain puutarhaan astuin ja näin kaikki kukkalavat, jotka ehtoolla vielä nuppuina nukahtivat, nyt täydessä kukassa, silloin jäin sanaakaan sanomatta seisomaan kuin ihmeen eteen."

Tuuli ja sade, aurinko, kastetta vipajavat lehdet, kostea maa, pilvet, sumu, tähdet, kaikki nämä ihanat, yksinkertaiset ja jokapäiväiset asiat, joihin maalaislapsi tuntee elimellisen yhteenkuuluvaisuutensa, ovat puhuneet Koidulankin lapsensielulle. "Minä, jonka joka päivä täytyy nähdä taivas!" hän sanoo kerran itsestään. Ja niin on taivaasta tullut liivinmaalainen taivas, pilvistä Maarianmaan [Maarianmaa, viroksi Maarjamaa. Paavi Innocentius pyhitti ristiretkien alussa Kuurin-, Liivin- ja Vironmaan pyhälle Maarialle] pilvet ja luonnosta virolainen: luonto. Koidulaa loppuun saakka seurannut rakkaus luontoon ei ole vain yleistä, kosmillista luonnontajuntaa, vaan tietoisesti rajoitettua, paikallista kiintymystä, tiettyihin metsiin, määrättyihin maisemiin, niin vähän varsinaista luonnonkauneutta kuin hänen ensimäinen kotinsa pienten viljelysmaitten keskellä tarjosikin. Kiintymyksensä viron kieleen on Koidula samoin perinyt vändralaisesta lapsuudestaan. Kodin puhekieli oli tosin saksa, jota vanhemmat sekä keskenään että lasten kanssa puhuivat, niinkuin kaikki äidinpuoleiset sukulaisetkin. Mutta varmaankin on Koidula jo varhain vaivattomasti ja itsestään oppinut tulevan runoutensa kielen suoraan rikaskielisen vändralaisrahvaan suusta, saaden saman "maarahvaan" kielellä isältään alkeisopetusta läheisessä lasitehtaalaisten koulussa. Hänen viron kieleensä jää ainaiseksi kouluttamattomuuden ja virheellisyyden leima, mutta myös vändralaiskielen kuvarikkaus.

Ja Vändran lukkarin vaatimaton virkatalo, missä nuori kolmenkymmenen vuotias lukkari, perheellinen mies, yökaudet valvoo kirjojensa parissa, terveellistä levottomuutta ja epäilyksiä tuntien ja ensimäisiä kyhäyksiään paperille pannen, on myös ollut näyttämönä seuraavalle viehättävälle välikohtaukselle Koidulan elämästä, jossa tuntuu, vaikka etäisenä enteenä, tuleva todellisuus. Jannsen itse on sen kertonut.

Hän istuu paraikaa kirjoituspöytänsä ääressä, kun Lydia, -- Lolla, kuten hänen nimensä lapsuudessa kuului, -- tuskin polvenkorkuinen, lähestyy, nukke sylissä:

"Isä, kulta isä, kenelle sinä kirjoitat?"

"Kirjoitan Viron kansalle, lapseni, sille iloksi ja opetukseksi", vastasin, "mene sinä taas äidin luo leikkimään."

"Mutta, isä, kun sinä käyt pikkuiseksi, ja minä kasvan suureksi, lupaatko minunkin silloin kirjoittaa heille pikkuruisen kirjan, lupaatko, isä?"

"Tietysti, lapseni, sinähän olet Viron lapsenlapsi, kukapa sinulta sitä kieltäisi."

"Mutta isä, teroitatko minulle kynän ja sallitko istua omalla tuolillasi, sallitko?"

"No niin, niin! Menehän nyt, äiti kutsuu."

"Sillä sain hänet joka kerta niskoiltani. Jumalalle on kaikki mahdollista, ajattelin itsekseni, mutta sinua, lapsukaiseni, tuudittavat vielä monet tuulet."

Koidula ei ollut vielä seitsemää vuottaan täyttänyt, kun Jannsen vuonna 1850 perheineen muuttaa Pärnun pieneen merikaupunkiin opettajaksi kaupungin ylläpitämään kansakouluun. Perheen lisääntyminen ja toimeentulon vaikeudet, mutta etupäässä kai sisäinen tarve laajentaa vaikutusalaansa, aiheutti muuton, jota jonkun vuoden kuluttua oli seuraava toinen ja merkityksellisempi. Kaikki, mitä tiedämme Koidulan nyt seuraavasta kasvin- ja kouluiästä, on epäsointuista ja ilotonta. Hänen elimistössään on ollut kuin sulku, jonka taakse patoutui kaikki varsinainen rikkaus ja kauneus; mikä näkyviin pääsi, oli omituisen vääristynyttä. Koidulan tahto ei koskaan ole ollut erityisen voimakas, -- hänen voimansa oli kokonaan tunteessa, -- mutta erittäin veltto, niin, sairaalloinen, näyttää se olleen kehitysvuosina. Koko hänen olennossaan on näinä vuosina jotain varhaisvanhaa, mutta samalla ryhditöntä, väärälle suunnalle kehittynyttä, keskittymätöntä; hän on hermostunut-eleinen lapsi, ylen tunteellinen ja ärtyisä, sen pahempi, varsinaista johtoa vailla.

Hänessä oli epäilemättä suuressa määrin tavallisuudesta poikkeavain, mutta hitaasti kehittyvien lasten arkuutta, jotka tuntevat, aavistavat hämärästi ylemmyytensä, voimatta sitä millään lailla vielä näyttää, saati siitä hyötyä. Heidän erikoisuustuntonsa eristää heidät muista, vaikuttamalla ylpeydeltä, mutta sitä olematta. Päinvastoin, tieto, että he sisimmässään ovat toista ainesta kuin toiset, tekee heidät sisäisesti epävarmoiksi ja ujoiksi, usein onnettomiksi. Poikkeuksellisuus on heille raskas taakka, alituinen kärsimys, he tekevät usein kaikkensa, voidakseen ottaa osaa ympäristönsä keveyteen ja huolettomuuteen, sitä painavammin tunteakseen oman erikoisuutensa ja aavistamatta täysin sen arvoa.

Mutta emme voisi koskaan täydelleen käsittää Koidulan lapsuusajan kärsimystä, emme ymmärtää, kuinka ylipääsemättömiä esteitä hänen kehityksellään oli voitettavina, jos emme koskettaisi hänen lapsuutensa hämärintä ja tuskallisinta kohtaa. On julkinen salaisuus, että Koidula kasvinaikanaan sairasti kleptomaniaa. Ei ole mitään syytä väärän arkuuden tähden vaieta tästä onnettomasta, sairaalloisesta taipumuksesta, jonka juuret ovat kivulloisissa, perityissä hermotiloissa eikä lapsen omassa syyntakeisuudessa. Siinä ei ole mitään häpeällistä, ei mitään salattavaa, se on vain läpeensä ja yksinomaan mitä suurimmassa määrin myötätuntoomme, inhimillisiin tunteisiimme vetoava ilmiö, vaikea tauti, joka pitää uhrinsa alituisessa sielullisen nöyryytyksen ja alennuksen tilassa. Mitä sielullisia kärsimyksiä sisältyykään tähän yhteen ainoaan sanaan aikana ja olosuhteissa, joissa vain aniharva, jos edes yksikään, tajusi sen oikean merkityksen! Mitä väärinkäsityksiä, mitä ansaitsematonta ankaruutta, mitä lapsensielun kaikkein arimman ja pyhimmän polkemista ja kidutusta! Kleptomaniaa sairastava lapsi elää alituisessa pelossa, ilmitulon, rangaistuksen ja lankeemisen tuskassa; hänen elämänsä on epäilyä, kaikkien eleitten ja vihjausten vakoilemista, säikähtelyä ja katumusta tai sitten taistelua, -- ja usein turhaa taistelua, -- ylivoimaista kiusausta vastaan, varhaista rikollisuudentuntoa, jota vain liian harvoin lievittää tieto taudin parantumismahdollisuudesta. Tämän kaiken tiedämme siis Koidulan kokeneen, ja epäilemättä on hänen älynsä ja tunteensa muodostama tavallista herkempi kaikupohja vain tehnyt kärsimyksen tietoisemmaksi ja siis vaikeammaksi.

Koidulan kasvinaikainen koti ei myöskään tarjonnut hänelle sitä tukea ja varmaa ohjausta, mitä hänen varhain kehittynyt sairaalloisuutensa olisi tarvinnut. Pärnussa vietetyt välivuodet, jolloin Jannsen valmistui varsinaiseen elämäntehtäväänsä, näyttävät perheen sisäisiin oloihin nähden olleen erittäin epäsointuisia, sairaustapauksien ja aineellisen ahdingon rasittamia. Juuri köyhyys, jota pakoon Jannsen oli Vändrasta lähtenyt, asettui Pärnussa alituiseksi asukkaaksi Ûlejoen koulumestarin asuntoon. Jannsenin oma epäkäytännöllisyys ja yhä laajenevat harrastukset estivät häntä hyötymästä koulutaloon kuuluvasta maapalstasta, hänen vaimonsa alituinen kivulloisuus vaikeutti puolestaan perheen taloudellista hyvinvointia. Köyhyys on kaikkina näinä vuosina täydellisesti etualalla tämän kodin aikakirjoissa, se on sen kaikki värittävä ominaisuus. Se ei ole tosin kaikkein välttämättömimmän puutetta, mutta yhtäkaikki mitä nöyryyttävintä, kiduttavinta ja pääsemätöntä lajia. Annamme Jannsenin punasahviaaninahkaisen _Diariumin_ puhua:

"Laskut harmentavat hiukseni ja katkeroittavat sydämeni. Herra, Sinä näet sydämeeni, miksi et katso kassaani, joka on tyhjä! Tänään saapui serkkuni, ja minä olin niin köyhä, etten tainnut hänelle leipää haettaa, vaan olin pakoitettu lainaamaan kymmenen kopeekkaa."

Ja vuonna 1854:

"Köyhän perheenisän kohtalo on todella raskas, joka taholla puutetta, vaimo vuoteen omana, ei ropoakaan kukkarossa, ja kuusi lasta ruokittavana."

Köyhyys tuo erimielisyyttä ja epäsopua: isä tahtoo ostaa kirjoja itselleen, äiti ruokaa lapsilleen! Lapset saavat jo varhain olla todistajina kotoisiin kohtauksiin ja tuntea olemassaolonsa syyllisyyden, tai kuten Jannsen sanoo: "He eivät kuule muuta kuin ikuisia kieltoja, ja ylen usein täytyy heidän tajuta, että ovat vikapäät köyhyyteemme, kärsimättömyyteemme ja tyytymättömyyteemme."

Isän suuren työtaakan ja äidin sairauden seurauksena oli tietysti satunnaisuuden leima, jonka lasten kasvatus pakostakin sai. Ulkonaisesti oli se epäilemättä enemmän tai vähemmän pietistisissä muodoissa pysyttelevää, ankaraa, runsaasti ruumiillista kuria käyttävää, mutta todenteolla oikeastaan peräti höllää ja epäjohdonmukaista. Jannsen ei suinkaan ollut tiedoton siitä. "Vanhin tyttäreni osaa tuskin lauseita lukea", hän kirjoittaa kerrankin. "Herra auta minua! Minun pitäisi saada aikaan niin paljon ja ajattelen sentään todenteolla niin vähän lasteni kristillistä kasvatusta". Tähän kristilliseen kasvatukseen, jota Jannsen päämääränä kuvitteli, kuuluivat epäilemättä myös hartaushetket, joita hän sentään illoin ja huomenin ehti perheelleen pitää, ja jolloin veisattiin virsiä ja luettiin raamatullisia kertomuksia. Eräästä tällaisesta hetkestä hän kertoo:

"Kuinka onkaan lapsensydän, -- vaikka perisynninkin läpitunkema, -- sentään pehmeä ja herkkä! Tänä aamuna kerroin tytöilleni aamuvirren jälkeen tarinan Jeesuksen ensimäisestä temppelikäynnistä, ja molemmilta vuotivat kyyneleet pitkin pikku poskipäitä."

Koulutalo, jossa Jannsenin perhe asui, oli kaupungin laidassa, n.s. Kalajoen kylässä, jota siihen aikaan vielä ympäröivät talonpoikien laihat ja Saugan moision rehevät peltovainiot. Esikaupungin rakennukset alkoivat vasta vähitellen kohota. Talo itse oli koivujen alla, keskellä kaunista puutarhaa.

Äidin yltyvä kivulloisuus sensijaan antaa kodille järjestyksettömän ja ilottoman leiman. Alituisesti on äiti vuoteen omana, kerrankin lähes puolen vuotta yhtämittaa, taikka sitten leikkauksien ja lääkärinhoidon vuoksi poissa kotoa. Ja ollessaan jalkeilla, on hänellä yllin kyllin syytä jatkuvaan ärtyisyyteen, kodin taloudellisen ahdingon kohdatessa tietysti raskaimmin häntä. Juuri taloudelliset huolet, luonteen ja harrastusten suuret eroavaisuudet, riidan aiheet, joitten joukosta ei puutu mustasukkaisuuskaan, ovat tehneet näinä vuosina Jannsenin avioliiton ja sitä myötä samalla kodin koko ilmaston raskashenkiseksi ja lasten tasaiselle kehitykselle epäedulliseksi.