Part 13

"Ich werde alt, Schwesterchen." (Käyn vanhaksi, siskoseni.)

Sillaikaa menee elämä menoaan. Lapset kasvavat, kaksi hentoa, heiveröistä tyttöä, jotka usein ovat sairaina ja vaativat yhtämittaista hoitoa. Koidula on epäilemättä rakastanut tyttäriään suurella ja uhraavalla hellyydellä, mutta pelastamaan häntä perikadosta ei ole edes rakkaus lapsiin kyennyt. Hän leikkii heidän parissaan, itse hetkeksi suureksi lapseksi muuttuen, hän laulaa heille tarttolaisia ylioppilaslauluja, hoitaa heitä vaivojaan säästämättä, hän ompelee heidän vaatteensa. Siinäkin hän on oma itsensä, epäkäytännöllisyydessään ja arkipäivävihassaan hän valitsee kalliita ja kestämättömiä kankaita, silkkiä ja samettia, ja pukee lapsensa punaisiin, nähdäkseen väriä ympärillään.

Mitä olikaan hänen koko elämänsä muuta, kuin yhä voimattomampi vastalause arkea vastaan!

Toisinaan hän heittää yhtäkkiä kaiken vastustuksen ja antautuu suin päin viholliselleen, arkipäivälle, ikäänkuin sielunsa turtumista toivoen. Silloin hän keittää, paikkaa, parsii, hoitaa lapsia aamusta iltaan ja nukkuu illalla loppuun väsyneenä, jaksamatta edes ajatella. Kuukausmääriin hän omien sanojensa mukaan ei enää tiedä, miltä avattu kirja tai aikakauslehti näyttää, millaista on koskettaa soittokonetta. Mutta sittenkään hän ei ole mielestään kyllin kiinni. "Minun täytyy paljon, paljon enemmän puuhata taloudessa kuin ennen, unohtaakseni olemassaoloni ja saadakseni sen anteeksi."

Valonhetkiä Koidulan yhä hämärtyvässä elämässä ovat olleet hänen käyntinsä nuoruudenaikuisten ystäviensä, kirkkoherra Jakob Hurtin ja akateemikko Wiedemannin luona Pietarissa. Varsinkin Hurtin vierasvaraisessa, valoisassa perheessä, jossa isännän jalostunut, henkevä olento ja emännän etelämainen eloisuus tekivät olon kaikille kodikkaaksi, oli Koidula aina tervetullut vieras. Täällä hän, vastoin omaa tahtoaan kansansa elinharrastuksista syrjäänjääneenä, tapasi Hurtissa samaan syrjästäkatsojan kohtaloon tuomitun, mutta siitä huolimatta yhtä väsymättömän isänmaanystävän. Täällä on Koidula, päästyään hetkeksi irti Kronstadtin ilmapiiristä, vielä viimeisiä kertoja tuntenut hänelle niin ominaista älyllistä iloa, henkisen liikunnon nautintoa, jota hänelle nyt enää niin harvoin oli suotu. Ja joskus, vaikka harvoin, on hänen aito jannsenilainen leikillisyytensäkin vielä lyhyenä ilotulituksena välkähtänyt, niinpä hän kerran illallispöydässä aivan odottamatta alkoi ulkoa ladella silloin juuri ilmestyneen saksalaisen Wilhelm Buschin pilarunoja, erinomaisella muistillaan lausuen pitkiä runonpäitä, niin eloisasti, että läsnäolijat olivat nauruun pakahtua.

Hurtien luo hän myös tuli eräänä syyspäivänä, pyytäen vain saada jäädä pariksi päiväksi, ei muuta. Mykkänä ja valittamatta, voimatta keventää sydäntään ja kantaen yksin elämänsä taakan, hän on viipynyt päivän ja vielä toisen ja senjälkeen taas lähtenyt, sanallakaan itseään ilmaisematta.

Mutta hiljaisuudessa taisteltujen päivien tuloksena ovat kai seuraavat kuolonvalmiit, kärsimyskypsät sanat, jotka hän vuonna 1882 kirjoittaa sisarelleen, lasten sairastettua tulirokkoa:

"Elämämme puhtaimmat kukat kuolevat lastemme mukana, muu kaikki ei ole puolen kyyneleenkään arvoista, -- kaikki on turhaa! Oljenkorrenkaan arvoinen ei olisi elämä ilman näitä armaitamme! Minulla ei ole enää vähintäkään joustavuutta, -- kaikki olemassaolon harrastukset ovat kuolleet. Vuosi tai pari vielä, ja viimeisetkin, syksyiset jäännökset hyvistä ja vaikeista tuntemuksistani ovat kadonneet tylsän, yksitoikkoisen elintavan ja kuolleen elämänkoneiston mustaan, sankkaan usvaan. Vain lapset kytkevät minut vielä ulkonaiseen mailmaan, heille antaakseni, mitä minussa yhä löytynee tukehtumatonta hyvää, on elämä minulle vielä jonkin arvoinen."

Reunamuistutuksia eivät nämä sanat kaipaa.

Mutta Koidulassa oli kylliksi taiteilijaa: kun kärsimys oli kärjistynyt, muuttui se runoksi. Maanpaossa puhkee hänen runoudestaan uusi oksa, kärsimykseen ympätty.

Koidula on kirjoittanut kronstadtilaisesta vankeudestaan kokonaisen sikermän runoja. Mutta kuinka toisenlaisia ovat nämä runot kuin ennen! Isänmaa on yhä niittenkin aiheena, mutta isänmaa sellaisena, kuin Koidula itse siihen suhtautui, kolmetoista vuotta kalvaneessa kaipauksessaan. Jos hän nuoruutensa isänmaallisissa runoissa tulkitsi tuhansien tunteet, niin tulkitsee hän nyt vain omansa, puhtaasti persoonallisen ikävöintinsä. Tosin on näittenkin joukossa vielä joskus tulisia kehoituksia, kaikuvia kuin etuvartion varoitushuuto yössä vaaran hetkellä, niinkuin "_Ülesse unest_!" (Herätkää!)

Helinal hüüab meid koidiku tuul, lehed kaebavad kodumaa puul, juuriku külge on kirve nad pann'd, ülesse unest, mu Eesti rand!

Vuhinal vuhab kullide parv, kuula: eks hüüa püüdjate sarv, lääne ja põhjapoolt kogumas kõu, ülesse unest, nüüd Eesti põu!

Ülesse, kuristik jalgade ees! ülesse, isamaa, nagu üks mees, kas sind ei hädaoht ärata veel, tõtake! Kodumaa käsi ja keel!

(Heleästi huutaa meitä aamutuuli, lehdet kotimaan puussa vaikertavat, juurelle on pantu kirves, herää, Eestini ranta!

Haukkojen parvi lähenee suhisten, kuulkaa, eikö kutsu kiinniottajien torvi, lännestä ja pohjoisesta nousee rajuilma, herää, Eestin sydän!

Herää, kuilu aukeaa jalkoihisi, herää, isänmaa, yhtenä miehenä, eikö vaara jaksa sinua vielä valveuttaa, rientäkää, kotimaan käsi ja kieli!)

On kuin olisi Koidula vielä kerran pannut kimaltavan sotisopansa ylleen, sanat välkkyvät kuin peitsien kärjet.

Tai kun hän kirjoittaa tunnetun sonettinsa, "_Laulu kohus_", (Laulun pakko) täynnä kiinteää, kristallisoitua voimaa, ensi kertaa puristaen "isänmaallisen paatoksensa sonetin rautaisiin kehyksiin" (Fr. Tuglas: Kirjanduslik stiil), huutaen ikäänkuin etäiseltä rannalta ja sentähden äänekkäästi sanansa:

"Mu nõder luule, helise ja salva!" (Helise, heikko lauluni, ja iske!)

Tuntee, kuinka tihentynyt tunne ne on luonut, kuinka ne pääsevät ilmoille kuin parahdus. Alakuloista on ajatella, ettei näitä vartiohuuto ja silloin suinkaan kukaan kuullut, painettuina tai ei, haihtuivat ne tyhjyyteen, unohtuivat, kuten oli unohtunut niitten runoilijakin.

Mutta on toinenkin laji Koidulan kärsimysajan isänmaallisia runoja, ja ne ovat enemmistönä. Ne ovat hänen maanpakolaisuutensa varsinaiset runot, joitten alituinen kertosäe on toive päästä viimeiseen lepoon kotimaan multaan. Se on Koidulan viimeinen isänmaanrakkauden ilmaisu, aikana, jolloin elämä sitoi hänen kätensä ja sulki hänen suunsa, jolloin kotimaa ei tarvinnut, ei muistanut häntä.

Lintu lentää pään päällitse, pilvi ja tuulet samoin, kohti Maarianmaata, runoilija kysyy vapisevin sydämin niitten matkan määrää, itse tuomittuna paikoilleen jäämään:

"Mis kaebad sa, Eestimaa tütre helisev huul? Mis surub sind, Eestimaa tütar, et nutune seisad?"

(Mitä valitat. Viron tyttären helisevä huuli? Mikä ahdistaa sinua, Viron tytär, että itkuisena seisot?)

Ja hän rukoilee kevättä viemään hänet mukanaan, runossa "_Igatsus_" (Kaipaus).

"Tule, oh kevade, tule ja too mind, elu siin külmab, ja uhke maailm, tarretand tiivaga väriseb voolind, tarretand laulud tal, surnine silm! -- -- -- -- -- Anna siis aset mul, Eestimaa soopind, elu, ilmu mu südames!"

(Tule, oi kevät, tule ja vie minut, elämä täällä paleltaa, ja mailma on ylpeä, vesilintu värisee kangistunein siivin, kangistuneet on laulut, sumea silmä.

Suo mulle sijaa, Eestimaan suopinta, elämä, ilmesty sydämeeni!)

Mutta vihdoin vaikenevat kaikki muut halut ja toiveet, jäljelle jää vain viimeinen: halu nukkua viimeistä untaan Vironmaan povessa. Kuinka monessa, monessa runossa se toistuu:

"Ristikese jaoks jaga paika põuel uhkele, sinu mulda luba panna väsind jalad puhkele!"

(Suo sijaa ristiä varten ylpeälle sydämelle, salli minun lepuuttaa uupuneita jalkoja sinun mullassasi!)

Ei mitään muuta enää, kuin kaistale rakastettua maata, -- niin vähäisiksi on elämä supistanut tämän sydämen suuret unelmat. Ei enää kunnianhimoa, ei ihmissuosiota, ei sidettä satoihin sydämiin, -- vain tämä, tämä viimeinen, -- kotimaan multa.

Mutta yhtävähän kuin niin moni muukaan Koidulan toiveista, toteutuu tämäkään. Koidulan maanpako jatkuu kuolemassakin.

15.

Niin alkaa siis lähetä loppuaan elämä, joka ei pitkään aikaan enää ole elämää ollutkaan, niin suureksi suunniteltu, niin ahtaaseen muottiin mahtunut, niin korkealle tähdätty, niin joustavuudestaan lauennut nyt. Liikunnon lakatessa herpautui liikuntoon luotu henki, kaikesta luonnon tuhlaamasta rikkaudestaan huolimatta kuitenkin kykenemätön omin voimin vapautumaan. Mitä puuttui tästä voimakkaasta, intohimoisesta, kauneusjanoisesta ja sopusointuun pyrkivästä hengestä? Oliko sen olemus liian teoreettinen, liian mielikuvituksellinen, todellista elämää hallitakseen?

Mistä sen suuri passiivisuus kärsimyksessä ja oman elämänsä suhteen, kaiken muun aktiivisuuden ohella? Voi syyllä sanoa olosuhteitten murtaneen Koidulan, mutta hänen oman olemuksensa salaisesta sairaalloisesta kokoonpanosta, sen peritystä, vähäisestä vastustuskyvystä, riippui kuitenkin hänen lopullinen murtumisensa.

Hänen ylpeä ja kaunis sielunsa oli jo aikoja sitten lannistunut, ennenkuin varsinainen ruumiillinen rappeutuminen alkaa. Päinvastoin voi sanoa, että hänen ruumiilliset kärsimyksensä ovat viimeisinä vuosina luultavasti olleet henkisiä suuremmat.

Koidulan pitkin avioliittoaan, mutta varsinkin kolmannen lapsensa syntymän jälkeen heikko terveys näyttää erityisesti huonontuneen jo vuoden 1881 lopulla. Hän valittaa kirjeissään väsymystä, jonka syytä ei tiedä.

"En voi oikein hyvin, vaikka en olekkaan toden teolla sairas, tunnen vain yleistä voimain vähentymistä, -- vanhuutta kai."

Niinkuin Kochien suvun sairaalloinen veri Koidulan elämän myöhempinä aikoina pääsee valta-asemaan, niin on tautikin, johon hän lopullisesti sairastuu, äidin suvun peruja, perheessä jo ennenkin hävitystä tehnyt syöpätauti, johon sekä iso-äiti että isotäti olivat kuolleet, -- sama tauti, johon myös muutamia vuosia myöhemmin sairastui ja kuoli Koidulan ainoa sisar Eugénie.

Aluksi näyttää kuitenkin siltä, kuin jaksaisi Koidula voittaa tautinsa. Taitava pietarilainen kirurgi suorittaa vuonna 1883 leikkauksen, joka onnistui erinomaisesti, niin että Koidula ajottaisesti tunsi miltei täydellistä terveyttä. Ja ikäänkuin luonto vielä kerran yrittäisi uudistaa hänen hajoavan olemuksensa, odottaa hän pitkän väliajan kuluttua, vuonna 1884, neljättä lastaan. Mutta hän itse oli jo liiaksi kuoleman koskettama, voidakseen elämää luoda, ja lapsi -- poika Max -- syntyy elämään kykenemättömänä. Kuvaavaa on, ettei hänen kirjeissään ole sanaakaan tästä myöhäisestä äitiydestä; toisten tietojen mukaan hän on suorastaan hävennyt tilaansa. Vuotta jälkeenpäin hän jo sairastuu uudelleen rintasyöpään.

Nyt alkaa hänen yksitoista kuukautta kestänyt ruumiillinen kärsimyksensä. Leikkaus, jota taaskin yritetään, ei enää tehonnut, taudin levittyä jo liian syvälle; varma ja tuskallinen kuolema oli väistämättömästi edessä.

Koidula on kestänyt tautinsa suurella ja erinomaisella lujuudella, hilliten itseään sekä lastensa että miehensä takia viimeiseen saakka. Tehdäkseen miehelleen mieliksi hän on koettanut niinkauan kuin suinkin taisi aina pukeutua päivällisajaksi, Michelsonin tullessa kotiin. Mies puolestaan taas käytti koko vapaa-aikansa vaimonsa hoitoon, istuen alati hänen luonaan, antaen morfiiniruiskutuksia, jotka eivät koskaan sairaan mielestä olleet kyllin riittäviä. Kärsimättömänä on Koidula odottanut miehensä tuttuja askeleita, osoittanut suurta iloa hänen saapuessaan ja kiitollisuutta hänen hellyydestään. On ikäänkuin lähestyvä kuolema aateloisi epätasaisen ja arkipäiväisyyteen uponneen avioliiton hiljaisen sopusoinnun sävyllä, karkoittaen katkeruuden Koidulan väsyneestä ja loppuun taistelleesta sydämestä. Emme kuule hänen huuliltaan syytöksen sanaakaan, ei vähintäkään napinaa, hän on täynnä anteeksiantoa kaikkia kohtaan.

Ollessaan vuoteen omana hän tahtoi, että alati istuttaisi hänen luonaan; hän, joka vuosikausia oli tottunut olemaan sielullisesti yksin, pelkäsi nyt yksinoloa, ikäänkuin jokaisen elävän olennon läsnäolosta turvaa hakien. Hänen taipumuksensa seurallisuuteen, ajatusten vaihtoon ei jätä häntä nytkään; tuskien väliaikoina tapaamme hänet entiseen tapaan puheliaana ja vilkkaana.

Muuten kammosi hän vuodetta ja oli ylhäällä, milloin suinkin kykeni, viimeiseen saakka rakastaen liikuntoa, joka oli ollut hänen levottomalle sielulleen olennaisinta. Mutta yhä rasittavammaksi käy pukeutuminen, keveimmänkin vaatteen kosketus tuntuu tuskalliselta hänen ylen määrin aristuneelle ruumiilleen.

Ja heikkoja hetkiä tulee, jolloin itsehillintä lakkaa, eikä jää muuta kuin ruumiillinen kipu, kärsimys, liian ankara hänenkin tottuneelle ja kärsimyksessä lujalle sielulleen. Sellaisina hetkinä kuulemme hänen rukoilemalla rukoilevan mieheltään yhä suurempia morfiiniannoksia, jotka kuitenkin vain hetkiseksi kykenevät lievittämään tuskia. Eikä puutu epätoivon tuokioitakaan, jolloin hän pyytää miestään armeliaisuuden ja inhimillisyyden nimessä tekemään lopun hänen kärsimyksistään.

Mutta pian tapaa hänet taas tyynenä, ihmeteltävän tyynenä, kaiken itsekkäisyyden kuollessa pois, kaiken katkeruuden rauetessa. Hän alkaa olla yhä kypsempi kuolemaan. Ei ajatustakaan itselleen, ei valitusta varhaisesta poismenosta, ei täyttymättömistä suunnitelmista, ei elämättömästä elämästä. Ennen kuolemaansa on Koidula vain äiti. Kaikki muut ominaisuudet hänessä ovat taantuneet äidillisyyden rinnalla, joka yksin uhmaa ruumiin päivä päivältä tapahtuvaa häviötä.

Keväällä 1886 huononee yhä hänen tilansa, mutta hän ei lakkaa kesken kipujensa ajattelemasta lastensa tulevaisuutta. Hän puhelee miehensä kanssa pitkältä tytärten kasvatuksesta, ja hän, itse nuoruudessaan yksinomaan henkistä työtä tehnyt, niin vähän käytännöllinen nainen, lausuu hartaimpana toiveenaan, että tyttäret kasvatettaisi mahdollisimman käytännöllisiksi ja talousaskareissa taitaviksi.

Itsensä suhteen hän on valmis, mutta lasten odotettava orpous ei anna vieläkään hänen ajatuksilleen lepoa. Tautivuoteellaan maaten hän miettii miettimistään, miten kaiken järjestäisi. Sadat käytännölliset seikat työntävät nyt niinkuin ennenkin syrjään hänen varsinaisen ajatuselämänsä; loppuun saakka hän on arkielämänsä kahleissa, tuskitellen epärehellisten palvelijain, velvollisuuksiaan täyttämättömien emännöitsijäin kanssa.

Silloin tällöin hän kirjoittelee yön paremmin nukuttuaan kirjeen omaisilleen Tarttoon tai Tallinnaan. Ja kirjeissä on yhä vielä sijaa leikillisyydellekin, joka muistuttaa hänen tyttö-aikojensa sanontatapaa:

"Katsohan vain, -- omakätinen kirje! Kolme päivää ei ole liikaa yhden kirjeen kyhäystä varten, eikä tämä olekkaan Lyduschan ensimäinen, vaan toinen kolttonen, sillä jo eilen lähti omakätinen kirjelippu Tarttoa kohti. Lyduscha näyttelee nyt armollista rouvaa, aina miten tauti milloinkin mielii."

Kevään edistyessä hän istuu mielellään päivänpaisteisella parvekkeella, usein jo varhain aamulla, kello kuuden aikaan, ja lapset tuovat hänelle joka päivä voikukkia ja tuomenterttuja. Niin hän näkee kevään -- viimeisensä -- kukkivan tässäkin muurikaupungissa. Ja hän ajattelee Maarianmaata, jonka kevättä hän niin monta kertaa ja aina uudella ihmetyksellä on odottanut, Maarianmaata, jonka multaan hän tahtoisi päästä.

Mitä hän muistelee? Tarttolaistako kevättä, Emajoen paisuneita vesiä ja ihmeellisen ihanaa valaistusta yli tulvavesien peittämien rantaniittyjen, ensimäisiä keltaisia kulleroita ja paljain oksin kukkivaa näsiäpensasta? Kasvaako kevät hänelle muistoksi toisesta jäänlähdöstä ja keväästä, jonka hän kerran muitten mukana eli, hetkenä, jolloin heimonhenki valitsi hänet tyyssijakseen? Onko mahdollista, että sellainen aika on ollut olemassa? Paloiko hän kerran, oliko hän tuokion aikaa pelkkää aineetonta tulta, sytyttävää jokaiselle, joka läheisyyteen sattui? Oliko hän kerran kimmeltävä tähdenlento, kaunis katsella, Viron hämärällä taivaalla?

Tällaisina päivinä hän on värisevin käsin paperilehdelle piirtänyt viimeisen runonsa, joutsenlaulunsa "_Enne surma Eestimaale_" (Ennen kuolemaa Virolle).

Hinge pisaratest sulle pärga püüdsin kududa, hõlmad lahti hoia mulle, hinge ilu, Eestimaa!

(Sydämeni kyynelistä koetin sinulle seppeltä solmia; olkoon helmasi minulle auki, sieluni ilo, Eestimaa.)

Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän suostuu miehensä pyynnöstä valokuvattavaksi kotona salissaan, nojatuolissa istuvana. Hän pukeutuu vartavasten nauhoilla ja pitseillä koristettuun aamunuttuun, päässä pitsipäähine. Hiukset, ennen vapaasti valuvat kiharat, ovat vedetyt sileästi korvallisille. Käsi on paisunut muodottomaksi, kasvot sensijaan ovat terävän laihat, suun vinous silmiinpistävä, tummissa, suurissa silmissä kuolontotisuus.

Talttumus ja huumori ovat vaikeita hyveitä, ja niin kirjoittaa Koidula ennen helluntaita 1886 lyijykynällä sisarelleen:

"Kolmeen yöhön en ole saanut lepoa enkä rauhaa; senjälkeen parani tilani, ja opium alkoi vaikuttaa. Istun parvekkeella, kaikki nukkuvat vielä, ja minä ajattelen helluntaita, -- elänenkö sen vielä? Tuskin, tuskin! Kuolla täysissä voimissa ei voi olla vaikeata, sentähden on voimaa uhkuva nuoruus niin harvoin kuolemanarka. Mutta tuntea yhtämittaa petollisen yön jäytävän, tuntea sen imevän kaiken vastustusvoiman ja rohkeuden ja sitten kuihtua täydessä tajussaan elinvoiman puutteeseen, -- olen aina rukoillut taivasta, että se säästäisi minut ainakin sellaisesta _lopusta_, että _elämäni_ uhri olisi sille riittävä. Se on nyt sentään osakseni tullut, Jumala ties, minkä tähden."

Kesäkuun alussa hän kirjoittaa:

"Voimani vähenevät, enkä mitään niin pelkää, kuin että loppu minut yllättäisi, ennenkuin tiedän lasten ja kotini olevan hyvissä käsissä. En ole voinut hyvin näinä päivinä, helluntai oli minulle todellinen kärsimysviikko. Ei niinkään tuskien takia, vaan koska en kestä edes kesäistä ulkoilmaa, niin lämmin kuin se onkin. Olen alati uninen, enkä kuitenkaan nuku öisin edes kahta tuntia kerrallaan: havahdan tunnin, puolentoista jälkeen aivan hikisenä puolihorroksestani, vaipuakseni taas puolen tai tunnin kuluttua samanlaiseen horrokseen. Aivan sietämätön on tilani pienimmänkin ruuanrahdun tai vesikulauksen jälkeen. Lopettakoon hyvä Luoja pian kaiken, minä puolestani itse jo mielelläni tyydyn viimeiseen lepoon."

Vihdoin toteutuu hänen toiveensa, muuan naissukulainen saapuu kesäkuussa, ottaakseen kodin ja lasten hoidon huostaansa.

Hän kertoo tavanneensa Koidulan ruokasalin sohvasta, vähissä pukimin, suunnattomasti laihtuneena, niin että koko ruumis oli vain luuta ja nahkaa. Kasvot olivat rutivanhat, eikä niissä enää näkynyt jälkeäkään entisestä kauneudesta.

"Das Krankenbett ist jetzt meine einzige Heimat", (sairasvuode on nyt ainoa kotimaani) Koidula sanoo Eugen-veljelleen.

Tästälähin alkaa tauti edistyä nopeata vauhtia. Koidulan viimeinen kirje on päivätty 23 ja 24 p. kesäkuuta, kuukautta ennen hänen kuolemaansa. Ja ihmeellistä kyllä, tässä viimeisessä tervehdyksessä singahtaa vielä kerran kipinä huumoria, jonka Koidula isältään ja kankurintytär Mallelta oli perinyt ja Fritz Reuterin koulussa kasvattanut:

"Noitakammon ajat ovat jo aikoja sitten ohitse, eivätkä noidat nykyään kuole kiireesti ja mukavasti polttoroviolla, vaan hitaasti, kuten Lyduschasta voitte nähdä.

"Jouluun saakka tuskin enää elänen, se ei liene minulle eikä lähimmilleni enää tietämätöntä. Toivokaamme sitä, sillä puolikuollut ruumis, jommoisena siinä tapauksessa esiintyisin, olisi kaikille kauhuksi ja inhoksi."

Koidulan veli Harry Jannsen, joka näihin aikoihin kävi häntä tervehtimässä, kertoo hänestä seuraavasti:

"Näin luurangon, jota peitti ruskea nahka, silmät olivat ummessa, huulilta kuului alituinen, hiljainen vaikerrus, vaikka sairas juuri oli saanut morfiiniruiskutuksen. Sanoin: 'Kaikki palkitaan Sinulle kerran!' Hän kuiskasi: 'En ole mitään ansainnut!'"

30 päivänä heinäkuuta vuonna 1886 kuolee Koidula vihdoin hiljaisesti, "toiveetonna ja irtaumista ikävöiden."

[Koidulan arkku oli sisältäpäin koristettu ruusuilla, jotka iäkkäät vanhemmat olivat kotipuutarhasta lähettäneet. Hän on haudattu Kronstadtin saksalaiselle hautausmaalle, miehensä viereen, joka kuoli lähes parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1907.

Koidulan tyttäristä harjoittaa vanhempi opintoja Pietarin yliopistollisilla maanviljelyskursseilla, ryhtyäkseen myöhemmin venäläisen talonpoikaisväestön valistamistyöhön; nuorempi on jo useita vuosia asunut ulkomailla. Molemmat ovat saaneet saksalais-venäläisen kasvatuksen.]

16.

Koidulan traagillisuudesta voi olla vain yhtä mieltä, siksi näkyvää se on, pintapuolisestikin hänen elämäänsä tarkastaessa. Ristiriita, epäjohdonmukaisuus hänen lahjojensa, kykynsä, edellytystensä ja toiselta puolen hänen elämänsä kulun välillä, on räikeä ja ohitsepääsemätön. On selvää, ettei hän koskaan kehittynyt täyteen mittaansa, että hänen kuolemansa, niin pitkällinen ja hiljainen kuin se olikin, kuitenkin oli ennenaikainen ja väkivaltainen; on selvää, että kaikki, mitä omistamme hänestä, paraskin, vain on murto-osa siitä, mitä hän sekä persoonallisuutena että luovana taiteilijana olisi voinut antaa. Mutta huolimatta niistä yksityisistä traagillisista piirteistä, jotka hänen elämänsä kulkua seuratessa ovat tulleet näkyviin, vaatii hänen traagillisuutensa laatu vielä yksityiskohtaisempaa syventymistä, esiintyäkseen mahdollisimman selvässä valaistuksessa.

Koidulan traagillisuus on kaikkea muuta, vaan ei voimakkaan tahdon traagillisuutta. Hänen elämästään puuttuu tykkänään tällainen päämääränsä viitoittanut, esteitä tieltään raivaava, ryntäävä aines, jonka välttämättömistä yhteentörmäyksistä ympäristön ja vastakkaisten voimien kanssa kasvaa alkuperäinen, voimasuhteisiin perustuva traagillisuus. Hän ei ollut syntynyt mikään tietoinen suunnitelma, valmis elämäntehtävä povessaan, jota toteuttaessaan hän olisi sortunut ylivoimaista vastarintaa, vihamielisiä, ehkäiseviä voimia vastaan taistellessaan. Emme tosin tiedä, millaiseksi hänen elämänsä olisi muodostunut, jos hän yhä edelleenkin olisi jäänyt oman kansansa keskuuteen ja joutunut puolueintohimojen hävittäviin pyörteisiin; mahdollista on, että hänen traagillisuutensa silloin olisi jossain määrin saanut aktiivisen leiman, joka siltä nyt puuttuu. Luonteen kiihkeydestä päättäen, hän tuskin olisi malttanut tai edes voinut pysyä tasapuolisena syrjästäkatsojana, vaan olisi intohimoisesti ja koko tunnevoimallaan ottanut osaa taisteluun ja luultavasti saanut kestää sen koko helteen, jolta hän nyt maanpaossa säästyi. Mutta niinkuin hänen elämänsä nyt on edessämme, ei voi puhua mistään tahdon tragiikasta. Päinvastoin, nähtävästi kuului tahto, sekä tahtomisen kestävyys että voimakkuus, Koidulan vähimmän kehittyneisiin sielunkykyihin. Ei voi minään hänen elämänsä eri jaksona sanoa hänen tahtovan ja tahtonsa avulla vievän jotain perille, taistelevan tahtonsa puolesta. Voimakkaasta, kapinallisesta tahdosta ei riipu hänen ristiriitansa elämän suhteen. Paljon suuremmalla syyllä voisi alleviivata, kuten jo on tapahtunutkin, Koidulan tahdon heikkoutta. Lapsuudessa se ilmeni vaikeuksissa, mitkä hänellä oli voittaessaan sairaalloista taipumustaan, mutta varsinkin Kronstadtissa, avioliiton aikana, jolloin hänen tahdonvoimansa, jos sillä tarkoittaa toimivaa kykyä, ilmenee kokonaan katkaistuna ja murtuneena, kykenemättömänä vähimpäänkään ponnistukseen. Hänen vaistomainen liittymisensä henkilöihin, jotka kuten Eugénie-sisar tai hänen oma miehensä, olivat käytännöllisiä, tahdonlujia, tavallisessa, arkipäiväisessä merkityksessä, eikä haparoivia, neuvottomia, kuten hän itse, todistaa sekin tavallaan vastaavan ominaisuuden puutetta hänen omassa luonteessaan. Hänen elämässään ei ole yhtään jaksoa, jolloin hän tietoisesti, kaikki voimansa jännittäen, taistelisi ylivoimaista kohtaloa vastaan.