Part 12

Se mies, joka nyt ikäänkuin luonnonantamalla lupakirjalla otti virolaisen liikkeen ohjat käsiinsä, oli C.R. Jakobson, Koidulan entinen ystävä laulujuhlavuoden ajoilta. Suuremmassa määrin kuin kellään silloin elävällä virolaisella oli hänellä kaikki kansantribuuniksi tarvittavat lahjat, hänellä oli kuten eräs aikalainen hänestä sanoo, "kyky pysyttää toiset lumouspiirissään", erikoinen ihmisiä hallitseva ja koossapitävä voima, yhtyneenä suureen häikäilemättömyyteen. Kuumaverisen luonnonlaatunsa johtamana hän asetti taistelulaikseen: "joko minun kanssani tai jaloissani" (M. Kampmann). Jo aikaisemmin hän oli esiintynyt pitämällä Vanemuine-seurassa kolme isänmaallista puhettaan, jotka v. 1870 ilmestyivät eri kirjana: "_Kolm isamaa könet_". Näitten puheitten sisältönä, joita muuan senaikuinen saksalainen nimittää "rahvaan keskelle singotuiksi tulisoihduiksi", oli kuvaukset virolaisten entisestä kultaisesta vapaudesta, seitsemänsataa vuotta kestäneestä saksalaisesta ikeestä ja idästä päin koittavasta uudesta onnenajasta, joka oli tuova täydellisen, hengenkin alalle uloittuvan vapauden. Jakobsonin puheitten vaikutus oli hyvin suuri ja laajakantoinen, mutta jo samana vuonna sulki isä Jannsen lehtensä palstat nuorelta, myrskymieliseltä avustajaltaan, hänen radikalismiaan peljäten. Mikään ei ollut luonnollisempaa, kuin että C.R. Jakobsonista nyt vähitellen tuli sen vasemmiston johtaja, joka yhä jyrkempänä alkoi muodostua vastapainoksi Jannsenin rauhalliselle, kaikkia hankauksia välttävälle politiikalle. Kun vuonna 1878 Jakobsonin sanomaleht "_Sakala_" alkoi ilmestyä, oli niin muodoin taistelu jo täydessä käynnissä. C.R. Jakobsonin merkitys virolaisuuden liikkeelle on ollut hyvin suuri. Hänen ohjelmansa, jonka kokoonluhistumista ennenaikainen kuolema esti häntä näkemästä, käsitti talonpoikaisluokan täydellisen vapautumisen aateliston mielivallasta, perinpohjaisia uudistuksia kouluoloissa, vaatimuksen viron kielen käytäntöönpääsystä kouluissa. M.J. Eisen kirjoittaa hänestä: "Jakobson on kasvattanut kansan poliittisesti, niin että entinen tylsä olotila katosi, ja isänmaallinen innostus astui sijaan -- -- -- Enemmän kuin vuosikymmenet ja vuosisadat on hän muodostanut virolaista elämää, kumonnut vanhat käsitteet ja asettanut aivan uudet asemelle."

Jakobson toi Viron julkiseen elämään sotaisen, hyökkäävän aineksen, lepyttävän tasoittamisen sijaan leppymättömän arvostelun, myönnytyksen sijaan tinkimättömän pesäerojulistuksen, etupäässä saksalaista aatelistoa vastaan tähdätyn. Hän aukaisi puolueintohimojen padot, mutta hänen syykseen yksinään ei voi panna lokatulvaa, joka nyt vyöryi yksityisten Viron sivistysvainiolla työskennelleiden henkilöitten yli, ja josta hän muuten itsekin sai runsaan osansa.

Huonoimmin kävi vanhenevan Jannsenin, joka ei ollut varustettu kestämään nuoren ja voimakkaan vastustajansa yhä uudistuvia hyökkäyksiä. Hän, joka vielä muutama vuosi takaperin oli saanut tuntea jakamattoman kansansuosion tyydytystä, sai nyt kantaa isänmaanpetturin raskaan, solvaisevan nimen. Häntä syytettiin liitosta saksalaisten kanssa, väitettiin saksalaisten ostaneen hänet lehtineen päivineen, jopa näytettiin kirjettä, jossa Jannsen muka 2000 ruplasta myi itsensä saksalaisille! Pilkkalauluja hänestä kulki kädestä käteen, Vanemuine-seurassa, omassa perustamassaan, hänen täytyi tullessaan erääseen juhlaan kestää, että joukko talonpoikia erään yliopistosivistystä saaneen nuoren miehen johdolla otti hänet vastaan solvaisevalla laululla. Eräänä päivänä ripustettiin pikeen tahrittu kana Jannsenin talon seinustalle: kana kun aina kaakottaa munittuansa, niin muka Jannsenkin itse piti enimmän ääntä teoistaan! Vaino meni niin pitkälle, että vuonna 1878 ammuttiin Jannsenin alakerran ikkunaan laukaus, joka ei kuitenkaan ketään vahingoittanut.

Jos Jannsenin vastustajien tarkoitus oli mahdollisimman pian toimittaa hänet pois taistelukentältä, onnistuivat he siinä täydellisesti: syksyllä vuonna 1880 kohtasi Jannsenia verenvuoto aivoissa, josta hän ei koskaan entiselleen tointunut, vaikka elikin henkisenä ja ruumiillisena raajarikkona vielä vuosia senjälkeen.

Paitsi muistia, kärsi etenkin hänen puhekykynsä. Kohtalon oikku sulki hänen puheliaan, naljailevan suunsa, muutti hänen ennen niin vuolaan sanontansa vaivalloiseksi änkyttämiseksi. Omituista kyllä, unohti hän etupäässä nimet, sekä paikan- että henkilönimet, oman poikansakin, sensijaan muisti hän rakkaimman lapsensa nimen "Lydia" loppuun asti.

Koidula kirjoittaa käytyään katsomassa häntä halvauksen jälkeen seuraavasti:

"Isä on nykyään ehkä hiukan hiljaisempi; puhekyky vain ei ota palautuakseen, sensijaan muistaa hän tarkoilleen sairastumisensa päivämäärän. Pienet viekkautensa on hänellä jäljellä, niinpä hän kuuntelee nyt ovien takana, puhummeko raha-asioista. Samoin huvittaa häntä suuresti nähdä minut sohvapöydän ääressä kirjoittamassa, hän kuljettaa minulle hyvin innoissaan mitä takaperoisempia tavaroita. 'Lydia kirjoittaa', sanoi äiti hänelle. 'No, Luojan kiitos!' ja hän riensi heti huoneeseensa tuodakseen minulle suuren kasan hyödytöntä paperia. 'Tuossa on, minähän en enää voi!' Sitten hän kävelee edestakaisin tai istuu nojatuolissa työtäni katsellen."

Kun seuraavan vuoden kesäkuussa hänen 25 vuotista kirjallista toimintaansa juhlittiin Tallinnassa, oli hän itse kyllä läsnä, mutta ei itse enää täysin käsittänyt, mitä ympärillä tapahtui, ihmetellen väenpaljoutta ympärillään, kuunnellen puheita, joitten kiitosta ei enää tajunnut, vielä vähemmän vastaamaan kyennyt, vanha, ennen aikojaan murtunut mies.

Vasta kymmenen vuoden kuluttua, vuonna 1890, tekee kuolema lopun hänen surullisesta olemassa-olostaan. [Viimeiset vuodet asui Jannsen poikansa tri Eugen Jannsenin luona. Muutamia kuukausia ennen häntä kuoli hänen puolisonsa Emilie. Tuhansiin nouseva ihmisjoukko otti osaa Jannsenin maahanpaniaisiin.]

Olisi ehkä ollut liikaa vaadittu, että Koidula aikoina, jolloin hänen isänsä elämäntyö, -- ja samalla osa hänenkin omastaan, -- joutui häpeäpaaluun, olisi osoittanut kylliksi mielensuuruutta ja älyn laajuutta, nähdäkseen uudessa suunnassa jotain muutakin, kuin pelkän hävittävän ja turmiollisen voiman. Että C.R. Jakobsonin myrskyinen esiintyminen oli yhtä tarpeellinen Viron kehitykselle, kuin Jannsenin rauhallinen puhdetyö, se peittyi Koidulalta epäilemättä henkilökohtaisten loukkausten herättämään katkeruuteen.

Niinpä hän kirjoittaa:

"Jakobsonilainen kiihoitus kestää yhä, -- mahdollisimman häikäilemätön ja pureva polemiikki! Kuinka luja hänen sanomalehtensä siveellinen pohja on, sen voi typerinkin nähdä! Käyttäytyköön hän vain kuin tuuliviiri, olkoon se hänen yksityishuvinsa!"

Jannsenia vastaan suunnatun ampumayrityksen johdosta on Koidula hyvin kiihdyksissään:

"Eikö se ole kauheata, salakavalaa? Toinen kylmänväre toisensa jäljestä kulki läpitseni, lukiessani tästä likaisesta teosta. Loppujen lopulta näyttää minusta kuitenkin siltä, että koko juttu oli tarkoitettu vain mielenosoitukseksi, sillä oikeastaan olisi heittiön kuitenkin pitänyt luukunreiän kautta nähdä, että huone ei ollut valaistu. Nämä ovat nyt jakobiinilaisuuden myrkkykukkia! Pois tieltä he tahtovat saada hänet, he sosialistit ja nihilistit, se on selvää! Niin, Jannsenit ovat sitkeää sukua, ja heidän muistelmansa tulevat olemaan mielenkiintoisia lukea!"

Huomattavaa on, kuinka väärin Koidula arvostelee Jakobsonia, lukiessaan hänet sosialistien joukkoon, vaikka Jakobson yhteiskunnallisissa uudistuspyrinnöissään kokonaan nojautui maataviljelevään talonpoikaissäätyyn, luokkaerokäsitteen ollessa hänelle yhtä hämärän, kuin muillekin silloisessa Virossa.

Mutta on kuin yhä kasvava katkeruus Koidulan sielussa olisi hetkeksi antanut hänelle takaisin entisen toimintahalun, niin kuolonkaltaiseen uneen kangistunut kuin hänen elintarmonsa jo vuosikausia oli ollutkin. Isän sairastuessa, jolloin lehden toimituksen uudestaan järjestäminen osottautui välttämättömäksi, herää Koidulassa vielä kerran entinen alotekyky. Vielä viimeisen kerran, oikeastaan ainoan koko avioliittonsa aikana, näemme hänen ottavan osaa Viron julkiseen elämään, muutakin kuin syrjästäkatsojana.

Jannsen oli jo vuotta ennen varsinaista sairastumistaan, tuntien voimainsa vähenevän ja Sakalan kilpailun käyvän ylivoimaiseksi, kutsunut lehtensä aputoimittajaksi poikansa Harry Jannsenin, joka juuri oli palannut ulkomailta, sitä ennen opiskeltuaan Tarton yliopistossa filosofiaa ja vertailevaa kielitiedettä. Mutta Harry Jannsenin häilyvä epävakaisuus, jossa niin selvästi tuntui jannsenilaisen perinnöllisen heikkouden ja rappeutumisen merkit, ei ollut omiaan kaikesta siihen yhtyneestä lahjakkuudesta huolimatta, tällaisena voimaa ja arvostelevaa harkintaa kysyvänä hetkenä vastustamaan yhä kiihtyviä jakobsonilaisia hyökkäyksiä. Harry Jannsenin itsenäisin ajatus, kaikkien Itämerenmaakunnissa asuvain kansallisuuksien yhdistäminen yhdeksi baltilaiseksi kokonaisuudeksi, jota aatetta hän myöhemmin yritti toteuttaa Tallinnassa julkaisemassaan "Heimat" lehdessä, oli sekin kuolleena syntynyt suunnitelma, vailla elonvoimaa.

[Harry Jannsenin myöhemmät vaiheet ovat hyvin kirjavia. Hän on asunut milloin missäkin, ollut mitä erilaisimmissa viroissa, samoin väleissä milloin saksalaisten, milloin lättiläisten, milloin venäläisten kanssa, kunnes vihdoin päätyi painoasiamieheksi Tallinnaan, eläen siellä viimeiset vuotensa täydellisesti yksinäistyneenä ja katkeroituneena, vailla kaikkea kosketusta virolaisien piirien kanssa, ja kuollen v. 1913 sydänkohtaukseen. Vaikea olisi ollut hänen vanhuutensa vähän arkaan, varovaiseen ja hillittyyn olemukseen tutustuessaan, jonka pääpiirteenä oli eräänlainen pehmeys ja epämääräisyys ilmaisutavassa, kuvitella nuorta yltiöpäätä, jonka elämä kului rakkausseikkailuissa ja kevytmielisyydessä. Hänen epäilemättä suuret lahjansa eivät osaksi olojen särkyneisyyden, osaksi hänen oman keskitystä puuttuvan luonteensa takia päässeet kehittymään, niinkuin olisivat ansainneet, hänen jäädessään enemmän tai vähemmän siipirikoksi halki elämänsä. Hän on julkaissut m.m. saksankielisen runokokoelman "_Liederbuch eines Balten_", useita vironkielisiä runoja ja saksankielisen kokoelman virolaisia kansansatuja. Naimisissa hän oli kahdesti ja jätti jälkeensä kaksi poikaa.]

Niin vailla pysyvää tulosta kuin Koidulankin yritys säilyttää isänsä lehden entinen johtava asema oli, on se sielullisesti kuitenkin mieltäkiinnittävä. Hän lähtee Tarttoon, kokoo joukon nuoria, yliopistosivistyksen saaneita virolaisia miehiä, -- miltei poikkeuksetta teologeja, -- pitää heille innostuttavan, sytyttävän puheen, jossa kuvaa isänsä kärsimää vääryyttä ja Jannsenin sanomalehden tarpeellisuutta, pyytäen heitä yhtymään lehden ympärille sen vakinaisiksi avustajiksi.

Koidulan kaunopuheisuus tartutti hetkeksi innostuksen kuuntelijoihinsa, jotka yksimielisesti lupasivat muodostaa Eesti Postimiehen kannattajajoukon. Mutta Viron kansallinen ilmapuntari ei siltä kääntynyt tyyntä säätä kohti, se näytti edelleenkin myrskyä. Koidula erehtyi ajasta, käytettävinään olevista kyvyistä ja vastavirtauksen voimakkuudesta. Hänen isänsä lehti, taisteltuaan jonkun vuoden turhaan Jakobsonin raskasta tykistöä vastaan, kadotti johtavan asemansa ja alkavan venäläistyttämisen aikana melkein muunkin merkityksensä paitsi kunniakasta nimeään.

Tämän jälkeen emme enää tapaa Koidulan nimeä missään julkisessa virolaisessa yrityksessä. Hän käy kyllä kotimaassaan, -- Tallinnassa, sisaren kodissa ja Tartossa, -- milloin siihen suinkin kykenee, ottaa osaa isänsä kunniaksi vietettyyn juhlatilaisuuteen, samoin seuraaviin yleisvirolaisiin laulujuhliin. Tallinnan laulujuhlaa varten hän pyynnöstä vuonna 1880 kirjoittaa pienen näytelmänkin, "_Kosjaviinad ehk kuidas Tapiku pere laulufidul käis_", (Kosioviinat tai kuinka Tapikun väki laulujuhlilla kävi), aivan arvottoman, kirjallisesti mitättömän tekeleen, joka muuten liian myöhään valmistuttuaan ei joutunutkaan esitettäväksi. Mutta vaikka Koidula täten henkilökohtaisesti lakkasi olemasta mukana kotimaansa yhteiskunnallisissa taisteluissa, ei hän silti lakannut kärsimästä. Päinvastoin, hän on kärsinyt monenkertaisesti jokaisen kansaansa kohdanneen iskun, kärsinyt sen yksinään, voimatta kenellekään valittaa, keneltäkään odottaa ymmärtämystä, kaikkein vähimmin lähimmältä ympäristöltään, kärsinyt kädet sidottuina, tuntien kykenemättömyytensä auttamaan, mutta verta vuotavin sydämin.

Melkein samoihin aikoihin, kun Koidulan elämä täten alkaa aine-osiltaan hajautua, tapahtuu Virossa samanlainen ja yhtä auttamaton hajautuminen.

Vuonna 1882 kuolee C.R. Jakobson, äkkiarvaamatta, lyhyen lavantaudin jälkeen, ainoastaan neljänkymmenen vuoden ikäisenä, ennen valtiollista ja yhteiskunnallista hallaa, jolle hänenkään tulesta ja raudasta rakettu henkensä ei olisi mitään mahtanut. Saman vuoden elokuussa sammuu Tartossa Fr. R. Kreutzwaldin pitkä elämä. Viron henkisen johtajan asema oli täten avoinna, mutta ketään nuoremmasta polvesta ei ilmestynyt sen tavoittajaksi. Suuret toiveet, joita virolaiselta taholta liitettiin 80-luvun alkupuolella hallituksen aloitteesta Itämerenmaakunnissa toimeenpantuun hallinnon, tuomio-istuimen, koulujen j.n.e. tarkastukseen, n.k. senaattori Manasseinin revisioniin, toteutuivat kyllä tavallaan, mitä uudistusten laajuuteen tulee. Laatunsa suhteen ne sensijaan epäilemättä valmistivat syvän pettymyksen kaikille, joille kansallinen asia oli kallis. Niitten kärki oli tosin käännetty saksalaista ylivaltaa vastaan, mutta ne muodostuivat samalla panslavismin käsissä välikappaleeksi Itämerenmaakuntain suunniteltua, täydellistä venäläistyttämistä varten.

Venäläistyttämisen fanfaarit, jotka kuolinkelloina uhkasivat nuorta virolaista viljelystä ehti Koidula ennen kuolemaansa kuulla maanpakosaarelleen saakka. Hänkin oli aluksi antautunut niitten toiveitten lumoihin, mitkä Manasseinin tarkastus Virossa herätti. Niinpä hän vuonna 1882 kirjoittaa lehtori K.A. Hermanille:

"Oi, että kypsä aika meidätkin kypsinä kohtaisi! Olkoon yksityiset valmiit uhraamaan vakaumuksensa, jos sitä ei voida välttää, kunhan vain _asiamme_ voittaa."

Koidula eli kuitenkin kyllin kauan nähdäkseen näitten toiveitten raukeamisen ja aavistaakseen loput. Paljon oli sentään sellaistakin, mitä hänen onneksi ei tarvinnut nähdä. Sellainen oli Virolaisen Kirjallisuuden Seuran, _Eesti Kirjameeste Seltsin_, kohtalo, seuran, jonka perustamiseen Koidula kerran kukkeimpana kesänään, nuoruutensa täysissä voimissa, oli ottanut osaa. Se oli vähitellen muuttunut kaikenlaisten puolueintohimojen ja henkilökohtaisten riitojen temmellyspaikaksi, jota seikkaa hallitus käytti hyväkseen, lakkauttaakseen sen vuonna 1893 kokonaan. Samankaltaiset henkilökohtaiset riidat ja kasvava erimielisyys jouduttivat myös kansallisen herätyksen helmalapsen, Aleksanterikoulun, kohtaloa. Kansanvalistusministerin vaatimuksesta oli kerätyt rahat jätettävä valtion huostaan; kansalla, joka ne oli kerännyt, ei ollut enää mitään sanomista avattavan koulun opetusohjelmaan tai kieleen nähden. Ja niin saattoi tapahtua jokaista virolaista sydäntä yhä vieläkin jäytävä seikka, että Aleksanterikoulu vuonna 1888 avattiinkin venäjänkielisenä ylempänä kansakouluna eikä ensimäisenä vironkielisenä korkeampana oppilaitoksena, jonka perustamisen aate oli elähdyttänyt tarvittavan rahaston vuosikausia kestänyttä keräystä. Virolainen laivayhtiö _Linda_, johonka siihenkin oli satojatuhansia ruplia kansan varoja pantu, tekee myös näinä onnettomina aikoina huonon johdon ja alkavan taloudellisen ahdingon takia täydellisen vararikon. Odotetut uudistukset pannaan vähitellen toimeen: ensin tulee oppikouluihin opetuskieleksi venäjä pari vuotta senjälkeen samoin kansakouluihin; tuomioistuin venäläistytetään, samoin kaikki paikalliset hallintolaitokset. Virolaisen elämän tukahdetun, kuin kannenalaisen sykinnän, tuntee vuosikausia vain laulun ja soiton ja elegisen, hiljaisen runouden valtimoissa.

Koidula on nähtävästi paljonkin tästä kaikesta aavistanut ja siitä kärsinyt, kuten hän kärsi kansansa hävittävistä puolueriidoista, hän, joka kuten Antigone, olisi voinut itsestään sanoa: "En ole luotu muitten keralla vihaamaan, vaan rakastamaan!" Mutta vähitellen hän tunsi jäävänsä yhä enemmän syrjään, kuten luonnollista olikin. Niin nopeissa näyttämövaihdoksissa kuin silloisessa Virossa, puoluetaistelun aikana, jolloin henkilökohtainen, jokahetkinen puolustus oli ainoa, joka joksikin aikaa taisi säilyttää aseman, hetkenä, jolloin kansa tarvitsi suuremmassa määrin käytännöllisen älyn ja toiminnan miehiä, kuin haltioituneita runoilijoita, oli Koidulan ajan pitkään mahdotonta säilyttää elimellinen kosketuksensa kotimaahansa rikkomattomana. Pitkän poissa-olon takia alkavat siteet löyhtyä, ja Koidula tuntea unohduksen katkeruutta.

"Sulkeudun täällä Venäjällä kaikessa hiljaisuudessa kuoreeni, ja mitä vielä lie vanhaa, aitoa viiniä jäljellä hengen ja sielun säiliöissä, sen koetan yksinomaan lapsilleni perinnöksi jättää. Mitä siitä otollisen maaperän puutteessa hukkaan joutunee, se on kai ollut ylijäämä, kaupanpäällinen kourallinen, jota kukaan ei osaisi mihinkään käyttää, koska meidän käytännöllisessä ja realistisessa ajassamme järkevällä ihmisellä on jo rahtusestakin yllin kyllin."

Ja hän jatkaa:

"Jos Kronstadtista jonakuna päivänä saapuisi lyhyt sähkösanoma, silloin itkettäisi minua sentään, tietystikin! Postimees-lehdessä ilmestyisi lyhyt elämänkuvaus Koidulasta, hänen kirjalliset teoksensa saisivat nähdä toisen painoksen, ja ehkäpä haltioituisi joku nerokas henki runomuotoiseen muistokirjoitukseenkin. Aivan varmasti olisi ensi laulujuhlan avajaispuheen johdantona pari ylistävää sanaa tai joku rivi, 'unohtumattoman' runoista! Sillä välin olisi hyvin ihmisystävällistä, jos te kaikki ette antaisi vastaisen 'unohtumattoman' täällä liian katkerasti kuolla unhoituksen kuolemaa.

"Älä unohda koskaan, ettei kukaan mailmassa huoli minusta täällä kaukana Venäjällä. Toistan, että isänmaani todella voisi olla minua kohtaan vähän kiitollisempi, jollen sitä petä, sillä minun täytyy turvautua siinä suhteessa suuremmassa määrin luonteenlujuuteeni kuin yhdenkään teistä."

Mutta toivoa tunnustusta, odottaa tukea silloiselta Virolta, jossa kaikki hajautui, kaikki särkyi sirpaleiksi, jossa Jakobsonin kuoleman jälkeen vallitsi vain sekasorto ja tunnussana: kaikki kaikkia vastaan! -- se oli turha toivo. Silloinen Viro arvosteli kaikkia eikä kohottanut ketään jalustalle.

Koidula jatkaa yhä yksinäistä kamppailuaan, ilman apua miltään taholta. Hän kirjoittaa:

"Seurapiiriin, jossa liikun, kuuluu enimmäkseen syntyperäisiä saksalaisia taikka sitten -- vakaumukseltaan saksalaisia, kuten Eduard, joitten joukkoon minunkin johdonmukaisesti on lukeuduttava. Näin ollen en tietenkään voi yksityistunteilleni antaa vapaata valtaa, jollen tahdo kansallisuuskysymykselle uhrata puhtaasti inhimillisiä. Yksityinen voi vakaumuksensa puolesta nälkään nääntyä. Mutta me naiset emme ole kutsutut pelastamaan kansallisuutta, katkaisemalla perhesiteemme."

Hän valittaa, etteivät veljet useimmin kirjoita:

"Olenhan täällä suuremmassa määrin eristetty, kuin yksikään teistä, 'keskellä naamioita ainoa tunteva sydän' sanoakseni kipeän totuuden kulunein sanoin. Sydämeni on muuttua kylmäksi ja hengettömäksi yksinäisyydestä ympärilläni, -- kylmäksi melkeinpä omaisianikin kohtaan. Minun täytyy vain antaa, alati antaa, -- en koskaan saa vaihtaa.

"En ymmärrä, kuinka Cäsar vain kylässä halusi olla ensimäinen. Minä olisin mieluummin kotimaassa kaikkein viimeinenkin."

Ja toisinaan, tukehtumisensa tuntien, raskaan painon alta, kuulemme hänen epätoivoisena huudahtavan:

"Minun täytyy, täytyy pysyä virolaisena, sisimmässä tunnossani, halki elämäni!"

14.

Taas on edessämme Koidulan elämän täydellinen tapahtumattomuus. On melkein turhaa yrittää asettaa jäljelle jääneitä kahdeksaa vuotta aikajärjestykseen, sillä niitten kuluessa ei tapahdu melkein mitään. Koidulan viimeiset elinvuodet ovat olleet yhtämittaista henkistä ja ruumiillista kärsimystä, mutta hänen kohtalonsa oli hiljainen, neljän seinän sisällä tappava, ilman näyttämöä, ilman suuria liikkeitä ja ilman katsojajoukkoa. Ei tavannut enää häntä suuri kohtalonisku, -- ei ollut enää ulkonaista, kaikkien tajuttavaa kärsimystä. Lapset sairastuvat, tervehtyvät taas; kun kevät tulee, muutetaan laivalla vastakkaiselle rannalle luotsikylään, syksyllä sensijaan laivalla takaisin Kronstadtiin; kun asunto käy epämukavaksi, vuokrataan toinen. Tulot vähenevät yhteen aikaan ja elämä kallistuu; säästetään, missä voidaan, vähennetään menoja, -- ja huonot ajat menevät taas ohi.

Mutta Koidulan kirjeissä alkaa tästälähin kuulua varsinainen traagillinen sävy, kuolemanaihe, kunnes se kaikkihukuttavana ja ylivoimaisena hautaa elämän.

Eikä hän tee vähintäkään vapautusyritystä, ei ulkonaista eikä sisäistä; kerta kaikkiaan on hän kadottanut otteensa elämään. Hän ei ole osannut muuta kuin kärsiä ja kuolla.

Hän kuihtui hitaasti, mutta varmasti tappavasta myrkystä, joka on ymmärtämyksen puute, tukehtui vahingolliseen, henkiselle elimistölleen tuiki kelpaamattomaan ilmaan, henkisen hapen puutteeseen. "Halajan edes yhtä raikkaan ilman henkäisyä, ja minulle tarjotaan miasmeja!" hän huudahtaa. Hän näivettyi juurettomuuttaan, kuten omasta maaperästään irtitemmattu, harvinainen ja loistava kasvi, joka pannaan kasvamaan keittiökasvien joukkoon.

Hänen kärsimystensä joukossa on sanoin sanottavia, kuten isän sairaus, selkkaukset kotimaassa, oma kivulloisuus, rahahuolia, avioliiton sisällyksettömyys, mutta kaiken sanoin ilmaistavan alla on vielä nimetön kärsimys, suurin kaikista. Ja tämä kärsimys tappaa Koidulan.

Hänessä oli ollut aina jotain liiaksi, "kaupanpäällinen kourallinen", kuten hän nimittää kipinää, jonka palo eroitti hänet ympäristöstään. Tämä kipinä oli kerran sytyttänyt hänen nuoren tytön sielussaan sankarillisen liekin, se paloi hänen vapaushymneissään, siitä oli laulujuhlan päivinä syttynyt hänen nuoren päänsä ympärille kansallisen hengettären sädekehä. Se oli hänen harvojen ilojensa ja pitkän kärsimyksensä lähde, nimitettäköön sitä miksi tahansa, runolliseksi haltioitumiseksi, näkijäkyvyksi tai sairaalloiseksi hermotilaksi.

Koidula ei voinut elää, käytyään tarpeettomaksi.

Ja hän tunsi itsensä, varsinaisen itsensä varmaan tarpeettomaksi, niin äiti ja puoliso kuin olikin. Herkin ja voimakkain hänessä oli vailla vastaanottajaansa, hän oli yksin kauneusjanoineen, jonka nautintoja ja kärsimyksiä hän ei voinut kenenkään kanssa jakaa.

Kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä hän kirjoittaa:

"Melkein kokonaan harmaat hiukseni voisivat Sinulle, siskoseni, kertoa pitkän tarinan, vaikka minulla tällä hetkellä on vähemmän kuin tavallista suoranaisia sydänsuruja. Mutta entisyys on jättänyt tuiki vähän jäljelle nuoruuden voimista, niin rajoitettuja kuin ne lienevät olleetkin. Näin täyttävät jumalat aina toiveemme, vasta kun lahja on viehätyksensä kadottanut, kaipaus uneen uupunut, ja elämän vihreys kuolleiksi lehdiksi, feuille-morte, muuttunut. Tuskinpa mikään jaksaisi enää sydämessäni herkempää toivetta herättää, ja niin monet menneisyyden säveleet heläjävät hiljaa kuin unisoitto loppumattomasta kaukaisuudesta yksinäisinä, hiljaisina hetkinä, -- ihmeellisinä ja toisinaan tuskallisina."

Mutta tämä on vielä talttumusta, pari vuotta jälkeenpäin puhkaisee raskasmielisen haaveilun selvä epätoivo:

"Lohduttomuus, toivottomuus itseni suhteen valtaa minut, eikä niitä ehkäise enää muu kuin _velvollisuus_ elää. Mutta ketä hyödytän oikeastaan? Ketä en vahingoita? Minua seuraa kirous, enkä jaksa enää taistella sitä vastaan, elämä on muutenkin ylenmäärin tuskallista. Ja kuitenkin täytyy minun elää, en voi vielä kuolla, vaikka tunnenkin kaipuuta, joka on sanoinselittämätön."

"Jos minulle tänään tarjoisit lasillisen vettä, särkyisi lasi kai siruiksi, minusta ei ole elämään muitten kanssa, minun täytyy vegetoida vielä määrätty aikani, ja olkoon se -- mahdollisimman lyhyt."

"En näe mitään loppua, en mitään tulosta elämästäni."

Ja taas nuo raskaat sanat, lapiollinen multaa kuolleen nuoruuden haudalle:

"Ich werde alt". (Käyn vanhaksi.)

Ja yhä uudelleen: