Part 11

"Sopusoinnun vaatimus on minulle yhtä välttämätön kuin hengitys", hän kirjoittaa avioliittonsa kolmantena vuonna Eugen-veljelleen.

Avioliitto jo sellaisenaankin, vaikka ei olisi tuonutkaan mitään muita suuria, näkyviä muutoksia, merkitsi silloisen baltilaisen käsitteen mukaan kuitenkin Koidulalle miltei täydellistä irtaumista entisestä työstä ja harrastuspiiristä. Se toi mukanaan uusia ja suuria velvollisuuksia, joihin Koidula, niin myöhään kuin avioliittoonsa astuikin, ei kuitenkaan ollut millään lailla valmistaunut. Hänen kirjoituskone-asemansa isänsä kodissa oli vuosien kuluessa kokonaan vieraannuttanut hänet naisen työalaan kuuluvista kotitoimista. Mutta siksi juurtunut ja itsestään selvä, niin, kategorinen, oli silloisina aikoina Itämerenmaakunnissa käsitys naineen naisen yksinomaan kodin piiriin rajoittuvasta asemasta, ettei edes niin poikkeuksellinen ja tavallaan monesta ennakkoluulosta vapautunut nainen kuin Koidula, ole sitä vastaan vähimmälläkään tavoin kapinoinut. Päinvastoin, hänen pyrkimyksensä oli epäilemättä avioliitossaan toteuttaa baltilaista naisihannetta ja siten saada aikaan luonteelleen välttämätön sopusointu, niin hyvin, kuin hänen luontainen epäkäytännöllisyytensä, hajamielisyytensä, ja suuri tottumattomuutensa sen suinkin sallivat. Mutta juuri siinä tavassa, millä hän koetti sopusointua ylläpitää ja aikaansaada, esiintyy selvänä hänen varsinainen heikkoutensa, myöntyväisyytensä, saamattomuutensa, joka syvimmiltään oli sisäisen vapauden puutetta. Hän ei nähtävästi koskaan ollut niin varma oman erikoisuutensa, oman sisimmän itsensä oikeutuksesta, että olisi sille ympäristöltään minkäänlaisia myönnytyksiä vaatinut. Päinvastoin, hän itse oli alati valmis tekemään myönnytyksiä, eliminoimaan itsestään pois kaikki epäsointua tuottavat ainekset, päästäkseen edes jonkinlaiseen sopusointuun. Kuten hän kerran isänsä kodissa alistui, uhrasi itsensä perheen kokonaisuuden ja hyödyn hyväksi, samoin hän myöhemmin omassa kodissaan, vain monta vertaa täydellisemmin, alusta alkaen uhrasi koko varsinaisen itsensä, pelastaakseen, mitä sopusoinnusta pelastettavissa oli. Nyt, niinkuin ennenkin, on velvollisuuden tunto hänessä yli kaiken kehittynyt, -- ja kuten saamme nähdä, -- lopulta ainoa, mikä hänet pystyssä pitää; ominaisuus, joka ei riittänyt häntä vapauttamaan, mutta kyllä pitentämään hänen kärsimystään.

Koidulan omat lausunnot miehestään ovat hyvin vastakkaisia, mikä ei estä uskomasta niitten vilpittömyyteen, näennäisestä ristiriidasta huolimatta. Kuten kaikki taiteilijaluonteet, tunsi Koidula nähtävästi hetkellisesti ja ilmaisi itsensä yhtä hetkellisesti; paitsi sitä, oli hänen olemuksensa, kuten useimpien ihmisten, epäilemättä monissa eri kerrostumissa.

Yllämainitussa Eugen-veljelle osoitetussa kirjeessä, hän, puhuttuaan sopusoinnun tarpeestaan, jatkaa:

"Meidän onnettomuutemme on siinä, ettei Eduard tätä elämän välttämätöntä puolta ollenkaan välttämättömyytenä pidä, vaan ylimääräisenä turhuutena, myös mitä ulkonaisiin elämänvaatimuksiin tulee, häneltä kun täydellisesti puuttuu siihen kuuluva vaisto. Minun täytyy nyt käyttää juonia ja kaikenlaisia luonteelleni muuten niin vähän mieluisia viekkauksia, saadakseni ulkonaista ja usein myös sisäistä elämäämme varten kokoon ainekset, jotka yksinkertaisimmastakin ihmisestä ovat yhtä tarpeellisia kuin ruoka tai juoma. Ah, kuinka väsynyt ja elämään kyltyuyt ajanpitkään moisesta päiväpalkkalaistyöstä perheen hyväksi voi olla!" Ja samassa kirjeessä: "Täydellisyyteen kuuluu joittenkuitten mieIestä hyvin syödä ja juoda, ansaita kylliksi, liehakoida ympäristöään. On tosin siellä täällä ihmisiä, jotka nimittävät sitä itsekkäisyydeksi ja vain korkeammanasteiseksi eläimelliseksi elämänkäsitykseksi, -- mutta minun ei ole luvallista näin ajatella! On katkera, sielua raastava tunne, kun näkee kaiken itsessään revittävän ja tomuun tallattavan ja raunioista rakennettavan temppelin, jonka juhla-alttarilla kylmälle hyödylle uhrataan. Mutta ei siitä kuole, sillä naissydän on kissamaisen, kirotun sitkeä!"

Ja tämä sama naissydän sanelee samoihin aikoihin seuraavat sanat hänen miehelleen:

"Jospa tietäisit, kuinka hyvää tekee Sinua sydämeni pohjasta kunnioittaa ja rakastaa."

Teeskentelyäkö, vilpittömyyttä? Ei ole mitään syytä sitä olettaa; näissäkin näennäisesti ristiriitaisissa ilmaisuissa todentuu vain ihmissydämen ihmeellinen laajuus, johon mahtuvat rinnatusten ja yhtaikaa niin monet tunteet ja totuudet. Koidula saattoi yhtaikaa sekä olla täysin selvillä luonteitten ja taipumusten ylipääsemättömistä eroavaisuuksista, että kuitenkin tuntea tyydytystä osakseen tulevasta rakkaudesta. Älyllisesti miestään ylempänä, hän oli luonteensa heikkouden ja tahdottomuuden takia kuitenkin hänestä riippuvainen; se teki heidät jossain määrin tasaväkisiksi.

Paitsi sitä, hän on nähtävästi avioliittonsa alkuvuosina yhä jaksanut toivoa sen mahdollisesti vielä kohoovan korkeamman keskinäisen ymmärtämyksen ja henkisen vaihdon tasolle. Oleskellessaan sisarensa Eugénie Rosenthalin luona Tallinnassa vuonna 1875, Koidula kirjoittaa miehelleen:

"Olen kaikessa hiljaisuudessa pitänyt onnettomuutenamme, että me viime vuoden kuluessa olemme olleet vailla kaikkea henkisten harrastusten yhteyttä ja kaikkea objektiivisempaa ajatusten vaihtoa, jonka meille ensimäiset talvet sentään jossain määrin tekivät mahdolliseksi. Sinun lääkäritoimintasi on tietysti osaltaan ollut siihen syypää, mutta Sinäkin tarvitsisit suuresti henkisen ja sielullisen virkistyskylvyn Tartossa tai Riiassa; -- -- -- elämämme yksitoikkoisuus, vailla vähintäkään vaihtelun toivoa, pelkkä vegetoiminen aineellisen olemassa-olon takia, tekee hulluksi! Eiväthän henkiset laineet täälläkään kovin korkeina käy, mutta niissä on toki liikuntoa, kaikki ei ole seisahduksissa, kuten viimeksi meillä kotona."

Ja hän jatkaa:

"-- -- Tahtoisin sanoa Sinulle niin paljon hyvää, kiittää Sinua niin sydämellisesti rakkaudestasi ja ystävällisyydestäsi. -- -- -- Oi rakkaani, jo heikoinkin toive, että yhteistoimintamme neljän seinämme kehyksissä on muodostuva sopusointuisemmaksi ja valoisammaksi, riittää minulle tunteja ja päiviä kirkastamaan. Ehkä opin vielä unohtamaan, että olen vanha nainen, -- niin vanha, että kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä joskus tuskin jaksan muistaa mennyttä nuoruuttani."

Ei ole luultavaa, että Eduard Michelson syvemmässä merkityksessä ymmärsi vaimoaan, -- Koidulan varsinainen sielullinen rakenne, kaikki, mikä hänessä alati pyrki yli arkielämän ahtaitten rajojen, oli hänen miehelleen, jonka luonne iän karttuessa muuttui yhä ahtaammaksi, pikkumaisemmaksi, yhä kiintyneemmäksi elämän pieniin nautintoihin, epäilemättä yhtä vieras ja käsittämätön, kuin Koidulan sielullinen korostusvoimakin. M.J. Eisen sanoo heidän suhteestaan: "-- -- täytyy tunnustaa, ettei mies varsinaisesti ymmärtänyt nuorikkoaan, että avioparilta puuttui yhteinen mailmankatsomus. Mies, täydellinen materialismin ja proosan palvelija, nuorikko ihanteellisuuden kumartaja, läpeensä runoilija; he eivät voineet ajatuselämässään kyllin yhteisesti tuntea, yhteisesti päätöksiin päästä, yhteisesti elämyksiään elää. Tahtomattakin muodostui kuin kiinalainen muuri miehen ja vaimon välille. -- -- Aikaa myöten alkoi kumpikin yhä enemmän elää omassa mailmassaan." (Koidula Kroonlinnas).

Jo kieliesteitten takia ei Michelsonilla voinut olla mitään henkilökohtaista käsitystä vaimonsa kirjallisesta tuotannosta, ja hänen täydellinen välinpitämättömyytensä kaikkia kansallisuusharrastuksia, niin lättiläisiä kuin virolaisiakin kohtaan, teki hänet tällekin Koidulan elinharrastukselle vieraaksi. Eräs Michelsonin entisiä ylioppilastovereita sanoo hänestä: "Hänen vaimonsa olisi pitänyt olla punatukkainen, hyvin intohimoinen, hyvin aistillinen!" Epäilemättä on Koidulan yhä yltyvä kivulloisuus ollut Michelsonille yhtä suuri pettymys, kuin Koidulalle kaikki turhat haaveet henkisestä ymmärtämyksestä.

Avioliitto teki hänestä miehen vaimon, opettamatta hänelle samalla rakkauden salaisuutta; lasten äidin, vaan ei rakastavaa naista. Hän jäi aina ala-ikäiseksi, lapseksi elämän suurimman mysteerion edessä, aina samaksi puolinaiseksi olennoksi, jolla, kuten hänen lankonsa sanat kuuluvat, oli "miehen aivot ja lapsen mieli".

Niin pääsi Koidulan käyttämätön tunnevoima, hänen luonnollisessa kehityksessään niin kovakouraisesti tukahutettu naisellisuutensa puhkeamaan yksinomaan äidillisyyden muodossa. Joskaan sekään tunne ei ole kyennyt varjelemaan häntä häviöltä eikä pysyttämään koossa hänen hajoavaa olemustaan, niin voi olla varma, että siitä ovat kummunneet hänen kärsimysvuosiensa puhtaimmat, kenties ainoat ilot.

Hänen esikoisensa, poika _Hans Woldemar_, syntyi vuonna 1874, ja vanhin tytär _Hedvig_ lähes kaksi vuotta myöhemmin. Molemmilla kerroilla on Koidula ruumiillisesti ollut hyvin heikko, ja kuolemanajatus, joka tästälähin ei häntä enää jätä, ilmestyy jo nyt hänen kirjeisiinsä. Hän kirjoittaa Eugénielle ennen tyttärensä syntymää:

"Tilani on yhä epätoivoisen huono, jos voin uskoa omaa tunnettani. Niin vaikeat viikot ja kuukaudet, kuin tämän talven tuomat, kuuluvat unissakulkijaelämäni kaikkein vaikeimpiin. Ja ehkei minulta enää riitäkkään kauan voimia sitä jatkamaan. En puhu paraikaa tilani herättämästä luonnollisesta hentomielisyydestä, minulta puuttuu sekä halua että kykyä elämänkamppailuun, -- omaan ainoastaan velvollisuudentunnon."

Samasta ajasta hän kirjoittaa myöhemmin:

"Ruumiillisesti ja henkisesti on minun täytynyt elää todellinen kärsimysvuosi syksystä 1875 vuoteen 1876. Kronstadtin aineellisesti ja henkisesti sietämättömät olot olivat viedä järkeni... Paha kyllä, olen ruumiillisesti hyvin heikosti varustettu, sitkeä kärsimyksessä, mutta ilman positiivista voimaa. Rasittava ja työteliäs nuoruus, täynnä taistelua, on voimani varhain kuluttanut. Tuskin kolmenkymmenen ikäisenä olen jo hiuksiltani harmaa, -- viime vuosien tulos, jotka siirsivät minut tuiki vieraaseen ja sisäisesti minulle ainaisesti vieraana pysyvään ympäristöön..."

Kiintynein on Koidula lapsistaan ollut esikoiseensa, Hans Woldemariin, jonka kummiksi ei oltu pyydetty sen suurempaa eikä pienempää kuin itse Elias Lönnrot. On mahdollista, että Koidulan mielessä liikkui hämärä toive voida lahjoittaa poikansa takaisin omalle kansallisuudelleen, kasvattaa hänestä isänsä ja oman työnsä jatkaja. Ainoastaan Hansalle on Koidula jo varhain koettanut kronstadtilaisesta kielisekoituksesta huolimatta opettaa viroa, jota hän ei myöhemmin milloinkaan tyttärilleen puhunut eikä opettanut. Hän on laulanut pojalleen sepittämiään virolaisia kehtolauluja, kuten itse kertoo:

"Kun ensi kertaa lauloin hänelle omatekoisen lauluni, kuunteli hän tarkasti, ja siitä tuli hänen lempilaulunsa, -- josta seikasta silminnähtävästi puhuu voimakas synnynnäinen rakkaus ja kiintymys viron kieleen!"

Hansa on alusta alkaen heikko lapsi, ei varsinaisesti sairas, vaan ei tervekään: "hän kärsii hermostumisesta, joka on luonteenomaista minun lapselleni", kuten Koidula kirjoittaa. Tätä kultapoikaansa, "äidin hiirtä", Koidula kanneskelee tuntikausia, valvoo yöt hänen vuoteensa ääressä eikä lakkaa häntä ylistämästä. "Hansa on käynyt hyvin rakastettavaksi, on luottavainen, vilkas, puhelias, paljoa vähemmän itsepäinen ja ujo kuin ennen". -- "Pelkään vain, että hänestä tulee kirjatoukka, hän oppii liian nopeasti ruumiinrakenteeseensa nähden, joka ei suinkaan ole ensiluokkainen."

Pysyvimmin syöpyy kuitenkin mieleen kuva kolmen-neljän vuotiaasta, vaaleaverisestä, varhaisvanhasta pojasta, joka, seuratessaan vanhempiaan ulkomaanmatkalle, suurkaupungin puistossa kulkee äitinsä edellä, pienillä käsillään vastaantulevaa ihmistulvaa hajoittaen ja yhä airueena huutaen: "tehkää tilaa, äitini tulee!" ikäänkuin lapsenmielessään aavistaen äitinsä synnynnäisen ruhtinaallisuuden.

Hans Woldemarin kohtalo oli olla ensimäisiä Jannsenin suuressa perhehaudassa Tarton vanhalla kirkkomaalla, jo vuosia ennen, kuin sinne ennätti hänen leikkisä isoisänsä tai nyreä isoäitinsä. Corinnen sanat sopivat Koidulaankin: "Kaikista kyvyistä, mitkä luonto minulle lahjoitti, olen vain yhden täysin kehittänyt, kyvyn kärsiä!" Hänen kohtalonsa oli irroittautua kaikesta ja kaikista.

'Mutta sitä ennen, -- aivan kuten Chopinin sadepreludiumissakin on linnunlaulupaikkansa, lyhyt tuokio, jolloin melodia, ikäänkuin ihastuen omaa vapautumistaan, silmänräpäykseksi kohoo yli sateen ikuisen äänen, -- niin oli Koidulankin elämässä, ennenkuin se lopullisesti ja auttamattomasti peittyi hämäryyteen, vielä lyhyt aika, ikäänkuin jälkiheijastus menneistä kauneuden ja liikunnon päivistä.

Hänen hiljaisen maanpakonsa Kronstadtin muurikaupungissa keskeyttää pariksi vuodeksi ulkomaille lähtö. Michelson oli vuonna 1876 saanut valtion apurahan jatkaakseen opintojaan Saksan tärkeimmissä yliopistoissa ja Wienissä. Koko koti Kronstadtissa hajoitetaan tulisella kiireellä, suurin osa huonekaluja myydään, osa ahdetaan pakkalaatikkoihin, ja koko perhe, kaksivuotias Hansa ja äsken syntynyt Hedda mukana, lähtee matkalle. Jo Pietarin-Tarton radalla osottautuvat lämmittämättömät rautatievaunut kuitenkin siksi kylmiksi, että neljän kuukauden vanha Hedda on jätettävä isovanhempain huostaan Tarttoon.

Alusta alkaen on siis matka epäkäytännöllisesti järjestetty, -- rahaa vähän, pieni lapsi ehkäisemässä. Ja mitä kauemmin matka kestää, sitä suuremmiksi kasvavat ylipääsemättömät vaikeudet, kunnes se vihdoin vaihtuu "raudanraskaaksi taakaksi", josta Koidula myöhemmin puhuu. Kohtalo oli kerta kaikkiaan merkinnyt Koidulan, kaikki, mihin hän kosketti, muuttui kärsimykseksi, olipa se mitä tahansa.

Mutta alussa on kuitenkin hänen vanha elämänjoustavuutensa vielä viimeistä kertaa päässyt vireisiin. Kuinka vähän se oikeastaan tarvitsikaan eloon elpyäkseen, todistavat hänen omat sanansa: "Alan kuin uudestaan elää... voin ruumiillisesti paljonkin kärsiä, kunhan minulla vain on sielunrauhani ja vähän henkistä elämää ympärilläni." Hänen henkinen ja ruumiillinen terveytensä ovat olleet tavallista herkemmässä vuorovaikutuksessa, kuitenkin niin, että jälkimäinen on ollut riippuvainen edellisestä. Henkinen liikunta, älyllinen ilo on saattanut hänet täysin unohtamaan ruumiilliset tuskat ja heikkouden; hänen sielunsa on ollut ruumiin terveyden ilmapuntari eikä päinvastoin. Niinpä hän Breslaussa, heidän ensimäisessä olinpaikassaan, tyttären syntymän jälkeisestä heikkoudesta huolimatta, ottaa suurella nautinnolla osaa yliopistopiirien seuraelämään, johon he Michelsonin tekemien tuttavuuksien nojalla pääsevät. Kaikki hänen kauan aikaa väärinkäytetyt seuraelämälliset lahjansa heräävät taas henkiin, yksin naisellinen miellyttämishalukin; hän alkaa taas pitkistä ajoista ajatella ulkomuotoaan sekä pukujaan ja loistaa kutsuissa hyväpäisyydellään ja puhelahjallaan.

Hän kirjoittaa Breslausta:

"Minun on niin äärettömän hyvä ja mieluista olla, viimeiset kaksi viikkoa ovat yhtä ainoaa juhlaa. Tervehdyn sielullisesti aivan silminnähden, rakentelen taas olemattomia tuulentupia."

Kuten vieras ympäristö aina lähentää ihmiset, niin muuttuu Koidulankin suhde mieheensä läheisemmäksi vieraissa, vapaissa oloissa, joissa ei arkipäivän hankaus tunnu. On jotain uutta ja viehättävää vapaassa ja epäsäännöllisessä ylioppilaspariskunnan elämässä, jota ei mikään kronstadtilainen etiketti häiritse, taloudellisten huolien hetkellisessä, tahallisessa unohduksessa, kahdenkesken-olossa. Uudenvuodenaaton he viettävät pienillä kotikesteillä omassa keskuudessaan: "Oli niin hiljaista ja kodikasta ympärillämme ja sielussamme; olen niin sanomattoman tyytyväinen ja kiitollinen tervehtymisestä, joka sekä ruumiillisesti että sielullisesti on minulle alkanut." Mutta jo Breslaun olon loppupuolella alkaa vapaan elämän nurjapuoli näyttäytyä: valtion apuraha, jota jo alusta pitäen on jatkettu isä Jannsenilta saadulla lainalla, osoittautuu ylen niukaksi. Seurustelu hienoissa ylioppilaspiireissä vie enemmän varoja kuin suotava olisi, pienen perheen ylläpito samoin. Jo nyt alkaa loppumaton pennien kääntely ja ruokaohjelman supistaminen voileipiin ja kahviin tai vaihteen vuoksi, voileipiin ja teehen.

Huhtikuussa vuonna 1877 he muuttavat Strassburgiin, järkevin ja viisain aikomuksin olla tällä kertaa säästäväisempiä ja luopua kaikesta houkuttelevasta seurustelusta, joka oli tehnyt olon Breslaussa niin elähdyttäväksi ja kalliiksi. He vuokraavat kolmeksi kuukaudeksi kaksi pientä huonetta, eivät enää käy missään huvituksissa, eivät enää hae mitään tuttavuuksia. Tästä lähtien on Koidula ulkomailla yhtä yksin kuin konsanaan Kronstadtissa, ainoana seuranaan Hansa hoitajineen. Kaiken lisäksi hän huomaa piankin taas olevansa tulossa äidiksi. Huolimatta odottamattoman hyvästä terveydentilastaan, on häneltä samalla koko ulkomaanmatkan tuottama virkistys ja nautinto mennyttä. Vaikeudet alkavat nyt kasvaa huimaavaa vauhtia, etusijassa ensi aluksi juuri rahalliset, joihin pian yhtyi kaikenkaltaisia muitakin.

Huippunsa ne saavuttivat Wienissä, jossa tammikuun lopulla vuonna 1878 syntyi Koidulan kolmas lapsi, tytär _Anni_, -- Aennchen. Koidula sai, itse heikkona ja huonona, kokea kaikkea mahdollista surkeutta, huonoa hoitoa, epäystävällistä kohtelua, ravinnonkin puutetta, asunnon vaihtoja, -- tai kuten hän itse sanoo: "siitä voi tuskin puhua, kynä kieltäytyy". Hänen kirjeissään on erittäin kiusaantunut ja tuskaisa sävy. Talonomistaja sanoo heidät irti kahden viikon kuluessa, koska ei siedä pikkulapsia talossaan, seuraava talonomistaja, katolinuskoinen rouva, ei rippi-isänsä vihoja peljäten, salli kastaa talossaan luterilaista lasta. Ullakkohuoneessa, neljännessä kerroksessa viettää Koidula vielä jotkut viikot, sairaana, raha-asiain joutuessa yhä enemmän rappiolle, tietämättä iloisesta, hilpeästä Wienistä muuta kuin ilmaiset musiikkinautinnot, jotka hän sunnuntaisin käymällä katolilaisissa messuissa itselleen hankkii. Vihdoin tulee tälle surkeudelle loppu, kun itse isä Jannsen poikansa Eugenin kanssa saapuu Wieniin ja vie sairaan tyttärensä kotiinsa Tarttoon.

Niin päättyi Koidulan ensimäinen ja ainoa ulkomaanmatka, josta hän itse sanoo: "Luoja varjelkoon perhematkoista ulkomaille, kun on vähän varoja!"

Mutta ulkomaanmatkan monet rasitukset eivät olleet mitään sen kohtaloniskun rinnalla, joka Koidulaa pian senjälkeen kohtasi, kun hänen ainoa poikansa Hans yhdeksän päivää sairastettuaan kuolee Tartossa raivoavaan tulirokkoon.

Sisarelleen kirjoittaa Koidula kuukausien kuluttua:

"En tahtoisi mistään hinnasta lapseni viimeisiä päiviä minulta riistettävän. Meidän äitienhän täytyy kaikkien kestää niin suuria rasituksia, ettei kukaan meitä voi auttaa, kuin murhe ja vaiva itse, ja onni on, että meillä edes ne ovat olemassa!"

"Joskus ikävöitsen palavasti kuollutta lastani, ikäänkuin tahtoisin paeta hänen luokseen."

Ja hän jatkaa:

"Kun ajattelen viimeksi kulunutta vuotta loppumattomine rasituksineen ja katkerine kokemuksineen, niin olen sekä hämmästynyt että kiitollinen ja tuskin jaksan todeksi uskoa, että paraikaa istun täällä rauhallisena ja suhteellisesti murheetonna nojatuolissani enkä itke aamusta iltaan, ainoastaan lapsivainajaani ajatellen. Minkälainen kirjava kudos onkaan naisen elämä, ja minkälaisen monivivahteisen kuvan tarjoo minun omani...! Olkoon tytärteni elämä kerran toisenlainen, mutkattomampi, yksinkertaisempi ja rauhallisempi!"

Poikansa haudalta vei Koidula mukaansa Kronstadtiin pienen silkkipussillisen kirkkomaan multaa; samaa Maarianmaan multaa, joka hänelle itselleen yhä enemmän alkoi muuttua kaiken rauhan, kaiken lopullisen levon, kaiken ikävöinnin päämäärän vertauskuvaksi.

13.

Kotona muurikaupungissa, kotona Kronstadtissa, jossa, kuten Koidula ivallisesti vääntäen Heineä sanoo: "stille, schöne Menschen, nach Marschcommando gehen" (hiljaiset, ihanat ihmiset, marssikomennon mukaan kulkevat); ympärillä vallien tiukka rengas. Uusi, tilava asunto ottaa hänet vastaan, tällä kertaa hienommassa kaupunginosassa, Gospodskajakadun varrella, lähellä venäläistä kirkkoa, johon Koidula joka päivä, jos tahtoi, ikkunastaan taisi nähdä suurten ihmisparvien rientävän kuuluisan isä Joan'in pitämiin jumalanpalveluksiin. Muuten on kaikki ennallaan, ei mitään ole muuttunut, ristiäiset, häät, hautajaiset, seurasivat toisiaan, kuten aina. Elämä menee tavanmukaista menoaan: "E:llä on toinen tytär, D:llä toinen poika, D:ll menee naimisiin". Toiset tuttavista muuttavat pois, toisia tulee heidän sijaansa. Mutta uudet tulokkaat eivät tuo uutta virtausta mukanaan; kuten pohjamudan maku nopeasti tunkeutuu umpijärveen päästettyihin kaloihin, niin leviää kronstadtilainen tartunta, uneliaisuuden ja aineellisuuden henki.

Aluksi näyttää Koidula vaivautuneen vähemmän ympäristöstään kuin tavallisesti; äsken kestettyjen kärsimysten jälkeen on hänen sielunsa kauan aikaa turtunut ja raukea, välinpitämätön ja ulkonaisille vaikutuksille sulkeutunut.

Itse hän kirjoittaa sisarelleen Kronstadtiin takaisin tultuaan:

"Tässä siis jälleen istun vanhassa pesässäni, jota en kahteen ja puoleen vuoteen ole nähnyt, ja se on yhtä ikävän ja venäläisen näköinen kuin konsanaan.

"Koti-ikävää, säännöllistä tautiani, ei ole minulla vielä sanottavasti ollut. Syynä siihen ovat viimeisen kahden vuoden mahdottomat olot ja viime puolen vuoden aivan puolueettomastikin katsoen kerrassaan hirveä työ- ja kärsimystaakka, joka on tehnyt Tarton minulle joksikin aikaa tuiki sietämättömäksi."

Tähän asti oli Tartto kuitenkin ollut Koidulalle henkinen tukipiste, hänen kituvan henkisen elämänsä ylläpitäjä, yhä vieläkin, niin näennäisesti siitä erossa kuin hän elikin. Hänellä oli kuitenkin tähän saakka paikka, jota ikävöidä, jota ihannoida; olot, jotka hän ajatuksissaan alati asetti vastakohdaksi ja vastapainoksi häntä lähinnä ympäröiville.

Mutta tämäkin elinvoiman lähde oli muuttuva sameaksi. Juuri Tartosta alkaa näinä aikoina saapua toinen Jobin viesti toisensa jäljestä.

Viron kansallinen liike oli niitten vuosien kuluessa, mitkä Koidula oli ehtinyt elää vapaaehtoisessa maanpaossaan, ennättänyt uuteen kehitysasteeseen. Ensimäkien, romanttinen innostus, joka oli ollut vapauslaulujuhlan kannattavana voimana, legendaarinen tulevaisuususko, joka aluksi tukehdutti erimielisyyden idut, kooten kaikki kyvyt yhteiseen ponnistukseen, oli väistynyt arkiutuneemman tunnelman tieltä, kuten luonnollista olikin. Juhlapuheitten sijaan alettiin odottaa ja vaatia järjestelmällistä toimintaa, isänmaata ylistävien lauseparsien ja hymnien sijaan käytännöllistä, toteutettavaa ohjelmaa. Taloudellista nousua kesti yhä, suotuisain ulkonaisten olosuhteitten vallitessa; paitsi siitä näytti hetkeksi siltä, kuin olisi äsken Venäjällä herännyt panslavistinen liikekin, joka muun muassa tahtoi vähentää saksalaisen aateliston valtaa Itämerenmaakunnissa, joutunut välillisesti palvelemaan virolaisia tarkoitusperiä, joitten päämääränä samoin oli vihdoinkin täydellisesti vapautua saksalaisesta holhuunalaisuudesta. Mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että tällaisena kiireisenä, työhönkehoittavana hetkenä, joka näytti vaativan ripeää ja häikäilemätöntä toimintaa ja uusia, kulumattomia voimia, isä Jannsenin patriarkaalinen, alati myönnytyksiin valmis politiikka joutui ankaran arvostelun alaiseksi. Jannsen oli epäilemättä ollut paikallaan alkeellisena, kehittymättömänä aikana, jolloin juhlamieli ja innostus korvasivat varsinaisen kaukonäköisyyden, mutta kehittyneempänä ajan hetkenä, jolloin olisi tarvittu laajempia tietoja ja jyrkempää esiintymistä, aivan toista tempoa uudistuksiin nähden, ei hän enää jaksanut paikkaansa täyttää. Hänen luoviva kantansa, alituiset kumarrukset maan saksalaiseen aatelistoon ja papistoon päin, hänen aina näkyviin asetettu pietisminsä, kaikki yhdessä muodostui haitalliseksi jarruksi nopeasti eteenpäinpyrkivälle kehitykselle.