Part 10

Koidulan sisäisen tulen viimeinen aste on jäljellä: sen näennäinen sammuminen. Ei enää purkaudu missään muodossa ilmoille sisäinen lieska, tämän sielun varsinainen alkuaine; kaikki on hiljaista ja ulkonaisesti sammunutta. Odottaa draamaa, sitä ei tule, jännittäviä ristiriitoja, -- mitään sellaista ei kuulu. Tulevat vain Kronstadtin kasarmit, tulee vain hiljainen kohtalo, elämättömyys, joka vähitellen tappaa elävän elämän.

Ei ole suuria, ratkaisevia tapauksia, jotka virstantolppina viitottaisivat Koidulan elämän ehkäisemättömän kulun häviötä kohti. On vain tapahtumattomuus. Jos Koidulan tähdenlentoaika on sankarityyliin viritetty, on hänen elämänsä loppu nykyaikaisen hillittyä. Traagillista kauneustajuntaa hivelisi nähdä tahdon kuolonkamppailua, haltioitumiskyvyn vaikkakin vain hetkellistä heräämistä. Mutta kaikki Koidulan elämänilmaukset maanpakonsa kolmenatoista vuotena ovat heikkoja ja ylen passiivisia, voimattomia mihinkään vapautusyritykseen.

On ikäänkuin hänen tahtonsa, -- paria tilaisuutta lukuunottamatta, -- ei olisi enää toiminut puoleen eikä toiseen. Jotain varjomaista ja epätodellista on tästälähin hänen elämässään. Olisi tuiki vaikea määritellä, mikä sen todellisen sisällön muodostaa, kaikki kouraantuntuvat, jokaiselle näkyvät ulkonaiset yksityiskohdatko, vaiko epämääräinen, mutta silti oleellinen, hitaasti ja varmasti, kellonkoneiston täsmällisyydellä täyttyvä kohtalo.

"Unissakulku", niin nimittää Koidula eräässä tämänaikuisessa kirjeessä elämäänsä. Hän on siis ollut tietoinen elämänsä anarkiasta ja sisäisestä hajaannuksesta. Hänen elämästään puuttuu tästälähin kaikki ohjaus, kaikki suunnitelma; kuten vedenalainen venhe, jonka heijastuspeilinsä murskauduttua täytyy umpimähkään ja sokaistuna sukeltaa syvyyteen, niin uppoutuu Koidulan elämä kärsimyksiin, enää koskaan niistä pinnalle kohoamatta. Se on tästä lähtien unissakulkua, jolloin kulkija ei enää ole täysin tietoinen omista askeleistaan, jolloin todellisuus jo alkaa menettää merkityksensä ja kestää vain unikuvien milloin ihana, mutta useimmiten kauhistuttava karkelo. Mutta erehdystä olisi luulla hänen sisäisen tulensa sammuneen. Se kadotti kaiken mahdollisuuden päästä esille, se oli vailla kaikkea polttoainetta, vailla alttaria, mutta se ei silti sammunut. Se vain muutti muotoa. Siitä tuli hivuttava ja kalvava hehku, joka muun polttoaineen puutteessa kulutti omistajansa pitkällisellä tulella, kun sillä ei ollut enää sijaa missään ihmisyyden ja kansojen monista temppeleistä.

Olisi voinut ajatella Koidulan ilman elinjuuriin uloittuvaa vauriota siirretyksi johonkin henkisen elämän suurista polttopisteistä tai ainakin johonkin elävään, vaikka vieraaseenkin yhteiskuntaan. Kronstadtiin tullessaan hän joutui kuolleeseen pisteeseen, seisovaan veteen. Ei elävän, elimellisen kokonaisuuden muodostavan kansan keskuuteen, vaan pieneen, kansallisuusrajojen pirstomaan virkamiesseurapiiriin, -- yhtä kirjavaan kuin kasarmit olivat yksitoikkoisia, -- joka ei milloinkaan ehtinyt vakiintua, ennenkuin taas vaihtui kokoonpanoltaan. Ei keskukseen, missä henkiset aaltoliikkeet olisivat korkeina käyneet, vaan vähäiseen loisyhteiskuntaan, joka läheisestä Pietarin miljoonakaupungista tuotti runsaat maalliset ja niukat henkiset elintarpeensa.

Kun Pietarin jokisatamasta pienellä höyrypurrella lähtee länteen päin, alkaa pian meren haalistuneesta kiiltosilkistä kohota aluksi melkein silminselittämättömien tornien, tehtaan savupiippujen ja korkeitten rakennusten ääriviivat. Himmeänä kultana kimaltaa suurimman kirkon kupu.

Se on Kronstadt, kaukaa katsoen.

Lähempänä muuttuu merellinen kangastus lujasti linnoitetuksi sotasatamaksi.

Kronstadt, Pietari Suuren perustama sotasatama, on entisen Retusaaren itäosassa, kaksi virstaa pinta-alaltaan ja vallien ympäröimä. Vieraslippuisen laivan lähestyessä savuaa ja paukkuu koko saari yhtenä ainoana tykinsuuna, tykkien tervehtiessä. Selkeällä ilmalla näkyy sekä Suomen etelärannikko että Pietarin kullanpaistavat kupolit.

Kronstadt on syntynyt ja kasvanut Marsin punaisen tähden alla. Jokainen askel vahvistaa vakaumusta, ettei tämä kiviyhteiskunta suinkaan ole liittynyt kokoon, pitääkseen huolta yksityisten jäsentensä mukavuudesta ja hyvinvoinnista. Rauhankin aikana näkyy sodan sinetti. Kadut ovat sotilaallisen suoria ja leveitä, raivatut rykmenttien marssittaviksi, niillä liikkujat miltei yksinomaan sotilaita ja matruuseja, siviilipukuisten kokonaan kadotessa univormujen värikkyyteen. Univormu ja kasarmi, -- siinä Kronstadt.

Michelson oli muuttaessaan Kronstadtiin saanut paikan sotalaivaston lääkärinä. Entinen tarttolainen korporatsio-ylioppilas ja saksalaismielinen kun oli, hän liittyi Kronstadtissa luonnollisesti etupäässä saksalaiseen seurapiiriin, jonka muodosti joukko lääkärejä ja osa upseeristoa. Kuitenkin kuului nuoren parin tuttavapiiriin alunpitäen venäläisiäkin upseeriperheitä. Kirjavassa kansainvälisessä sekoituksessa, josta Kronstadtin väestö on kokoonpantu, -- sen joukossa on venäläisiä, saksalaisia, suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, ruotsalaisia, englantilaisia, juutalaisia, -- oli virolaisella kansallisuudella hyvin vaatimaton asema. Sen jäsenet olivat miltei poikkeuksetta sotilaita ja matruuseja ja heidän perheitään tai sitten laivatelakkojen tai muitten valtion työpajojen työmiehiä, joitten jälkeläiset jo toisessa polvessa tavallisesti venäläistyivät.

Kaikkien seurapiirien, sekä saksalaisen että venäläisen, pääominaisuus oli juuri niitten alituinen vaihtelevaisuus. Kaikki olivat aina kuin matka mielessä, valmiit ensimäisen käskyn tultua hajoittamaan kotinsa ja siirtymään uuteen olopaikkaan; ja tämä asiaintila oli hyvin suurena tekijänä miltei yksinomaisessa huvielämässä, jota upseeriston ja lääkäristön piirit Kronstadtissa viettivät. Ei ollut aikaa, ei tarpeeksi pysyväisyyden tunnetta mihinkään henkisiin harrastuksiin, elettiin päivästä päivään, paremmista viroista ja Pietarinmatkoista unta nähden. Koidulaa kohtasi Kronstadtissa juurettoman, korkeampia pyrintöjä puuttuvan virkamiesluokan koko henkinen tyhjyys, pienten ja eristettyjen yhteiskuntain ainoa henkinen ilmaisumuoto, laajalle haarautunut klubielämä ja pakollinen irtipääsemätön perheseurustelu. Kaikilla oli klubinsa, eri kansallisuuksilla omansa, lääkäreillä omansa, upseereilla samoin, venäläisillä erityinen suuri klubihuoneustokin, meriväenupseerien seurahuone, jossa pidettiin perheiltamia ja silloin tällöin konsertteja. Muuten ei klubeissa ollut sen parempaa ohjelmaa kuin tuiki tavallinen: kortinpeluu, biljardi, ennenkaikkea tietysti juomingit.

Perheseurustelu kuului välttämättömyyksiin ja oli yhtä kallista kuin henkisesti vähän tarjoovaa. "Läpeensä tyhjänpäiväinen mailma, hengetön ja sieluton, mutta sitä panetteluhaluisempi!" ne ovat Koidulan mainesanat kronstadtilaisesta seurapiiristään. Syntymäpäiviä ja muita merkkipäiviä perheen keskuudessa vietettiin ylellisyydellä ja komeudella, joka usein nieli useamman kuukauden säästöt. Mahdotonta oli sensijaan vetäytyä pois, olla vastaamatta kutsuihin; se olisi käsitetty tahalliseksi loukkaukseksi ja aiheuttanut täydellisen yksinjäämisen.

Pieni saksalainen seurapiiri, -- henkiseltä tasoltaan muita kronstadtilaisia piirejä tuskin huonompi, jollei parempikaan, -- ylläpiti kotoisia baltilaisia tapoja parhaansa mukaan. Jokainen uusi tarttolainen tulokas otettiin vastaan kuin jäsenenä yhteiseen perheeseen, ja oli hänen tehtävä välttämättömät käyntinsä kaikkien muitten luona. Senjälkeen seurasi iltakutsuja, joissa herrat heti vetäytyivät omalle puolelleen kortti- ja juomapöydän ääreen, -- sillä kuten klubienkin, kuului perheseurustelunkin ohjelmaan kortinpeluu ja juominen, -- ilmestyen vasta ruuasta ja juomasta notkuvaan illallispöytään. Rouvat sensijaan, väsyttyään valittamasta elintarpeiden kalleutta ja palvelijain kehnoutta, siirtyivät vähitellen pietarilaisiin muotiuutuuksiin ja siitä mitä rakastettavimpaan juoruiluun, nuorten tyttöjen istuessa ikävystyneen odottavina kaiken iltansa.

Se oli suurissa ja pienissä piirtein mailma, joka odotti Koidulaa hänen vapaaehtoisessa maanpakopaikassaan. Siihen tuli lisäksi ilmaston ja luonnon karuus, talvikuukaudet, jolloin liikenne lumipyryjen aikana oli seisahduksissa, ja saari lyhyeksi aikaa muusta mailmasta eristetty, alituiset vinhat ja koleat tuulet, joille saaren täydellinen lakeus ei tehnyt esteitä, ilmaston kosteus, joka edisti Koidulan muutenkin suurta taipumusta luuvaloon. Ei ollut luonnon mykkää ja lievittävää läsnäoloa, sillä mitä luontoa olisikaan mahtunut kasarmien ja vallitusten väliin tässä todellisessa muurikaupungissa! Voi ajatella Koidulan silloin tällöin istuneen satamapuistossa, jonka pienet, surulliset istutukset sotalaivoista tupruava sauhu alati tummensi. Mutta minne kävellä? Pitkin kaupungin kivikatuja, ohitse punertavien kasarmien, rantavallille saakka, josta vartija takaisin käännyttää, senjälkeen vastakkaiseen suuntaan, vastakkaiselle vallille, jossa sama kohtalo odottaa. Vankilan seinät olivat väljät ja varmat. Vallien ulkopuolella sensijaan, lännessä, minne saari virstamääriä jatkui yksitoikkoisena lakeutena, oli sotaväen harjoituskenttiä ja kaalimaita. Mutta kaalimaittenkaan luonnonkauneudesta ei saanut mielin määrin nauttia, pääsy vallien ulkopuoliselle alueelle oli kielletty ilman linnoituksen komentajan erityistä lupaa.

"Meri ja taivas, -- muuta minulla ei ole!" kirjoittaa Koidula maanpakonsa ensimäisenä vuonna.

Koidula näyttää heti Kronstadtiin tultuaan sairastuneen kaikkien maanpakolaisten, -- vapaaehtoistenkin! -- tavalliseen tautiin, koti-ikävään. Liian vähän on tätä sielullista tautimuotoa tutkittu, jonka tekijöinä on niinkin ulkopuolisia seikkoja, kuin juuri ilmaston ja elintavan täydellinen muutos. "Olin ensimäisenä puolena vuonna kaipauksesta kuolla", Koidula kirjoittaa. "Koidulan koko olo Kronstadtissa oli yhtä ainoaa koti-ikävää", sanoo hänen veljensä Eugen Jannsen. Koti-ikävän idut piilivät yhtä monilukuisina Kronstadtin muurihalkeamissa, kuin horkan etelän suoseuduissa. Ihmeellinen tauti, koti-ikävä! Vaistomaisin osa sielua on sairas, alatajunta kärsii, järki voi unohtaa, voi mukautua, solut muistavat. Solujen muisti on häviämätön. Herää hellyys etäisiä, elottomia esineitä kohtaan, jotka ennen ympäristön muodostivat, ymmärtää yhtäkkiä kielen, jota puhui puutarha, kuolleet seinät, piikivet teillä, -- kaikki arkipäiväisen askarruksemme hiljaiset todistajat, jotka jäävät, ihmisen iäksi poistuessa. Ei näe, ei kuule mitään ympärillään, kaikki vastaanottava herkkyys on haihtunut, kuulee vain veren äänen, joka vetää toiseen rotuun, tuntee vain tukehtuvissa keuhkoissaan toisen ilman tarpeen.

Mitä kiintyneempi Koidula oli ollut kotimaahansa, mitä paikallistuneempi hänen tunteensa, sitä suurempaan kärsimykseen hän oli tuomittu; hänen elämänsä hedelmällisin ja keskeisin tunne, hänen varsinainen elämänsisältönsä muuttuu alituisen ja hivuttavan kärsimyksen aiheuttajaksi. Eikä koti-ikävä ole hänelle välttämätön ilmastotauti, josta ei pääse, mutta jonka ennen pitkää elimistönsä mukautumiskyvyn avulla voittaa; päinvastoin, siitä tuli pitkällinen ja parantumaton sairaus, joka kesti hänen elinikänsä.

Suuret tulot ja varallisuus olisivat epäilemättä tehneet hänen elämänsä monta vertaa riippumattomammaksi, mutta siinäkin suhteessa olivat rajat ahtaat. Michelsonin tulot olivat alussa aivan riittämättömän pienet, ainoastaan 67 ruplaa kuukaudessa, Suomen rahassa siis vähän päälle kahdentuhannen markan vuodessa. Siihen tuli lisäksi mahdollisuus kesäisin ansaita laivastolääkärinä ja yleensä harjoittaa yksityispraktiikkaa, mutta ainakin alkuvuosina täytyi nuoren parin tyytyä suureen säästäväisyyteen. Koidula varoittaakin myöhemmin nuorinta veljeään Eugen'iä joka myöskin pyrkii Kronstadtiin sotilaslääkäriksi, nimittämällä omaa avioliittoaan taloudellisesti "hullun yritykseksi".

Ei ollut sentakia aluksi puhettakaan tiheistä Pietarinmatkoista ja taidenautinnoista, oli tyydyttävä kaikkein lähimpään ympäristöön. Voi siis kuvitella Koidulankin aluksi suorittaneen tavanmukaiset tervetuliaiskäyntinsä uudessa seurapiirissään. Hän oli kolmenkymmenen vuotias, yhä vielä huomiota herättävän kaunis, joskin hän Jeanne d'Arc-kiharansa oli kytkenyt säädylliseksi tukkalaitteeksi. Hänen edellään kulki kirjallisen sinisukan ja kansallisen intoilijan epäedullinen mutta uteliaisuutta herättävä maine. Mustassa, ruumiinmukaisessa samettipuvussaan, jota kaunisti kaksi riviä valkeita helmiäisnappeja, ylpeine, totisine silmineen, kalpeine hipiöineen, mahtoi hän näitten saksalaisten porvaris- ja upseerirouvain kesken vaikuttaa yhtä poikkeukselliselta ilmiöltä, kuin ikinä kotonaan Tarton senaikuisissa piireissä. Hänen suhtautumisensa uuteen seurapiiriinsä on alusta alkaen sangen ylimielistä ja kapinallista, hän ivaa, laskee leikkiä sen kustannuksella, tekaisee siitä ilkamoivia kuvauksia kärsimysvuosiensa uskotulle ja todistajalle, Eugénie-sisarelleen, mutta ivan alla on kosolta katkeruutta ja tuskaa. "Kronstadtilainen henki koskettaa häntä yhtä kipeästi kuin kömpelö kouraisu mimosaa", kirjoittaa hänestä vanha berliniläinen ystävä, akateemikko Schott. Mihin olivat jääneet henkevät ja herättävät keskustelut isä Jannsenin yksinkertaisessa "salongissa", rauhaisan Tiigikadun varrella, minne kansallisen innostuksen täyttämät miehet, minne kysymykset ja aatteet, jotka olivat kaikille elinkysymyksiä, joitten rinnalla yksilöllinen elämä sai väistyä vaatimattomaan varjoon? Koidula oli tottunut pitkiin ja perusteellisiin keskusteluihin, oli voinut tuntikausia kuunnella jonkun Wiedemannin, jonkun Hunfalvyn tieteellisiä esityksiä. Mihinkä oli jäänyt koko aatteilla ahdettu ilmasto?

"Epäilen suuresti, voinko milloinkaan eläytyä tähän onnettomaan seurapiiriin", hän kirjoittaa. Ja toisen kerran, silloin oltuaan vasta kuukauden uudessa asuinpaikassaan: "Vieras kieli, vieraat tavat, en osaa kieltä, en tahdo tapoihin taipua; päältä nähden on kaikki kyllä sileää ja tasaista, -- mutta _sisällä_ ei ole mitään!"

Vaikea on sanoa, mitenkä Koidula oikeastaan oli ennakolta ajatellut Kronstadtissa olonsa muodostuvan. Että hänellä alusta alkaen oli epäilyksiä, se käy selville hänen koko kihlausajan kestäneestä epäröimisestään. Mutta varmaankaan ei hän kuitenkaan ollut ottanut lukuun läheskään kaikkia seikkoja. Häntä lohdutti muun muassa edeltäpäin Suomen läheisyys, -- jota hän ei myöhemmin kertaakaan hyväkseen käyttänyt! Hän oli toivonut saavansa asua samassa kaupungissa rakastetun Geninka-sisarensa kanssa, mutta jo ensimäisenä vuonna muuttikin sisar perheineen Tallinnaan. [Sisarten erillään-asumista saamme kuitenkin kiittää vuosikausia kestäneen kirjevaihdon olemassa-olosta, jonka avulla on ollut mahdollista luoda valoa Koidulan avioliittovuosiin. Koidulan sisarelleen kirjoittamia kirjeitä on 59, kaikki saksankielisiä.] Hän oli ehkä kuvitellut voivansa jatkaa isänmaallista herätystyötään Kronstadtin virolaisen väestön keskuudessa, mutta sen ylen alhainen sivistystaso teki kaikki lähentymisyritykset mahdottomiksi. Ja jos hän oli toivonut jaksavansa maanpakolaisuudestaan huolimatta ylläpitää elävää yhteyttä entisen vaikutuspiirinsä kanssa, säilyttää entiset ystävyyssuhteensa muuttumattomina, ja senkautta säilyä tuhoisasta eristymisestä, kosketuksen katkaisusta ja henkisestä yksin jäämisestä, niin erehtyi hän siinä epäilemättä perinpohjin. Kronstadtiin muutto ei muodostunut Koidulalle vain paikan vaihdoksi, vaan se irroitti hänet ainaiseksi omasta kansallisuudestaan, leikkasi poikki hänen elinsuonensa. Kaikki kääntyy heti häntä vastaan, kaikki vaihtaa heti väriä hänen elämässään.

Aivan heti, jo ensimäisen puolen vuoden kuluessa, kadottaa Koidula vanhan ystävänsä Kreutzwaldin, vastoin kaikkia romanttisia valoja hautaan saakka kestävästä ystävyydestä.

Kreutzwald oli, palauttaessaan hääiltana Koidulan kuusivuotiset kirjeet, vihdoinkin suorittanut leikkauksen, joka oli sekä luonnollinen että välttämätön. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vanha, ja vaikka kuolema, johon hän oli täysin valmistunut, odotutti itseään vielä yhdeksän vuotta, vei ikä ja luontainen ylpeys hänet vapaaehtoiseen kieltäymykseen. Se oli täysin hänen arvonaran luonteensa, -- ja syvän kiintymyksensä mukaista. Ehkä hän tahtoi siten säästyä näkemästä suhteen vähittäistä laimentumista ja sovinnaista loppua, kuka tietää, joka tapauksessa hän on silminnähtävästi päättänyt olla kirjoittamatta. Koidula sensijaan ei suinkaan malttanut nähdä yhdenkään elämänarvon liukuvan käsistään. Miksikä täytyisi tämän ystävyyssuhteen päättyä? Miksi jättäisi Kreutzwald hänet, nyt juuri, jolloin hän enemmän kuin milloinkaan kaipasi yhteyttä entiseen ilmapiiriinsä, -- ainoa ihminen, joka täydelleen oli hänet ymmärtänyt, ei vain osittain, kuten muut, ainoa, joka nautti siitä, mitä muut pitivät hänessä hyödyttömänä, hänen sydämensä salatuimmasta runollisuudesta, kyvystä herkkyä kaikille kauniille, koko hänen sielunsa turhasta tuoksusta, tarpeettomasta kaikille muille! Hän odottaa ensimäisen puolen vuoden kuluessa Kronstadtissa kirjettä vanhalta, vaarattomalta ystävältään, maltitonna, aivankuin alkuaikoina Tartossa, jolloin Kreutzwaldin kirjeet olivat juhlahetkiä hänen lapsellisesti jumaloivalle sydämelleen. Mutta kuukaudet kuluvat, ja kirjettä ei kuulu. Kronstadtin jäänlähdön aikuinen kevätahava pakoittaa Koidulan viikkomääriksi luuvalon takia vuoteeseen, tuskin uuteen kotiin tultua. Vihdoin jaksamatta itseään hillitä, hän vähemmän hienotunteisesti kuin anteeksiannettavasti purkaa pettymyksensä Kreutzwaldin suhteen molempien yhteiselle ystävälle berliniläiselle Schottille, kohta senjälkeen kääntyen itse Kreutzwaldin puoleen syytöskirjeellä, joka Kreutzwaldin sanoja käyttäen oli "niin terävällä kynällä kirjoitettu, että olisi voinut saada sairauden uudistumaan".

Mutta Kreutzwald osoittautuu tuiki tunteettomaksi Berlinistä ja Kronstadtista yhtaikaa suuntautuvan ristitulen suhteen. Eivät auta Koidulan kärkevyydet, yhtä vähän kuin Schottin hentomieliset rukoukset "suloisen, nyt enemmän kuin milloinkaan surkuteltavan olennon puolesta, johon parhaimman ystävänsä poisvetäytyminen on iskenyt syvän haavan." Kreutzwald vastaa, milloin ja miten itse parhaiksi näkee.

Hänen viimeisen, heinäkuussa 1873 kirjoitetun kirjeensä säälimättömät ja tahallaan loukkaavat sanat ovat oikeastaan yhtä monta lausumatta jäänyttä rakkaudentunnustusta.

Hän kirjoittaa:

"Ei liene olemassa toista ihmistä, joka olisi ollut Teitä kohtaan niin suora kuin minä; että ero Tartosta ja Liivinmaasta kävisi Teille raskaaksi, senkin olin Teille sanonut. Te olitte liiaksi juurtunut kiinni virolaiseen maaperään."

Ja hän jatkaa:

"-- -- Olette minua vieraassa maassa syyttänyt, usuttanut vanhan rakkaan ystävän kimppuuni, joka nyt armotta peittoo vanhaa nahkaani. Asiain näin ollen ei minua yhtään ihmetyttäisi, jos Te lähimmässä tulevaisuudessa menisitte niinkin pitkälle, että usutatte herranne ja puolisonnekin kimppuuni. Että hän tähän asti ei ole näyttämöllä esiintynyt ja ryhtynyt kurittajaosaansa, on minusta käsittämätöntä."

Tähän loppuu Koidulan ja Kreutzwaldin kirjevaihto ja ystävyys, hetkellä, jolloin Koidula kipeämmin kuin koskaan olisi tarvinnut myötätuntoa ja ainoanlaatuista älyllistä harjoitusta, jota kirjevaihto Kreutzwaldin kanssa hänelle oli tarjonnut. [Kreutzwald eli vielä vuoteen 1882, loppuvuosinaan vävynsä luona Tartossa.]

On niin hiljaista tästälähin Koidulan ympärillä, niin ylen hiljaista.

Ainoastaan arkipäivän juoksuhiekka juoksee, kuin kumoon käännetystä tiimalasista, hitaasti ja herkeämättä...

Michelson tilaa Koidulalle lehtiä ja aikakauskirjoja, jo nimeltään kuvaavia, Über Land und Meer, Gartenlaube, Bazar, Kladderadatsch, jotka, kuten Koidula aivan ilman ivaa sanoo: "jossain määrin korvaavat hänelle henkisen seurustelun puutteen!"

Kirkkoherra J. Bergmann kertoo Tartossa Vanemuisen salissa vuonna 1877 vietetystä juhlasta Aleksanteri I:sen satavuotisen syntymäpäivän muistoksi seuraavaa:

"Astui sisään vanhanpuoleinen mies, ja hänen rinnallaan uhkea nainen, jonka olento oli täysin kuninkaallinen, J.W. Jannsen ja Koidula. Pian senjälkeen saapui kumara vanhus, musta samettitakki yllään, tohtori Kreutzwald. Kun viralliset puheet olivat ohitse, nousi Koidula ja puhui 'lauluisän' kunniaksi. Se oli ainoa julkinen puhe, minkä olen kuullut Koidulan pitävän. Kreutzwald vastasi, kohoittaen elaguhuudon Emajoen satakielelle."

Tästä päättäen ovat siis Koidula ja Kreutzwald kuitenkin lopulta tavalla tai toisella sopineet. -- Kirjeenvaihtonsa Kreutzwaldin kanssa talletti Koidula, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, sisarensa Eugénien haltuun.

Mutta kuitenkin, "nälkä tekee kipeätä, olkoon mitä lajia hyvänsä!" kuten samoin hänen omat sanansa eräässä toisessa kirjeessä kuuluvat.

Eikä hän tee yhtäkään yritystä, ei nyt eikä myöhemminkään, kohottaakseen tavalla tai toisella ympäristöään. On kuin Koidulan luova voima ei milloinkaan olisi uloittunut hänen omaan elämäänsä. Ja mistä hän olisikaan keksinyt vivun, kyllin voimakkaan ponnahduttamaan tätä kansainvälistä, satunnaista ihmissekoitusta! Joitakuita heikkoja yrityksiä luoda itselleen täysin oma, ympäristön vahingolliselta vaikutukselta täysin varjeltu mailmansa, on hänen myöhemmässä elämässään tosin ollut, mutta ne ovat pikemmin satunnaisen itsesäilytysvaiston ilmauksia, kuin varsinaista, päämäärästään selvää taistelua.

Kuka tietää, ehkä vieritämmekin turhaan syyn ympäristön niskoille; ehkä olisi väsähtämys Koidulan elämässä seurannut kaikissa tapauksissa, edullisissakin oloissa, ilman vähintäkään ulkonaista seikkaa. Ehkä oli Kronstadt vain milieu, ei muuta, epäedullinen, nälkiinnyttävä tosin, mutta sittenkin vain ulkonainen kehys. Koidulan omassa sielussa oli epäilemättä särö, josta pääsi vapaasti virtaamaan uuden ympäristön tuhoisa ilma. On hyvin mahdollista, että Koidula ikäänkuin ehdoin tahdoin sulkeutui siltäkin inhimillisyydeltä, jota ei sentään mistään oloista tykkänään puutu. Hänen henkinen terveytensä oli jo Kronstadtiin tullessa yhtä auttamattomasti vialla, kuten ruumiillinenkin, johon Michelson viittaa, sanoessaan naineensa hänet "rauniona". Uudestaan ja yhä uudestaan täytyy painostaa Koidulan perittyä sairaalloisuutta, hänen poikkeuksellista kokoonpanoaan, ymmärtääkseen hänen kohtalonsa.

Toisin taikka toisin, tulokseksi saamme kuitenkin saman tragiikan.

Niin juoksee siis yhä arkipäivän harmaa hiekka... ylitse juhlaan luodun sielun.

Ainoastaan yhtä tietä pääsi ulkopuolelle yltympäri vallitetun linnoituskaupungin. Se tie vei virolaiselle hautuumaalle, kulki samassa suunnassa pohjoispuolisen rannan kanssa ja oli kolme kokonaista virstaa pitkä.

12.

On kuin kuulisi kaukaa Chopinin sadepreludiumin... Sadepisarat putoavat, putoavat... niitten yläpuolella melodia, kuin eksynyt kiuru. Hiljainen, hirveä nakutus, kuin puutoukan yön hiljaisuudessa, -- koneellinen ja hengetön, pienten lyijyvasarain lyönnit vasten kuulokalvoa, raskaat, kirstun kannelle tippuvat lyijypisarat... Ainoastaan melodia elää ja kärsii.

Koidulan naisellisuus oli yksinomaan äidillisyyttä, sanoo eräs hänelle läheinen henkilö.

Toden teolla, meillä on Koidulan naisellisuudesta niin vähän todistuksia, yhtä keskeneräinen kuin koko hänen muukin elämänsä, yhtä väkivaltaisesti typistetty kuin hänen kohtalonsa ihmisenä, oli hänen kohtalonsa naisena. Tuhannet ja taas tuhannet Koidulaa tunneköyhemmät naiset ovat saaneet kokea sen, mitä hän tunnekyllyydestään, sisäisestä rikkaudestaan huolimatta ei koskaan eläissään saanut. Hänen myöhäinen keväänsä kätki mahdollisuuksia, jotka eivät koskaan toteutuneet, avasi aavistukselle kauneuksia, joitten täyttä kehkeämistä emme myöhemmin kuitenkaan koskaan näe.

Koidulassa piili vaarallinen, vaikka useita elämäntilanteita tavallaan helpoittavakin ominaisuus, hänen passiivisuutensa, toimettomuutensa oman elämänsä suhteen, alotekyvyn puute, kun oli kysymyksessä hänen omat elinehtonsa, sama ominaisuus, josta jo on ollut puhetta hänen nuoruudenaikuisen työtaakkansa yhteydessä. Helpoittava senkautta, että se säästi hänet ehkä usein ulkonaisista yhteentörmäyksistä ja ristiriidoista, kohtalokas, koska se sulki samat ristiriidat hänen omaan sydämeensä.