Part 1

TÄHDENLENTO

Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Johdanto. Hämärä. Tähdenlento. Murros. Hiljainen kohtalo.

Esipuhe.

Ryhtyessäni syksyllä vuonna 1911 keräämään aineksia virolaisen runoilijattaren Koidulan nyt valmistunutta elämäkertaa varten, oli päävaikeutena kaikkien varsinaisten esitöitten puute, elämäkerrallisten ainesten ollessa vielä täydellisesti hajalla, lukuunottamatta _Eesti Kirjanduse Seltsin_ (Virolaisen Kirjallisuuden Seuran) toimesta julkaistua _Koidulan_ ja _Kreutzwaldin_ kirjevaihtoa. Olen sentähden suuressa kiitollisuuden velassa kaikille lukuisille yksityisille henkilöille, jotka ovat helpoittaneet työni alkuastetta. Ennen muita pyydän saada lausua hartaimmat kiitokseni Koidulan langolle, tohtori, tod. valtioneuvos H. Rosenthal'ille Tallinnassa, joka suurella auliudella antoi käytettäväkseni sekä erinomaisen muistinsa säilyttämät tiedot että useat hallussaan olevat, teokselleni korvaamattomat perheasiakirjat, kirjeet ja valokuvat.

Samoin pyydän saada julkisesti esiintuoda kiitollisuuteni seuraaville henkilöille: Koidulan tytär, neiti Hedvig Michelson, veljet, painoasiaintarkastaja Harry Jannsen (k. v. 1913) ja lääketieteen tohtori Eugen Jannsen, valtion arkeologi J.R. Aspelin (k. v. 1915), kirkkoherrat J. Bergmann, M.J. Eisen ja W. Eisenschmidt, kirkkoherran rouva Eugenie Hurt, rouva J. Jakobson, sanomalehdentoimittaja A. Jürgenstein, kirkkoherrat M. Jürmann ja R. Kallas (k. v. 1913), opettaja M. Kampmann, kirkkoherra J. Kerg, herra Aug. Krug, runoilija Fr. Kuhlbars, kirkkoherra M. Lipp, lyseonopettajan rouva Emilie Lundmann, rouva E. Nieländer-Aspe, herra Carl Niggol, rouva Annette Raid, kirkkoherra W. Reiman, neiti Marie Rosenthal, neiti Lilly Suburg, kirkkoherra M. Suigussaar, maisteri C.G. Swan, kirjailija K.E. Sööt, -- sekä kaikille muille, jotka tavalla tai toisella, suullisesti tai kirjallisesti antamiensa tietojen kautta ovat olleet avuksi työssäni. Paitsi sitä on minun kiitoksella mainittava, että _Eesti Kirjanduse Seltsin_ arkisto on työni kestäessä ollut minulle avoinna.

Tartto, Kallaste, 1915.

_Aino Kallas_.

Johdanto.

Kansat, samoin kuin ihmiskuntakin, tarvitsevat henkisen elämänsä tueksi vertauskuvia, symboleja, joihin keskittyy heidän voiman ja kauneuden kaipuunsa. Nousuaikoina, henkisten liikkeitten ajanjaksoina, jolloin muuten liikkumattomat pohjakerroksetkin järkkyvät, olkoon liikkeet sitten uskonnollisia, kansallisia tai yhteiskunnallisia vaistoja herättäviä laadultaan, tapaa syvempänä kuin muulloin symbolin tarpeen, kaipuun nähdä ilmaa ja ihmisiä sähköittävä aate ruumiillistuneena. Syntyy sankareita, joko todellisuudessa tai kansan mielikuvituksessa. Syntyy henkilöitä, joitten henkinen kokoonpano on keskitetympi, persoonallisuuden voimasäteily vahvempi kuin tavallisina aikoina, henkilöitä, jotka ovat murtautuvan uuden aatteen voimakoneistona, joitten agitatorinen, sähköllä kyllästetty olemus on luotu syviä rivejä sytyttämään. Mitä heidän sankarikuvastaan puuttuu, sen korvaa kansan luova mielikuvitus. Inhimilliset heikkoudet karisevat pois, yksilölliset ominaisuudet yleistyvät kaikille yleisiksi, tyypillisiksi, kansan aina runollisen hyperbolin päästessä käytäntöön, joka syvimmältään ei ole muuta kuin hämärä, sisäinen pakko luoda ilmaisumuoto itselleen, tarve nähdä korkeampi itsensä yhteen ainoaan henkilöön keskittyneenä.

Tällainen vertauskuva, symboli, tähdenlento, jonka unohduksiin sammuva rata on ulkopuolella useimpien näköpiirin, on Viron kansalle ollut _Lydia Jannsen_, runoilijanimeltään _Koidula_.

[_Koidula_ nimeä (Koit = aamunkoitto), joka nyt on aivan yleisessä käytännössä, ei runoilijatar itse ole keksinyt eikä edes ottanut käytäntöön. Sitä käytti ensimäistä kertaa C. R. Jakobson vuonna 1867 julkaisemassaan lukemistossa, johon hän oli painattanut pari Koidulan kirjoittamaa runoa, varustaen ne yllämainitulla runoilijanimellä. Koidula itse on vain muutamia kertoja kirjeissään ja runojensa käsikirjoituksissa sitä käyttänyt.]

Viron orjuudesta harmaat ja sodista veriset aikakirjat lienevät useimmille pääpiirteissään tunnetut. Tuttu on vanhan kronikoitsijan lause Liivinmaasta: "herrojen taivas, pappien paratiisi, muukalaisten kultakaivos, talonpoikien helvetti!" Taisteltuaan suurella sitkeydellä saksalaisia valloittajia vastaan, täytyi urhoollisen pakanaheimon vihdoin antautua ylivoimaisen vihollisen armoille, joka tuodessaan kristinuskon pakoitti maan varsinaiset asukkaat orjuuteen. Orjuutta kesti milloin raskaampana, milloin lievempänä melkein seitsemänsataa vuotta, Itämerenmaakuntain kuuluessa milloin mihinkin valtioon. Kaikki maa oli aatelismoisioitten käsissä, ja virolainen talonpoika oikeudeton, omaisuudeton, kokonaan riippuva vierasrotuisen isäntänsä mielivallasta, joka saattoi estää häntä muuttamasta toiselle paikkakunnalle, pahimmassa tapauksessa myydä hänet kuin metsästyskoiran. Minkäänlainen sivistys tai kansallinen tietoisuus ei ollut näissä oloissa mahdollinen, yhtä vähän kuin kansallisen sivistyneen säädyn muodostuminenkaan. Se oli raskaan työn ja raippojen aikaa, jolloin kansan yksilöllisyys tapasi ainoan ilmauksensa kansanrunouden ja koristeellisen kansantaiteen näihin päiviin saakka säilyneessä rikkaudessa.

Yhdeksännentoista vuosisadan vaihteessa saapui vihdoin Itämerenkin rannoille maininki mailman keskustan suurista vapausmyrskyistä. Tallinnanmaan talonpojat vapautetaan vuonna 1816 maaorjuudesta, liivinmaalainen talonpoika vuonna 1819. Mutta todenteolla vaihtoi vanha, vuosisatainen maaorjuus vain muotoa; siitä tuli työorjuuden nimellä tunnettu uusi orjuusmuoto, joka kauan aikaa teki niin suurta tuhoa kansan sekä aineellisessa että henkisessä elämässä. Talonpoika oli tosin vapaa, mutta samalla maaton, hän ei saanut omistaa maata, joka yhä pysyi moisioitten hallussa, vaan vuokrasi maansa moisioilta mielivaltaisen sopimuksen mukaan, suorittaen vuokransa työssä ja päivissä eikä rahassa. Entisaikaan oli aatelinen moisionomistaja ainakin oman hyötynsä vuoksi ollut pakoitettu huolehtimaan maaorjiensa välttämättömimmistä tarpeista, nyt kuului hänen etuihinsa puristaa talonpojasta viimeinenkin veritilkka. Näissä oloissa oli kaikki taloudellinen ja henkinen vaurastuminen tuiki mahdotonta, ja kaikenlaiset sairaalloiset ilmiöt kansan elimistössä, kuten haaveelliset uskonnolliset lahkoliikkeet ja siirtolaisuus, toiselta puolen taas yhä uudistuvat veriset työorjien paikalliskapinat, jotka yhtä verisesti tukahdutettiin, olivat seurauksena olojen luonnottomuudesta.

Mutta ei mikään osoita niin selvästi tämän pienen ja näköjään vähäveriseksi vaivautuneen rodun sisäistä elinvoimaa, kuin nopea, kaikinpuolinen nousu, joka seurasi työorjuuden vuonna 1862 tapahtuvaa lopullista lakkauttamista. Tästälähtien oli talonpojilla mahdollisuus lunastaa maansa omakseen sekä maksaa vuokransa rahassa, ja se saa aikaan perinpohjaisen muutoksen itämerenmaakuntalaisissa maanomistusoloissa. Yli valtiollisen vainion kulkevat hallitsijavaihdoksen tapahduttua vapaammat tuulet, eletään Aleksanteri II:sen ensimäisen hallituskauden toivorikkaissa merkeissä. Alkaa liikkua, saada eloa ja väriä harmaa raaka-aines, jonka virolainen väestö, nimetön maarahvas, saksalaisten isäntiensä "epäihmisiksi" (Unmenschen) ristimä, tähän saakka oli muodostanut. Kuolleeksi luultu ja kuolleeksi tuomittu kansa, jonka kansatieteellistä ja kielellistä muistomerkkiä varten enimmäkseen saksalaissyntyiset estofilit vuosisadan alkupuolella olivat keränneet unohduksiin joutuneita kansanrunouden tuotteita, osoittaa taas selviä ja pettämättömiä elonmerkkejä. Maanlunastuksen mahdollisuus tekee samalla varallisuuden keräytymisen virolaisiin käsiin mahdolliseksi, ja se tapahtuu odottamattoman nopeasti, varsinkin Liivinmaan sydämessä, avaten taas puolestaan syntyperäisille virolaisille tien korkeampaan sivistykseen paljoa suuremmassa määrin, kuin se tähän saakka oli ollut mahdollista. Aate pienten kansayksilöjen elämänoikeudesta alkaa vihdoin itää Peipsin ja Itämerenkin välisellä maakaistaleella. Alkaa ilmestyä runsaammin virolaista kirjallisuutta, joskin kaikkein vaatimattominta lajia, virolainen sanomalehti, _J. W. Jannsenin_ toimittamana, näkee päivänvalon. Mutta ehkä suurin merkitys, joskaan ei virolaisen kansallistajunnan muodostumiselle, niin ainakin sen valveutumiselle oli _Fr. R. Kreutzwaldin_ vuonna 1861 ilmestyneellä _Kalevipoeg_- eepoksella, yrityksellä sulattaa hajanaiset lyyrilliset ja eepilliset kansanrunon katkelmat sekä suorasanaiset sankarisadut yhtenäiseksi kertomarunoelmaksi Kalevalan malliin. Kalevipoegin aikaansaamaan vaikutukseen nähden on melkein samantekevää, mihin tuloksiin nykyinen erittelevä tutkimus on tullut Kreutzwaldin oman luovan työn ja kansanrunon toisiinsa suhtautumisesta. Sen ilmestyessä tervehdittiin sitä kansanhengen välittömänä tuotteena, henkiseen kehitykseen kykenemättömänä pidetyn kansan voimannäytteenä, joka samalla antoi sille takaisin taruina kuvastuvan, sankarillisen menneisyyden. "Kalevipojan uudestaansyntyessä syntyi entisestä orjajoukosta ilmoille Viron kansa", sanoo siitä virolainen historioitsija W. Reiman. "Tuulen nopeudella kulki tieto kautta maan ja herätti ihastusta, herätti samalla epäilyäkin. Oli kuin ihme vierasten mielestä, että köyhä, halveksittu kansa olikin niin rikas, että sen povessa piili moisia aarteita."

Varsinaisen näkyvimmän ilmauksensa saa herännyt virolainen kansallistunto kuitenkin vuonna 1869, n.s. vapauslaulujuhlassa, joka vietettiin Tartossa orjien vapautuksen viisikymmenvuotispäivän muistoksi. Silloin puhkesi ensi kertaa ilmoille yllättävänä ja sytyttäen nuori kansallinen yhteishenki, vieden epäröivät ja kahdenvaiheilla olijat mukanaan. Veljeys, suuri optimismi, kaunopuheinen isänmaallisuus, ovat tämän lyhyen, nyt jo niin kaukana kangastavan kansallisen kevätajan ominaisuuksia; sillä oli, kuten aina tämäntapaisilla ajoilla, läpeensä lyyrillinen luonne. Se ei suinkaan ollut vailla käytännöllisesti toteutettavia alotteita, päinvastoin saavat siitä alkunsa monet virolaiset sivistyskeskukset, kuten _Eesti Kirjameeste Selts_ (Virolaisen Kirjallisuuden Seura), _Eesti Põllumeeste Selts_ (Virolainen Maanviljelysseura), teatteri- ja lauluseura "_Vanemuine_", puhumattakaan omakielisen korkeamman oppikoulun, Aleksanterikoulun, unelmasta, joka koko maan käsittävine, satatuhatta ruplaa tuottavine keräyksineen ehkä parhaiten vastasi ajan haaveellista ihanteellisuutta. Mutta huolimatta näistä näkyvistä ja kouraantuntuvista tuloksista oli ajan kaikkein luonteenomaisin piirre kuitenkin juuri tarttuva, henkilöstä toiseen siirtyvä innostus.

Tämän toukohetken, Viron "heräämisajan", tulkki oli Koidula, hän, joka itse on lausunut: "on synti, suuri synti olla pieni suurina aikoina, jolloin ihminen voi luoda ajan". Viron kansallinen kevät olisi vailla runollisuuttaan ja romanttista hohdettaan ilman Koidulaa. Muutamina vuosina, jotka mahduttavat Koidulan varsinaisen julkisen elämän, hänen tähdenlentonsa, ruumiillistutti hän kaiken runouden, liekkivän tulen ja intomielen, joka etsii ilmaisuaan kansallisessa joukkoliikkeessä, olkoon viimemainittu kuinka maantieteellisesti rajoitettu ja mittakaavaltaan pieni tahansa. Jos tahtoo tuntea Viron kansallisen herätyksen sähkön, joka nykyään hyödyllisenä käyttää niin monia koneita, alkuperäisessä, miltei aineettomassa muodossaan, ei sitä mistään niin puhtaana säilyneenä tapaa, kuin Koidulan isänmaallisista valitus- ja riemuhymneistä. "Vanemuisen tytär", "Emajoen satakieli", "vapauslaulujuhlan hengetär", ne ovat kaikki Koidulan aikalaisten hänelle antamia epiteettejä, joissa niissäkin tuntuu ajan liioiteltu ja ihannoiva lyyrillisyys, samoin kuin erään aikalaisen lausunnossa: "hän ei ollutkaan ihminen, vaan yksinomaan ilmaa, korkeammasta mailmasta kotoisin".

Luonnollista on, että Koidulan tapainen henkilö, joka vielä lisäksi elämänkulkunsa ja ennenaikaisen kuolemansa kautta pian poistui näkyvistä, nopeasti ikäänkuin kadotti inhimilliset piirteensä. Niinkuin melkein ainoa hänestä näihin saakka tunnettu valokuva on ollut suurikokoinen, jäljennöksinä paljon levinnyt kuva, joka näyttää tuuheat, vapaasti valuvat kiharat, vain Jeanne d'Arcin töyhtökypärää vailla, rohkean otsan, palavan katseen, voimakkaan päänliikkeen, sanalla sanoen, hänen runoilijapiirteensä, niin on hänestä yleisessä tajunnassa olemassa sisäinenkin, niinsanoakseni paraatikuva, joka on yksinomaan säteilyä ja haltioitumista, kuin päähenkilö väkirikkaassa maalauksessa, taustana kansallisen aamunkoiton heleät värit.

Kuva ei ole väärä, se on vain yksipuolinen. Koidula kokosi todella lyhyen nousukautensa aikana, joka samalla oli hänen kansansa nousukausi, ympäristönsä polttosäteet itseensä, heijastaen ne oman sielunsa hehkulla takaisin. Mutta yleisessä tietoisuudessa elävän sankaritarkuvan varjoon on tähän asti tuiki hävinnyt kelmeäihoinen, toverien karsaasti katsoma, ilottomassa kodissa kasvava tyttölapsi, samoin nuori tyttö, joka toisten huvitellessa on raueta raskaan työtaakkansa alle, joka sanoo itsestään: "ainoastaan veden saan ilmaiseksi, siihen kuuluva leipä on sangen kallista", joka pitkiin aikoihin ei uskalla uhrata ajatustakaan yksilölliselle onnelleen. Sankaritarkuvan takia ei ole nähty naista, joka koko olemustaan häviöllä uhkaavaan pyörteeseen joutuneena vaivoin saa pelastetuksi senverran elinvoimia, että niitä riittää vielä muutamiksi vuosiksi. Ja vihdoin ja viimein on tuiki unohtunut vanhentuva, yksinäistyvä nainen, joka maanpaossa meren saarella käy toivotonta taisteluaan vähittäistä, mutta sitä varmempaa tukehtumiskuolemaa vastaan.

Koidulan kohtaloa vastasi suurissa piirtein myös Viron kansallisen herätyksen kulku. Niin suurella innostuksella puhjennut, niin suurella ihanteellisuudella alussa vaalittu liike särkyy pian sorasoinnuiksi ja sisäiseksi epäsovuksi. Alkavat kansalliset eripuraisuudet, puolueriidat, joilla on niin suuri sijansa Viron lyhyessä viljelyshistoriassa, loukkausten ja syytösten tulva kummaltakin puolen. Koidula eli kyllin kauan nähdäkseen murhenäytelmän alun, loppua hänen sensijaan ei tarvinnut nähdä: virolaisen vaapsahaispesän yli laskeutuvaa raskasta kättä, jota yhtäkkiä seurasi kuolonkaltainen hiljaisuus. 80-luvun loppupuolella alkavaan järjestelmälliseen venäläistyttämiseen hautautuivat nekin kevätajan touot, joita sisäinen eripuraisuus ei ollut ehtinyt hävittää. Eesti Kirjameeste Selts suljetaan, Aleksanterikoulu avataan kansanvaroilla, mutta venäjänkielisenä, maan hallinto, tuomioistuin ja koululaitos venäläistytetään, ei vähitellen, vaan yhdellä kertaa. Näennäisesti näyttää kaikki elämä sammuvan, entiset merkkimiehet ja johtajat ovat joko kuolleet, kuten G.R. Jakobson ja Fr. R. Kreutzwald, tai itsensä varjoja, kuten J.W. Jannsen, tai vaikenevat vapaaehtoisesti, kuten Jakob Hurt. Viro elää harmaat vuotensa, kuten vähää varhemmin sen symboli, Koidulakin.

Koidulan merkitys kirjailijana on enemmän tai vähemmän paikallista laatua, pienen kieliryhmän kahleisiin auttamattomasti kytketty, mutta sellaisenaan pysyvää laatua. Aika ja paikka rajoittavat hänen parhaatkin tuotteensa, -- isänmaalliset runot, -- emmekä voi ajatella niitten muualla tapaavan tarpeellista kaikupohjaa. Vaikka kielenkin voittamattomilta tuntuvat esteet raukeisivat, vaatisivat hänen tuliset vapaus- ja valitushymninsä sentään siksi paljon esitietoja ja olojen tuntemusta, voidakseen vieraallekin täysin nautittaviksi muuttua, että se vain poikkeustapauksessa lienee mahdollista. Virolaisessa kirjallisuudessa ne sensijaan aina tulevat hänelle takaamaan kunniapaikan.

Koidulan päämerkitys, johon samalla hänen isänmaallinen runoilijakutsumuksensa sisältyy, on epäilemättä haettava hänen agitatorisesta, henkilökohtaisesta vaikutuksestaan aikalaisiinsa. Hänen suurin ansionsa oli hänen pelkkä olemassaolonsa. Isänsä tyttärenä, monine henkilökohtaisine suhteineen kansansa merkkimiehiin, laajalle ulottuvan kirjevaihtonsa kautta, oli hän muutaman lyhyen vuoden Viron kansallisen liikkeen keskeisenä lämmönlähteenä.

Tällaisenakin on Koidulan merkitys vain paikallista laatua, rajoitettu miljoonapäisen, valtiollisesti merkityksettömän kansan keskuuteen. Mutta yli kansallisuusrajojen kasvaa sensijaan hänen elämänsä inhimillinen traagillisuus. Hänen kohtalonsa sekä naisena että ihmisenä tarjoo runsaasti sielullista mielenkiintoa, siksi paljon on siinä yleisinhimillistä murhenäytelmää, siksi paljon sekä epäedullisista oloista, että hänen oman olemuksensa ristiriitaisuudesta kasvanutta kärsimystä.

Ihmisenä, sisimmältä olemukseltaan hän kuului tuli-sieluihin, jotka ovat luodut ikänsä palamaan, kirkkaasti leimuten, kuten uhriliekki, mutta joitten käyttämätön voima olojen pakosta on tuomittu tuhoamaan oman asuinsijansa.

Olen ollut pakoitettu lisäämään Koidulan yleiseen tietoisuuteen syöpyneeseen kuvaan useita inhimillisiä piirteitä. Olen kosketellut hänen elämässään kohtia, joista henkilön eläessä hienotunteisuus vaikenee. Olen tehnyt sen vakuutettuna, etteivät inhimilliset heikkoudet ja epäkohdat voi vähentää Koidulan olennon ja elämän suuripiirteisyyttä, mutta kyllä tuoda hänet inhimillisesti lähemmäksi.

Vasta tällaisena, tuntemattomilta ilmoilta ja hämäryydestä tullutta lentotähteä muistuttavana, joka hetkeksi piirtää kimmeltävän ratansa Viron harmaalle taivaalle ja sammuu Suomenlahden sumuun, vasta tällaisena Koidulan kohtalo todella kasvaa vertauskuvaksi kokonaisen kansan lyhyestä kevätunesta, joka alkoi vapauslaulujuhlan säveleissä ja vihdoin vaimeni vuosia kestäväksi hiljaisuudeksi.

Traagillisena persoonallisuutena on Koidula Viron kansallisen kevään symboli.

I.

HÄMÄRÄ

1.

Koidulan koko elämä on hänen sisäisen tulensa syttymis- ja sammumiskulkua.

Kun vapauttaa hänen elämänsä kaikesta satunnaisesta ja sivulta tulleesta, kaikista epäoleellisista ja vieraista aineksista, niin on tuloksena aina sama perusominaisuus: haltioitumiskyky. Se on se ominaisuus, jonka ympärille muut ovat ryhmittyneet, se on alkuperäisin ja kiintein kiteytymä tämän luonteen kristallikerrostumassa, se jää, muitten irroittautuessa. Se on Koidulan elämässä, mitä punainen lanka Englannin sotalaivaston touveissa: sen tunnusmerkki. Se on sen sydänvaltimo, sen liikuntahermo, sen kaikkivaltias keskus. Niin, on kuin koko tämän tähdenlennon kaltaisen elämän nousu ja lasku olisi eroittamattomasti yhdistynyt haltioitumiskyvyn vapaaseen käytäntöönpääsyyn tai pakolliseen käyttämättömyyteen, sen synnyttämistä sisäisistä ristiriidoista kasvaa Koidulan elämän väistämätön traagillisuus. Alusta loppuun on hänen elämänsä joko tämän slelunkyvyn hiljaisuudessa tapahtuvaa kehkeämistä, sen voitollista kukoistusta ja vihdoin näennäistä näivettymistä. Voimme nähdä sen hapuilevan uusia muotoja, kuten liekki uutta polttoainetta, pysyen kuitenkin yhä samana tukehtumattomana tulena. Ja silloinkin, kun kaikki näkyvät, ulkonaiset ilmaukset ovat lakanneet, voimme mitata sisäisen lieskan voiman hävitystyöstä, jonka se suorittaa asuinsijakseen valitsemassaan elimistössä.

Tämän haltioitumiskyvyn juuret, kyvyn voimakkaaseen, korostettuun tunteen keskitykseen, lyhyen aikaa kestävään, kaiken harkinnan ulko- ja yläpuolelle kohoavaan tunnehurmioon, ne ulottuvat syvälle Koidulan olemuksen pohjakerroksiin, sekä henkiseen että ruumiilliseen kokoonpanoon. Ne katoavat silmistämme monimutkaisina, usein salattuina säikeinä, saaden ravintonsa niin sairaista kuin terveistäkin alkuaineista. Varmasti voimme todeta vain tämän ominaisuuden kieltämättömän olemassa-olon, sen riippuvaisuuden perinnöllisestä ruumiinrakenteesta; voimme seurata sen sukulaisilmauksia ja muunnoksia saman suvun jäsenissä; voimme pikemmin aavistaa ja olettaa, kuin varmasti osoittaa, erinäisten ominaisuuksien yhtymiä, joista se näyttää syntyneen.

Koidula, _Lydia Emilia Florentine Jannsen_, syntyi 12 p. Joulukuuta vuonna 1843 lukkarin virkatalossa Vändran pitäjässä Liivinmaalla. Hänen vanhempansa olivat silloinen Vändran lukkarikoulumestari Johann Woldemar Jannsen ja Emilie Juliana Koch.

Jannsenien suku on, mikäli varmasti tiedetään, virolaista juurta, huolimatta nimen toisintomuodosta Jentsen ja hämärästä perintätiedosta muualta maahan muuttaneesta esi-isästä. Perhe näyttää jo orjuuden aikoina joko silmiinpistävien ominaisuuksiensa tai suotuisien olosuhteitten takia kohonneen maa-orjista myllärien verrattain vapaaseen asemaan. Alkuaan oli suvun hallussa Võiaveren mylly Vändran pitäjässä, mutta jo J.W. Jannsenin isoisä _Mats_ otti haltuunsa Vana-Vändran moision myllyn.

Koidulan ensimäisestä isänpuolisesta tunnetusta kanta-isästä on säilynyt vain kaksi muisteloa, mutta niitä ei malta sivuuttaa. Kuten alkuaikojen piirrokset, ovat ne yksinkertaiset ja väkevät, ja vaikuttavat kuin episodi kansan kertomarunosta.

Kerran on Mats-mylläri, kerskuen ruumiin voimiaan, kahmannut joen rannalta valtavan kivijärkäleen, joista Vändra on rikas, ja kahlannut kaiken kansan nähden myllyjokensa poikki.

Samasta joesta, joka todisti hänen voimannäytteensä, tuli hänen hautansa. Eräänä päivänä hän kuuli siitä hukkuvan hätähuudon, muuan mies, Haua Toomas, rukoili hengenhädissään apua. Mats-mylläri syöksyi silloin jokeen miestä auttamaan, mutta hukkuva tarttui pelastajaansa ja veti hänet mukanaan syvyyteen.

Kaksi vähäistä, kuin magnesiumvalon välkähdyksessä ikuistettua piirrettä, mutta muuta ei tarvitakaan: nousevan sivistyssuvun kanta-isä, vändralainen kiviä kanniskeleva Kalevipoeg, on edessämme, joskin vähän tarumaisena, vähän saduntapaisesti suurennettuna kansan jättiläisten tapaan. Tässä on vielä turmeltumattoman, alkuperäisen talonpoikaisveren voima, joka voi esiintyä kerskuvana ja kansansuosiota tavoittelevana, mutta samalla yhtä sankarillisesti uhrautuvana. Mikä erityisesti eroittuu mieleen, on juuri teon, toiminnan äkillisyys, harkitsemattomuus, voimakkaan, hetkellisen vaiston valtaote, joka ei säiky hengenvaaraakaan, sekä ensimäisessä kuvassa eräänlainen esiintymishalu, yleisön- ja ihailun tarve, -- kaikki piirteitä, jotka tapaamme uudestaan Mats-myllärin pojanpojantyttäressä.

Hänen poikansa, Koidulan isoisän, suhteen on perintätieto ollut oikullisen puolueellinen, hän himmenee täydellisesti verevän esi-isän rinnalla. Kaikki, mitä hänestä tiedetään, on, että hänen nimensä oli esihistoriallinen _Aatami_, että hän jatkoi isänsä ammattia ja kuoli poikansa Jantsin, Koidulan isän, ollessa kuuden, seitsemän vuoden vanha.

Sensijaan on tämän Aatamin Eeva, valoisa ja hilpeä _Malle_, Kangro-Andreksen tytär Kuldkeppien heimoa Suure-Jaanin naapuripitäjästä, säilynyt täydessä valaistuksessa. Jannsenien jykevään rakenteeseen tuo hän, käsityöläisen, kankurin tytär, liikkuvamman ja keveämmän aineksen, todenperäisesti myös sanataituruuden lahjan, joka hänessä esiintyi olojen pakosta vain suurena sanasukkeluutena, sulavapuheisuutena, rahvaanomaisten sanasutkausten ja puheenparsien ehtymättömänä runsautena. Voi liioittelematta johtaa Jannsenin perheessä myöhemmin periytyvän kirjoittamiskepeyden herkeäkielisestä ja heleäsävyisestä kankurintyttärestä, joka suoranaisestikin varmaan luovutti pojalleen perinnöksi mehevän ja rikkaan kielensä. Hänestä on myös lähtöisin jannsenilainen leikillisyys, joka Koidulan isässä työntää niin vereviä ja vielä viljelemättömiä vesoja.

Ensimäisen miehensä kuoltua meni Malle toisiin naimisiin talollisen Röömussaaren kanssa ja eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi, loppuikänsä aivan sokeana. J.W. Jannsen oli häneen hellästi kiintynyt. Kun hän, silloin jo 54 vuotias mies, ilmoittaa omille lapsilleen äitinsä kuolemasta, piirtää hän kirjeen loppuun syvästi murtuneena: "J.W. Jannsen, orpo raukka!"