Part 8

Niin, mutta. Ei, mutta siinä tapauksessa teidän tulisi olla hiukan nuorempi. Minä tarkoitan --

Minä pakotan itseni nauramaan. Kyllä me siitä selviydymme. Älkäähän halveksiko meitä vanhoja, meitä ikivanhoja, me voimme olla varsin verrattomia. Sallikaa minun vain istua viereenne sohvaan, ettei hän näe kuutani.

Voi kuinka vaikeata on kauniisti ja hiljaisesti kestää tuo kohtalokas vanhaksitulo. Suonenvetoisuus ilmaantuu, hätiköinti, irvistykset, taistelu nuorempia vastaan, kateellisuus.

Kuulkaahan, neiti, sanon minä pyytäen häntä kaikesta sydämestä, ettekö voi mennä puhelimeen ja kutsua rouva Falkenbergia tänne?

Hän miettii sitä.

Kyllä, sen me teemme, sanoo hän ja on armelias.

Me menemme puhelimeen, soitamme Victoriaan ja saamme rouvan käsiimme.

Sinäkö se olet, Lovisa? Tietäisitpä kenen kanssa olen, voitko lähteä ulos? Hyvä. Me olemme Grandissa. En minä tiedä. Tietysti se on mies, mutta hän on nyt herra, enempää en sano. Tuletko sinä? No, mietitkö nyt? Sukulaisiin? Niin, niin, saat tehdä miten tahdot, mutta... Kyllä hän on tässä aivan vieressä. Olipas se menoa. Niin, niin, hyvästi vain!

Neiti Elisabeth soitti pois ja sanoi lyhyeen:

Hänen piti sukulaisiin.

Me menemme takaisin ja istuudumme jälleen. Tulee enemmän viiniä, minä koetan olla hauska ja ehdotan samppanjaa. Kiitos vain. Yhtäkkiä sanoo neiti:

Tuolla on Bewer. Onpa oikein hyvä, että meillä on samppanjaa.

Minulla on mielessä vain yksi asia ja kun minun nyt pitää näyttää taitoni ja viehättää neitiä toisten hyväksi, sanon minä yhtä ja tarkoitan aivan toista. En voi saada tuota puhelinkeskustelua päästäni: hän varmasti arvasi asian laidan, että minä häntä odotin. Mitä minä muuten olin rikkonut? Miksi totta totisesti minut oli niin jyrkästi lähetetty pois Övreböstä ja Falkenberg otettu sijaani? Kapteeni ja rouva eivät ehkä aina olleetkaan kultaystäviä, mutta mies oli vainunnut minussa piilevän vaaran ja tahtonut kumminkin pelastaa vaimonsa noin naurettavasta lankeemuksesta. Niinpä rouva nyt käveli täällä häpeissään siitä, että minä olin ollut hänen talossansa, että hän oli minua käyttänyt kuskina ja syönyt kaksi kertaa samoja eväitä kanssani. Ja vanhahkuuttani häpesi tämä toinen...

Ei, ei tämä luonnistu, sanoo neiti Elisabeth.

Minä ahkeroitsen uudelleen ja sanon monta hassua asiaa, niin että hän alkaa nauraa. Minä juon paljon ja tulen rohkeammaksi keksimään; vihdoin näyttää neiti uskovan, että minä todellakin teen työtä hänen kanssaan omaan laskuuni. Hän alkaa tarkastaa minua.

Onko se totta, näytänkö minä teistä hiukan somalta?

Kuulkaahan nyt taas, olkaa hyvä -- rouva Falkenbergistä minä puhun.

Hss, sanoo neiti. Tietysti rouva Falkenbergistä, sen minä olen tiennyt koko ajan, mutta teidän ei tarvitse sitä sanoa. Nyt minä luulen, alkavani vaikuttaa häneen tuolla. Jatketaan vain ja ollaan yhtä huvitettuja.

Hän ei siis uskonutkaan minun tekevän työtä omaan laskuuni. Minä olin liian vanha kaikkeen, saakeli soikoon.

Mutta ettehän te rouva Falkenbergiä voi saada, sanoo hän ja alkaa alusta. Se on toivotonta.

Ei, en minä voi saada häntä. Enkä teitä liioin.

Puhutteko te nytkin rouva Falkenbergille?

En, nyt puhun teille.

Hiljaisuus.

Tiedättekö, että olen ollut teihin rakastunut? Kyllä, siellä kotona.

Nyt alkaa olla hauska, sanon minä ja siirryn sohvassa likemmäksi. Nyt me nutistamme Bewerin.

Niin, ajatelkaas, minä kuljin kirkkomaalla tavatakseni teidät iltaisin. Mutta te, tyhmä ihminen, ette ymmärtänyt vähääkään.

Nyt te varmaankin juttelette Bewerille, sanon minä.

Ei, se on totista totta, mitä sanon. Ja kerran minä tulin yli peltojen luoksenne. En minä teidän nuor' Erikinne luo tullut.

Ajatelkaas, minun luokseni! sanon minä teeskennellen ja olen muka murheellinen.

Niin, teistä se ehkä tuntuu kummalta. Mutta muistakaa toki, pitää meillä maallakin olla joku, johon pikiintyä.

Sanooko rouva Falkenberg samoin?

Rouva Falkenberg -- ei, hän sanoo, ettei hän halua rakastua yhteenkään ihmiseen, hän tahtoo vain soittaa pianoa ja sen sellaista. Mutta minähän juttuan itselleni. Arvatkaas, mitä minä kerran tein? Mutta ei, toden totta, minä en sitä sano. Tahdotteko kuulla?

Mielelläni.

Minähän olen vain pikku tyttö teihin verraten, niin ettei se mitään haittaa; silloin kun te makasitte ladossa siellä kotona, hiivin minä kerran sinne ja asettelin peittojanne ja tein niistä sängyn.

Tekö sen teitte? sanon minä vilpittömästi ja unohdan osani.

Olisittepa vain nähnyt miten minä hiivin, haha-ha!

Mutta tuo nuori tyttö ei ollutkaan kyllin koulittu, hän vaihtoi väriä tehtyään pikku tunnustuksensa ja nauroi liioitellen pelastuakseen.

Minä tahdon häntä auttaa ja sanon:

Te olette joka tapauksessa suurenmoinen ihminen. Mitään tuommoista ei rouva Falkenberg olisi tehnyt.

Ei, mutta hän onkin vanhempi. Te ehkä luulitte meitä yhdenikäisiksi?

Sanooko rouva Falkenberg, ettei hän tahdo rakastua kehenkään ihmiseen?

Sanoo. Uh, ei sentään, en minä tiedä. Rouva Falkenberghän on naimisissa, kuten tiedätte, ei hän mitään sano. Jutelkaa nyt taas hiukan minulle... Niin ja sitten meidän piti kerran yhdessä kauppapuotiin, muistatteko? Minä kävelin yhä hitaammin, jotta te saavuttaisitte minut...

Sepä oli somasti tehty. Nyt minä vuorostani ilahdutan teitä.

Minä nousen, menen nuoren Bewerin luo ja kysyn, eikö hän tahdo ottaa lasia joukossamme, meidän pöydässä. Minä saan hänet mukaani; neiti Elisabeth punastuu tulipunaiseksi hänen tullessaan. Sitten minä juttelen nuo molemmat nuoret hyvin yhteen ja muistan sen jälkeen, että minulla oli jotakin toimitettavaa, joten minun pitää jättää heidät -- niin mielelläni kuin jäisinkin, hyvä herrasväki. Te, neiti Elisabeth, olette tosin aivan minut lumonnut, mutta minä älyän, etten kumminkaan teitä saa. Te olette muuten minulle arvoitus...

34.

Minä kulkea keljottelen alas Raastuvankadulle, seison hetken ajurien kohdalla ja silmäilen Victorian porttia. Mutta niinpä se olikin, hän oli sukulaisten luona tänä iltana. Sitten minä astelen hotelliin ja juttelen ovenvartian kanssa.

Kyllä rouva kotona on. Huone numero 12, toinen kerros.

Rouva ei siis ole ulkona vieraissa?

Ei.

Lähteekö hän piankin?

Ei hän ole mitään sanonut.

Minä menen jälleen ulos ja ajurit aukaisevat jalkapeiton sanoen: Olkaa hyvä. Minä valitsen ajurin ja nousen vaunuihin.

Mihinkä pitää?

Seisotaan tässä. Minä otan teidät tuntikaupalla. Ajurit kulkevat toistensa luo ja kuiskivat, yksi arvelee sitä, toinen tätä: Hän vahtii hotellia, vaimo on kai sisällä jonkun kauppamatkustajan luona.

Niin, hotellia minä vahdin. Muutamissa huoneissa on valkea ja päähäni pistää äkkiä ajatus, että hän voi seistä ikkunassa minua katsellen. Odotahan, sanon minä ajurille ja palaan hotelliin.

Missä numero 12 on?

Toisessa kerroksessa.

Ja ikkunat kadulle päin?

Niin.

Sitten se kai oli kumminkin sisareni, joka vilkutti, sanon minä valehdellen päästäkseni porttieerin ohi.

Minä nousen portaita ja jotten saisi tilaisuutta kääntyä, koputan heti, kun olen numeron löytänyt. Ei vastausta. Minä koputan uudelleen.

Onko se piika? kysytään sisältä.

Minä en voinut vastata myöntäen, ääneni olisi minut ilmaissut. Minä otin ovenvääntimeen, se oli lukossa. Hän oli kai pelännyt että tulisin, ehkä hän oli nähnytkin minut ulkopuolella.

Ei, ei se piika ole, sanon minä ja kuulen sanojeni oudosti värisevän.

Minä odotan kauan aikaa sen jälkeen ja kuuntelen; kuulen sisällä puuhailtavan, mutta ovi ei aukene. Sitten soitetaan jostakin huoneesta kaksi lyhyttä kertaa alas ovenvartijalle. Se on hän, mietin minä, hän kutsuu piikaa, hän on levoton. Minä lähden pois hänen oveltaan, etten häntä häpäisisi, ja kun piika tulee, olen minä aivan kuin alasmenossa. Kuulen piian sanovan: On, on se piika. Ja ovi avataan. Eihän toki, sanoo piika taas, eräs herra tästä juuri meni alas.

Minä ajattelin ottaa huoneen hotellista, mutta se oli minusta vastenmielistä, hän ei ollut sellainen rouva, että olisi kauppamatkustajia kohtaillut. Tullessani alas ovenvartijan luo minä vain ohimennen sanoin että rouva varmaankin oli mennyt levolle.

Minä menen ulos ja istun jälleen vaunuihin. Aika kuluu, tunti menee, ajuri kysyy eikö minun ole kylmä? Onpa kyllä hiukan. Odotinko jotakin? Odotin... Hän antaa minulle jalkapeitteensä ja minä, palkitakseni hänen hyvyyttänsä, pistän hänelle pienen ryyppyrahan.

Aika kuluu, menee tunti tunnin perään. Ajurit eivät enää arkaile, sanovat toisilleen että minä palellutan hevosen kuoliaaksi.

Ei, ei tästä tainnut hyötyä lähteä. Minä maksan ajurille, menen kotiin ja kirjoitan seuraavan kirjeen:

Minä en saa _kirjoittaa_ teille, kunpa vain saisinkin nähdä teidät jälleen? Minä kysyn hotellista huomenna kello viisi iltapäivällä.

Asettaisinko aikaisempaan? Mutta aamupäivävalaistus on kovin kirkasta, kun minä tulen liikutetuksi ja suupieleni värähtelevät, mahdan minä näyttää kammottavalta.

Minä vein itse kirjeen Victoriaan ja palasin kotiin.

Pitkä yö, voi kuinka pitkiä tunnit olivat! Nyt kun minun piti nukkua ja voimistua ja olla terve, en minä voinutkaan. Päivä koitti ja minä nousin.

Vaellettuani kauan pitkin katuja kahnustan takaisin kotiin, panen maata ja nukahdan.

Tunnit kuluvat. Kun herään ja selkiän, riennän heti peloissani telefoniin ja kysyn onko rouva lähtenyt.

Ei, hän ei ole lähtenyt.

Hän ei siis Jumalan kiitos tahtonutkaan paeta minua, sillä kirjeeni hän lie aikoja sitten saanut. Ei, aika se vain oli sopimaton eilen illalla, siinä kaikki.

Minä syön ja menen jälleen nukkumaan; kun herään on jo iltapuoli, minä kompuroin telefoniin ja soitan.

Ei, rouva ei ole matkustanut. Mutta tavaransa hän on koonnut. Hän on nyt ulkona.

Minä panen itseni kuntoon ja ajan heti Raastuvankadulle ja pidän vahtia. Puolen tunnin kuluessa menee ja tulee hotellin portista paljonkin väkeä, mutta ei häntä. Nyt on kello siirtynyt viiteen minä menen porttierin luo.

Rouva on lähtenyt.

Lähtenyt?

Tekö soititte? Hän tuli samassa hetkessä ja vei tavaransa. Mutta kirje minulla on.

Minä otan kirjeen ja kysyn sitä avaamatta milloin juna lähtee.

Se lähti neljä ja neljäkymmentäviisi, sanoo ovenvartija katsoen kelloansa. Nyt on kello viisi.

Minä olin tuhlannut puoli tuntia vahtimalla ulkopuolella.

Minä istuudun rappuselle ja tuijotan alas. Ovenvartija juttelee yhä. Hän kai hyvinkin älyää ettei rouva ole sisareni.

Minä sanoin rouvalle että eräs herra juuri oli soittanut. Mutta hän vain vastasi ettei hänellä ole aikaa ja käski minun antaa teille tuon kirjeen.

Matkustiko hän erään toisen naishenkilön seurassa?

Ei.

Minä nousen ja lähden. Kadulla minä avaan kirjeen ja luen:

Te ette _saa_ enää ahdistaa minua --

Minä pistän sen sangen laiskasti taskuuni. Se ei ihmetyttänyt minua, ei tehnyt mitään uutta vaikutusta. Aito naisekkaita, nopeita sanoja, alleviivauksia ja ajatusviivoja...

Sitten johtuu mieleeni mennä neiti Elisabethin asunnolle ja soittaa; tämä viimeinen toivo minulla vielä oli. Minä kuulen miten nappia painettuani kello sisäpuolella surisee ja minä seison kuin kohisevaa myrskyä kuullostaen.

Neiti Elisabeth oli matkustanut tunti sitten.

* * * * *

Sitten tulee lisää viiniä ja sitten viskyä. Ja sitten viskyä suuret määrät. Ja sitten kahdenkymmenen ja yhden päivän harhailu taaskin kerran maallisen tajuntani painuessa esiripun taakse. Tässä tilassa saan minä eräänä päivänä päähäni lähettää johonkin tupaan maalla iloisen kuvastimen, jossa on kullatut kehykset. Sen piti tulla pienelle tytölle, jonka nimi oli Olga ja joka oli aivan yhtä hauska ja herttainen kuin vasikka.

Minä näet olen yhä heikkohermoinen.

Huoneessani lepää kone. Minä en saa sitä enää kokoon, sillä puulaitteen isoimmat osat ovat jääneet erääseen pappilaan maalle. Samapa se, minun rakkauteni siihen onkin laimentunut. Hyvät herrat hermosairaat, me olemme kehnoja ihmisiä, emmekä me minkäänlaisiksi elukoiksikaan kelpaa.

Jonakin päivänä kai tuntuu liian ikävältä yhä olla tajuton ja minä matkustan taas johonkin saareen.