Part 7

Saatte mennä halkometsään joksikin aikaa, mitä siitä tuumitte? Minulla on kaksi renkiä, mutta toisen minä nyt tarvitsen haastemieheksi, niin että saatte mennä metsään toisen kanssa. Näittehän että minulla on kyllä halkoja, mutta nehän voivat maata täällä, ei sitä lajia koskaan liikaa ole. Te sanoitte itsellänne olevan rahoja, näyttäkääpäs.

Minä näytin hänelle setelin.

Hyvä. Nähkääs, minä olen esivallan miehiä ja tahdon olla selvillä väestäni. Mutta teillä ei tietenkään ole mitään omallatunnollanne, koska nimismiehen luo tulitte, hahaha. Kuten sanottu, saatte levätä tämän päivän ja alkaa huomenna halkometsässä.

Minä aloin laitella itseäni kuntoon huomiseksi, tarkastin vaatteeni, teroitin sahani, hioin kirveeni. Minulla ei ollut rasoja, mutta ei ollut vielä rasailmakaan, ja muutenpa ei minulta puuttunut mitään.

Nimismies tuli useita kertoja luokseni ja jutteli yhtä ja toista, häntä kai huvitti jutella kanssani, kun olin vieras kulkija. Tulehan tänne Margreta! huusi hän vaimolleen joka kulki pihan poikki. Täällä on se uusi mies, minä lähetän hänet halkometsään.

30.

Me emme saaneet mitään määräystä, mutta aloimme oman ymmärryksemme mukaa kaataa vain kuivalatvaisia puita ja nimismies sanoi illalla että se oli oikein. Muuten hän itse lupasi tulla näyttämään meille kaikki huomenna.

Minä älysin pian ettei halkometsässä riittäisi työtä jouluun asti. Kun sää oli tämmöinen, öisin kylmi eikä lunta satanut ollenkaan, kaadoimme me ison joukon puita joka päivä eikä mitään esteitä ollut meitä hidastuttamassa; nimismies arveli itsekin, että me olimme oikeita hurjapäitä puita kumoamaan, hahaha. Ukon luona oli helppo olla työssä, hän tuli usein luoksemme metsään ja oli hyvällä tuulella, ja kun minä en vastannut hänen leikinlaskuunsa, piti hän kaiketi minua kuivana, mutta karskina miehenä. Hän alkoi nyt käyttää minua postia viemässä ja hakemassa postikonttorista.

Talossa ei ollut lapsia eikä nuoria ihmisiäkään ottamatta lukuun piikoja ja toista renkiä, joten kävi ikäväksi iltaisin. Aikani kuluksi sain käsiini tinaa ja happoja ja tinasin jonkun vanhan kattilan kyökissä. Mutta se oli pian tehty. Niinpä tulin eräänä iltana kirjoittaneeksi seuraavan kirjeen:

Jos saisin olla siellä missä te olette, tekisin työtä kahden edestä!

Seuraavana päivänä lähetti nimismies minut postitalolle, minä otin kirjeeni ja lähetin sen. Olin kovin levoton, kirje tuli hiukan köyhän näköinenkin, sillä olin saanut paperin nimismieheltä ja minun oli täytynyt liimata kuoreen hänen painetun nimensä päälle koko rivi postimerkkejä. Mitähän hän nyt sanoo tämän saadessaan! Kirjeessä ei ollut ollenkaan nimeä eikä lähetyspaikkaa.

Niin me teemme työtä metsässä, poika ja minä, juttelemme pikku asioistamme, hakkaamme sydämen halusta ja sovimme hyvin. Päivät kuluivat, minä näin paha kyllä työn lähenevän loppuansa, mutta toivoin hiljakseen että nimismies keksii minulle jotakin muuta metsätyön loputtua. Joku keino kai keksitään. Minä en juuri halunnut lähteä jälleen vaeltamaan ennen joulua.

Eräänä päivänä olen jälleen postitalossa ja saan kirjeen. Minä en käsitä että se on minulle ja käännän ja väännän sitä pää pyörällä; mutta postinhoitaja tuntee jo minut, hän lukee jälleen kirjeen kuoresta ja sanoo, että siinä on minun nimeni ja lisäksi osoite Nimismies. Äkkiä syntyy minussa ajatus ja minä tartun kirjeeseen. Niin, minun se onkin, minä unohdin... Sehän on totta...

Korvissani alkaa soida tiukuja, minä riennän ulos tielle, avaan kirjeen ja luen:

Älkää _kirjoittako_ minulle --

Ilman nimeä, paikkaa, mutta kovin selvästi ja somasti. Toisen sanan alla oli viiva.

En tiedä kuinka kotiin tulin. Muistan istuneeni hakkuupölkyllä lukemassa kirjettä, sitten menin toiselle pölkylle ja tein samoin. Älkää _kirjoittako_. Mutta saisinko sitten mennä ja ehkä puhutella häntä? Kuinka paperi onkaan hienoa ja kirjaimet nopeita ja koreita! Tämä kirje oli ollut hänen kädessään, se oli ollut hänen silmäinsä edessä, hän oli siihen hengitellyt. Ja lopussa oli ajatusviiva, se saattoi merkitä koko maailmaa.

Tulin kotiin, jätin postin ja menin metsään. Uneksin koko ajan ja toverini lienee pitänyt minua käsittämättömänä miehenä nähdessään minun kerta kerran perästä lukevan jotain kirjettä ja taas pistävän sen piiloon rahojeni joukkoon.

Kuinka hän oli näppärä, kun keksi missä olen! Hän kai oli pitänyt kuorta valoa vasten ja lukenut postimerkkien läpi nimismiehen nimen, sitten hän oli hetkiseksi kallistanut somaa päätänsä, räpyttänyt silmiänsä ja miettinyt: hän on nyt työssä Hersätin nimismiehellä...

Kun taas olimme kotona illalla, tuli nimismies luoksemme ulos, puheli yhtä ja toista ja sanoi:

Sanoitteko olleenne työssä kapteeni Falkenbergin luona Övrebössä?

Sanoin.

Hän näkyy keksineen koneen.

Koneen?

Metsäsahan. Se on lehdessä.

Minä säpsähdän. Eihän vain liene _minun_ metsäsahaani keksinyt?

Siinä lienee virhe, sanon minä, sillä ei kapteeni ole sahaa keksinyt.

Eikö?

Ei, sitä hän ei ole tehnyt. Mutta saha on hänen luonansa.

Minä kerron nimismiehelle kaikki. Hän menee hakemaan lehden sisältö ja me luemme yhdessä: Uusi keksintö... Avustajamme lähetetty... Sahalaite, jolla voi olla suuri merkitys metsänomistajille... Koneen rakenne on seuraavanlainen...

Ettehän sano sitä itse keksineenne?

Kyllä, sen olen tehnyt.

Ja kapteeni aikoo sen varastaa? Siitäpä syntyy hupainen juttu, aivan erittäin hupainen juttu. Luottakaa minuun. Näkikö joku teidän rakentavan keksintöänne?

Kyllä, koko kapteenin väki.

Se on Herra auta pörhöisintä mitä olen kuullut, varastaa teidän keksintönne! Entäs rahat sitten -- siitähän voi tulla miljoona!

Minun täytyi sanoa etten ymmärtänyt kapteenia.

Mutta minä ymmärrän hänet, minä en ole suotta nimismies. Ei, minä olen kauan hiljakseen epäillyt sitä miestä, hän ei helkkari soita olekaan niin rikas, kuin miltä tahtoo näyttää. Nyt minä _itse_ lähetän hänelle pikku kirjeen, mitä siitä tuumitte? Hahaha. Luottakaa minuun.

Mutta nyt minä aloin arkailla, nimismies oli liian kiivas, voihan sattua että kapteeni oli syytön ja että tuo sanomalehtimies oli erehtynyt. Minä pyysin nimismieheltä saada itse kirjoittaa. Ja suostua jakamaan tasan tuon lurjuksen kanssa? Ei koskaan. Antakaa koko juttu minun huostaani. Sitäpaitsi jos te itse kirjoitatte, niin ette saa siihen sellaista tyyliä kuin minä.

Mutta niin kauan minä hänen kanssaan lepersin, että sain itse kirjoittaa ensimäisen kirjeen, sitten piti hänen ryhtyä asiaan. Minä sain taas nimismieheltä paperia.

Kirjoittamisesta ei sinä iltana tullut mitään, päivä oli ollut niin rauhaton enkä ollut vieläkään sisäisesti tyyntynyt. Minä mietiskelin ja harkitsin; rouvan vuoksi en tahtonut kirjoittaa suoraan kapteenille ja saattaa ehkä hänellekin harmia, sitävastoin voisin lähettää jonkun sanan kumppanilleni Falkenbergille, jotta hän pitäisi konetta silmällä.

Yöllä kävi minua taas tapaamassa haamu, tuo murheellinen paitaanpuettu nainen, joka ei koskaan jättänyt minua rauhaan peukalonsa tähden. Olin ollut edellisen päivän pitkällisen mielenliikutuksen vallassa, yöllä hän piti varansa ja tuli. Pelonjäätämänä katselen minä kuinka hän liukuu sisään, pysähtyy keskelle lattiaa ja ojentaa kättänsä. Toisella seinällä suoraan vastapäätä makasi työtoverini sängyssään ja minua kevensi kummasti, kun kuulin hänenkin ähkyvän ja olevan levoton, joten meitä oli kaksi vaarassa. Minä pudistin päätäni, että minä olin haudannut kynnen rauhaisaan paikkaan enkä voinut tehdä enempää. Mutta ruumis jäi paikalleen. Minä pyysin siltä anteeksi; mutta äkkiä minua suututtaa, minä vihastun ja sanon etten halua höpistä hänen kanssaan pitemmältä. Minä olin vain hiukan lainannut hänen kynttänsä, mutta siitä oli jo kuukausia, minä olin tehnyt tehtäväni ja haudannut sen jälleen... Silloin liukuu hän sivuttain pielukseni luo ja yrittää päästä taakseni. Minä ponnahdan suoraan istuvilleni ja kiljaisen.

Mitä se on? kysyy poika toisesta sängystä.

Minä hieron silmiäni ja vastaan että näin vain unta.

Kuka täällä kävi? kysyy poika.

En minä tiedä. Oliko joku täällä sisällä?

Minä näin jonkun menevän...

31.

Kului pari päivää, minä istuuduin ylevänä ja rauhallisena kirjoittamaan Falkenbergille. Minulla oli pieni sahalaite Övrebössä talletettavana, kirjoitin minä, sillä voisi ehkä joskus olla jonkunmoinen merkitys metsänomistajalle ja minä aijoin ensi tilassa käydä sen hakemassa. Ole hyvä ja pidä silmällä, että se säilyy.

Näin lempeästi minä kirjoitin. Se oli arvokkainta. Kun Falkenberg luonnollisesti mainitsi kirjeestä kyökissä, ehkäpä näyttikin sitä, niin piti sen olla läpeensä hieno kirje. Mutta ei siinä pelkkää lempeyttä ollut, tehdäkseni asian vakavaksi minä kirjoitin varman päivänmäärän: maanantaina joulukuun 11 päivänä minä tulen hakemaan koneen.

Minä mietin: tuo aika on selvä ja varma: ellei konetta tuona maanantaipäivänä siellä ole, niin silloin tapahtuu jotakin.

Minä panin kirjeen itse matkaan ja kiinnitin taaskin kuoreen rivin postimerkkejä...

Ihanaa humallustani kesti vielä, minä olin saanut maailman suloisimman kirjeen, minulla oli se täällä povitaskussa, se oli minulle kirjoitettu. Älkää _kirjoittako_. Eipä ei, mutta tulla minä saan. Ja ajatusviiva siinä oli viimeisenä.

Ei suinkaan tuon alleviivatun sanan laita mitenkään hullusti ollut: että se olisi sinne asetettu vain yleensä kieltoa koventamaan? Naiset ovat niin ankaroita alleviivaamaan kaikkia mahdollisia sanoja ja käyttämään ajatusviivoja siellä jos täälläkin. Mutta ei hän, hän ei sitä tehnyt!

Jonkun päivän perästä loppuisi työ nimismiehen luona, se sopi hyvin, kaikki oli edeltäpäin laskettu, 11 päivänä minä olisin Övrebössä. Se ei ehkä olisi yhtään liian aikaista. Jos kapteenilla todellakin oli aikeita minun sahaani, niin oli toimittava ripeästi. Saisiko joku vieras varastaa minun vaikeasti voittamani miljoonan? Enkö minä ollut hikoillut sen vuoksi? Minä aloin puoleksi katua lempeätä kirjettäni Falkenbergille, se olisi voinut olla melkoista terävämpi, nyt hän ehkä luuli etten minä mikään ankara mies ollutkaan. Saatpa nähdä että hän vielä keksii todistaa minua vastaan, etten minä ollutkaan konetta keksinyt. Oho Falkenberg, kelpo ystäväni, sepä vain puuttuisi! Silloinpa sinä ensinnäkin menetät ijankaikkisen autuutesi; mutta ellei tämä sen enempää merkitse, niin minä annan sinut ilmi vääränvalanteosta ystävälleni ja suosijalleni nimismiehelle. Tiedätkös mitä siitä seuraa?

Tietysti teidän pitää matkustaa, sanoi nimismies, kun hänelle puhuin. Ja tulkaa vain takaisin luokseni koneinenne. Teidän pitää korjata etunne, tässä voi olla kysymys suurista summista.

Seuraavana päivänä toi posti tiedonannon, joka yhdellä iskulla muutti aseman: kapteeni Falkenberg kirjoitti omasta aloitteestaan lehteen että oli erehdys, kun sahan suunnittelu luettiin hänen ansiokseen. Päinvastoin eräs mies, joka oli ollut jonkun ajan työssä hänen talossaan oli tehnyt keksinnön. Itse koneesta ei hän tahtonut lausua minkäänlaista mielipidettä. Kapteeni Falkenberg.

Nimismies ja minä katsoimme toisiimme.

Mitä te nyt arvelette? kysyy hän.

Että ainakin kapteeni on syytön.

Niinkö. Tiedättekö mitä minä luulen?

Hiljaisuus. Nimismies on nimismies kiireestä kantapäähän ja älyää juonittelut.

Hän ei ole viaton, sanoo hän.

Eikö hän todellakaan ole?

Tuommoiseen minä olen tottunut. Nyt vetää hän kyntensä takaisin; teidän kirjeenne on häntä varoittanut. Hahaha.

Minun täytyi tunnustaa nimismiehelle etten ensinkään ollut kääntynyt kapteenin puoleen, vaan että sen sijaan olin lähettänyt pikku kirjeen Övrebön rengille, ja ettei tuo kirje ollut edes vielä perilläkään, koska se vasta eilisiltana täältä lähetettiin.

Silloin nimismies vaikeni eikä enää yrittänyt älytä juonitteluja. Sitävastoin näytti hän tästä hetkestä alkavan epäillä koko keksinnön arvoa.

Voihan hyvinkin sattua että saha on kelvoton, sanoi hän. Mutta lisäsi hyväntahtoisesti: minä tarkoitan että sitä ehkä pitää korjata ja parantaa. Näettehän miten sotalaivoja ja lentokoneita täytyy yhä muuttaa... Aiotteko todellakin matkustaa?

Aion.

Sitten en enää kuullut mitään siitä että saisin ottaa koneen mukaani ja tulla takaisin; mutta hyvän todistuksen nimismies minulle antoi. Siinä oli että hän olisi mielellään pitänyt minua kauemminkin, mutta työ keskeytyi sen kautta, että minulla oli yksityisiä asioita valvottavana toisella paikkakunnalla...

Aamulla, kun olen lähdössä, on pieni tyttö pihalla minua odottamassa. Se on Olga. Verraton lapsi, hän lienee ollut matkassa puolesta yöstä, kun on tänne näin aikaisin ehtinyt. Siellä hän seisoi sinisessä hameessaan ja takissaan.

Sinäkö se olet, Olga? Mihin sinä olet matkalla?

Minun luokseni hän oli tavoittanut.

Mistä hän tiesi minun täällä olevan?

Kysyen hän oli minut löytänyt. Oliko totta, että hän sai ompelukoneen? Mutta eihän se voinut olla --

Kyllä kone oli hänen, minä olin vaihtanut sen kuvaan. Neuloiko se hyvin.

Hyvin se neuloi.

Ei meidän kesken isoa juttua syntynyt, minä tahdoin saada hänet matkaan, ennenkuin nimismies tulisi ulos ja alkaisi kysellä.

Niin, menehän nyt kotiin, lapseni. Sinulla on pitkä matka.

Olga antaa minulle kätensä, joka aivan hautaantuu kouraani ja pysyy siellä niin kauan kuin tahdon. Sitten hän kiittää minua ja tepsuttaa taas iloisena tiehensä. Ja varpaat heilahtavat sisään- ja ulospäin miten milloinkin sattuu.

32.

Olen melkein perillä.

Sunnuntai-iltana yövyn erääseen mäkitupaan Övrebön lähistöllä tullakseni taloon jo aikaisin maanantai-aamuna. Kello yhdeksän ovat kaikki jo hereillä, niin että minä kai tapaan sen, jota tavata haluan.

Olin äärimmilleni hermostunut ja kuvailin mielessäni monta pahaa asiaa: Olin kirjoittanut Falkenbergille soman kirjeen yhtään suurta suuta pitämättä, mutta kapteeni oli sittenkin saattanut loukkaantua tuosta kirotusta päivänmäärästä, siitä määrä-ajasta, jonka olin hänelle asettanut. Jospa Herran nimessä en olisi ollenkaan kirjoittanut!

Taloa lähetessäni painuu pääni yhä enemmän ja minä tekeydyn pieneksi, vaikka en ole mitään vääryyttä tehnyt.

Käännyn tieltä ja teen kaarroksen päästäkseni aluksi ulkohuoneitten luo -- siellä minä tapaan Falkenbergin. Hän on vaunuja pesemässä. Me tervehdimme ja olemme toverit samoinkuin ennenkin.

Lähteekö hän kyytiin?

Ei, hän oli juuri eilen illalla tullut kotiin. Oli kyydinnyt asemalle.

Kuka matkusti?

Rouva.

Rouva?

Niin rouva.

Hiljaisuus.

Vai niin. Minne rouva matkusti.

Kaupungissa käymään.

Hiljaisuus.

Tänne tuli eräs vieras ja kirjoitti, lehteen koneestasi, sanoi Falkenberg.

Matkustiko kapteenikin?

Ei, kapteeni on kotona. Hän otti nokkaansa, kun kirjeesi tuli.

Minä sain Falkenbergin mukaani vanhalle vinnillemme, minulla oli vielä säkissäni pari pulloa viiniä, vedin esiin ne: ja tarjosin. Nytpä noista pulloista, joita olin peninkulmia edestakaisin kantanut, oli vihdoin hyötyä. Ilman niitä ei Falkenberg olisi paljoa puhunut.

Miksi kapteeni kirjeestäni nokkaansa otti? Näkikö hän sen?

Se alkaa niin, sanoo Falkenberg, että rouva oli keittiössä, kun minä toin postin. Mikä kirje tuo on, jossa on noin paljon postimerkkejä? kysyi hän. Minä avasin sen ja sanoin, että se oli sinulta ja että sinä tulet 11 päivänä.

Mitä hän sitten sanoi?

Ei hän muuta sanonut. Tuleeko hän 11 päivänä? kysyi hän vain vielä kerran. Kyllä, vastasin minä.

Ja parin päivän kuluttua sinä sait käskyn kyyditä hänet asemalle.

Niin, se sattui kai parin päivän perästä. Minäpä mietin näin: Kun rouva tietää kirjeestä, pitänee kapteeninkin saada siitä tietää. Arvaapas mitä hän sanoi, kun vein sen?

Minä en vastannut tuohon, mietin ja mietin. Tässä oli ehkä jotakin pohjalla. Oliko hän paennut minua? Minä olin hullu, ei suinkaan Övrebön kapteenin rouva erästä palkkalaistansa paennut. Mutta kovin kummalliselta minusta tuntui kaikki tyyni. Olin toivonut saavani luvan puhua hänen kanssaan, kun minut oli kielletty kirjoittamasta.

Falkenberg jatkaa hiukan hämillään:

Minä siis näytin kapteenille kirjeesi, vaikka et siitä puhunut. Enkö olisi saanut sitä tehdä?

Kyllä se oli samantekevää. Mitä hän sitten sanoi?

Niin, pitäkääpä silmällä konetta, sanoi hän ja virnisti hiukan. Ettei kukaan tule ja vie sitä, sanoi hän.

Kapteeni on nyt siis vihoissaan minulle?

Eikö mitä. En minä sitä usko. En minä ole mitään kuullut sen koommin.

Saattoi olla samantekevää, mitä kapteeni oli. Kun Falkenberg on saanut hiukan viiniä, kysyn minä, tietääkö hän rouvan osoitetta kaupungissa. Ei, mutta Emma sen ehkä tietää. Me saamme käsiimme Emman, annamme hänelle viiniä, juttelemme niitä näitä, lähestymme asiaa ja kysymme vihdoin hienolla tavalla. Ei, Emma ei tiennyt osoitetta? Mutta jouluostoksille rouva oli mennyt ja pappilan Elisabeth-neidin kanssa matkustanut, niin että pappilassa se kai tiedettiin. Mitä minä muuten sillä tiedolla?

Minä olin saanut käsiini vanhan soljen, jota aioin tarjota hänen ostettavakseen.

Näytä.

Minä voin näyttää solkea Emmalle, se oli vanha ja soma, olin sen ostanut eräältä Hersätin piialta.

Tuosta ei rouva huoli, sanoi Emma. En minäkään siitä huolisi.

Huolisitpa kyllä, Emma, jos minut saisit kaupantekiäisiksi, sanon minä pakottaen itseni leikinlaskuun.

Emma menee. Minä tutkistelen taas Falkenbergiä. Falkenbergillä oli hyvä vainu, hän ymmärsi ihmisiä toisinaan.

Oliko hänen tapanaan vielä laulaa rouvalle?

Eikö mitä. Falkenberg katui, että oli ruvennutkaan rengiksi; täällä näyttivät itku ja suru yhä lisääntyvän.

Itku ja suru? Eivätkö kapteeni ja rouva olleet hyviä ystäviä?

Tietysti, hyviä ystäviä he olivat. Aivan kuin ennenkin. Viime lauantaina oli rouva itkenyt koko päivän.

Aatteles, että niin piti käymän, he ovat varmaankin kovin hienoja ja suoraluontoisia toisiaan kohtaan, sanon minä ja vaaniskelen hänen vastaustansa.

Mutta ovat niin konuja, sanoo Falkenberg murteellaan. Rouva on pahasti mennyt alaspäinkin sen jälkeen, kun sinä lähdit, hän on käynyt aivan kalpeaksi ja laihaksi.

Minä istuin pari tuntia ullakolla ja pidin ikkunastani silmällä päärakennusta, mutta kapteenia ei näkynyt. Miksi ei hän tullut ulos? Kävi toivottomaksi odottaa kauemmin, minä sain lähteä pyytämättä kapteenilta anteeksi. Minulla olisi kyllä ollut hyviä syitä esiintuotavina, olisin syyttänyt ensimmäistä sanomalehtikirjoitusta, että se oli tehnyt minusta hiukan suuruudenhullun, ja oli se osaksi tottakin. Nyt oli minun vain käärittävä kone kokoon, peitettävä se pussiini mikäli mahdollista ja lähdettävä vaeltamaan.

Emma oli kyökissä ja varasti minulle hiukan ruokaa ennen lähtöäni.

Minulla oli taas pitkä matka kuljettavana, ensin piti pappilaan, joka oli melkein tieni vieressä, ja sieltä asemalle. Satoi hiukan lunta, joka alkoi vaikeuttaa käyntiä, sitä paitsi en saanut kuljeksia kuinka tahdoin, vaan täytyi rientää kaikin voimin: naisethan olivat menneet kaupunkiin vain jouluostoksille ja olivat ja hyvän matkaa edellä.

Seuraavan päivän iltapuolella pääsin pappilaan. Olin suunnitellut parhaaksi, jos pääsisi rouvan pakeille.

Olen matkalla kaupunkiin, sanoin minä hänelle. Nyt on minulla eräs kone kannettavana, saanko jättää tänne painavimmat puuosat?

Menetkö kaupunkiin? kysyy rouva. Mutta jäät kai sinä huomiseen asti?

En, kiitos. Minun pitää olla huomenna kaupungissa.

Rouva miettii ja sanoo:

Elisabeth on kaupungissa. Sinä voisit ottaa hänelle paketin, jotakin, jonka hän unohti. Siitä saat osoitteen, mietin minä. Mutta siinä olisi ensin jotakin kuntoonpantavaa. Neiti Elisabeth saattaisi lähteä takaisin, ennenkuin ehtisin sinne.

Eikö mitä, hän on rouva Falkenbergin kanssa, he viipyvät kokonaisen viikon.

Se oli ilahduttava tieto, ihana uutinen. Nyt oli tiedossani sekä osoite että aika.

Rouva seisoo katsellen minua sivusta ja sanoo: Sinä kai jäät sitten? Niin todellakin, minun pitää panna kuntoon jotakin...

Minä sain huoneen päärakennuksesta, sillä aitta oli käynyt liian kylmäksi. Ja kun ihmiset illalla olivat menneet levolle ja kaikki talossa oli hiljaa, tuli rouva luokseni kääröineen ja sanoi:

Anteeksi, että tulen nyt. Mutta sinä kai lähdet niin varhain aamulla, etten ole noussut.

33.

Niinpä olin jälleen keskellä kaupungin humua ja hyörinää, sanomalehtiä ja ihmisiä, ja kun on kulunut monia kuukausia siitä, kun täällä viimeksi olin, ei se itse asiassa ole minusta vastenmielistä. Minä teen suunnitelmia erään aamupäivän, saan käsiini hiukan parempia vaatteita ja lähden neiti Elisabethin luo. Hän asuu sukulaistensa luona.

Olisiko minulla sellainen onni, että tapaisin tuon toisen? Olen levoton kuin poikanen. Olen kömpelön tottumaton käsineisiin ja kiskon ne pois. Kun nousen portaita, huomaan, etteivät käteni sovi vaatteisiin ja vedän hansikkaat taas käsiini. Sitten soitan.

Neiti Elisabeth? Olkaa hyvä ja odottakaa hiukan.

Neiti Elisabeth tulee ulos. -- Hyvää päivää? Minuako te...? Ei, tekö se olettekin!

Minulla oli käärö hänen äidiltänsä. Olkaa hyvä. Hän repii reijän kääröön ja tirkistää. Ei mutta mamma on mainio! Teatterikiikari. Me olemme jo olleet teatterissa... Minä en tuntenut teitä heti.

Niinkö. Eihän viime näkemästä sentään kovin kauan ole.

Ei, mutta... Kuulkaahan, te kai mielellänne tahdotte tietää eräästä toisesta? Ha-ha-ha!

Kyllä, sanoin minä.

Hän ei ole täällä. Minä vain asun täällä sukulaisteni luona. Ei, hän asuu Victoriassa.

Niin, olihan minulla teillekin asiaa, sanon minä ja yritän peittää pettymystäni.

Odottakaahan. Minun pitää juuri kaupungille, mennään yhdessä.

Neiti Elisabeth ottaa päällysvaatetta yllensä, huutaa: Hyvästi siksi aikaa! eräästä ovesta ja tulee kanssani. Me otamme ajurin ja ajamme erääseen hiljaiseen kahvilaan. Neiti Elisabeth arvelee, että ajatelkaas tosiaan, miten hauskaa on olla kahvilassa. Mutta tämä ei ole hauskaa.

Tahtoiko hän mieluummin jonnekin muualle? Kyllä. Grandiin.

Minä pelkäsin, etten olisi siellä turvassa, olin ollut kauan poissa ja minun ehkä täytyi tervehtää tuttuja. Mutta neiti tahtoo Grandiin. Hän oli vasta muutamia päiviä harjoitellut, mutta oli jo hyvin varma. Mutta ennen minä olin pitänyt hänestä enemmän.

Me lähdemme taas ajamaan ja tulemme Grandiin. Illattaa. Neiti istuu kirkkaimpaan valoon ja säteilee itse kaiken riemun yli. Tuodaan viiniä.

Kuinka teistä on tullut hieno, sanoo hän ja hymyilee.

En minä voinut täällä käyttää puseroa.

Tietysti ette. Mutta suoraan sanoen, se pusero... Saanko sanoa mitä ajattelen?

Kyllä, olkaa hyvä.

Pusero puki teitä paremmin.

Kas niin, piru nämä kaupunkivaatteet periköön! Minä istuin hautoen muita ajatuksia päässäni enkä välittänyt tästä keskustelusta.

Viivyttekö kauan kaupungissa? kysyn.

Niin kauan kuin Lovisakin, me olemme ostokset tehneet. Ei, aika kuluu liiankin pian... Sitten hän taas ilostuu ja kysyy hymyillen: Oliko teistä hauskaa maalla meidän luonamme?

Oli. Se oli hyvä aika.

Tuletteko pian takaisin? Ha-ha-ha!

Hän varmaankin istui vain ja piti minua pilkkanaan. Hän tahtoi ehkä osoittaa tietävänsä salaisuuteni, ettei ollut oikein sen osan laita, jota olin maalla näytellyt. Lapsi rukka -- minähän kykenen opettamaan työmiestä, olenpa ammattimieskin monessa asiassa. Varsinaisessa elämäntyössäni taas saavutan tarkalleen vain lähinnä parasta siitä, mitä uneksin.

Pyydänkö isää kevääksi lyömään paaluun ilmoituksen, että te otatte suorittaaksenne kaikenlaatuisia vesijohtotöitä?

Hän sulki silmänsä nauraessaan, niin sydämestään hän nauroi.

Minua jäytää jännitys ja kiusaa tuo leikillisyys, niin hyvänluontoista kuin se onkin. Minä katsahdan ympäri kahvilaa rauhoittuakseni; siellä täällä nostetaan hattua ja minä vastaan, kauempaakin jo katsellaan minuun päin. Tuo soma naishenkilö, jonka seurassa istuin, veti huomion puoleemme.

Te siis tunnette nuo ihmiset, koska tervehditte?

Niin, pari kappaletta... Onko teillä ollut hauskaa täällä kaupungissa?

Hirmuisesti. Minulla on kaksi serkkua, joilla taas on joitakin tovereita.

Nuor' Erik parka siellä kotopuolessa! sanon minä leikillä.

Teillä on nuor' Erikinne. Ei, mutta täällä on eräs Bewer-niminen. Mutta nykyään minä olen riidoissa hänen kanssaan.

-- Kyllä se ohi menee.

Luuletteko? Se on muuten aika lailla vakavaa laatua. Kuulkaahan, minä puoleksi odotan hänen tulevan nyt tänne.

Sitten saatte näyttää hänet minulle.

Minä ajattelin tänne ajaessamme, että voisimme istua täällä ja tehdä hänet mustasukkaiseksi.

Sen me kyllä teemme.