Part 6

Minä en tietysti voinut sitä omakseni tunnustaa. Piru periköön koko peiton!... Minun piti ehkä lähteä alas syömään. Sittenhän voin samalla sanoa hyvästi ja kiittää. Se ei olisi silmiinpistävää.

Emma tulee takaisin peite mukanaan; hän asettaa sen somasti käärittynä tuolille.

Jos et nyt heti tule, niin kahvi jäähtyy, sanoo hän.

Miksi sinä peiton siihen panet?

Rouva käski sen tuoda tänne.

No niin, se on ehkä Falkenbergin, mutisen minä.

Emma kysyy:

Lähdetkö sinä nyt?

Lähden. Kun et sinä ollenkaan huoli minusta, niin.

Sinä sitten! sanoo Emma hymähtäen.

Minä lähden Emman kanssa alas ja menen kyökkiin; pöydässä istuessani näen kapteenin menevän metsään. Minä iloitsen siitä, että hän on poissa; nyt ehkä rouva tulee kyökkiin.

Minä syön ja nousen tuolilta. Menisinkö ilman muuta? Tietysti. Niinpä jätän minä hyvästi piiat ja sanon jotakin jokaiselle.

Olisin minä sanonut hyvästi rouvallekin, mutta...

Rouva on sisällä, minä --

Emma menee sisään, viipyy hetken ja tulee takaisin.

Rouvalla on päänsärky, hän makaa sohvalla. Mutta terveisiä käskettiin sanoa.

Tervetuloa takaisin! sanovat kaikki piiat, kun minä lähden.

Minulla on säkki kainalossani ja minä astelen pois talosta. Sitten minä yht'äkkiä muistan kirveen, että Falkenberg ehkä sitä etsii eikä löydä. Käännyn takaisin, koputan kyökinikkunaan ja teen selvää kirveestä.

Kulkiessani tietä alaspäin käännyn pari kertaa katsomaan salin ikkunoihin. Sitten katoovat rakennukset näkyvistä.

26.

Minä kiertelin Övrebön tienoilla koko päivän, kävin muutamassa talossa työtä kysymässä, harhailin kuten rauhaton mitään suunnitelmaa seuraamatta. Oli kylmänkalsea sää, alituinen liikkeessäolo vain piti minut lämpimänä.

Illan tullen minä tavoitin entiselle työpaikalleni kapteenin metsään. En kuullut kirveeniskuja, Falkenberg oli mennyt kotiin. Minä löysin yöllä kaatamani puut ja nauroin nähdessäni ne kammottavat kannot, jotka olin metsään jättänyt. Falkenberg oli varmasti nähnyt hävityksen ja tuuminut, kuka voisi olla tekijä. Kelpo Falkenberg oli ehkä luullut tätä kummituksen työksi, siksi oli hän paennut kotiin päivän aikaan. Hahaha.

Iloisuuteni ei kai ollut hyvää laatua, sen syynä oli yöllinen kuumeeni ja sitä seurannut väsymys; minä muutuinkin taas sangen pian surulliseksi. Tässä, tällä paikalla oli hän eräänä päivänä ystävättärensä kanssa seisonut, he olivat tulleet luoksemme metsään ja jutelleet kanssamme...

Kun oli kunnollisesti pimeä, aloin kävellä taloa kohti. Voisin ehkä maata ullakolla tämänkin yön, huomenna kun hänen päänkipunsa on poissa tulee hän ulos. Minä menen niin lähelle, että näen valoa, sitten käännyn takaisin. Lienee liian aikaista.

Kuluu aika, jonka minä arvioin kahdeksi tunniksi, minä kuljen ja istun, istun ja kuljen ja lähestyn taas taloa. Minä voin erinomaisen hyvin mennä ullakolle ja levolle, uskaltakoon Falkenberg lurjus vain mutista! Nytpä tiedän mitä teen, minä piilotan säkkini, ennenkuin menen taloon, niin että tulen vain ikäänkuin noutamaan jotakin pikku tavaraa, jonka olen unohtanut.

Minä palaan takaisin metsään.

Saatuani säkin hyvin piiloon, ymmärrän minä ettei minulla ole mitään tekemistä Falkenbergin, ullakon eikä sängyn kanssa. Minä olen pöhkö ja hullu, minä en halua yösijaa, on vain yksi ihminen, jonka tahdon nähdä ja sitten jättää talon ja koko seudun. Herraseni, puhun minä itselleni, eikö juuri sinun pitänyt etsiä hiljaista elämää ja terveitä ihmisiä saadaksesi rauhasi takaisin?

Minä kiskon säkkini esiin piilosta, heitän sen selkääni ja lähden kolmannen kerran taloon päin. Kierrän väentuvan ja tulen päärakennuksen eteläpuolelle. Salissa on valoa.

Nyt tapahtuu että, vaikka onkin pimeä, lasken säkin seljästäni, jotten näyttäisi kerjäläiseltä, pistän sen kainalooni ja lähestyn varovasti rakennusta. Tultuani kyllin lähelle seisahdun. Seison suorana ja voimallisena salinikkunain alla, otan lakin päästäni ja seison yhä. Ei ketään näy sisällä, ei varjoakaan. Ruokasalissa on pimeä, illallinen on ohi. Lienee sitten jo myöhäkin, mietin minä.

Äkkiä sammutetaan salin lamppu ja koko talo näyttää kuin kuolleelta. Minä odotan hetken, silloin pilkahtaa toisesta kerroksesta yksinäisen kynttilän valo. Se on hänen huoneensa! ajattelin minä. Valo loistaa puolen tunnin ajan, sammuu sitten. Nyt hän on mennyt levolle. Hyvää yötä.

Hyvää yötä ainiaaksi.

Enkä minä tietenkään tänne kevääksi palaa. Se vielä puuttuisi.

Viertotielle tultuani heitän taas säkin olalleni ja lähden vaeltamaan...

Aamulla kuljen eteenpäin. Olen maannut eräässä ladossa ja värissyt kovasti viluani, kun minulla ei ollut mitään sänkyvaatteita; sen lisäksi piti minun lähteä pois juuri kylmimmällä hetkellä, päivänsarasteessa, jottei minua keksittäisi.

Minä kuljen kulkemistani. Metsissä kasvaa vuoroin havupuita, vuoroin koivuja; nähdessäni hienoja suorarunkoisia katajapensaita leikkaan sauvan itselleni ja istun metsän reunaan sitä oksimaan. Yksi ja toinen keltainen lehti on vielä jäljellä puissa; mutta koivu on täpö täynnä terttuja, joista riippuu sadepisaroita. Silloin tällöin istuu tusina pikkulintuja tuommoiseen koivuun, ne nokkivat terttuja, etsivät sitten kiven tai karkean puunpinnan ja hiovat liiman pois nokastaan.

Toinen ei suo mitään toiselle, ne ajavat takaa, ahdistavat toisiaan, vaikka on miljoonia terttuja käytettävinä. Eikä ahdistettu tee muuta kuin pakenee. Jos pikku lintu suuntaa kulkuansa isompaa kohti, tahtoo se pakottaa jälkimäisen väistymään; suuri rastaskaan ei ajattele vastustaa varpusta, siirtyy vain syrjään. Tuo kova vauhti, millä hyökkääjä tulee, se hänet tehnee vaaralliseksi, mietin minä.

Aamuinen kylmän ja ikävän tunteeni häviää vähitellen, minua huvittaa ottaa vaarin muutamia seikkoja, joita sattuu matkallani, ja miettiä hiukan kutakin. Linnut minua eniten huvittivat. Muuten minua elähytti sekin ajatus, että taskuni oli rahoja täynnä.

Falkenberg oli eilen aamulla sattumalta sanonut minulle missä Pekan koto oli ja minä suuntasin kulkuni sinne. Mitään työtä minä luultavasti en saisi tuossa pikku talossa; mutta rikas kun olin, ei työ ollutkaan kaikkein ensimäinen ajatukseni. Pekka ehkä tulisi kotiin ensi tilassa ja hänellä voisi olla jotain kerrottavaa.

Sovitin niin että tulin Pekan kotiin illalla. Toin terveisiä talon pojalta, sanoin että hän oli paljon parempi ja tulee pian. Ja voisinko saada yösijaa?

27.

Olen asunut täällä pari päivää. Pekka on tullut kotiin, mutta hän ei tiedä mitään kerrottavaa.

Voidaanko Övrebössä siis hyvin?

Kyllä en minä muutakaan kuullut.

Näitkö kaikki, kun lähdit? Kapteenin, rouvan?

Näin.

Ei kukaan ollut kipeä?

Ei. Kukapa sitä olisi ollut?

Falkenberg, sanon minä. Hän valitti kätensä sierauneen; mutta se kai meni ohi...

Tässä talossa ei ollut sanottavaa somuutta, vaikka se varmaankin oli hyvin varakas. Itse isäntä oli ensimäinen valtiopäivävaramies ja oli alkanut iltaisin istua lehtiä lukien. Voi tuota lukumiestä, koko talo siitä kärsi ja tyttäret kiusaantuivat kuolemaan asti. Kun Pekka tuli kotiin, alkoi koko perhe laskea, oliko hän saanut täyden maksun ja oliko hän maannut kapteenin luona kipeänä koko luvallisen ajan -- koko lainsalliman ajan, sanoi varamies. Eilen kun minä tulin vahingossa sysänneeksi rikki ikkunaruudun, joka ei maksanut mitään, kuiskailtiin siitä ja minua katseltiin epäystävällisesti joka taholta; tänä päivänä minä sitten menin kauppiaaseen ja sain uuden ruudun, jonka kiinnitin kunnollisesti kitillä. Silloin sanoi varamies: Ei sinun olisi pitänyt niin suurta vaivaa nähdä yhden ruudun tähden.

En minä yksin ruudun takia kauppiaassa käynytkään, päinvastoin minä ostin jonkun pullon viiniä, jotten näyttäisi parin ruudun hintaa nurkuvan, samoin ostin ompelukoneen, jonka aijoin lähtiessäni antaa tytöille. Tänä iltana voisimme juoda viinin, huomenna oli sunnuntai ja kaikilla aikaa nukkua. Mutta maanantai-aamuna minä aijoin vaeltaa eteenpäin.

Niin ei pitänyt käymän kuin olin ajatellut. Tytöt olivat käyneet ullakolla nuuskimassa säkkiäni; sekä neulomakone että pullot olivat panneet kärpäsiä heidän päähänsä, he ajattelivat noita tavaroita ja tekivät viittauksia. Olkaa rauhassa, mietin minä, odottakaa kunnes minun aikani tulee!

Minä istuin illalla talon väen kanssa tuvassa ja juttelen. Olemme juuri syöneet ja isäntä itse on saanut lasit nenälleen alkaakseen lukea lehtiä. Pihalla on ihmisiä, sanon minä. Tytöt katsovat toisiaan ja menevät ulos. Hetken kuluttua he avaavat oven ja sanovat olkaa hyvä kahdelle nuorelle miehelle, jotka tulevat sisään. Hakekaa istumasija! sanoo emäntä.

Minussa syntyi samassa silmänräpäyksessä ajatus, että noille kahdelle pojalle oli lähetetty tieto minun viinistäni ja että he olivat tyttöjen sulhasia. Kuinka toivorikkaita tytöntaimia, kahdeksan-yhdeksäntoista vuotiaita ja jo noin näppäriä! Mutta viiniä ei tule ensinkään, ei jälkeäkään...

Puhutaan ilmasta, ettei parempaa voi odottaakaan näin myöhään syksyllä, mutta että syyskyntö paha kyllä nyt täytyy pysäyttää märkyyden takia. Keskustelu ei ollut lainkaan virkeätä ja toinen tytöistä sanoi minulle, että olin niin hiljaa ja miksi niin?

Sen tähden kai että pitää lähteä, vastaan minä. Maanantai-aamuna olen minä kahden peninkulman päässä täältä.

Sitten kai saamme lähtöryypyt tänä iltana?

Joku virnisti tälle kysymykselle, että se oli oikein minulle, kun istuin ja olin niin saita ja annoin viinin viipyä. Mutta minä en tuntenut noita tyttöjä enkä välittänyt heistä, muuten olisin ollut toisin.

Mitkä lähtöryypyt? kysyin minä. Minä olen ostanut kolme pulloa viiniä, jotka minun pitää viedä erääseen paikkaan.

Kannatko sinä viiniä kaksi peninkulmaa mukanasi? kysyi tyttö, kovasti nauraen. Tien varrellahan on monta kauppapuotia?

Neiti unohtaa että huomenna on sunnuntai ja että kaikki puodit ovat silloin suljettuina, vastasin minä.

Nauru lakkasi, mutta mieliala ei muuttunut ystävällisemmäksi minua kohtaan, kun suuni niin puhtaaksi puhuin. Minä käännyin talon emännän puoleen ja kysyin loukkaantuneena mitä olin velkaa.

Eihän sen kiirettä ole? Eikö huomenna ehtisi?

Ei, oli kiire. Olin ollut kaksi vuorokautta, miettikää mitä maksaa.

Hän tuumi kauan, vihdoin hän meni ulos ja sai miehenkin tulemaan jälessään, he neuvottelivat.

Kun he viipyivät kovin kauan, menin minä ylisille, panin säkkini kuntoon ja kannoin sen alas eteiseen. Minä loukkaannun vieläkin enemmän ja lähden jo tänä iltana. Se oli hyvä tapa päästä pois. Tullessani tupaan sanoo Pekka:

Ethän aijo lähteä ulos yön selkään?

Kyllä. Niin minä aijon.

Minun mielestäni ei sinun pitäisi olla niin tyhmä, että piittaat mitä letukat puhuvat.

Herran tähden, anna vanhuksen mennä! sanoo sisar.

Vihdoin palasi varamies vaimoineen tupaan. He vaikenivat sitkeästi ja varovasti.

No, mitä olin velkaa?

Hm. Sain sen itse arvioida.

Koko pesä oli täynnä roskaväkeä, minä voin toden tiestä pahoin siellä ja heitin akalle ensimäisen setelin minkä löysin.

Riittääkö se?

Hm. Olihan siinä jo isosti, mutta. Ja saattoi siinä kylläkin olla, mutta.

Mitä hän oli saanut?

Viitosen.

No, se oli ehkä liian laihaa, minä aloin kaivaa esiin enemmän rahaa.

Ei, äiti, se oli kymppi, sanoo Pekka. Ja se on liikaa, saat antaa siitä takaisin.

Vanhus avaa kätensä, katsoo seteliä ja joutuu yht'äkkiä kummiinsa:

Ei mutta eikös tottakin ole kymppi. En minä sitä sen tarkemmin katsonut. No sitten sinä saat oikein kiitokset.

Varamies alkoi pulassaan kertoa pojille mitä oli lehdestä lukenut: suuresta onnettomuudesta, käsi murskaantunut puimakoneessa. Tytöt eivät olleet minua näkevinään, mutta istuivat itse asiassa kuin kaksi kissaa kaulat lyhyinä ja silmät soukkina. Tässä ei ollut mitään odottamista --. Jääkää hyvästi.

Akka tulee perässäni porstuaan ja juttelee ystävällisenä minulle:

Tee hyvin ja lainaa meille yksi viinipullo. On niin ikävää, kun nuo pojat siellä istuvat.

Hyvästi! sanon minä vain enkä päästä lähellenikään.

Säkki oli selässäni ja ompelukone kädessäni, oli raskas kantaa ja tie pehmeää; mutta sittenkin minä kuljin kevein mielin. Olin ollut ikävässä jutussa ja voin myöntää menetelleeni hiukan kehnosti. Kehnosti? Eipä suinkaan! Minä pidin pientä komiteaa itsestäni ja toin esiin että nuo tyttö peijakkaat olivat aikoneet pitää juhlaa sulhasilleen minun viinilläni. No niin. Mutta eikö loukkaantumiseni pohjaltaan ollut vain miesveren ilmaus: jos olisivat kutsuneet pari vierasta tyttöä poikien sijaan, eikö silloin olisi viini virrannut? Ja vanhukseksi tuo tyttö nimitti. Mutta eikö hän ollut oikeassa? Minä kai olin vanhentunut, koska en kärsinyt kyntäjäpojan pääsevän edelleni...

Mutta loukkaantumiseni laimeni vaikean kulun kestäessä, komitea hajotettiin ja minä kulkea raahustin tunnin toisensa jälkeen naurettavine taakkoineni: kolme pulloa viiniä ja ompelukone. Sää oli leuto ja sumuinen, minä en nähnyt tulia taloista, ennenkuin olin aivan lähellä; silloin tavallisesti koirat hyökkäsivät minua kohti ja estivät taloon hiipimästä. Yö kului yhä, minä olin väsynyt ja murheellinen ja olin huolissani tulevaisuudestakin. Enkö ollut tuhlannut paljon rahoja aivan hyödyttömiin! Nyt aijoin myydä ompelukoneen ja muuttaa sen jälleen rahaksi.

Viho viimein tulin koirattomalle tuvalle. Ikkunasta näkyi valoakin ja minä menin muitta mutkitta sisään ja pyysin yösijaa.

28.

Siellä istui pöydän ääressä neulomassa pieni rippikouluijässä oleva tyttö, ketään muuta ei tuvassa ollut. Kun pyysin yösijaa, vastasi hän mitä suurimmalla luottamuksella että kyllä hän kysyy, jonka jälkeen hän pujahti pieneen sivuhuoneeseen. Minä huusin hänen mennessään että olisin iloinen, jos saisin istua tässä pesän ääressä, kunnes päivä koittaisi.

Hetken kuluttua tuli tyttö takaisin äitinsä kanssa, joka vielä solmi ja napitsi vaatteitaan. Hyvää iltaa. Ei heillä ollut sellaisia paikkoja että voisivat minua kunnollisesti yötä pitää; mutta kamarissa minä mielelläni saisin maata.

Missäs he itse makaisivat?

No, päivähän nyt kohta oli. Tytön piti muuten istua neulomassa vielä vähän aikaa.

Mitä hän neuloi? Hamettako?

Ei, hameenmiehustaa vain. Hänen piti ottaa se huomenna ylleen kirkkoon, mutta hän ei ollut antanut äidin auttaa itseään.

Minä otan ompelukoneeni esiin ja lasken leikkiä että yksi hameenmiehusta enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään tämänmoiselle! Nyt minä näytän hänelle!

Olinko ehkä räätäli?

En. Mutta myin ompelukoneita.

Minä otan käyttö-ohjeen ja luen mitä meidän pitää tehdä, tyttö kuuntelee opinhaluisena, hän on vain lapsi, hänen ohuet sormensa ovat tulleet sinisiksi kankaasta, joka päästää väriä. Nuo siniset sormet näyttävät kovin köyhiltä, siksi otan minä esiin viiniä ja tarjoon jokaiselle. Sitten me taas neulomme, minä istun käyttö-ohje kourassa ja tyttö pyörittää konetta. Hänen mielestään työ käy mainiosti ja hänen silmänsä loistavat.

Vanhako hän oli?

Kuudentoista. Viime vuonna päässyt ripille.

Mikä oli hänen nimensä?

Olga.

Äiti seisoo ja katselee meitä ja pyörittäisi mielellään hänkin, mutta joka kerta, kun hän aikoo ottaa, kiinni sanoo Olga: Varo äiti, ettet sitä pahoin pitele! Kun meidän pitää puolata ja äiti hetkiseksi ottaa sukkulan käteensä, pelkää Olga taas että se voi joutua pahoinpidellyksi.

Vaimo asettaa kahvipannun tulelle ja alkaa keittää, tupa muuttuu hauskaksi ja lämpöiseksi nuo yksinäiset ihmiset ovat levollisia ja luottavaisia, Olga nauraa, kun minä keksin sanoa jotain somaa koneesta. Minä huomaan, ettei kumpikaan heistä kysy mitä kone maksaa, vaikka se on myytävänä, se oli niin kokonaan heidän saantikykynsä ulkopuolella. Mutta huvittavaa oli nähdä sen työskentelevän!

Hänen kyllä pitäisi saada tuollainen kone, Olgan; sillä hän osasi sitä hyvin käytellä.

Äiti vastaa että hän saa odottaa, kunnes tulee ensin maailmalle ja joksikin aikaa palvelukseen.

Pitikö hänen palvelukseen?

Niin äiti ainakin toivoi että hän pääsisi. Hänellä oli kaksi muuta tytärtä, jotka palvelivat. He käyttivät itsensä hyvin, Jumalan kiitos. Olgan piti tavata heidät huomenna kirkolla.

Toisella seinällä riippuu pieni peili, jonka lasi on rikki, toiselle on naulattu muutamia pennikuvia, sotamiehiä hevosten selässä ja ruhtinaspareja paljoine komeuksineen. Kun yksi kuvista on vanha ja resuinen ja on esittävinään keisarinna Eugénietä, älyän minä ettei sitä ole äskettäin ostettu, ja kysyn mistä se on?

Ei muistanut. Niin, mies kai sen oli joskus saanut.

Näiltä seuduiltako?

Ihmettelen eikö lie saanut Hersätistä, jossa mies oli nuoruudessaan palvellut. Siitä oli ehkä kolmekymmentä vuotta.

Minulla on päässäni pikku tuuma ja sanon siksi:

Tuo kuva maksaa monta kruunua.

Kun vaimo luulee minun häntä pilkkanani pitävän, tarkastan minä kuvan ja selitän ehdottomasti ettei tämä ole mikään halpa taulu.

Vaimo ei ole ollenkaan tyhmä ja sanoo ainoastaan että vai niin, niinkö arvelin? Se oli riippunut siinä siitä asti, kun tupa oli rakennettu. Kuva oli muuten Olgan, hän oli sitä omakseen sanonut pienestä pitäen.

Minä tekeydyn salaperäiseksi ja viisaaksi ja kysyn päästäkseni perinpohjin asiaan:

Ja Hersät, missä se on?

Hersät oli naapuriseurakunnassa. Sinne oli kaksi peninkulmaa. Siellä asui nimismies...

Kahvi on valmis ja Olga ja minä levähdämme. Nyt puuttui vain hakoja. Minä pyydän nähdä sitä puseroa, jota hän aikoo hameen kanssa käyttää, ja silloin tulee ilmi ettei se olekaan mikään oikea pusero, vaan kudottu huivi. Mutta hän on saanut sisarensa hylkäämän takin ja tämä takki tulee päälle ja peittää kaikki tyyni.

Olga kasvaa niin kovasti näihin aikoihin, että on mieletöntä laittaa hänelle mitään oikeata puseroa, ennenkuin vuoden päästä, kuulen minä.

Olga istuu hakoja kiinni neulomassa ja se on pian tehty. Sitten hän on niin uninen, että hän on oikein nähtävä, jonka vuoksi minä teeskennellyn mahtipontisesti käsken hänen mennä nukkumaan. Vaimo katsoo olevansa pakotettu istumaan valveilla ja pitämään minulle seuraa, vaikka minä pyydän häntäkin menemään jälleen levolle.

Nyt saat oikein kiittää vierasta kaikesta avusta, sanoo äiti.

Olga tuleekin ja kiittää minua kädestä pitäen. Silloin minä otan ajasta vaarin ja kyyditsen hänet kamariin.

Menkää nyt tekin, sanon minä äidille. En minä kumminkaan enää juttele kanssanne, olen väsynyt.

Nähdessään minun sijoittuvan takalle ja sovittavan säkkiäni pään alle pudistaa hän hymyillen päätänsä ja menee menojaan.

29.

Täällä on hyvä olla ja hauskaa, on aamu, aurinko paistaa sisään akkunasta ja Olgan ja äidin tukka on niin sileä, että on ilo katsoa.

Jälkeen aamiaisen, jossa minäkin olen osallisena, ja juotuamme hyvät kahvit päälle juhlistaa Olga itsensä pukeutumalla uuteen hameeseen, esiliinaan ja takkiin. Mikä ihmeellinen takki, siinä oli lastinkireunus ja lastinkinappeja kahdessa rivissä, vieläpä nauhakoristeita kauluksessa ja hihoissa; mutta pikku Olgasta ei ole sen täyttäjäksi. Ei millään muotoa. Hän näet on luiseva kuin nuori vasikka.

Emmekö yhteen hyrinään hiukan pienennä röijyä? kysyn minä. Kyllä me ehdimme.

Mutta äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa, että tänään on sunnuntai, jolloin ei sovi käyttää neulaa eikä veistä. Minä hyvin ymmärrän mitä he miettivät, sillä minä ajattelin samoin lapsena, ja koetan auttaa itseäni olemalla hiukan vapaa-ajattelija: on eri asia, kun on kone joka neuloo, se on sama kuin jos viattomat vaunut vierisivät pitkin tietä pyhäisenä päivänä.

Mutta ei, he eivät ymmärrä sitä. Muuten oli röijyssä vain kasvun varaa, parin vuoden kuluttua se sopii.

Minä mietin mitä voisin pistää Olgan käteen hänen lähtiessään ja annan hänelle vain kruununrahan. Hän kiittää kädestä pitäen, näyttää killinkiä äidille ja kuiskaa aivan säteilevin silmin että hän antaa sen sisarille kirkolla. Ja äiti sanoo melkein yhtä liikutettuna että niin, sen hän ehkä voi tehdä.

Olga lähtee kirkkoon avarassa röijyssään, hän mennä vaapottaa mäkeä alas varpaat sisäänpäin ja ulospäin miten milloinkin sattuu. Jumalani, kuinka hän oli soma ja hauska...

Oliko Hersät isokin talo?

Iso.

Minä istun hetken unisia silmiäni räpytellen ja olen etymologi: Hersät, se voi merkitä samaa kuin herraskartano. Tai oli joku herttua siellä hallinnut. Ja herttuan tytär on kihlakunnan muhkein neito ja itse jaarli tulee pyytämään hänen kättänsä. Vuoden kuluttua hänelle syntyy poika, joka pääsee kuninkaaksi...

Sanalla sanoen, minä aijon lähteä Hersätiin. Saattoi olla samantekevää minne menin, siksi aijoin sinne. Ehkä voin saada työtä nimismieheltä, ehkäpä sattui jotain osalleni, joka tapauksessa oli siellä vieraita ihmisiä. Ja kun minä täten päätin lähteä Hersätiin, niin oli minulla päämäärä.

Kun olen unelias ja tyhmä liian vähän nukkumisen takia, saan vaimolta luvan mennä hänen sänkyynsä. Korea sininen ristihämähäkki vaeltaa hitaasti seinää ylös ja minä makaan seuraten sitä silmin, kunnes nukahdan.

Nukun pari tuntia ja herään äkkiä, levähtäneenä ja reippaana. Vaimo keittää päivällisruokaa. Minä kokoon säkkini, maksan vaimolle oleskelustani ja sanon lopuksi, että mielelläni vaihtaisin Olgan kanssa kuvaa ja ompelukonetta.

Vaimo ei taaskaan usko minua.

Samahan se olisi, sanon minä, jos hän on tyytyväinen, niin olen minäkin. Kuvalla on arvonsa, minä tiedän mitä sillä teen.

Minä otin kuvan seinältä, puhalsin siitä tomun ja käärin sen varovasti kokoon; sen sijalle hirsiseinään jäi vaalea nelikulmio. Sitten minä hyvästelin.

Vaimo tuli jälessäni ulos kysymään enkö voisi odottaa, kunnes Olga tulisi kotiin ja saisi kiittää minua? Kunpa voisinkin!

Mutta minulla ei ollut aikaa. Sanokaa hänelle terveisiä, että jos hän on jostakin asiasta epävarma, niin saa lukea käyttö-ohjeesta.

Vaimo seisoi pitkän aikaa katsellen jälkeeni. Minä käydä kuhnailin tietä pitkin ja olin erittäin tyytyväinen siihen mitä olin tehnyt. Nyt oli minulla kannettavana vain säkki ja olin levännyt, aurinko paistoi ja tie oli hiukan kuivahtanut. Niinpä aloin laulella tyytyväisenä tekooni.

Hermoheikkoutta...

Minä päädyin Hersätiin seuraavana päivänä. Kun siellä näytti kovin isoiselta ja hienolta, aijoin ensin mennä ohi; mutta juteltuani hiukan renkien kanssa pihalla päätin astua nimismiehen eteen. Olin tehnyt ennenkin työtä rikkaille ihmisille, mainitkaamme nyt esimerkiksi Övrebön kapteeni...

Nimismies oli pieni, leveähartiainen, hänellä oli valkoinen kokoparta, kulmakarvat olivat tummat. Hän puhui karskisti, mutta silmät olivat hyvänsuovat; myöhemmin ilmeni että hän oli hauska mies, laski joskus leikkiä ja nauroi oikein sydämen pohjasta. Toisinaan hän myös osui olemaan ylpeä asemastaan ja varakkuudestaan ja siedettävän kunnianhimoinenkin.

Ei, ei minulla ole mitään työtä. Mistä te tulette?

Minä mainitsin muutamia paikkoja matkani varrelta.

Teillä kai ei ole nyt yhtään rahaa ja käytte pyydellen?

En minä pyydellyt, minulla oli rahaa.

No sitten saatte kulkea eteenpäin. Ei, ei minulla ole mitään työtä teille, syyskyntö on ohi. Osaatteko aidaksia hakata?

Osaan.

Vai niin. Niin mutta minä en käytä enää puuaitoja, minun aitani ovat rautalangasta. Osaatteko ehkä muurata?

Osaan.

Sepä vahinko. Minulla on juuri ollut muurareita koko syksyn niin, että olisitte voinut olla mukana.

Hän seisoi kaivellen maata kepillään.

Kuinka te osuitte minun luokseni?

Kaikki ihmiset sanoivat että minun tarvitsi vain tulla nimismiehen luo, niin sain työtä.

Niinkö? Niin onhan minulla aina kaiken maailman väki, nyt olivat muurarit syksyllä. Osaatteko kanoja aidata? Sitähän ei yksikään ihminen tässä elämässä osaa, hahaha. Sanoitteko olleenne kapteeni Falkenbergin luona Övrebössä?

Sanoin.

Mitä te siellä teitte?

Kaadoin tukkeja.

Minä en tunne miestä, hänhän asuu kaukana täältä, mutta olen minä kuullut hänestä. Onko teillä papereita häneltä?

Minä annan todistuksen.

Tulkaa kanssani, sanoi nimismies muitta mutkitta.

Hän kuljetti minut rakennuksen ympäri kyökkiin.

Antakaa tälle miehelle kunnon ateria, hän on kulkenut pitkän matkan, sanoi hän...

Minä istun isossa valoisessa kyökissä ja syön parasta ateriaani pitkiin aikoihin. Olen juuri lopettanut, kun nimismies tulee takaisin kyökkiin.

Kuulkaas, mies, sanoi hän --

Minä nousin heti ja seisoin kuin kynttilä, eikä hän näyttänyt halveksivan tätä pikku kohteliaisuutta.

Ei, jatkakaa syöntiänne loppuun asti. _Oletteko_ valmis? Minä olen miettinyt... Tulkaa mukaan.

Nimismies vei minut vajaan.