Part 5

Minä pidän sitä melkein mahdottomana.

Saadaan nähdä.

Neiti Elisabeth kysyi puoleksi leikillä:

Mutta sanokaa nyt minulle, joka en tästä mitään ymmärrä, miksei ole paras sahata puu suoraan poikki kuten ennenmuinoin?

Hän tahtoo poistaa sahaajalta sivultapainamisen, selitti kapteeni. Tällä sahalla voi tosiaankin tehdä vaakasuoran leikkauksen käyttäen samaa painamistapaa jota vaatii alaspäin kohtisuoraan liikkuva saha. Ajatelkaahan: te painatte alaspäin ja se vaikuttaa sivulle. Sanokaa, kääntyi hän minulta kysymään, ettekö luule että tulee painetuksi sahanterää päistä alas, joten leikkauksesta tulee konveksi?

Sen estävät ensinnäkin nämä kaksi rullaa, joitten päällä saha lepää.

Se auttaa tosin hiukan. Ja toiseksi?

Toiseksi on tällä laitoksella mahdoton tehdä konveksia leikkausta, vaikka tahtoisikin. Sahanterässä on nimittäin T:n muotoinen hamara, joka tekee sen käytännöllisesti puhuen taipumattomaksi.

Minä luulen kapteenin tehneen muutamat muistutuksensa vasten parempaa tietoa. Hän olisi itse tiedoillansa voinut niihin vastata paremmin kuin minä. Sitävastoin oli siinä muita seikkoja, joita kapteeni ei huomannut, mutta jotka minua suuresti huolestuttivat. Kone, jota kuljetellaan ympäri metsän, ei saisi olla mikään hieno laitos, ja siksi pelkäsinkin että nuo molemmat teräskiskot voisivat loukkaantua ja joko katketa tai taipua, niin etteivät rullat luistaisi. Kysymys oli voisiko tulla toimeen ilman kiskoja ja asettaa rullat sahan hamaraan alle. Koneeni ei suinkaan ollut valmis...

Kapteeni meni Falkenbergin luo ja sanoi:

Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan että kyyditsette naisväkeämme huomenna pitemmän matkan? Pekka on kuitenkin liian kipeä.

Eihän toki, ei minulla ole mitään sitä vastaan.

Neiti lähtee takaisin pappilaan, sanoi kapteeni mennessään. Teidän täytyy olla ulkona kello kuusi.

Falkenberg oli pelkkää iloa ja riemua hänelle osoitetun luottamuksen johdosta ja syytti leikillä minua hänen kadehtimisestaan. Todellisuudessa minä en suinkaan ollut kateellinen. Hetkisen minua ehkä hiukan pisteli se, että toveriani pidettiin minua parempana, mutta minä halusin ehdottomasti paljon mieluummin olla yksin ulkona metsän hiljaisuudessa kuin istua kuskipukilla palelemassa.

Falkenberg oli helmeilevän hilpeä ja sanoi:

Sinä muutut kateudesta ihan keltaiseksi, sinun pitäisi ottaa sisään jotakin, hiukan amerikkalaista öljyä.

Hän puuhaili koko aamupäivän lähtövalmistuksissa, pesi vaunut, voiteli pyörät, tarkasti valjaat. Ja minä autoin häntä.

Sinä et luultavasti edes osaa ohjata kaksivaljakkoa, sanoin minä häntä kiusoitellakseni. Mutta minä opetan sinulle tärkeimmät seikat huomenna ennen lähtöä.

Minun mielestäni on oikein synti, että voit noin pahoin vain sentähden, että säästyy kymmenen äyrin edestä amerikkalaista öljyä, vastasi hän.

Meidän kesken ei tullut kysymykseen muu kuin leikki ja ilonpito.

Illalla tuli kapteeni sanomaan minulle:

Minä olisin säästänyt teitä ja lähettänyt toverinne naisten mukana, mutta neiti Elisabeth vaatii teidät.

Minut?

Sentähden että olette vanhat tutut.

No, ei minun toverinikaan mikään vaarallinen mies ole.

Onko teillä mitään matkaa vastaan?

Ei.

Hyvä. Siis te lähdette.

Päässäni syntyi heti ajatus: Oho, minä se olen sittenkin jota naiset pitävät parempana, sillä minä olen keksijä ja sahanomistaja ja kun puhdistan itseni hienoksi, olen hyvän näköinen, loistavan näköinen.

Mutta Falkenbergille oli kapteeni antanut selvityksen, joka yhdellä iskulla musersi turhamaisuuteni: Neiti Elisabeth veisi minut vielä kerran pappilaan, jotta hänen isänsä saisi vielä kerran koettaa saada minut rengikseen. Hän oli isänsä kanssa siitä sopinut.

Minä mietin ja mietin tuota selitystä.

Mutta jos sinä rupeat pappilaan, niin rautatietyöstämme ei tule mitään, sanoi Falkenberg.

Minä vastasin:

Minä en rupea.

23.

Varhain aamulla lähdin ajamaan naisia, jotka istuivat suljetuissa vaunuissa. Aluksi oli kelpo lailla kylmä, villapeitteeni oli nyt suureksi hyödyksi ja minä käytin sitä vuoroin polvillani vuoroin hartioillani.

Minä ajoin samaa tietä, jota olimme Falkenbergin kanssa vaeltaneet, ja tunsin paikan toisensa jälkeen: tuolla ja tuolla viritti Falkenberg pianoja, tuolla kuulimme harmaanhanhen... Aurinko nousi, tuli lämmin, tunnit kuluivat; eräässä tienhaarassa koputtivat naiset vaununikkunaan ja sanoivat, että oli päivällisaika.

Minä näin auringosta että oli aivan liian aikaista rouvasväen syödä päivällistä, jota vastoin minun sopi se kyllä tehdä; mehän söimme, Falkenberg ja minä, kello kaksitoista. Minä ajoin siis eteenpäin.

Ettekö voi pysäyttää! huusivat naiset.

Teidänhän on tapana syödä kello kolme... Minä luulin...

Mutta meidän on nälkä.

Minä ajoin vaunut sivuun, riisuin hevoset valjaista ja hain niille vettä. Olivatko nuo merkilliset ihmiset sovittaneet minun syöntiaikani mukaan omansa?

Olkaa hyvä! huudetaan.

Kun en mielelläni voinut syödä heidän kanssansa, jäin hevosten luo seisomaan.

No? sanoi rouva.

Olkaa hyvä ja antakaa minulle jotakin, sanoin minä.

He antoivat minulle molemmin eivätkä luulleet minun saavan kyllikseni; minä avasin olutpulloja ja sain niistäkin runsaan osani, siitä syntyi maantiejuhla, pieni seikkailu elämässäni. Rouvaa uskalsin minä kaikkein vähimmin katsella, jottei hänen tarvitsisi tuntea itseänsä loukatuksi.

He juttelivat ja laskivat leikkiä keskenään ja ottivat ystävyydestä minutkin mukaan. Neiti Elisabeth sanoi:

Ajatelkaa, minusta tuntuu niin hauskalta syödä ulkona. Eikö teistäkin?

Nyt ei hän sinutellut kuten ennen.

Se ei ole niinkään uutta hänelle, sanoi rouva. Hänhän syö joka päivä metsässä.

Voi tuota ääntä, silmiä, naisellisen hellää ilmettä kädessä, joka ojensi lasia minulle... Minäkin olisin voinut jotakin sanoa, kertoa yhtä tai toista avarasta maailmasta ja huvittaa heitä, minä olisin voinut neuvoa heitä, kun he lörpöttelivät eivätkä tietäneet miten kameelilla ratsastetaan tai viiniä korjataan...

Minä kiiruhdin syöntiä päästäkseni pois. Otin pytyn ja menin noutamaan hevosille lisää vettä, vaikka se oli tarpeetonta; minä istuin puronrantaan.

Hetken kuluttua huusi rouva minulle:

Tulkaa hevosten luo. Me lähdemme metsään katsomaan löytäisimmekö humalanlehtiä tai jotain sentapaista.

Mutta kun minä tulin vaunujen luo, olivat he yksimielisiä siitä että humala oli karistanut lehtensä ja ettei täällä ollut pihlajanmarjoja eikä kirjavia lehtiä.

Metsästä ei löydä mitään, sanoi neiti. Ja hän kysyi taas minulta suoraan:

Sanokaapa, eihän teillä ole täällä laisinkaan kirkkomaata missä kävellä?

Ei?

Voitteko tulla ilman toimeen? Sitten hän selitti rouvalle että minä olin ihmeellinen mies, joka kävelin öisin kalmistoissa kuolleita tapaamassa. Siellä minä muka koneenikin keksin.

Sanoakseni jotain kysyn häneltä, miten nuor' Erik voi. Hänen hevosensahan pillastui, hän sylki verta...?

Kyllä hän toipuu, vastasi neiti lyhyeen. Emmekö lähde kohta, Lovise?

Niin, emmekö voi lähteä?

Jos niin haluatte, vastasin minä.

Sitten taas ajettiin.

Tunnit kuluvat, aurinko laskee, sää muuttuu jälleen koleaksi, raa'aksi; myöhemmin alkaa tuulla ja sataa, puoleksi vettä, puoleksi lunta. Me kuljimme ohi kappelikirkon, parin maakaupan, sivuutimme talon toisensa jälkeen.

Sitten koputettiin vaunun ikkunaan.

Täällähän te eräänä yönä ratsastitte vierailla hevosilla? kysyi neiti nauraen. Me olemme tietysti siitä kuulleet.

Se tuotti huvia molemmille naisille.

Minä keksin vastata:

Ja sittenkin tahtoo isänne minut rengiksi, eikö niin?

Kyllä.

Kun tästä kerran puhe tuli, neiti, niin mistä isänne tiesi minun olevan työssä kapteeni Falkenbergillä? Tehän itse hämmästyitte nähdessänne minut siellä?

Nopeasti mietittyään vastasi hän rouvaan katsoen:

Minä kirjoitin siitä kotiin.

Rouva loi silmänsä alas.

Minä sain sen käsityksen, että tuo nuori tyttö pani omiaan. Mutta erinomaisia vastauksia hän antoi ja tukki minun suuni. Ei ollut ollenkaan mahdotonta, että hän tuommoisessa tavallisessa arkikirjeessä oli kirjoittanut vanhemmilleen tähän tapaan: Ja arvatkaas kenen minä täällä tapasin? Hän, joka sinne meille laittoi vesijohdon, hakkaa nyt hirsiä täällä kapteenin luona...

Mutta päästyämme perille pappilaan oli otettu uusi renki ja oli hän jo tullutkin, hän oli ollut palveluksessa kolme viikkoa. Hän otti vastaan hevoset.

Minäpä mietin yhä uudelleen: minkä vuoksi minut valittiin kuskiksi? Siksi kai että minua hiukan hyvitettäisiin, kun Falkenberg oli saanut laulaa salissa. Mutta eivätkö nuo ihmiset sitten ymmärtäneet että minä olin se mies, joka ennen pitkää saattoi valmistaa keksintönsä eikä kaipaisi enää minkäännäköisiä hyviä töitä!

Minä kävelin sinne tänne synkkänä ja happamana ja itselleni kiukussa, söin kyökissä, sain vesijohdosta Olinen siunauksen, ruokin hevoseni. Pimeän tullen menin latoon peitteineni...

Heräsin siihen, että joku hapuili minua.

Et sinä saa täällä maata, ymmärräthän sen, sinä palellut kuoliaaksi, sanoi papin rouva. Tulehan minä näytän sinulle.

Me juttelimme asiasta hetkisen, minä en halunnut muuttaa ja sain hänetkin istumaan. Hän oli kuin liekki, ei, luonnon lapsi hän oli. Hänen sisässään soi vielä hurmaava valssinsävel.

24.

Aamulla oli mielialani parempi, olin jäähtynyt ja järkiintynyt, tyydyin kohtalooni. Minun olisi vain pitänyt tietää oma parhaani eikä koskaan jättää tätä paikkaa, minä olisin päässyt tänne rengiksi ja ollut ensimäinen vertaisteni joukossa. Niin, ja juurittunut lujasti hiljaiseen maalaiselämään.

Rouva Falkenberg seisoi pihalla. Tuo vaalea ihminen oli kuin pylväs, hän seisoi keskellä isoa pihamaata eikä hänellä ollut hattua päässä.

Minä toivotin hyvää huomenta.

Hyvää huomenta! vastasi hän ja asteli minua kohti. Hän kysyi hyvin hiljaa: Minä olisin katsonut mihin teidät sijoitettiin eilen illalla, mutta en päässyt. Tietysti minä olisin päässyt, mutta... Ettehän toki ladossa maannut?

Minä kuulin viimeiset sanat kuin unessa enkä tullut vastanneeksi.

Miksi ette vastaa?

Niin, että minä kyllä makasin ladossa. Kyllä.

Makasitteko? Kävikö se päinsä?

Kyllä.

Vai niin. Niinniin. Me lähdemme kotiin päivemmällä.

Hän kääntyi ja meni pois kasvot yhtenä ainoana punastuksena...

Harald tuli ja pyysi minua tekemään leijan.

Minä teen sinulle leijan, vastasin minä typerryksissäni, mahtavan leijan joka lentää pilviin. Sen minä teen todellakin.

Me teimme työtä pari tuntia, Harald ja minä, hän oli kovin rakastettava viattomassa innossaan, minä taas ajattelin kaikkea muuta kuin leijaa. Me sidoimme useita metrejä pitkän pyrstön, liimasimme ja neuloimme langalla; kaksi kertaa tuli neiti Elisabeth katsomaan. Hän oli ehkä yhtä suloinen ja vilkas kuin ennenkin, mutta minä en välittänyt siitä mitä hän oli enkä ajatellut häntä.

Sitten tuli käsky valjastaa hevoset. Minun olisi pitänyt totella tätä määräystä heti, sillä matka oli pitkä; mutta sensijaan minä lähetin Haraldin sisään pyytämään puolen tunnin lykkäystä. Ja niin me askarsimme, kunnes leija oli valmis. Huomisin kun liisteri oli kuiva voisi Harald laskea leijan ilmoille, seurata sitä katseellaan ja tuntea mielessään outoa liikutusta kuten minä nyt.

Hevoset ovat valjaissa.

Rouva tulee ulos; papin koko perhe saattaa häntä.

Pappi ja hänen rouvansa tuntevat kumpikin minut, vastaavat tervehdykseeni ja sanovat jonkun sanan; mutta minä en kuullut mitään heille rengiksi tulosta. Ja sinisilmäinen papinrouva seisoi ja katseli minua vinon viekkaasti, hän kun tunsi minut.

Neiti Elisabeth tuo evästä ja peittelee ystävättärensä vaunuihin.

Etkö todellakaan tahdo enempää ympärillesi? kysyy hän viimeisen kerran.

En kiitos, kyllä tämä riittää. Hyvästi, hyvästi.

Olkaa nyt yhtä näppärä kuski kuin eilenkin, sanoo neiti ja nyökkää minullekin.

Me lähdemme ajamaan.

Päivä on kolea ja raaka ja minä huomasin heti, ettei peitto suojannut rouvaa kunnollisesti.

Me ajamme tunnin toisensa jälkeen, hevoset jotka tietävät olevansa kotimatkalla juoksevat kehoittamatta, ja kun minulla ei ole rasoja, kangistuvat käteni ohjaksia pidellessä. Erään vähässä matkassa tiestä olevan tuvan kohdalla koputtaa rouva vaununikkunaan, että on päivällisaika. Hän astuu ulos ja on kylmästä kalpea.

Me menemme tuohon tupaan syömään, sanoi hän. Tulkaa te jälessä, kun ehditte, ja ottakaa kori mukaan.

Sitten hän lähti astelemaan mäkeä ylös.

Kylmän tähden hän kaiketi tahtoo syödä tuossa vieraassa tuvassa, mietin minä; sillä ei suinkaan hän minua pelkää... Minä sidon hevoset ja annan niille ruokaa; kun ilma näyttää vielä kylmenevän, heitän öljykankaat niitten selkään taputan niitä ja menen koreineni ylös tupaan.

Tuvassa on kotona vanha vaimo, hän sanoo että olkaa hyvä, tulkaa vain sisään! ja kiehuttaa edelleen kahvipannuansa. Rouva ottaa tavarat korista ulos ja sanoo minuun katsomatta: Minun kai pitää antaa teille tänäänkin? Tuhat kiitosta vain.

Me syömme äänettöminä. Minä istun pienellä penkillä oven suussa, lautaseni penkillä vieressäni; rouva istuu pöydän ääressä ja katselee melkein koko ajan ulos ikkunasta eikä saa ollenkaan ruokaa alas. Silloin tällöin hän sanoo jonkun sanan vaimolle, silloin tällöin luo hän lautaselleni silmäyksen eikö se vielä ole tyhjä? Pikku tupanen on kovin ahdas, minusta ikkunaan ei ole enempää kuin kaksi askelta, niin että me kumminkin istumme yksissä.

Kun kahvi tulee, en minä saakaan kuppia sopimaan penkin päähän, istun vain ja pidän sitä kädessäni. Silloin kääntää rouva koko kasvonsa minuun päin ja sanoo silmät alasluotuina: Tässähän on tilaa.

Minä kuulen sydämeni ankaran jyskytyksen, mutisen jotakin:

Kiitos, se käy erinomaisesti... Minä mieluimmin...

Epäilemättä on hän levoton, hän pelkää minua, pelkää minun sanovan jotakin, tekevän jotakin; hän istuu taas kasvot poispäin kääntyneinä, mutta minä näen hänen rintansa aaltoavan raskaasti. Olkaahan rauhassa, mietin minä, ei sanaakaan ole pääsevä kurjasta suustani!

Minun pitäisi viedä tyhjä lautanen ja kuppi takaisin pöydälle, mutta pelkään säikyttäväni häntä, jos astun sinnepäin. Minä kalistan hiukan kuppiani, jotta hän huomaisi, vien tavarat ja kiitän.

Hän yrittää äidilliseen tapaansa:

Ettekö tahdo enempää? Minä en käsitä...

En, tuhat kiitosta... Panenko tavarat koriin takaisin? Mutta minä en ehkä osaa.

Tulin katsoneeksi käsiäni, lämpöisessä tuvassa ne olivat hirveästi paisuneet, käyneet muodottomiksi ja kömpelöiksi, minä tuskin voinkaan siirtää mitään koriin. Hän lienee huomannut mitä ajattelin, katsoi ensin käsiäni, sitten lattiaan ja sanoi suun vetäytyessä nauruun:

Eikö teillä ole vanttuita?

Ei, en minä tarvitse niitä.

Minä menin takaisin paikalleni ja odotin, että hän asettaisi tavarat takaisin koriin niin, että voisin ottaa sen mukaani. Äkkiä hän taas kääntyy minuun päin ja kysyy, katse yhä kiinni lattiassa:

Mistä te olette?

Norrlannista.

Hiljaisuus.

Minä uskalsin vuorostani kysyä häneltä:

Onko rouva ollut siellä?

Olen lapsuuteni aikana.

Samassa hän katsoi kelloansa aivan kuin katkaistakseen enemmät kysymykseni ja samalla muistuttaakseen minua ajasta.

Minä nousin heti ja menin hevosten luo.

Oli jo hiukan pimennyt, taivas tummeni ja alkoi pudota märkää lumiräntää. Minä otin kaikessa hiljaisuudessa ajo-istuimelta peitteeni ja pistin sen vaunujen etuistuimen alle, sen tehtyäni juotin hevoset ja valjastin ne. Vähän ajan kuluttua tuli rouva mäkeä alas, minä menin häntä vastaan koria noutamaan.

Minne te menette?

Koria hakemaan.

Kiitos, ei tarvitse. Ei siellä ole mitään mukaan otettavaa.

Me menimme vaunujen luo, hän astui sisään ja minä aijoin hiukan auttaa häntä käärimällä peitteitä. Sitten löysin etuistuimen alta uuden peitteen ja piilotin tarkoin reunat, ettei hän sitä tuntisi.

Mikä onni! sanoi rouva. Missä se oli? Täällä.

Minä olisin kyllä saanut useampiakin peitteitä pappilasta, mutta nuo ihmisparathan eivät olisi koskaan saaneet niitä takaisin... Kiitos, minä saan hyvin itse... Ei kiitos, minä saan itse... Laittakaa itsenne valmiiksi.

Minä suljin vaununoven ja nousin ylös.

Jos hän nyt taas koputtaa vaununikkunaan, niin se on peitteestä ja silloin minä en pysäytä, ajattelin.

Tunti toisensa jälkeen kuluu, tulee nokipimeä, sataa ja pyryää aina yhä ankarammin, tie käy yhä pehmeämmäksi. Silloin tällöin minä hyppään istuimelta alas ja juoksen vaunujen vierellä saadakseni lämmintä, vaatteeni valuvat vettä.

Me lähestymme kotia.

Kunpa nyt vain ei olisi liiaksi valoa, niin että hän tuntee peitteen, mietin minä.

Paha kyllä oli aivan valoisa, rouvaa oli odotettu.

Hädissäni minä pysäytin hevoset kappaleen matkaa rappusista ja avasin vaunun oven.

Miksi --? Ei, mitä se merkitsee?

Minä ajattelin että olisitte niin hyvä ja astuisitte alas tästä. Maa on niin pehmeää... Pyörät...

Hän kai luuli minun houkuttelevan häntä ulos jotain tehdäkseni, Jumala sen tiennee, hän sanoi:

Herra varjelkoon, ajakaa!

Hevoset nykäisivät ja pysähtyivät pahimpaan valoon.

Emma tuli ulos ja otti rouvan vastaan. Rouva jätti hänelle peitteet, jotka hän vaunuissa istuessaan edeltäkäsin oli käärinyt kokoon.

Kiitos kyydistä! sanoi hän minulle. Siunatkoon kuinka olette märkä!

25.

Perillä odotti minua omituinen uutinen: Falkenberg oli ruvennut kapteenin rengiksi.

Tämä tapaus särki sopimuksemme ja jätti minut yksin. Minä en voinut ymmärtää koko juttua. Mutta voisinhan sitä huomenna miettiä.

Kello siirtyy kahteen yöllä ja minä makaan yhä valveilla väristen ja miettien. Koko tänä aikana en mitenkään pääse lämpöiseksi, sitten vihdoin vilu kääntyy kuumuudeksi, makaan täydessä kuumeessa... Kuinka pelokas hän olikaan eilen, ei uskaltanut syödä kanssani maantiellä eikä avannut minulle silmiään koko matkalla... Kun minä selvänä hetkenä käsitän voivani herättää Falkenbergin levottomuudellani ja ehkä puhua houreissa, puren hampaani yhteen ja hyppään ylös. Vedän märät vaatteet jälleen ylleni, kompuroin rappuja alas ja lähden juoksemaan yli peltojen. Hetken kuluttua alkavat vaatteeni minua lämmittää, minä suuntaudun metsään päin työpaikallemme hien ja sateen valuessa pitkin kasvojani. Kunpa vain nyt löytäisin sahan ja saisin huitoa kuumeen pois ruumiistani; se on vanha koeteltu parannuskeinoni. Minä en löydä sahaa, mutta löydän kirveeni sieltä minne sen olin piilottanut lauvantai-iltana, ja alan hakata. On niin pimeä että näen tuskin mitään; mutta minä tunnustelen hakkausta käsin silloin tällöin ja kaadan useita puita. Hiki valuu ruumiistani.

Kun olen kyllin uupunut, piilotan kirveen entiseen paikkaansa; päivä alkaa valjeta, minä juoksen kotiin.

Missä sinä olet ollut? kysyy Falkenberg.

Minä en tahdo hänen saavan tietää eilisestä vilustumisestani, hän ehkä siitä juttelisi kyökissä, mutisen sen vuoksi jotain etten oikein tiedä missä olen ollut.

Sinä olet kaiketi ollut Rönnaugin luona, sanoo hän.

Minä vastaan että niin, minä olen ollut Rönnaugin luona, koska hän sen arvasi.

Ei suinkaan se mikään vaikea arvattava ollut, sanoo hän. Minä puolestani en enää koskaan käy tyttöjen luona.

Sinä siis saat Emman?

Niin, siltä se näyttää. Oli oikein kiusallista ettet sinäkin voinut jäädä tänne. Olisit ehkä saanut jonkun toisista.

Hän kehittelee tätä edelleen, että minä ehkä olisin saanut toisista piioista kenen olisin mielinyt, mutta että kapteeni ei voinut enää minua käyttää. Minun ei tarvinnut enää huomennakaan metsään... Minä kuulen Falkenbergin sanat kaukaa, yli unen meren, joka lähestyy minua.

Aamulla on kuume tiessään, olen hiukan väsynyt, mutta laittaudun kuitenkin lähtemään metsään.

Ei sinun tarvitse enää ottaa metsä vaatteita yllesi, sanoo Falkenberg. Minähän puhuin siitä sinulle.

Jaa, tosiaankin! Mutta minä otan sittenkin metsävaatteet ylleni, toiset ovat kovin märät. Falkenberg on hiukan hämillään sentähden että on minusta eronnut; mutta hän puolustaa itseään sillä, että hän luuli minun ruvenneen pappilaan.

Sinä et siis lähde mukaan tunturille? kysyin minä.

Hm. Ei, enpä kyllä taida lähteä. Ei, sinä itsekin ymmärrät että olen väsynyt maailmalla haljuilemaan. Enkä minä tämän parempaa löydä.

Minä olen olevinani ikäänkuin en siitä sen enempää välittäisi, yht'äkkiä herättää mielenkiintoani Pekka; hänen, mies paran laita pahin on, joutuu pois ja kodittomaksi.

Kodittomaksi, sanot! vastaa Falkenberg. Kun hän on maannut täällä tyystin ne viikot, jotka hän lain mukaan saa sairastaa, niin hän lähtee kotiinsa takaisin. Hän on talon poika.

Sitten Falkenberg suorin sanoin selittää tuntevansa itsensä vain puoleksi ihmiseksi sitten kun meidän pitää erota. Ellei Emmaa olisi, olisi hän kapteenin pettänyt.

Kas tässä, sanoi hän, saat nämä.

Mitä se on?

Todistukset. Minä en voi niitä nyt käyttää, mutta sinut ne voivat pelastaa pulasta. Jos sattuisit joskus pianoa virittämään.

Hän ojentaa minulle sekä paperit että viritysavaimen.

Mutta kun minulla ei ole Falkenbergin hyvää korvaa, eivät nämä tavarat minua hyödytä, ja minä sanon että voin helpommin virittää talon kuin pianoa.

Silloin kajahuttaa Falkenberg naurun ja tuntee mielensä keventyneen, kun minä olen noin leikkisä loppuun asti...

Falkenberg on mennyt. Minulla on nyt aikaa laiskoitella ja minä paneudunkin vaatteet yllä sänkyyn, lepäilen ja ajattelen. No, työmmehän oli lopussa, me olisimme joka tapauksessa lähteneet, en minä voinut toivoa saavani täällä olla aina ja ijäisesti. Ainoa mikä oli kaikkien laskujemme ulkopuolella oli se että Falkenberg jäi. Olisinpa minä saanut hänen paikkansa, niin olisin tehnyt työtä kahden edestä! Enkö voisi lahjoa Falkenbergiä väistymään? Kun kaikki julki puhutaan, enkö ollut mielestäni huomannut kapteenissa jonkunmoista harmiakin sen johdosta, että tuo työmies liikkui talossa hänen omalla nimellään? Minä olin kai sitten erehtynyt.

Minä mietin yhä. Olinhan minä toki, mikäli itse ymmärsin, ollut hyvä työmies enkä ollut koskaan varastanut hetkeäkään kapteenin ajasta keksintöni valmisteluun...

Minä nukahdan taas ja herään siihen, että portaissa astutaan. Ennenkuin pääsin kunnolla sängystä, oli kapteeni ovella.

Ei, maatkaa vain, sanoi hän ystävällisesti ja aikoi kääntyä takaisin. No, kun nyt kerran olen teidät herättänyt, niin voisimme ehkä tehdä laskut.

Kiitos vain. Kuten kapteeni tahtoo.

Kuulkaapas, sekä toverinne että minä arvelimme että te rupeaisitte pappilaan, ja siinä tapauksessa... Nyt ovat hyvät ilmatkin lopussa, niin ettei metsässäkään sovi enää tehdä työtä; muuten ei siellä ole enää puitakaan. Mitä minun piti sanoa: minä olen sopinut toverinne kanssa, en tiedä...?

Minä tyydyn tietysti samaan palkkaan.

Toverinne ja minä sovimme siitä, että te saisitte hiukan enemmän päivältä.

Siitä ei Falkenberg ollut minulle hiiskahtanut, sen kapteeni varmaankin itse keksisi.

Minä olen sopinut hänen kanssaan, että ja'amme tasan.

Mutta tehän olitte johtaja. Luonnollisesti pitää teidän saada viisikymmentä äyriä enemmän.

Kun näin ettei kiellostani välitetty, annoin hänen laskea kuten itse tahtoi ja otin rahat vastaan. Minä huomautin saavani enemmän rahaa kuin olin odottanut.

Kapteeni vastasi:

Sepä hauskaa. Ja minä annan mielelläni teille tämän todistuksen hyvin suoritetusta työstä.

Hän ojensi minulle paperin.

Hän oli rehellinen ja suora mies. Kun hän ei puhunut vesijohdon teosta ensi kevääksi, niin oli hänellä kaiketi syynsä siihen ja minä varoin häntä vaivaamasta.

Hän kysyi:

Te matkustatte siis rautatietyöhön?

Ei, en minä tiedä varmaan.

No niin, kiitos yhdessäolosta.

Hän meni ovelle päin.

Minä kurjakontti en voinut enää pidättyä, vaan kysyin:

Kapteenille ei taida tulla mitään työtä myöhemmin, kevääksi, minua varten?

En tiedä, saamme nähdä. Minä... Se riippuu eri seikoista. Jos tälle kulmalle tulette niin... Mitä te aijotte tehdä koneellanne?

Jos uskallan pyytää, että se saa jäädä tänne --

Tietysti.

Kapteenin mentyä minä istuin sängylle. No, nyt se oli lopussa; niinpä niin, Jumala olkoon meidän kaikkien kanssamme! -- Kello on yhdeksän, hän on valveilla, hän kävelee tuossa rakennuksessa, jonka täältä ikkunasta näen. Koetanpa päästä tieheni.

Löydän säkkini ja täytän sen, kiskon märän takkini puseron päälle ja olen valmis. Mutta sitten minä jälleen istun.

Emma tulee ja sanoo:

Ole hyvä ja käy syömään!

Kauhukseni näen peitteeni hänen käsivarrellaan.

Ja sitten käski rouva kysyä eikö tämä ole teidän peitteenne?

Minun? Ei. Minun omani on täällä säkissä.

Emma lähtee pois peitteineen.