Part 4

Siihen en minä vastannut mitään, olin viekas ja pidin parempana kärsiä. Eikö kaikkien keksijäin osa ollut kärsiä tunnustuksen puutetta? Odotahan, minun aikani ei ole vielä tullut. Joskus olin haljeta halusta ilmaista itseni piioille, että oikeastaan olinkin parempain vanhempain lapsia, mutta että rakkaus oli eksyttänyt minut harhapoluille; nyt etsin lohdutusta pullosta. Niinpä niin, ihminen päättää ja Jumala säätää... Tämä saattaisi sitten myöhemmin tulla rouvan korviin.

Minä luulen, että alan tulla väentupaan iltaisin minäkin, sanoi Falkenberg.

Ja minä käsitin hyvin, miksi Falkenberg nyt halusi väentupaan: häntä ei enää pyydetty laulamaan yhtä usein kuin ennen, mikä sitten lie syynä ollut.

18.

Kapteeni oli tullut.

Eräänä päivänä tuli luoksemme metsään pitkä mies, jolla oli kokoparta. Hän sanoi:

Minä olen kapteeni Falkenberg. Mitenkäs työ sujuu, pojat?

Me tervehdimme kunnioittaen ja vastasimme, että kiitos, kyllä se hyvin luistaa.

Puhelimme hetkisen siitä, mitä olimme kaataneet ja mitä oli jäljellä; kapteeni kiitti meitä siitä, että kannot olivat lyhyitä ja siistiä. Sitten hän laski mitä olimme tehneet päivän osalle ja sanoi, että se oli tavallinen määrä.

Kapteeni unohtaa vetää pois sunnuntait, sanoin minä.

Siinä olet oikeassa, vastasi hän. Sitten siitä tulee tavallista enemmän. Onko mitään särkynyt? Kestääkö saha?

Kestää.

Ei kumpikaan ole loukkaantunut?

Ei.

Hiljaisuus.

Teidän kai ei oikeastaan tulisi saada ruokaa minulta, mutta kun olette sen pitäneet parempana, niin saadaan se ottaa huomioon tilissä.

Me kyllä tyydymme kapteenin päätöksiin.

Sen me teemme, sanoi Falkenbergkin.

Kapteeni kulki pikimältään metsän läpi ja tuli takaisin.

Te ette voisi saada suotuisampaa säätä, sanoi hän. Ei ole yhtään lunta poisluotavana.

Ei, ei ole lunta. Mutta pakkasta me voimme toivoa hiukan enemmän.

Miksi niin? Tuleeko liian lämmin?

Kylläpä sitäkin. Mutta erittäin siksi, että saha luistaa paremmin pakkasen puremassa puussa.

Oletteko vanhastaan tähän työhön tottuneet?

Olemme.

Tekö laulatte?

En, paha kyllä. Se on hän.

Vai te olette laulaja? Mehän olemme kaimatkin?

Kyllähän tavallaan, vastasi Falkenberg hiukan hämillään. Minun nimeni on Lars Falkenberg, kuten, todistuksistani näkyy.

Mistä te olette?

Tröndelagenista.

Kapteeni lähti kotiin. Hän oli ystävällinen, puhui lyhyeen ja varmasti, ei hymyillyt eikä laskenut leikkiä. Hänellä oli hyvät, hiukan tavalliset kasvot.

Tästä lähtien lauloi Falkenberg vain väentuvassa tai ulkona, kyökissä laulaminen loppui kokonaan kapteenin takia. Falkenberg oli murheissaan ja puhui synkkiä sanoja, esimerkiksi että hyi perhana kuinka koko elämä on vaivaloista ja että yhtä hyvin voisi jonakin päivänä hirttää itsensä. Mutta hänen epätoivonsa ei kestänyt kauan. Eräänä sunnuntaina hän lähti takaisin niihin kahteen taloon, joissa hän oli virittänyt pianoja, ja pyysi todistuksia.

Palattuaan hän näytti minulle paperinsa ja sanoi:

Jossakin pulassa niitä voi käyttää elämänsä ylläpitämiseksi.

Sinä et siis hirtäkään itseäsi?

Suurempi syy sinulla olisi se tehdä kuin minulla, vastasi Falkenberg.

Mutta minäkään en enää ollut niin alakuloinen. Saatuaan koneestani vihiä kapteeni halusi heti kuulla siitä enemmän. Katsoessaan piirustuksiani hän ensi silmäyksellä älysi, että ne olivat liian epätäydelliset, kun olin piirtänyt ne liian pienille lapuille ja olin vielä harpinkin puutteessa; hän lainasi minulle ison piirustuskotelon ja opetti hiukan konstruktsionilaskentoa. Kapteenikin pelkäsi että sahastani tulisi liian hankala. Mutta jatka vaan, sanoi hän, vedä se paperille varman mittakaavan mukaan, niin saadaan nähdä.

Minä älysin pian, että jotakuinkin kunnollisesti tehty malli antaisi täydellisemmän käsityksen laitoksesta, ja kun olin saanut piirustuksen valmiiksi, aloin leikata mallia puusta. Kun ei ollut sorvia käytettävänäni täytyi minun kovertaa molemmat valssit ja useita pyöriä ja ruuveja käsin. Olin niin toimessa, etten sunnuntaina kuullut päivälliskelloa. Kapteeni tuli huutamaan: Päivällinen on pöydässä! Nähdessään mitä minä hommailin hän tarjoutui huomisin ajamaan sepän luo sorvauttamaan kaikki mitä tarvitsin. Antakaa vain mitat minulle, sanoi hän. Tarvitsetteko jotain työkalujakin? Pistosahan, hyvä. Muutamia kairoja. Ruuveja. Hienon taltan. Eikö muuta?

Hän kirjoitti kaikki muistiin. Hän oli verraton työherra.

Mutta illalla, kun syötyäni kuljin pihan yli väentupaan, huusi rouva minua. Hän seisoi pihalla kyökinikkunain varjossa, mutta astui nyt aivan luo.

Mieheni on huomannut että -- niin että te käytte liian ohuissa vaatteissa, hän sanoi. En tiedä onko -- ottakaa tuo!

Hän pudotti käsiini kokonaisen puvun.

Minä kiitin, sopersin ja änkytin. Minä voisin itse pian ostaa puvun itselleni, ei sen kiire ole, en minä tarvitse --

Kyllähän minä tiedän että te itse voitte ostaa, mutta... Toverillanne on niin hyvät vaatteet, ja te... Ottakaa ne vain.

Hän riensi heti sisään, aivan kuin nuori tyttö, joka pelkää että hänet tavataan liian hyväätekevänä. Minun täytyi huutaa viimeinen kiitokseni hänen jälkeensä.

Kun kapteeni seuraavana iltana saapui valsseineni ja pyörineni, käytin minä tilaisuutta kiittääkseni häntä vaatteista.

Jaha, no niin, vastasi hän. Se oli vaimoni, joka luuli... Sopivatko ne teille?

Kyllä ne sopivat.

Sepä hyvä. Niin se oli vaimoni joka... No, tässä nyt ovat pyörät. Ja tässä työkalut. Hyvää yötä.

He olivat varmaan molemmat yhtä halukkaat hyvään työhön. Ja tehtyään syyttivät toisiaan. Taisipa siis tämä olla se avioliitto, josta uneksijat ovat unelmoineet täällä maan päällä...

19.

Metsä on käynyt paljaaksi ja linnunlaulu mykistynyt, varikset vain viiden tienoissa rääkyvät ilmoille huutonsa ja leviävät pitkin peltoja. Me näemme niitä, Falkenberg ja minä, mennessämme metsään, poikanen joka ei vielä ole oppinut pelkäämään maailmaa hypähtelee jalkaimme edessä polulla.

Sitten kohtaamme me sirkun, metsävarpusen. Se on jo käväissyt metsässä ja palaa nyt takaisin ihmisten luo, joitten joukossa se mielellään on ja jotka se tahtoo oppia tuntemaan joka puolelta. Pieni soma sirkku! Oikeastaan se kai on muuttolintu, mutta sen vanhemmat ovat sille opettaneet että käy päinsä viettää talvi Pohjolassakin; nyt se tahtoi opettaa lapsilleen, että talvea sopii olla vain Pohjolassa. Mutta muuttajaverta siinä vielä on, se pysyy vaeltajana. Jonakin päivänä se kokoo kaikki omaisensa ja kulkee monen seurakunnan läpi aivan toisten ihmisten luo, joihin se myöskin haluaa tutustua -- silloin on haapalehto sirkuista tyhjä. Ja saattaa kulua kokonainen viikko, ennenkuin uusi parvi tätä lentävää elämää taas pysähtyy haapalehtoon... Jumalani, kuinka monasti olenkaan käynyt ja katsellut sirkkua ja ollut siitä huvitettu!

Falkenberg sanoo eräänä päivänä, että hän on kohentunut entiselleen. Hän aikoo koota tänä talvena jonkun sata kruunua hirrenhakkuulla ja pianonvirityksellä ja lepyttää Emman. Minunkin pitäisi herjetä huokailemasta ensimäisen luokan naishenkilöitä ja palata vertaisteni pariin, sanoi hän.

Hän oli oikeassa.

Lauvantai-iltana lopetimme hiukan tavallista aikaisemmin päästäksemme kauppiaassa käymään. Me tarvitsimme paitoja, tupakkaa ja viiniä.

Seisoessani puodissa havaitsin pienen kuorilla koristellun ompelulippaan, sellaisen joita merimiehet entisaikaan ostivat satamakaupungeista ja toivat kotiin morsiamilleen; nyt valmistavat saksalaiset niitä tuhansittain. Minä ostin lippaan valmistaakseni yhdestä kuoresta kynnen piippuuni. Mitä sinä lippaalla teet? kysyi Falkenberg. Emmako sen saa? Hänen mustasukkaisuutensa heräsi ja hän osti, jottei joutuisi häviölle, silkkiesiliinan Emmalle.

Kotimatkalla me aloimme juoda viiniä ja jaaritella. Falkenberg oli yhä mustasukkainen. Silloin minä valitsin sen kuoren, jonka tarvitsin, mursin sen irti ja annoin lippaan hänelle. Me olimme jälleen ystäviä.

Alkoi pimetä eikä ollut kuutamoa. Yht'äkkiä kuulemme soittoa jostakin tuvasta mäeltä, me älysimme että tuvassa oli tanssit, valo välkkyi ja sammui kuin majakassa. Nyt mennään sinne, sanoi Falkenberg.

Me olimme hyvällä hatulla.

Kun tulimme tuvalle, tapasimme muutamia nuoria poikia ja tyttöjä, jotka seisoivat pihalla vilvoittelemassa; Emmakin oli siellä.

Kas vain, onko täällä Emmakin! huusi Falkenberg hyväntuulisena; hän ei ollut ensinkään nurja siitä että Emma oli tänne lähtenyt ilman häntä. Emma, tule tänne, minulla on sinulle jotakin.

Hän luuli hyvän sanan riittävän; mutta Emma pyörähti ja meni sisään. Kun Falkenberg aikoi hänen perässään, suljettiin häneltä tie ja annettiin hänen ymmärtää, ettei hänellä ollut siellä mitään tekemistä.

Mutta Emmahan on siellä. Pyytäkää häntä ulos.

Ei hän tule ulos. Emma on Markus-suutarin kanssa.

Falkenberg seisoi lyötynä. Niin kauan oli hän nyt ollut kylmä Emmaa kohtaan, että Emma oli hänet hyljännyt. Kun hän yhä näytti pilvistä pudonneelta, alkoivat jotkut tytöt pilkata häntä: eikö hän ole saanut voista maksua ja noinko köyhäksi se hänen raukan teki!

Falkenberg asetti kaikkein nähden pullon suullensa ja joi, sitten hän kuivasi sen kädellään ja antoi vierusmiehelleen. Syntyi parempi mieliala meitä kohtaan, me olimme kelpo miehiä, meillä oli pulloja taskuissa ja me annoimme niitten kiertää; lisäksi olimme me vieraita ja toimme mukanamme hiukan vaihtelua. Ja Falkenberg sanoi monta mukavaa asiaa suutari Markuksesta, jota hän itsepintaisesti kutsui Luukkaaksi.

Sisällä jatkui tanssi, mutta yksikään tyttö ei lähtenyt joukostamme. Minä varron, että Emmankin tekee mieli takaisin meidän luo, sanoi Falkenberg kerskaten. Heleena ja Rönnaug ja Saara siinä seisoivat; kun he olivat juoneet pullosta, kiittivät he kauniisti kädestä pitäen, niinkuin tapa oli; mutta oli siellä taas toisia, jotka olivat hienostuneet ja sanoivat vain: kiitos ryypystä! Heleenasta tuli Falkenbergin tyttö, Falkenberg otti häntä vyötäisiltä ja selitti, että hänellä oli niinkuin halu häneen. Kun he vetäytyivät yhä kauemmaksi meistä muista, ei kukaan heitä siltä huutanut; me muutimme pareiksi kaikki tyyni ja kuljimme kukin tietämme metsään. Minä olin saanut Saaran.

Kun me palasimme metsästä, seisoi Rönnaug vielä ulkona vilvoittelemassa. Onpas siinä tyttöä, oliko hän seisonut täällä koko ajan! Minä tartuin hänen käteensä ja juttelin hänelle hiukan, hän vain hymyili kaikkeen mitä minä sanoin, eikä vastannut. Kun me aloimme mennä metsään päin kuulimme Saaran huutavan jälkeemme pimeään: Rönnaug, tule, mennään jo kotiin! Mutta Rönnaug ei vastannut, hän oli niin vähäpuheinen. Maitoihoinen hän oli ja iso ja hiljainen.

20.

Ensi lumi on pudonnut, se sulaa heti, mutta ei taida talvi olla kaukana. Meidän metsätyömmekin kapteenin luona on loppumassa, lienee vain parin viikon aika jäljellä. Mitä sitten aljetaan? Tunturilla oli rautatietyötä ja oli ehkä hirrenhakkuutakin yhdessä ja toisessa talossa, johon satuttaisiin. Falkenberg puolsi rautatietyötä.

Mutta minun koneeni ei valmistuisi niin lyhyessä ajassa. Kummallakin meillä oli hommamme, paitsi konetta oli minulla tuon kynnen pano piippuun ja illan hetket tahtoivat käydä minulle liian lyhyiksi. Falkenbergillä taas oli Emma lepytettävänä. Kuinka se oli epävarmaa ja edistyi hitaasti! Emma oli seurustellut suutari Markuksen kanssa, no niin; mutta Falkenberg puolestaan oli eräänä tunnelmarikkaana hetkenä lahjoittanut piika Heleenalle silkkiesiliinan ja kuorilla koristellun lippaan.

Falkenberg oli pulassa ja sanoi:

Ei täällä ole muuta kuin vihaa ja haukkumisia ja joutavuutta joka taholla.

Niinkö luulet?

Niin, sitä laatua olen minäkin, jos tietää tahdot. Minä en saa häntä mukaan tunturille.

Sitten on kai Markus-suutari häntä pidättämässä?

Falkenberg vaikenee synkkänä.

En minä saanut laulamistakaan jatkaa, sanoo hän hetken kuluttua.

Me jouduimme puhumaan kapteenista ja rouvasta. Falkenbergillä oli pahoja aavistuksia, heidän välinsä ei ole oikea.

Senkin juorukello! Minä sanon:

Anteeksi, tuommoisesta sinä et ymmärrä yhtään mitään.

Vai niin? vastasi hän kiivaasti. Ja hän kiivastui yhä enemmän ja sanoi: oletko sinä ehkä nähnyt heidän juoksevan toistensa jälessä joka askeleella ja olevan itse lempeitä keskenänsä? Minä en ole kertaakaan kuullut heidän sanovan sanaakaan toisillensa.

Mikä pässinpää, renttu!

Minä en käsitä kuinka sinä sahaat tänäpäivänä, ivailen minä. Katsos, millaisen jäljen sinä jätät.

_Minä_ jätän? Kaksi kai meitä tässä on?

No niin, sitten on metsä liian kostea. Käydäänpä taas kiinni kirveisiin.

Me hakkasimme pitkän ajan yksiksemme ynseinä ja kiivaina kumpainenkin. Mitä hän olikaan uskaltanut heistä valehdella -- etteivät he koskaan sanoneet sanaakaan toisilleen. Mutta Jumala paratkoon, hänhän oli oikeassa! Falkenbergillä oli vainu, hän ymmärsi ihmisiä.

Ainakin he puhuvat kauniisti toisistaan meille, sanoin minä.

Falkenberg vain hakkasi.

Minä mietin asiaa enemmän.

Sinä voit olla oikeassa, ettei se ole se avioliitto, josta uneksijat ovat unta nähneet, mutta.

Tämä ei sopinut Falkenbergille, hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan.

Päivällislevolla minä aloitin taas keskustelun.

Sinähän sanoit, että jollei kapteeni olisi hyvä hänelle, niin silloin paukahtaisi?

Niin sanoinkin.

Mutta ei ole paukahtanut?

Olenko minä sanonut, ettei hän ole hyvä rouvalle? kysyi Falkenberg katkeroituneena. Mutta he ovat väsyneet toisiinsa, sitä he ovat. Kun toinen tulee, niin toinen lähtee. Kun kapteeni juttelee jotakin kyökissä, muuttuu rouva aivan kuin kuolleeksi, silmät väsyvät eikä hän kuuntele puhetta.

Me hakkaamme taas pitkän ajan ja mietimme kumpikin omiamme.

Minun täytynee löylyttää hänet, sanoo Falkenberg.

Kenet?

Luukkaan...

Minä valmistin piipun ja lähetin sen Emman mukana kapteenille. Kynnestä tuli oikein luonnollinen ja niillä hyvillä kojeilla, jotka olin saanut, voin minä upottaa sen sormeen ja kiinnittää ilman että nuo pari pientä kuparinaulaa jäivät näkyviin. Minä olin tyytyväinen työhöni.

Illalla meidän syödessämme kapteeni tuli kyökkiin piippuineen ja kiitti minua siitä; hän nimitti minua taiteilijaksi ja mestariksi. Koko kyökki seisoi ja kuunteli tätä ja se tepsi, kun kapteeni sanoi että olen mestari. Luulenpa, että sillä hetkellä olisin saanut Emman.

Yöllä tapahtui, että opin kammoamaan.

Luokseni ullakkoon tuli naisenruumis, ojensi vasenta kättään ja näytti sitä minulle; peukalon kynsi oli poissa. Minä pudistin päätäni, että kyllä minulla oli joskus ollut kynsi, mutta että olin heittänyt sen pois ja käyttänyt simpunkuorta sen sijaan. Haamu kumminkin yhä seisoi ja minä makasin pelosta täristen. Sitten minä sain sanotuksi, ettei minulla paha kyllä ollut siihen enää mitään neuvoa, hän sai mennä tiehensä Jumalan nimeen. Ja isä meidän, joka olet taivaissa... Haamu tuli suoraan minua kohti, minä ojensin molemmat nyrkkini ja kiljahdin jääkylmän kiljahduksen samalla painaen Falkenbergin seinää vasten.

Mikä on? huusi Falkenberg. Jeesuksen nimeen --!

Minä heräsin hiestä märkänä ja avasin silmäni, minä makasin avoimin silmin ja näin haamun hyvin hitaasti katoovan huoneen pimeyteen.

Se on ruumis, ähkyin minä. Hän tahtoo kynttänsä takaisin.

Falkenberg nousi ihan istualleen sängyssä, aivan valveilla hänkin.

Minä näin hänet! sanoi hän.

Sinäkinkö? Näitkö sormen? Uh!

Minä en mistään hinnasta haluaisi olla sinun housuissasi.

Anna minun maata seinällä! minä pyysin.

Missäs minä sitten makaan?

Ei sinun ole vaaraa, sinä voit huoletta maata tässä äärellä.

Jotta se voi tulla ja temmata minut ensin? Ei kiitos.

Tämän sanottuaan laskeutui Falkenberg takaisin makuulle ja veti peiton silmilleen.

Minä ajattelin hiukan mennä makaamaan alas Pekan luo; hän oli paranemassa eikä kaiketi tartuttaisi tautiansa minuun. Mutta minä en uskaltanut mennä rappusia alas.

Minulla oli huono yö.

Aamulla minä etsin kynttä kaikkialta ja löysinkin sen lattialta sahajauhon ja höylänlastujen seasta. Minä hautasin sen metsään mennessämme.

Riippuu siitä, eikö sinun pidä viedä kynsi sinne mistä olet sen ottanut, sanoi Falkenberg.

Sinne on niin monta peninkulmaa, se on aika matka...

On kysymys, eikö sinua vaadita se tekemään. Ehkei hän halua pitää sormea siellä, kynttä täällä.

Mutta minä olin tullut taas rohkeaksi, päivänvalo teki minusta uskalikon, minä nauroin Falkenbergin taikauskoa ja sanoin, että tiede oli hyljännyt hänen kantansa.

21.

Eräänä iltana tuli taloon vieraita, ja kun Pekka yhä oli kipeä ja toinen renki vain poikanen, menin minä ottamaan vastaan hevosia. Vaunuista astui naisihminen. Kapteenin väki on kai kotona? kysyi hän. Vaunujen kolistessa ilmestyi ikkunoihin kasvoja, lamppuja sytytettiin eteisessä ja huoneissa, rouva tuli ulos ja huusi: _Oletko_ se sinä, Elisabeth? Kuinka minä olen sinua odottanut. Tervetuloa.

Se oli neiti Elisabeth pappilasta.

Onko _hän_ täällä? kysyi hän hämmästyneenä.

Kuka?

Hän tarkoitti minua. Hän oli tuntenut minut...

Molemmat nuoret naiset tulivat seuraavana päivänä luoksemme metsään. Minä pelkäsin aluksi, että huhu eräästä ratsastuksesta vieraanpojan hevosilla olisi kulkenut pappilaan, mutta rauhoituin, kun en siitä mitään kuullut.

Vesijohto on hyvässä kunnossa, sanoi neiti Elisabeth.

Se oli hauskaa.

Vesijohto? kysyy rouva.

Hän on asettanut meille vesijohdon. Kyökkiin ja toiseen kerrokseen. Me väännämme vain hanaa. Sellainen sinunkin pitäisi saada.

Vai niin. Voisiko sen laittaa meillekin?

Minä vastasin että kyllä, se voitaisiin kyllä tehdä.

Miksi ette ole puhunut siitä miehelleni?

Minä olen siitä maininnut. Hän tahtoi neuvotella rouvan kanssa.

Kiusallinen vaitiolo. Ei edes tuollaisesta asiasta, joka niin läheisesti koski rouvaa, ollut kapteeni hänelle puhunut.

Sanoin jotakin sanoakseni yhteen mittaan:

Joka tapauksessa on liian myöhäistä enää tänä vuonna. Talvi meidät ennättäisi, ennenkuin olisimme valmiit. Mutta keväällä kyllä.

Rouva ikäänkuin palasi jostakin kaukaa.

Nyt minä muuten muistan hänen siitä kerran puhuneen, sanoi hän. Että me neuvottelimme. Mutta että oli liian myöhäistä... Elisabeth, eikö ole aika hauskaa katsella tuollaista hirrenhakkuuta?

Me käytimme joskus köyttä ohjataksemme kaatuvaa puuta, Falkenberg oli nyt kiinnittänyt tämän köyden korkealle puuhun, joka seisoi ja huojui.

Miksi te noin teette?

Ohjataksemme puun oikeaan suuntaan... aloin minä selittää.

Mutta rouva ei enää halunnut kuulla minun puhuvan, hän toisti kysymyksensä suoraan Falkenbergille ja sanoi:

Eivätkö muuten kaikki suunnat ole oikeita?

Silloin täytyi Falkenbergin vastata:

Ei, kyllä meidän pitää sitä ohjata.

Ettei se murra liian paljon nuorta metsää siitä mihin se kaatuu.

Kuulitko, sanoi rouva ystävättärelleen, kuulitko sinä millainen ääni hänellä on. Hän se juuri laulaa.

Kuinka minä murehdin, että olin lörpöttänyt niin paljon huomaamatta hänen toivomustansa! Minä tahdoin näyttää hänelle, että ymmärsin huomautuksen. Muuten se olikin neiti Elisabeth eikä kukaan muu, johon olin rakastunut, hän ei ollut oikukas ja oli yhtä kaunis kuin tuo toinenkin, jopa tuhatta vertaa kauniimpi. Minä aioin ruveta rengiksi hänen isälleen... Minä aloin nyt säännöllisesti joka kerta, kun rouva minua puhutteli katsoa ensin Falkenbergiin ja sitten häneen ja viivyttää vastaustani, aivan kuin olisin pelännyt ettei ole minun vuoroni. Minä luulen, että häneen alkoi hiukan koskea, kun noin käyttäydyin, ja vihdoin hän sanoi arasti hymyillen: Niin, teiltä minä kysyin.

Tuo hymy ja nuo sanat... Sydämeni läpi virtasi ilo, minä aloin hakata voimaini takaa ja tein tuimia leikkauksia. Työ luisti kuin leikki. Kuulin vain aika ajoin mistä oli puhe.

Minä laulan heille tänä iltana, sanoi Falkenberg, kun olimme jääneet yksin.

Ilta tuli.

Minä seisoin pihalla ja puhelin hetkisen kapteenin kanssa. Meillä oli kolmen neljän päivän työ jäljellä metsässä.

Minne te sitten lähdette?

Rautatietöihin.

Minä ehkä voin käyttää teitä täällä, sanoi kapteeni. Minä aion laittaa uuden tien alas viertotielle, vanha on liian jyrkkä. Tulkaahan, minä näytän teille.

Hän vei minut päärakennuksen eteläpuolelle ja alkoi viitata, vaikka oli jo jokseenkin pimeä.

Ja kun tie on valmis ja yhtä ja toista, niin lienee kevät, sanoi hän. Sitten on vesijohto. Pekkahan on muuten kipeä; ei se suju tällä tavalla, minulla täytyy olla talonmiehen apua.

Äkkiä kuulemme me Falkenbergin laulavan. Salissa oli sytytetty lamppu, Falkenberg oli sisällä ja häntä säestettiin pianolla. Sointuaallot tuosta tavattomasta äänestä vierivät korvaamme, ne saivat minut vasten tahtoani värisemään.

Kapteeni säpsähti ja katsahti ikkunoihin.

Mutta -- sanoi hän yhtäkkiä, lienee parasta antaa tien teonkin jäädä kevääseen. Kuinka kauan sanoittekaan vielä viipyvänne metsässä?

Kolme neljä päivää.

Hyvä, sanotaan sitten ne kolme neljä päivää ja lopetetaan tälle vuodelle.

Se oli ihmeen pikainen päätös! mietin minä.

Minä sanoin:

Ei ole mitään syytä rakentaa tietä talvella, joistakin syistä on parempi toisin. Pitää särkeä kiviä, ajaa mulkkeroita --

Niin sen minä kyllä tiedän, mutta... Ei minun pitää sisään kuulemaan laulua.

Kapteeni meni sisään.

Minä ajattelin: Sen hän nyt varmasti teki kohteliaisuudesta, hän tahtoi olla mukana Falkenbergin saliin tuomisessa. Mutta todellisuudessa hän olisi mieluummin jutellut minun kanssani.

Kuinka olinkaan itserakas ja kuinka pahasti minä erehdyin!

22.

Sahani isommat osat olivat valmiit, minä voin panna sen kokoon ja koetella sitä. Aitan portaitten luona oli tuulenkaataman haavan kanto, minä kiinnitin koneeni siihen ja tulin heti vakuutetuksi siitä, että saha leikkasi. No jaa, hiljaa te pikkuiset, tehtävä on ratkaistu! Teräksi olin minä ostanut ison pistosahan, jonka koko hamaran varustin hampailla; nämä hampaat tarttuivat sahattaissa pieneen hammasrattaaseen, joka oli laitettu kitkan vuoksi ja jota kuljetti painevieteri. Itse vieterin minä olin alkuaan tehnyt leveästä Emmalta saamastani liivinluusta, mutta koeteltaessa se osoittautui liian hervakaksi ja silloin minä valmistin uuden jousen vain kuusi millimetriä leveästä sahanterästä, josta olin laskenut pois hampaat. Mutta tämä uusi vieteri taas näytti jännittävän liikaa. Minun täytyi silloin selviytyä miten parhain taisin vetämällä vieterin vain puolitiehen ja kun se oli lauennut peräti vetämällä se uudelleen.

Minä en paha kyllä osannut yhtään teoriaa, minun täytyi melkein koko ajan edistyä koettelemalla ja se viivytti työtäni. Niinpä minun oli täytynyt hyljätä koko kartiomainen välityslaitos, joka osoittautui liian raskaasti vaikuttavaksi, ja suunnitella koko laitos uudelleen, yksinkertaisemman järjestelmän mukaan.

Oli sunnuntai, kun asetin koneeni haavan kantoon; uusi valkoinen puulaite ja kiiltävä sahanterä välkkyivät auringonpaisteessa. Ikkunoihin ilmestyi pian kasvoja, kapteeni tuli ulos. Kun minä tervehdin, ei hän vastannut, tuli vain päin ja tuijotti jäykästi koneeseen.

Kuinka se käy?

Minä annoin sahan liikkua.

Kas kas, minä luulen tosiaan --!

Rouva ja neiti Elisabeth tulivat ulos, kaikki piiat tulivat ulos, Falkenberg samoin. Ja minä annoin sahan liikkua. No niin, olkaahan nyt vain vaiti, kaikki te pienet!

Kapteeni sanoi:

Eikö kulu liiaksi aikaa, kun tämä laitos on asetettava joka puuhun?

Aikaa voittaa takaisin jonkunverran sen kautta että sahaaminen käy paljon helpommin. Ei tässä koskaan tarvitse pusertaa.

Miksi?

Siksi että _sivupaineen_ toimittaa jousi. Se on tuo painaminen joka miehiä pahiten väsyttää.

Entäs loppu aikaa?

Minä aijon hyljätä koko ruuvin ja sen sijaan asettaa kouran, joka voidaan painaa kiinni yhdellä iskulla. Kourassa on rivi hakoja ja sen voi kiinnittää kaikensuuruisiin puihin.

Minä näytin hänelle piirustusta tästä kourasta, jota en ollut ehtinyt valmistaa.

Kapteeni pani itse sahan käyntiin ja koetteli paljonko voimaa se tarvitsi. Hän sanoi:

On kysymys eikö käy liian raskaaksi vetää sahaa joka on kaksi kertaa leveämpi kuin tavallinen metsäsaha.

Se on selvä, sanoi Falkenberg, te sen kyllä ymmärrätte.

Kaikki katsoivat Falkenbergiin ja sitten minuun. Nyt piti minun esiin:

Yksi mies voi liikuttaa täyteen lastattua tavaravaunua, sanoin minä. Tässä on kaksi miestä vetämässä edestakaisin sahaa joka liukuu kahdella pyörivällä rullalla, jotka taas kulkevat kahta öljyttävää teräskiskoa pitkin. Tämä saha tulee olemaan melkoista keveämpi vetää kuin vanha, sitä voi hätätilassa liikuttaa yksi ainoa mies.