Part 3

Onneksi ei meitä mikään vaara kohdannut. Ne olivat pari nuoria, jotka kävelivät ulkona haaveilemassa.

Puoli tuntia me vielä ratsastimme, astuimme alas raadeltuina ja rampoina ja ajoimme hevoset kotiin. Niin oltiin taas käymäjalassa.

Gakgak, gakgak! kuuluu kaukaa. Minä tunsin äänen, se oli harmaahanhi. Lapsina me opimme ristimään kätemme ja seisomaan hiljaa, jottemme pelottaisi harmaata hanhea sen ohi kulkiessa -- minulla ei ole mitään syytä lyödä sitä nyt laimin ja minä teen nyt samoin. Pehmeä, mystillinen mieliala valtaa minut, minä pidätän henkeäni ja tuijotan. Tuolla se tulee, taivas jää sen taakse kuin vanavesi. Gakgak! sanoo se päittemme päällä. Ja tuo ihana aura liukuu eteenpäin tähtien alla...

Sitten me vihdoin löysimme ladon hiljaisessa talossa ja nukuimme siellä useita tuntia; talonväki yllätti meidät sieltä aamulla, niin sikeästi me nukuimme.

Falkenberg kääntyi heti isännän puoleen tarjoten maksua. Olimme tulleet niin myöhään eilen illalla ettemme tahtoneet ketään herättää, selitti hän, mutta emme me mitään karkureita olleet. Isäntä ei tahtonut ottaa mitään maksua, antoipa meille vielä kahvia kyökissä. Mutta mitään työtä ei hänellä meille ollut, elonkorjuu oli nyt ohi eikä hänellä itsellään ja rengillään ollut muuta hommaa kuin tehdä ja korjata aitoja.

13.

Me vaelsimme kolme päivää saamatta työtä, meidän täytyi maksaa ruuasta ja juomastakin ja me köyhdyimme yhä.

Mitä on sinulla jäljellä ja mitä minulla? Emme me tällä tavalla voi avenseerata, sanoi Falkenberg ja ehdotti että alkaisimme hiukan varastella.

Harkitsimme asiaa hetken ja päätimme ottaa vaaria ajasta. Ruuasta ei pelkoa ollut, ainahan me voimme näpistää kanan tai pari; mutta raha yksin meitä oikein auttaa taisi, ja rahaa meidän piti saada. Ellei se käynyt yhdellä kävi se toisella tapaa, emmekä me mitään enkeleitä olleet.

En minä mikään taivaan enkeli ole, sanoi Falkenberg. Tässä minä nyt istun parhaissa vaatteissani, joita joku toinen voisi käyttää arkena. Minä pesen ne purossa ja odotan kunnes ne kuivuvat, jos ne hajoavat niin minä paikkaan ne, ja jos minä joskus ansaitsen hiukan yli tarpeen niin minä ostan uudet. Ei sen asian laita toisin ole.

Mutta nuori Erik sanoi sinun olevan aika pahan juomaan?

Se varpuspoika! Tietysti minä juon. Syöminen yksin käy liian kuivaksi... Katsellaanpa nyt talo jossa on piano, sanoi Falkenberg.

Minä ajattelin: piano talossa todistaa jonkunmoista yleistä varallisuutta, siellä me siis alamme varastaa.

Iltapuolella me tulimme sellaiseen taloon. Falkenberg oli etukäteen pukeutunut minun kaupunkivaatteisiini ja antanut minun kannettavakseni omankin säkkinsä, joten hän itse käveli aivan vapaana. Hän meni empimättä talon päärappusille ja katosi hetkeksi, takaisin tullessaan hän sanoi että joo, hän virittää pianoa.

Mitä tekee?

Ole vaiti, sanoi Falkenberg. Olen minä sitä ennenkin tehnyt, vaikka en käy ja siitä kersku.

Ja kun hän kaivoi säkistään ääniraudan, ymmärsin minä että se oli täyttä totta.

Minä sain käskyn oleilla talon läheisyydessä sen ajan kun hän viritti.

Niinpä minä kuljeskelin aikaani kulutellen, silloin tällöin tullessani talon eteläpuolelle kuulin minä miten Falkenberg askarsi pianon kimpussa ja teki sille väkivaltaa. Hän ei osannut lyödä kunnon ääntä, mutta tarkka korva hänellä oli; kieltä ruuvatessaan hän katsoi tarkoin että se tuli jälleen jännitetyksi aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Soittokone ei siis tullut entistään huonommaksi.

Minä jouduin pihalla keskusteluun rengin, nuoren pojan kanssa. Hänellä oli palkkaa kaksi sataa kruunua vuodessa -- niin ja sitten vielä ruoka, hän sanoi. Ylös kello puoli seitsemän aamulla hevosia ruokkimaan, pahimpina aikoina puoli kuusi, työssä koko päivän, iltaan kello kahdeksaan. Mutta terve ja tyytyväinen hauskaan elämään tässä pikku maailmassa. Minä muistan hänen kauniin hammasrivinsä ja että hän hymyili somasti, kun puhui tytöstään. Hänelle oli hän antanut hopeasormuksen johon oli kiinnitetty kultasydän.

Mitä hän sanoi kun sai sen?

Ihmeisiinsä hän tuli, saat uskoa.

Mitäs sinä sitten sanoit?

Mitäkö minä sanoin? En minä tiedä. Minä sanoin: pidä hyvänäsi. Hänen olisi pitänyt saada hamekangaskin -- mutta.

Onko hän nuori?

On kyllä. Hän juttuaa aivan kuin pieni suupeli, niin nuori hän on.

Missä päin hän asuu?

Sitä en sano. Sillä sitten se joutuisi kylälle.

Minä seisoin siinä hänen edessään kuten Aleksanteri, tiesin kovin paljon maailmasta ja halveksin hiukan hänen köyhää elämäänsä. Kun me erosimme, sai hän toisen villapeitteeni sillä se oli liian raskas kantaa; hän selitti heti että sen saa hänen tyttönsä, jotta hänellä on lämmin peitto.

Ja Aleksanteri sanoi: Ellen olisi Aleksanteri tahtoisin olla sinuna...

Kun Falkenberg oli saanut työnsä suoritetuksi ja tuli jälleen ulos, teki hän niin hienoja liikkeitä ja tanskansi niin puhettaan etten ollut häntä ymmärtää. Talon tytär tuli hänen jälessään. Meidän piti nyt muuttaa oleskelumme naapuritaloon, sanoi Falkenberg, siellä kai oli myöskin piano, joka saattoi kaivata korjausta. Hyvästi vain, hyvästi neiti!

Kuusi kruunua, poika! kuiskasi hän minulle. Naapuritalosta kuusi, tekee kaksitoista.

Niinpä lähdimme, ja minä kannoin säkkejä.

14.

Falkenberg oli laskenut oikein, naapuritalossa ei tahdottu olla huonompia, piano oli viritettävä. Talon tytär oli jossain käymässä, mutta työ oli suoritettava hänen poissa ollessaan pieneksi yllätykseksi hänelle. Hän oli kovin usein valittanut pianon olevan epävireessä niin että sillä oli mahdoton soittaa.

Nyt sain minä taas jäädä yksikseni, Falkenberg oli sisällä. Kun tuli pimeä, sai hän valoa ja viritteli edelleen. Illallisensa hän söi sisällä, sen jälkeen tuli hän ulos ja tahtoi piippuansa.

Mikä piippu?

Pöllö. Nyrkki!

Minä luovutin hiukan vastahakoisesti taiteellisen piippuni, se oli juuri tullut valmiiksi, siinä oli kynsi ja kultarengas ja pitkä putkivarsi.

Älä anna kynnen liiaksi lämmitä, kuiskasin minä, se voi ehkä vääntyä.

Falkenberg sytytti piipun, komeili sillä ja meni sisään. Mutta hyvää huolta hän piti minustakin ja tahtoi minulle kyökkiin ruokaa ja kahvia.

Minä löysin makuupaikan ladosta.

Yöllä minä heräsin siihen että Falkenberg seisoi keskellä ladon lattiaa ja kutsui minua nimeltä. Oli täysi kuu ja kirkas sää, minä näin toverini kasvot.

Mikä nyt on?

Tuossa on piippusi.

Piippuni?

Niin, minä en tottatotisesti pidä sitä kauempaa. Katsopas, kynsi kiskoo irti itsensä.

Minä sain piipun ja näin että kynsi oli vääntynyt ylöspäin.

Falkenberg sanoi:

Se makasi kuuvalossa ja aivan kuin minulle ilvakoi. Ja sitten minä muistin mistä se on saatu.

Onnellinen Falkenberg...

Kun me aamulla teimme lähtöä, oli talon tytär tullut kotiin, me kuulimme hänen hakkaavan valssia pianolla, vähän ajan kuluttua tuli hän ulos ja sanoi:

Niin, nyt se on aivan toista. Paljon kiitoksia Teille.

Onko neiti tyytyväinen? kysyi mestari.

Kyllä. Siinä on nyt aivan toinen ääni.

Ja minne päin neiti nyt neuvoo minut?

Övreböhön, Falkenbergin luo.

Kenen luo?

Falkenbergin. Menkää suoraa tietä, ja kun olette puolitoista neljännestä kävelleet, on oikealla paalu. Kääntykää siitä.

Silloin istui Falkenberg heti rapuille ja kyseli neidiltä ristiin rastiin Övrebön Falkenbergeista. Kas vain että hänen piti täällä tavata sukulaisia ja niin sanoakseen palata kotiinsa jälleen! Kiitoksia neiti, erittäin. Hän oli tehnyt Falkenbergille suuren palveluksen.

Niin mentiin taas ja minä kannoin säkkejä.

Metsään tultuamme me istuimme harkitsemaan. Oliko suotavaa että joku Falkenberg pianonvirittäjäin arvoluokasta tuli Övrebön kapteenin luo ja oli hänen sukulaisensa? Minä olin pelokkaampi ja sain Falkenberginkin epävarmaksi. Mutta voi se olla huvittavaakin.

Eikö hänellä ollut papereita joissa oli hänen nimensä? Todistuksia?

Kyllä, mutta perhana, niissähän oli vain että olen kelpo työmies.

Mietimme voisimmeko hiukan väärentää todistuksia; mutta parempi kai oli kirjoittaa aivan uusi. Se voi silloin koskea pianonvirittäjää Jumalan armosta ja kuulua nimelle Leopold Larsin asemesta. Meillä oli vapaat kädet.

Voitko ottaa kirjoittaaksesi todistuksen? kysyi hän.

Kyllä minä sen voin.

Mutta nyt alkoi minun voimallinen mielikuvitus-parkani teiskaroida ja pilasi koko asian. Pianonvirittäjä ei ollut mikään, minä tahdoin tehdä hänestä mekaanikon, neron joka oli ratkaissut vaikeita tehtäviä, hänellä oli tehdas --

Tehtailija ei tarvitse todistuksia, keskeytti Falkenberg eikä halunnut enää kuulla minua. Ei, ei siitä tainnut tullakaan yhtään mitään.

Tyytymättömin mielin ja alakuloisina kuljimme eteenpäin ja tulimme paalun luo.

Etkö sinä menekään sisään? kysyin minä.

Mene sinä, vastasi Falkenberg kiukkuisesti. Tässä on vaateriepusi.

Mutta kun olimme ehtineet tolpan ohi, hiljensi Falkenberg kumminkin kulkuansa ja mutisi:

Vihaksi pistävää sekin on, ellei siitä tule mitään. Niin hyvä lypsypaikka.

Minun mielestäni sinun sitten sopisi käydä niitä tervehtimässä. Eikä se liioin ole ollenkaan mahdotonta, että olet heidän sukuaan.

Vahinko etten saanut tietää, onko hänellä Amerikassa veljenpoika.

Olisitko sitten tilaisuuden tullen päästänyt engelskaa?

Ole vaiti, sanoi Falkenberg, pidä kitasi. En minä tiedä, mitä sinä käyt ja kopeilet.

Hän oli hermostunut ja vihoissaan ja alkoi kävellä eteenpäin. Äkkiä hän pysähtyi ja sanoi:

Minä teen sen. Lainaa taas minulle piippusi. En minä sitä sytytä.

Me kiipesimme mäkeä ylöspäin. Falkenberg oli kovasti olevinaan, viittaili silloin tällöin piipulla ja arvosteli talon tiluksia. Minua hiukan suututti, että hän käveli niin ylpeänä ja että minä sain kantaa säkkejä. Minä sanoin:

Oletko sinä sitten mikään pianonvirittäjä?

Minä luulen todistaneeni että osaan virittää pianon, hän vastasi lyhyeen. Niin että minä sen siis osaan.

Mutta otaksutaanpa, että rouva hiukan ymmärtää asiaa? Ja että hän koettelee pianoa jälkeenpäin?

Falkenberg vaikeni, minä näin että hän harkitsi. Vähitellen hänen selkänsä suli ja koukistui eteenpäin.

Ehkei se ole viisasta. Tuossa, ota piippusi takaisin. Me menemme ja kysymme kiertelemättä työtä.

15.

Sattui niin että me heti pihaan tultuamme voimme olla hiukan hyödyksi: oli pystytettävä uusi lipputanko, siellä oli väkeä, me tartuimme kiinni ja pystytimme tangon loistavasti. Ikkunat olivat naiskasvoja täynnä.

Oliko kapteeni kotona?

Ei.

Entäs rouva?

Rouva tuli ulos. Hän oli vaaleatukkainen ja pitkä, ystävällinen kuin nuori varsa, hän vastasi hyvin kauniisti tervehdykseemme.

Eikö hänellä olisi jotakin työtä meille?

En tiedä. Ei, en minä luule. Kun ei mieheni ole kotona.

Minusta tuntui että hänen oli vaikea kieltää ja minä tartuin jo lakkiini, jotten vaivaisi häntä. Mutta Falkenberg, joka oli aivan kunnollisissa pukimissa ja käytti kantajaa, näytti kai hänestä oudolta. Hän katseli meitä uteliaana ja kysyi:

Minkälaista työtä?

Kaikellaista ulkotyötä, vastasi Falkenberg, me uskallamme ryhtyä aidanpanoon, ojankaivuun, muuraamiseen --

Taitaa jo olla liian syksy sellaisiin töihin, sanoi eräs mies lipputangon luota.

Niin, niinpä taitaa olla, sanoi rouvakin. En tiedä -- nyt on päivällisaika, ettekö tahdo astua sisään hiukan haukkaamaan? Mitä meillä sattuu olematta.

Kiitos vain! vastasi Falkenberg.

Mutta minua harmitti hänen vastauksensa; se oli kovin nolo ja pilasi asiamme. Tässä piti minun päästä esiin.

_Mille graces, madame, vous êtes trop aimable!_ sanoin minä jalolla kielellä ja paljastin pääni.

Rouva kääntyi ja katsoi minua hetken. Hänen hämmästyksensä oli naurettavan hauska.

Meidät sijoitettiin kyökkiin, jossa saimme erinomaisen aterian. Rouva meni sisään. Kun olimme syöneet ja teimme lähtöä, tuli rouva taas ulos; Falkenberg oli jälleen tullut rohkeaksi ja tahtoi käyttää hyväkseen rouvan ystävällisyyttä, hän pyysi saada virittää rouvan pianon.

Osaatteko sellaistakin? kysyi hän suurin silmin.

Kyllä, osaan kyllä. Olen virittänyt naapuritaloissa.

Minulla on flyygeli. Kyllähän minä mielelläni --

Rouva voi olla huoleton.

Onko teillä mitään...?

Todistuksia minulla ei ole. En ole huolinut niitä pyytää. Mutta rouvahan voi kuulla.

No, niin niin, olkaa hyvä.

Rouva meni edellä, hän perässä. Heidän ovessa mennessään minä näin tupaan, jossa oli paljon tauluja.

Piiat hyppäsivät edestakasin kyökissä ja pitivät silmällä minua, vierasta miestä; toinen piioista oli oikein soma. Minä istuin iloiten siitä, että olin tänään ajellut partani.

Kului kymmenen minuuttia, Falkenberg oli alkanut virittää. Rouva tuli kyökkiin ja sanoi:

Entäs te, joka ranskaa puhutte. Se on enemmän kuin mitä minä taidan.

Jumalankiitos, ei tullut sen enempää siitä asiasta. Minun puoleltani olisikin enimmäkseen kosketeltu omelettia ja melua, sitä seikkaa missä nainen on sekä että valtio olen minä.

Toverinne on näyttänyt minulle suosituksensa, sanoi rouva, tuntuu siltä että olette näppärää väkeä. En tiedä -- minä voin sähköttää miehelleni ja kuulustaa olisiko meillä jotakin työtä teille.

Minä aijoin kiittää häntä, mutta en saanut sanaakaan suustani, aloin nieleksiä.

Hermoheikkoutta.

Sitten minä kuljeksin pihalla ja pelloilla, kaikki paikat olivat kunnossa ja sato sisällä; perunanvarsiläjätkin, jotka monin paikoin ovat ulkona lumentuloon asti, oli täällä korjattu sisään. En nähnyt mitään tehtävää meille. Täällä asui varmaan rikasta väkeä.

Kun ilta alkoi lähestyä ja Falkenberg yhä viritti pianoa, otin minä hiukan evästä mukaani ja lähdin pois pihasta, jottei minua kutsuttaisi illalliselle. Kuu ja tähdet paistoivat, mutta minä halusin kompuroida tiheimpään metsään ja istua sinne pimeään. Kuinka hiljaista oli maassa ja ilmassa! On tullut kylmä, maa routii, silloin tällöin naksahtaa kuivasti joku korsi, pieni hiiri vinkasee, varis liipottelee puunlatvain päällä sitten on taas kaikki hiljaa. Oletko sinä ikäpäivinäsi nähnyt moista vaaleata tukkaa? Et. Ihanaksi syntynyt kokonansa, suu varsin suloinen ja kypsä ja tukassansa kultasiipikorennot sirisevät. Kunpa nyt olisi ottaa säkistä diademi ja lahjoittaa hänelle! Minä etsin vaaleanpunaisen simpukankuoren ja teen siitä kynnen, niin voin antaa piipun hänelle, lahjaksi hänen miehelleen, sen minä teen...

Falkenberg tapaa minut ulkona pihalla ja kuiskaa yhteen menoon:

Hän on saanut vastauksen mieheltään, me saamme kaataa tukkeja metsässä. Oletko siihen tottunut?

Olen.

Mene sitten kyökkiin. Hän kysyy sinua.

Minä menin ja rouva sanoi:

Mihin te jouduitte? Olkaa hyvä ja tulkaa syömään. Oletteko syönyt? Missä?

Meillä on säkissä ruokaa.

Ei se olisi ollut tarpeen. Ettekö teestäkään huoli? Eikö ensinkään?... Olen saanut vastauksen mieheltäni. Osaatteko hakata tukkeja? Sepä oli hyvä. Katsokaas: tarvitaan pari tukinkaatajaa, Pekka näyttää mistä hakataan...

Jumalani, hän seisoi ihan vieressäni ja näytti sähkösanomaa. Hänen hengityksensä tuoksui nuorelta tytöltä.

16.

Metsässä. Pekka, toinen rengeistä, on ohjannut meidät tänne.

Kun keskustelimme, ei Falkenberg ollut ollenkaan erittäin kiitollinen siitä, että rouva oli meille työtä hankkinut. Ei siitä kannata kädestä pitäen kiitellä, sanoi hän, täällä on paha puute työväestä. Muuten oli Falkenberg hirrenhakkaaja aivan tavallista laatua, minulla oli kokemuksia eräältä toiselta maankulmalta ja voin hätätilassa olla täällä johtajana. Falkenberg myöntyikin siihen, että minä johtaisin.

Nyt aloin puuhailla erästä keksintöä.

Metsäsahain nykyään ollessa sellaisia kuin ovat täytyy miesten maata kyljellään maassa ja painaa _sivulle_. Tästä syystä ei tule suuriakaan päivätöitä tehdyksi ja jää metsään paljon rumia kantoja. Koneellisen välityslaitoksen avulla, jonka sopisi kiinnittää puun juureen, voisi mahdollisesti vetää sahaa tavalliseen sahuutapaan, mutta sillä seurauksella että terä leikkaisi vaakasuoraan.

Aloin piirtää sellaisen koneen osia. Eniten päänvaivaa antoi minulle se pieni paine, jonka sahanterä tarvitsi. Se voitaisiin saada aikaan painevieterillä, jonka voisi vetää kuten kellon, ehkä myöskin painon avulla. Paino olisi paras käytellä, mutta se olisi aina sama, ja saha painuessaan syvemmälle kulkee laiskemmin eikä tarvitse samaa painoa. Teräsvieteri sitävastoin herpoontuisi samassa määrin kuin rako syvenisi ja painaisi aina kohtuullisesti. Minä päätin ottaa vieterin. Annahan olla, sinä saat laitoksen valmiiksi! mietin minä. Ja siitä piti tulla elämäni suurin kunnia.

Yksi päivä kului toisen tapaisena, me kaasimme 9-tuumaisia, oksimme ja katkoimme. Elanto oli runsas ja hyvä, me kannoimme mukanamme metsään kuivaa ruokaa ja kahvia ja saimme lämmintä tullessamme kotiin iltasin. Sitten me peseydyimme ja siistimme itsemme esiintyäksemme hienommin kuin rengit ja istuimme kyökissä, missä oli iso palava lamppu ja kolme piikaa. Falkenbergista tuli Emman riiari.

Ja silloin tällöin kuulemme salin pianosta tulvahtavan sointuaallon, silloin tällöin tuli meidän luoksemme rouvakin tyttömäisine kasvoineen ja siunatun ystävällisenä. Kuinka metsässä on tänään mennyt? saattoi hän sanoa; näittekö karhua? Mutta eräänä iltana kiitti hän Falkenbergiä hyvästä flyygelinvirittämisestä. Mitä -- todellako? Falkenbergin ilmanpuremat kasvot kaunistuivat ilosta, ja minä tunsin kerrassaan ylpeyttä hänen puolestaan hänen vaatimattomasti vastatessaan: Niin tuntui minusta itsestänikin että se hiukan parani.

Joko oli harjoitus tehnyt hänet kätevämmäksi virittämään tai oli rouva kiitollinen siitä, ettei hän ollut flyygeliä tärvellyt.

Falkenberg pukeutui joka ilta minun kaupunkivaatteisiini. Ei mitenkään olisi käynyt päinsä minun nyt ottaa ne takaisin ja itse ruveta niitä käyttämään; jokainoa olisi luullut, että minä vain ne lainasin toveriltani.

Saat pitää vaatteet, jos minä saan Emman, sanoin minä leikillä.

No, ota Emma, vastasi Falkenberg.

Minulle kirkastui että Falkenbergin ja hänen tyttönsä välit olivat käyneet kylmemmiksi. Jaa, Falkenberg oli rakastunut niinkuin minäkin. Mitä poikanaskaleita me olimmekaan!

Luuletko hänen tulevan luoksemme tänäkin iltana? voi Falkenberg kysyä metsässä.

Ja minä saatoin vastata:

Minä olen vain iloinen niin kauan kuin kapteeni pysyy poissa.

Niin, vastaa Falkenberg. Kuules, jos minä saan vihiä siitä, ettei kapteeni ole hyvä häntä kohtaan, niin silloin paukahtaa.

Niinpä tapahtui, että Falkenberg eräänä iltana lauloi lauluni. Ja yhä edelleen oli ylpeä hänestä. Rouva tuli, hänen piti toistaa laulunsa ja laulaa yksi lisää, hänen kaunis äänensä täytti kyökin ja rouva sanoi ilmeissään: Ei mutta -- olenko koskaan moista kuullut!

Silloin aloin kadehtia.

Oletteko opetellut laulamaan? kysyi rouva. Osaatteko nuotit?

Kyllä, vastasi Falkenberg, olen ollut lauluseurassa.

Mutta tässä hänen olisi pitänyt vastata että ei, pahakyllä hän ei ollut opetellut yhtään, mietin minä.

Oletteko laulanut jollekin joskus? Onko joku kuullut Teitä?

Minä olen laulanut välistä tanssihuveissa. Sitten vielä eräissä häissä.

Mutta onko joku kuullut, joka ymmärtää?

Ei, sitä en tiedä. Kyllä minä luulen sentään.

Voi, laulakaa vielä!

Falkenberg lauloi.

Se vie siihen että hän pääsee saliinkin jonakin iltana ja rouva säestää häntä, mietin minä. Minä sanoin:

Anteeksi, eikö kapteeni kohta tule?

Tulee? vastasi rouva kysyen. Miten niin?

Työn vuoksi vaan.

Oletteko hakannut kaikki, mitä on merkitty?

Ei, emme ole, mutta. Ei, kaukana siitä, mutta.

No --! sanoi rouva ja sai ajatuksen. En tiedä -- jos rahaa tarvitsette niin...

Minä pelastin itseni ja vastasin:

Niin, paljon kiitoksia.

Falkenberg ei puhunut mitään.

Niin, olkaa hyvä ja sanokaa pois vain. Tehkää hyvin! sanoi hän ja ojensi minulle pyytämäni setelin. Entäs te?

Ei mitään. Kiitos vain, vastasi Falkenberg.

Jumalani, miten minä taas hävisin, kuinka kuuperruin maahan! Ja Falkenberg, tuo hävettävä henkilö, joka istui ja oli niin rikas eikä tarvinnut mitään etukäteen! Minäpä revin vaatteet hänen yltänsä tänä iltana ja paljastan hänet!

Mikä luonnollisesti ei kumminkaan tapahtunut.

17.

Ja päivät ne kuluivat.

Jos hän tulee kyökkiin tänäkin iltana, niin minä laulan valmusta, saattoi Falkenberg metsässä sanoa. Sen minä olen unohtanut.

Etkö ole Emmaakin unohtanut? kysyn minä.

Emmaa? Minä sanon sinulle yhden asian, että sinä olet aivan sama kuin ennenkin.

Olenko?

Olet kyllä sisällisesti. Sinä voisit kaikessa riemussa ottaa Emman ihan rouvan silmäin edessä, mutta sitä en voisi minä.

Sen sinä valehtelet, vastasin minä harmissani. Et ikinä sinä tule näkemään minua missään piikavehkeissä, niin kauan kuin tässä paikassa ollaan.

Ei, en minäkään saa luontoa kehenkään enää tämän jälkeen. Luuletko että hän tulee näkyviin tänä iltana? Minä olen unohtanut valmun, nyt vasta muistin. Kuulehan.

Falkenberg lauloi valmusta.

Sinulla on nyt laulu onnenasi, sanoin minä; mutta ei meistä kumpikaan häntä saa.

Mitä, saa häntä? Oletko kuullut moista houkkiota!

Jospa vain olisin nuori ja rikas ja kaunis, niin saisin kyllä hänet, sanoin minä.

Niin, silloin kyllä. Silloin saisin hänet minäkin. Mutta kapteenipa se oli.

Niin ja sitten olit sinä. Ja sitten olin minä. Ja sitten oli hän itse ja koko maailma. Ja sitten oli se, että meidän kumpaisenkin sopisi sulkea hävytön suumme, sanoin minä ja olin raivostunut itseeni oman lapsellisen jaaritteluni vuoksi. Onko se nyt laitaa, että kaksi vanhaa hirrenhakkaajaa lörpöttää tuollaisia.

Me muutuimme molemmat kalpeiksi ja laihoiksi ja Falkenbergin kärsiviin kasvoihin ilmaantui monta ryppyä; ei kumpikaan meistä syönyt kuten ennen. Salataksemme tilaamme toisiltamme kuljin minä rymeästi ryöhähdellen ja Falkenberg puolestaan kerskui joka aterian aikana, että hän söi liian paljon ja kangistui ja möhkääntyi sen tähden.

Ettehän te syö mitään, saattoi rouva sanoa, kun me toimme takaisin liian paljon eväitämme. Millaisia hirrenhakkaajia te olette.

Falkenberg se sellainen on, sanoin minä.

Ei, ei, hän se on, sanoi Falkenberg, hän on kerrassaan lopettanut syömisen.

Silloin tällöin, kun rouva meiltä pyysi jotain palvelusta, pientä avuliaisuutta, riensimme me molemmin sitä täyttämään; lopuksi me käskemättä kannoimme veden kyökkiin ja täytimme halkolaatikon. Mutta kerran Falkenberg minua jutkautti, toi metsästä mattojen tomuttamiseen aijotun pähkinäpuukepin, jonka rouva nimenomaan pyysi minua eikä ketään muuta itselleen katkaisemaan.

Ja iltaisin jatkoi Falkenberg lauluaan.

Silloin syntyi minussa ajatus tehdä rouva mustasukkaiseksi. No, no hyvä mies, oletko houkko vai tyhmä -- rouva ei omista yhtä ajatusta koko yritykselle!

Mutta sittenkin, minä halusin tehdä hänet mustankipeäksi.

Kolmesta piiasta voi kokeiluissa ainoastaan Emma tulla kysymykseen, ja minä aloin liehailla Emmaa.

Emma, minä tiedän yhden, joka huokailee tähtesi.

Mistä sinä sen tiedät?

Tähdistä.

Minusta olisi parempi, jos sen tietäisit jostain asiasta maan päällä.

Niinpä tiedänkin. Aivan likeltä.

Hän puhelee itsestänsä, sanoi Falkenberg peljäten tulevansa asiaan sotketuksi.

Niinpä puhunkin. _Paratum cor meum_.

Mutta Emma oli epäystävällinen eikä huolinut jutella kanssani, vaikka olinkin nokkelampi kuin Falkenberg. Mitä -- enkö saisi Emmaakaan taipumaan? Silloin minä muutuin ylpeäksi ja äärimmäisen hiljaiseksi, käyskelin omia teitäni, piirustelin konettani ja tein pieniä malleja. Ja kun Falkenberg iltaisin lauloi ja rouva kuunteli, menin minä toiselle puolen väentupaan renkien luo ja pysyttelin siellä. Se oli paljon arvokkaampaa. Siinä oli vain se haitta, että Pekka oli tullut vuoteen omaksi eikä kärsinyt kirveen eikä vasaran ääntä; minun täytyi sen vuoksi mennä ulos vajaan aina kun piti kauemmin takoa.

Mutta aina joskus juolahti ajatuksiini, että rouva ehkä sittenkin oli pahoillaan siitä, että olin kyökistä kadonnut. Siltä se minun silmiini näytti. Hän sanoi eräänä iltana meidän syödessä:

Olen kuullut rengeiltä, että te valmistelette jotain konetta?

Se on uudenaikainen saha jota hän hourailee, sanoi Falkenberg; mutta siitä tulee liian raskas.