Part 2

-- Ja että siitä tulisi kallis juttu.

Toverisi arvioi pari sataa kruunua kaikkiaan, vastasi pappi.

Grindhusen ei ymmärtänyt yhtään laskentoa ja voi sentähden vain sanoa:

Niin niin, kaksi sataa kruunua on rahaa sekin.

Minä sanoin:

Sittenpä rovastin tarvitsee maksaa pienemmät korvaukset, kun lähtee täältä.

Pappi hätkähti.

Korvaukset? En minä täältä lähde, hän sanoi.

Sitten tulee rovastilla toivottavasti olemaan iloa vesijohdosta läpi pitkän elämän, sanoin minä.

Pappi katsoi minuun ja kysyi:

Mikä on nimesi?

Knut Pedersen.

Mistä olet kotoisin?

Norrlannista.

Mutta minä älysin miksi kysymykset tehtiin ja päätin olla toiste käyttämättä moista romaanikieltä.

Miten olikaan -- kaivo ja johto päätettiin laittaa ja me aloitimme työt...

Nyt seurasi hyvin hauskoja päiviä. Aluksi olin jännityksessä löytyisikö paikasta vettä ja nukuin muutaman yön huonosti; mutta kun tuo jännitys oli ohi, ei jäljellä ollut muuta kuin selvää ja suoraa työtä. Vettä siellä oli kyllä; parin päivän kuluttua täytyi meidän joka aamu ammentaa sitä pois sangoilla. Pohja oli savea ja me tuhraannuimme pahasti pehmeässä kaivossa.

Kun olimme kaivaneet viikon, aloimme seuraavalla särkeä kiviä muurausta varten; jälkimäiseen työhön olimme tottuneet Skrejan aikoina. Sitten kaivettiin taas viikko ja päästiin riittävän syvälle. Pohja tuli nyt niin pehmeäksi, että meidän täytyi heti aloittaa muuraus, jotteivät saviseinät luisuisi alas ja hautaisi meitä.

Niin me kaivoimme ja särjimme kiviä ja muurasimme, ja viikko toisensa jälkeen kului. Siitä tuli suuri kaivo ja työ luonnistui; pappi oli tyytyväinen. Grindhusen ja minä pääsimme taas parempiin väleihin, ja kun hän kuuli etten minä tahtoisi muuta kuin hyvän apulaisenpalkan, vaikka olinkin tässä työssä monasti johtajana, tahtoi hän puolestaan tehdä jotain minun mielikseni ja rupesi käyttäytymään siedettävämmin ateriain aikana. Paremmaksi en voisi saada elämääni eikä kukaan saisi minua enää houkutelluksi takaisin kaupunkiin.

Iltaisin minä kuljeksin metsässä tai kirkkomaalla, luin hautakirjoituksia ja ajattelin yhtä ja toista. Samalla minä haeskelin kuolleen kynttä. Minä tarvitsin sellaista kynttä, se oli keksintö, pieni pyöreä päähänpisto. Olin löytänyt sievän palasen koivunjuurta, josta aijoin veistää pienen piipunpesän nyrkinmuotoon; peukalosormen piti muodostaa kansi ja siihen minä ajattelin upottaa kynnen, saadakseni sen luonnolliseksi. Nimettömään aijoin kiertää pienen kultasormuksen.

Pääni pysyi terveenä ja rauhallisena tällaista puuhaillessani. Minulla ei ollut elämässäni enää mitään kiireitä töitä enkä minä lyönyt laimin mitään haaveksiessani, illat olivat minun omani. Jos mahdollista aijoin sitäpaitsi yrittää luoda itselleni jonkunmoisen kunnioituksen kirkon pyhyyttä kohtaan ja hiukan vainajain pelkoa; minä muistin kaukaa, kaukaa tuon sisältörikkaan mystiikan ja halusin päästä siitä jälleen osalliseksi. Kun minä kynnen löytäisin, kuuluisi ehkä haudasta huuto: Se on minun! Minä pudottaisin sen ja pötkisin pakoon.

Tuo torniviiri se kiljuu pahasti, saattoi Grindhusen joskus sanoa.

Pelkäätkö sinä?

En minä juuri pelkää; mutta yöllä minua väännättää, kun ajattelen että makaan niin likellä ruumiita.

Onnellinen Grindhusen!

Eräänä päivänä opetti Harald minua istuttamaan puunsiemeniä ja pensaantaimia. Minä en entuudesta tiennyt mitään tästä taidosta; kun kävin pientenkoulua ei asia vielä ollut esillä. Mutta kun olin oppinut menettelytavan, tuli minusta ahkera istuttaja sunnuntaisin. Vastalahjaksi opetin Haraldille yhtä ja toista hänen ikäiselleen sopivaa ja meistä tuli hyvät ystävät.

8.

Kaikki olisi käynyt hyvin, ellei nuorta neitiä olisi ollut, minä havaitsin päivä päivältä pitäväni hänestä enemmän. Hänen nimensä oli Elischeba, Elisabeth. Ei hän mikään erinomainen kaunotar ollut, mutta hänellä oli punainen suu ja sininen tytön katse, joka häntä somisti. Elischeba, Elisabeth, sinä käyt päiväsi ensisarasteessa ja silmäsi ovat keksineet maailman. Puhuessasi eräänä iltana naapuritalon nuoren Erikin kanssa kuohui silmissäsi kypsyys ja sulo...

Grindhusenilla ei ollut hätää. Nuoruutensa aikana oli hän susi tyttöjen perään ja vieläkin hän kävi keikaroiden entiseen tapaansa ja piti hattuansa kallellaan. Mutta pahoin hän oli kesyttynyt ja tullut hiljaiseksi -- niinkuin odottaa sopi, se oli luonnon järjestys. Mutta kaikki eivät seuranneetkaan luonnon järjestystä eivätkä kesyttyneet, mihinkäs he joutuisivat? Ja entäs pikku Elisabeth, joka muuten ei ollutkaan pieni, hän oli äitinsä mittainen. Ja äitinsä korkean poven hän oli perinyt...

Ensimäisen sunnuntain jälkeen ei minua oltu kutsuttu kyökkiin kahville, ja minä halusin pitää asian sellaisena ja tein voitavani sen hyväksi. Mutta vihdoin tuli eräs piioista keskellä viikkoa tuomaan sellaista tietoa ettei minun pitänyt puikkia metsään joka sunnuntai-iltapäivä, vaan tulla sisään kahville. Se oli rouvan tahto.

Hyvä.

Hyvä.

Pukeutuisinko pyhävaatteisiini? Ei ehkä haittaisi, vaikka tuo nuori tyttö saisi pienen ajatuksen minusta, että minä omin ehdoin olin luopunut kaupunkielämästä ja ottanut orjan muodon päälleni, vaikka todellisuudessa olinkin teknillinen kyky, joka osasi laittaa vesijohtoja. Mutta pukeuduttuani tuntui minusta kuin työvaatteet sopisivat paremmin, joten jälleen riisuin pyhäpuvun ja piilotin sen säkkiini.

Kyökissä minut totta tosiaan otti vastaan rouva eikä neiti. Hän jutteli kauan kanssani ja oli asettanut pienen valkoisen liinan kahvikuppini alle.

Tuo munatemppu tulee meille kyllä kalliiksi, sanoi hän ja hymyili hyväntahtoisesti. Nyt on poika jo käyttänyt puoli tusinaa munia.

Temppu oli se, että olin opettanut Haraldin saamaan kovaksikeitetyn kuoritun munan putoamaan pullonkaulan läpi ohentamalla ilmaa pullossa. Siinäpä olikin melkein koko fysiikantaitoni.

Mutta koe kepillä, joka katkaistiin paperikannattimissa, oli erittäin opettava, jatkoi rouva jutteluaan. En minä yhtään ymmärrä sellaista, mutta... Koska kaivo valmistuu?

Kaivo on valmis. Huomenna alamme kaivaa ojaa.

Pitkäkö aika siihen kuluu?

Viikon päivät. Sitten sopii putkenasettajan tulla.

Oikeinko totta!

Minä kiitin puolestani ja lähdin ulos. Rouvalla oli tapa, joka varmaan oli säilynyt varhaisemmilta ajoilta: vähän väliä katsoi hän ihmistä syrjäsilmällä, vaikkei se mitä hän sanoi ollut ollenkaan viekasta...

Jo kellastui metsässä yksi ja toinen lehti ja ilma ja maa tuoksuivat syksyä. Sieni vain kukoisti, se työntyi esiin kaikkialla paisuen isoksi ja lihavaksi pönäkällä kannallansa, siinä oli kivisieniä, herkkusieniä ja rouskuja. Siellä täällä näkyi kärpässienikin täpläisine hattuineen punaisena rehentelevän. Ihmeellinen sieni! Se syntyy samassa maaperässä kuin ruokasienetkin, sama multa sitä ruokkii ja taivaan aurinkoa ja kastetta se saa yhtä hyvin, se on lihava ja tukeva ja hyvä syödä mutta täynnä ilkeätä muskarinia. Ajattelin kerran keksiä vanhan ihanan sadun kärpässienestä ja sanoa, että olin sen lukenut jostain kirjasta.

Olen aina halusta tarkastellut kaikellaisten kukkien ja hyönteisten taistelua häviämistänsä vastaan. Lämpimässä päivänpaisteessa virkosivat ne jälleen eloon ja riemuitsivat jonkun tunnin kuten ennenkin, suuret lihavat kärpäset olivat ihan yhtä eläviä kuin keskellä kesää. Täällä oli erityinen laji maakirppuja, joita en ollut ennen nähnyt. Ne olivat pieniä keltaisia, eivät olleet petiittipilkkua isompia, mutta hyppäsivät monta tuhatta kertaa oman pituutensa. Kuinka suunnattomat voimat tuollaisella luomuksella kokoonsa nähden olikaan! Täällä vaeltaa pieni hämähäkki jonka takaosa on kuin vaaleankeltainen helmi. Tuo helmi on niin raskas, että elukan täytyy kiivetä korsiin selkä alaspäin. Kun tulee eteen esteitä, joiden yli se ei saa helmeä viedyksi, pudottaa se itsensä suoraan alas ja alkaa kiivetä uutta kortta. Tuollainen helmihämähäkki ei ole mikään hämähäkki ja sillä hyvä. Jos minä asetan sen eteen lehden auttaakseni sitä jaloilleen tälle alustalle, hapuilee se hetkisen lehteä ja huomaa että ei, ei nyt ole oikein laita, jonka jälkeen se väistyy takaperin pois moisesta alusta-ansasta...

Kuulen nimeäni huudettavan alhaalla metsässä. Se on Harald, hän pitää minulle pyhäkoulua. Hän on antanut minulle läksyksi Pontoppidania ja kuulustelee nyt minua. On liikuttavaa taasen kuulla uskontoa julistettavan, niinkuin minä itse olisin sitä lapsuudessani julistanut.

9.

Kaivo oli valmis, oja kaivettu ja putkenasettaja saapunut. Hän valitsi Grindhusenin apumiehekseen putkensijoittamisen ajaksi ja minun toimekseni annettiin tehdä putkelle tie kellarista ylös toiseen kerrokseen.

Kaivaessani ojannetta kellarissa tuli rouva eräänä päivänä sinne. Minä huusin hänelle että hän olisi varovainen, mutta hän otti sen hyvin hauskalta kannalta. Eihän tuossa ole ojaa? kysyi hän ja osoitti. Eikä tuossakaan taida olla ojaa? Lopuksi hän astui harhaan ja putosi luokseni ojanteeseen. Siellä me seisoimme. Ei ollut valoisaa ja hänestä, joka tuli ulkoa päivänvalosta, lie ollut aivan pimeätä. Hän hapuili ojanteessa ja kysyi:

Pääsenkö minä nyt jälleen ylös?

Minä nostin hänet ylös. Se ei ollut vaikeata, hänen vartalonsa oli kovin hoikka, vaikka hän oli ison tytön äiti.

Kas vaan! sanoi hän ja pudisteli multaa hameestaan. Se oli reipasta kyytiä... Sinun pitää auttaa minua vähäsen ylhäällä toisessa kerroksessa jonakin päivänä, teetkö sen? Mutta meidän pitää se hommata joskus, kun mieheni on kappeliseurakunnassa, hän ei pidä muutoksista. Milloin te saatte kaikki valmiiksi tässä talossa?

Minä sanoin jonkun aikamäärän, viikon verran.

Minnekäs te täältä lähdette?

Naapuritaloon. Grindhusen on luvannut meidät perunainottoon...

Sitten minä tulin kyökkiin ja sahasin pistosahalla reikää lattiaan. Neiti Elisabeth sai auttamattomasti asiaa kyökkiin sinä aikana kuin minä siellä puuhailin, ja vaikka minä hänestä olinkin vastenmielinen, voitti hän itsensä siinä määrin että lausui joitakin sanoja ja seisahtui hiukan työtä katsomaan.

Ajatteles, sinun tarvitsee vain vääntää hanaa, Oline, sanoi hän piialle. Mutta Oline, joka oli ijällinen, ei näyttänyt ollenkaan ihastuneelta. Syntiähän tuo oli, ajaa vesi kyökkiin saakka, sanoi hän. Hän oli kaksikymmentä vuotta kantanut sisään sen veden mikä tarvittiin, mitä hän nyt tekisi?

Lepäilet, sanoin minä.

Lepäilen? Ihminenhän on luotu tekemään työtä.

Ja neulot kapioitasi, sanoi neiti hymyillen.

Se oli pikkutytön puhetta, mutta minä olin hänelle kiitollinen siitä että hän otti osaa yhteiseen jutteluun ja jäi hetkeksi kyökkiin. Ja Jumalani, kuinka minusta tuli nopsa, miten sattuvasti sanelin ja tekeydyin poikaseksi! Muistan sen vieläkin. Äkkiä näytti siltä kuin neiti Elisabeth tuumisi, ettei hänen sopinut olla kauempaa luonamme, ja hän jätti meidät.

Illalla menin kuten monasti ennenkin kirkkomaalle; mutta kun näin neidin jo olevan siellä laittauduin pois ja oikaisin metsään. Jälkeenpäin ajattelin: Nyt häntä varmaan liikuttaa minun vaatimattomuuteni ja hän sanoo: Raukka, tuo nyt oli sangen hieno piirre hänessä! Puuttui vain että hän tulisi jälessäni metsään. Silloin minä nousisin hämmästyneenä kiveltäni ja tervehtisin. Sitten hän olisi hiukan hämillään ja sanoisi: Minä tulin vain tämän kautta -- on kovin kaunis ilta -- mitä sinä täällä teet? Minä vain istun täällä, vastaan minä ja viattomat silmäni ikäänkuin palajavat jostakin kaukaa. Ja kun hän kuulee että minä vain istun täällä myöhäisenä iltana, niin hän havaitsee että minä olen syvä sielu ja uneksija, ja mieltyy minuun...

Hän oli seuraavanakin iltana kirkkomaalla ja päässäni vilahti itserakas ajatus: minua hän hakee! Mutta kun tarkemmin tirkistin, niin selvisi että hän puuhaili jonkun haudan luona, joten hän ei hakenut minua. Minä hiivin taasen metsään isolle muurahaiskeolle ja tarkastelin eläimiä niin kauan kun näin; myöhemmin istuin kuunnellen kuinka kuusenkävyt ja pihlajantertut putoilivat maahan. Hyräilin, kuiskailin ja ajattelin, silloin tällöin minun täytyi nousta ja hiukan kävellä kylmän takia. Tunnit kuluivat, tuli yö, minä olin ankarasti rakastunut, kuljin paljain päin ja annoin tähtien tuijotella alas minuun minkä jaksoivat.

Mitä kuluu yö? saattoi Grindhusen kysyä, kun tulin ullakolle.

Kello on yksitoista, vastasin silloin. Vaikka kello oli kaksi, jopa kolmekin aamulla.

Nytkö sinusta sitten tuntuu olevan aika mennä levolle? Äh, pirusoita! Herätät, kun on juuri kunnolla päässyt uneen.

Grindhusen heittäytyy toiselle kyljelleen ja nukkuu jälleen silmänräpäyksessä. Grindhusenilla ei ollut mitään hätää.

Aika narriksi sitä vanhahko mies tekeytyykin, kun on rakastunut. Ja eikö juuri minun pitänyt olla elävä esimerkki siitä että rauhan ja levon voi löytää?

10.

Saapui eräs mies, joka tahtoi takaisin muurauskojeitansa. Mitä -- Grindhusen siis ei ollutkaan niitä varastanut! Kuinka ikävystyttävän keskinkertainen oli koko Grindhusen, ei missään hän ollut suuripiirteinen, ei missään suhteessa harvinainen.

Minä sanoin:

Sinä olet pelkkää ruokaa ja unta ja työtä, sinä Grindhusen. Nyt on täällä mies hakemassa kapineita. Sinähän oletkin vain lainannut ne, raukka.

Sinä olet pöllö, sanoi Grindhusen loukkaantuneena.

Minä lepytin hänet taas kuten monasti ennenkin antamalla puheeni mennä menojaan ja sille nauramalla.

Mitäs nyt tehdään! sanoi hän.

Anna kättä päälle että sen tiedät, sanoin minä.

Tiedänkö minä?

Kyllä. Jos sinut oikein tunnen.

Grindhusen leppyi taas.

Mutta päivällislevolla leikatessani hänen tukkaansa minä taas häntä loukkasin suosittelemalla hänelle päänpesua.

Että noinkin ikämies kuin sinä saattaa olla niin narrimainen, sanoi hän.

Ja Jumala ties eikö Grindhusen ollutkin oikeassa. Hänellä oli koko punainen tukkansa tallella vaikka hän oli appiukko...

Aikoiko ullakolla kummitella? Kuka siellä oli yht'äkkiä eräänä päivänä käynyt ja järjestänyt ja somistanut? Grindhusenilla ja minulla oli kummallakin oma makuupaikkamme, minä olin ostanut itselleni kaksi peittoa, hän taas makasi joka yö täysissä tamineissa, mitään riisumatta, ja kaivautui heiniin minne hyvänsä. Nyt oli suoristeltu minun paria peittoani, niin että ne pettävämmin näyttivät sängyltä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, joku piioista kaiketi tahtoi opettaa minulle hiukan ihmistapoja. Samapa tuo.

Nyt minun piti sahata reikä toisen kerroksen lattiaan, mutta rouva pyysi minua odottamaan huomiseen, pappi matkusti silloin kappeliin, joten työni ei häntä häiritsisi. Mutta aamun tullen asia taas siirrettiin tuonnemmaksi, neiti Elisabeth oli lähdössä kauppiaaseen isoille ostoksille ja minun piti mukaan kantajaksi.

Hyvä, minä sanoin, minä tulen jälessä.

Oliko tuo kultainen tyttö päättänyt kärsiä seuraani? Hän sanoi:

Mutta osaatko sinä yksin?

Kyllä. Olen ollut siellä ennen, ostamme sieltä ruokamme.

Kun en mielelläni voinut kulkea koko seudun läpi savisessa työpuvussani, otin ylleni kaupunkihousut, mutta annoin puseron jäädä. Siten minä lähdin neidin jälkeen. Oli yli puoli peninkulmaa käveltävänä; viimeisellä neljänneksellä näin neiti Elisabethin silloin tällöin edelläni, mutta varoin tulemasta liian likelle häntä. Kerran hän kääntyi; minä painauduin pieneksi ja väistyin metsänrantaan.

Neiti jäi kauppapaikkaan jonkun ystävättärensä luo, ja minä palasin kotiin puolen päivän tienoissa tavarat mukanani. Minut kutsuttiin keittiöön syömään. Talo oli kuin kuollut, Harald oli poissa, piiat silittivät vaatteita, Oline yksin puuhaili keittiössä.

Päivällisen jälkeen menin toisen kerroksen eteiseen ja aloin sahata.

Tule nyt tänne sisään hiukan auttamaan minua, sanoi rouva ja meni edelläni.

Me kuljimme papin kanslian ohi ja tulimme makuukamariin.

Haluan siirtää sänkyni toiseen paikkaan, sanoi rouva. Se on liian lähellä uunia talvella, on niin kuuma.

Me siirsimme sängyn ikkunan luo.

Etkö luule, että tässä on parempi? Vilpoisempi? kysyi hän.

Tulin sattumalta katsahtaneeksi häneen; hän katseli minua syrjäkarein. Ai! Ja liha ja veri tekivät minut tyhmäksi, kuulin hänen sanovan:

Oletko hullu! Ei mutta hyvä -- ovi --

Sitten kuulin nimeäni kuiskattavan muutamia kertoja...

Sahasin reikää ulkona eteisessä ja panin kaikki järjestykseen, rouva oli koko ajan luona. Hän halusi kovin mielellään puhua, selittää, ja hän nauroi ja itki yhtä haavaa.

Minä sanoin:

Sitä kuvaa, joka riippuu sänkynne yläpuolella, emmekö siirrä sitäkin.

Sinäpä sen sanoit, vastasi rouva.

Ja taas mentiin sisään.

11.

Niinpä oli koko johto valmis ja hanat kiinni; vesi ryöppysi astiaan kovaa vauhtia. Grindhusen oli lainannut toisesta paikasta välttämättömimmät kojeet, niin että voimme muurata tukkoon joitakin reikiä siellä ja täällä, ja kun ne pari päivää myöhemmin olimme täyttäneet johto-ojanteenkin, oli työmme pappilassa loppunut. Pappi oli meihin tyytyväinen, hän tarjoutui naulaamaan punaiseen paaluun ilmoituksen siitä, että me olimme mestareita vesijohtoja asettamaan, mutta kun jo oli niin syksyistä että saattoi routia milloin hyvänsä, ei siitä ollut meille mitään hyötyä. Me pyysimme häntä sen sijaan muistamaan meitä keväällä.

Me muutimme nyt naapuritaloon perunoita kaivamaan. Meidän oli pitänyt ennakolta luvata käväistä pappilassa, jos niin tarvittiin.

Uudessa paikassa oli paljo väkeä, me jakaannuimme joukkoihin ja hyvä oli olla ja iloa riitti. Mutta työ kesti tuskin yli viikon, silloin me olisimme taas joutilaina.

Eräänä iltana tuli pappi meidän luoksemme ja tarjosi minulle rengin paikkaa. Tarjous oli kunnollinen ja minä mietin hetken, mutta hylkäsin sen viimein. Tahdoin mieluummin harhailla ja olla vapaa, tehdä työtä kun sitä sattumalta sain, maata ulkosalla ja olla itselleni pienenä ihmetyksenä. Olin tavannut täällä perunannostajain joukossa miehen joka lähtisi mukaani kun Grindhusenista eroaisin. Uusi mies oli minun mieleiseni ja mikäli minä häntä kuulin ja katselin, havaitsin hänet myöskin tukevaksi työmieheksi. Hänen nimensä oli Lars Falkberg, jonka vuoksi hän kutsui itseään Falkenbergiksi.

Nuor' Erik oli esimiehemme ja johtajamme tässä perunainnostossa ja ajoi sadon sisään. Hän oli korea kaksikymmenvuotias, kypsä ja tanakka ikäisekseen ja ryömeä kuten talon poika ainakin. Hänen ja pappilan Elisabeth neidin välillä lienee jotakin ollut, koska neiti tuli eräänä päivänä luoksemme pellolle ja jutteli hänen kanssaan hyvän aikaa. Lähtiessään hän sanoi pari sanaa minullekin, että Oline nyt oli alkanut tottua vesijohtoon siellä kotona.

Entäs Te itse? kysyin.

Kohteliaana vastasi hän hiukan tähänkin, mutta minä näin ettei hän ollenkaan halunnut ryhtyä keskusteluihin kanssani.

Hän oli kovin korea, hänellä oli uusi vaalea nuttu, joka sopi hänen sinisiin silmiinsä...

Seuraavana päivänä Erik loukkaantui, hevonen pillastui ja laahasi häntä yli peltojen ja niittyjen ja löi hänet vihdoin aitaa vasten. Hänen oli käynyt hullusti, hän sylki verta, muutama tunti senkin jälkeen, kun hän tuli tajuihinsa, sylki hän verta. Falkenbergista tehtiin nyt ajuri.

Minä teeskentelin osanottoa onnettomuuden johdosta, olin äänetön ja synkkä kuten toisetkin, mutta mitään surua en tuntenut. Neiti Elisabethilta ei minun sopinut mitään toivoa, eipä kyllä, mutta hän, jota minua parempana pidettiin, tuli työnnetyksi pois tieltä.

Illalla minä menin kirkkotarhaan ja istuuduin. Jospa neiti Elisabeth nyt vain tulisi! mietin minä. Kului neljännestunti, hän tuli. Minä nousin äkkiä, se oli valmiiksi harkittu, olin pakenevinani, mutta huomasin avuttomuuteni ja antauduin. Mutta tässä harkintani minut petti, minä tulin epävarmaksi hänen ollessaan niin lähellä ja aloin puhella jotakin:

Erik -- ajatelkaas, hänen kävi eilen niin hullusti.

Minä tiedän sen, vastasi hän.

Hän loukkasi itsensä.

No niin, hän loukkasi itsensä. Miksi sinä hänestä minulle puhut?

Minä luulin... Ei, en minä tiedä. Mutta mitä siihen tulee, hän tietysti paranee taas. Sitten kai taas on kaikki hyvin.

Niinpä niin.

Hiljaisuus.

Kuului siltä kuin hän olisi minua matkinut. Äkkiä hän sanoi hymyillen:

Olet sinä ihmeellinen. Miksi sinä kuljet tuon pitkän tien ja tulet iltasin tänne istumaan?

Se on tullut pikku tavaksi. Kuluttelen aikaani ennen maatamenoa.

Et siis pelkää?

Hänen leikkinsä miehisti minua, sain taas maata jalkaini alle ja vastasin:

Minä juuri tahtoisin oppia jälleen kammoamaan.

Kammoamaan? Vai olet sinä lukenut sen seikkailun. Missä sinä olet sen lukenut?

En tiedä, olen kai saanut joskus jonkun kirjan käsiini.

Hiljaisuus.

Miksi et tahdo ruveta meille rengiksi?

Minä en kelpaisi siksi. Minä otan nyt toisen miehen toverikseni, me lähdemme pois.

Minne te menette?

En tiedä. Itään tai länteen. Me olemme kulkijoita.

Hiljaisuus.

Se oli vahinko, sanoi hän. Minä tarkoitan, sinun ei pitäisi tehdä sitä... Ei, miten sanoitkaan olevan Erikin laidan? Sitä varten minä tulin.

Hän on kipeä, huonosti hänen laitansa lienee, mutta --

Luuleeko tohtori hänen toipuvan?

Luulee varmasti. En ole muuta kuullut.

Hyvää yötä sitten.

Kunpa nyt olisi nuori ja rikas ja kaunis ja kuuluisa ja tieteissä oppinut... Tuolla hän menee...

Ennenkuin kirkkotarhasta lähdin, löysin käyttökuntoisen peukalonkynnen jonka pistin taskuuni. Odotin hiukan, tirkistin puolelle ja toiselle ja kuulostin -- kaikki oli hiljaa. Ei kukaan huutanut: se on minun!

12.

Falkenberg ja minä lähdemme vaeltamaan. On ilta, kolea sää ja korkealla taivaalla syttyvät tähdet. Minä saan toverini kiertämään kirkkopihan kautta, naurettavaisuudessani tahdoin nähdä oliko eräässä pappilan pikku ikkunassa valoa. Kunpa nyt olisi nuori ja rikas ja...

Me kävelimme muutamia tunteja, meillä ei ollut paljoa kantamista ja sitä paitsi olimme me molemmat kulkijat vielä hiukan vieraita toisillemme ja voimme jutella. Olimme kulkeneet ensimäisen kauppapaikan ohi ja tulleet toiseen, me näimme kappelikirkon tornin kuulaassa illassa.

Vanhan tavan mukaan halusin täälläkin mennä kirkkomaalle, sanoin:

Mitä jos nukkuisimme yömme täällä jossakin?

Sekös meidän tehdä pitäisi! vastasi Falkenberg. Täällä on nyt heiniä joka ladossa, ja jos meidät ladoista ajetaan, ei metsässä ole sen lämpöisempi.

Ja Falkenberg johti jälleen vaellusta.

Hän oli muutamia vuosia yli kolmenkymmenen ikäinen mies, pitkä ja sopusuhtainen, mutta hiukan köyryselkäinen; hänen pitkät viiksensä vääntyivät alaspäin. Hän puhui pikemmin lyhyeen kuin pitkästi ja oli kekseliäs ja näppärä, sitä paitsi lauloi hän lauluja mitä koreimmin äänin ja oli yleensä aivan toinen mies kuin Grindhusen. Puheeseensa hän sekoitti varsin hullusti murteellisia ja ruotsalaisia sanoja, niin ettei voinut kuulla mistä hän oli kotoisin.

Me tulimme taloon missä koirat haukkuivat ja väki vielä oli valveilla, Falkenberg pyysi saada puhutella isäntää. Nuori poika tuli ulos.

Oliko hänellä meille työtä? Ei.

Mutta aita tien vieressä oli kovin kehno, emmekö voisi sille jotain tehdä?

Ei. Miehellä itsellään ei ollut muuta hommaa nyt syksyn aikaan.

Saimmeko yösijaa?

Paha kyllä --

Ladossa?

Ei, siellä makasivat vielä tytöt.

Senkin rakkari! mutisi Falkenberg poistuessamme.

Me kuljimme vinosti läpi pienen metsän ja kurkistelimme aina vähin nukkumasijaa.

Mitähän jos palattaisiin takaisin taloon -- tyttöjen luo? Ehkeivät he heitä meitä ulos?

Falkenberg mietti asiaa.

Koirat haukkuvat, vastasi hän.

Me tulimme aituuseen jossa oli kaksi hevosta yötänsä. Toisella oli tiuku.

Kylläpä se on hieno herra joka vielä nyt antaa hevosten olla ulkona ja tyttöjen maata ladossa, sanoi Falkenberg. Nyt olemme ihan eläinystäviä, kun ratsastamme niillä hiukan.

Hän sai kiinni tiukuhevosen, tukki tiukuun mätästä ja ruohoa ja nousi selkään. Minun hevoseni oli vauhkompi ja minulla, oli vaivaa saada se kiinni.

Me ratsastimme yli ketojen, löysimme veräjän ja pääsimme tielle. Kummallakin oli toinen peitteistäni minkä päällä istua, mutta suitsia ei ollut ollenkaan.

Kaikki kävi hyvin, tavattoman hyvin, me ratsastimme pitkän peninkulman ja tulimme toisille seuduille. Äkkiä kuulemme edessäpäin tulevan väkeä.

Nyt pitää päästää ravia, sanoi Falkenberg taakseen minulle.

Mutta pitkä Falkenberg ei ollutkaan erinomaisempi ratsastaja, hän piteli kiinni tiukuhihnasta, sitten heittäysi hän eteenpäin ja tarttui hevosen kaulaan. Kerran minä näin hänen toisen säärensä taivasta vasten, se oli silloin, kun hän putosi.