Chapter 9
"Kyllähän linnut hyviä olisi, vaan sattui nyt niin kuiva rahasta; se tulee välistä katkelma minullekin", sanoi kirkkoherra avonaisesti.
"En minä niistä rahaa tahdokkaan."
"No, mitenkäs sitten?"
"Meillä tuntuu olevan rästinä kirkkoherran saatavat."
"Enpä häntä voi muistaa, mutta saadaanpa katsoa", sanoi kirkkoherra ja otti ylöskantokirjansa esille.
"Niin näkyy olevan kesäsaatavat", sanoi kirkkoherra kirjaansa selaillen.
"Minä luulen, että on rästinä talvisaatavatkin", sanoi emäntä.
"Niinpä näkyy olevan, vaan eiväthän ne niin pikkupaikasta suuriin nouse. Mutta lähdetäänpäs nyt niitä lintuja katsomaan", tuumaili kirkkoherra.
Mentiin.
Oikein kirkkoherra kauhistui, kun näki niin suuren kontin täynnänsä kauniita vereksiä lintuja.
"Kannappas konttisi tänne salinporstuaan", käski hän emäntää.
Kun tämä oli linnut kukistanut lattialle, näyttivät ne niin paljoilta, että kirkkoherra huudahti: "Ei minun saatavani riitä maksuksi tuosta lintupaljoudesta; minä maksan teille ylijäämästä rahat."
"En, hyvä kirkkoherra, minä niistä lisämaksuja tahdo; kiitos vaan odottamastanne", sanoi emäntä ja aikoi lähteä.
"Älkääpäs nyt niin vain ilman aikojaan lähtekö; tulkaa nyt sisälle, että saatte edes kahvikupin", sanoi kirkkoherra.
Kirkkoherra haki vaimonsakin katsomaan sitä lintupaljoutta ja yhdessä he sitten niitä ihailivat.
Lampelan emännälle tuotiin oikein vehnäsen kanssa kahvia, ja rovastinna istui viereen puhuttelemaan.
"Saisinko minä vastakin metsänriistalla maksaa kirkkoherran saatavat?" kysyi emäntä.
"Saatte, saatte, emäntä hyvä; sittenhän meidän ei niitä tarvitse mistään muualta hakea", vakuutti kirkkoherra.
Kun tuli rekikeli, meni Jakke metsään hakkaamaan ja emäntä rupesi hevosta ajamaan. Kun ajomatka oli lyhyt, ei luonnollisesti ollut myötäänsä ajamista. Emäntä käytti väliajan hyödyksi siten että alkoi hakata haloiksi kotiinajamiaan rankoja.
Kun Jakke tuli kotiin illalla, ei hän ollut silmiään uskoa, kuinka oli mahdollista, että emäntä niin jolevasti ajoi hevosta ja vieläpä ennätti melkoisen määrän halkojakin hakata.
"Sinä olet toimellinen vaimo", sanoi Jakke ja oli vähällä tarttua emäntään syliksi. Pari kertaa hän jo kohautti käsiään sitä varten, mutta tavallinen juroutensa ja ujoutensa esti hänet siitä.
"Mitä sinä siinä töpistelet ja heristelet ja kuitenkin heität hyvät aikeesi siihen?" sanoi emäntä, samassa vanuen Jakkeen kiinni, ja hän nujuutti ja myllyytti miestään niin että sääret virveliä huusivat. Jakke parka nauroi niin että oli siihen katketa. Kenties oli se Jakelle ensimäinen sydämellinen nauru koko elämässään.
"Enkö minä sinulle, mokoma, jo ennakolta sanonut, että tältä tytöltä käypi laatuun vaikka minkälainen työ."
"Mutta nyt meiltä loppuu tuoreen lihan syönnit", sanoi Jakke eräänä iltana.
"Miksikä niin?"
"Onhan nyt jo lumi maassa, ettei enään voi lintuja pyytää."
"Ei siinä ole mitään perää. Jahka ma tässä saan jotakin loma-aikaa menen metsään laittamaan katoksia kuusten juurille, ja kun enemmän lunta tulee, viritän jänislankoja niin kyllä tuoretta lihaa piisaa", vakuutteli emäntä.
Sanottu ja tehty. Emäntä meni kun menikin metsään, laitti sinne katoksia puiden juurille, ja kun lunta tuli enemmän, viritteli hän jänispoluille surmasilmukoita. Aatoksissaan hän piti ansain alla marjaisia puolanmarjanvarsia ja piti katosten alustat lumesta puhtaina. Niihin linnut mielellään menivät ruokaansa hakemaan, vaikka saivatkin siellä usein surmansa. Olipa soma katsoa, kun emäntä puki Jaken takin päällensä, köytti sen vyötäisistään kiinni, pisti kirvesnalkin vyönsä alle, hyppäsi suksille ja alkoi mennä vilistää metsään. Mutta sieltä palatessaan oli hänellä useinkin metsoa, koppeloa, teertä ja valkoista karvajalka-metsikanaa ja jänis tai parikin kontissa. Niillä retkillään ei hän viipynyt parin tiiman päälle, ja pian hän taas joutui muihin asioihin.
Pitkät talviset iltapuhteet alkoivat lähestyä. Emäntä loukutti kesällä kasvaneet hamput ja laitti mummon niitä kehräämään. Itse hän laittoi verkonkudelman ja alkoi pitkinä puhteina pistellä verkkoa.
"Mitähän sinä luulet tuolla tekeväsi?" kysyi Jakke.
"Tietysti minä pyydän kaloja", sanoi emäntä avonaisesti.
"Kaikkea vielä, mistähän niitä luulet pyytäväsi?" sanoi Jakke ikäänkuin pitäen joutavana koko emäntänsä kalanpyyntihankkeet.
"Eikö noissa lammissa sitten kaloja otekaan?" kysyi emäntä.
"Noo, onhan niitä; vaan kylläpähän ne siellä pysyvät", tuumaili Jakke.
"Onko niistä kukaan pyytänyt kaloja?"
"Eipä juuri ... joku koukkumies joskus."
"Etkö sinäkään ole koskaan pyytänyt?" kysyi emäntä.
"Ei, mitäs minä; ei ne sieltä minun kynsiini tule", sanoi Jakke.
"Senhän minä tiesinkin; et sinä mitään yritä. Mutta minun kynsiini ne kyllä tulevat, ja sen parempi kun ei ole ollut muita pyytäjiä; saan sitä enemmän kaloja. Tarvitseehan kesälläkin saada jotakin tuoretta ruokaa, kun ei käy linnun pyytäminen laatuun", tuumaili emäntä vakuuttavasti.
Keväillä oli emännällä parikymmentä pientä rysätuppeloa valmiina. Itse hän ne vannehti ja laittoi kaikinpuolin reilaan.
Kun keväällä maan ja jään väliin ilmestyi joitakin avonaisia paikkoja, pisteli emäntä niihin rysätuppeloitaan. Pian alkoi hän kantaa kotiinsa kontilla suuria haukia, kuin kotahalkoja. Niitä tuli niin viljalta, ettei kaikkia voitu syödä vaikka emäntä vei usein Jukenkin taloon. "Jospa olisi, mihin noita kaloja möisi, niin nyt rahaa tulisi! mutta on liian pitkä matka kantaa niitä kirkollekin näin kelirikon aikana", tuumaili emäntä.
Mutta toimelias kuin ainakin keksi hän keinon siihenkin.
Mitä ei keittämällä ja paistamalla voitu syödä, perkkasi hän ne ja halkasi selänpuolelta ja laitti seinille tikutettuna kuivamaan. Tällä tavalla teki hän monta isoa kimppua kapahaukia ja valmistuttua vei hän ne aitan orrille vastasen varaksi. Niin hän pyysi koko kesän kaloja, eikä tuorekala puuttunut koskaan heidän pöydältänsä, eikä se sentään yhtään ehkäissyt hänen muita toimiansa, sillä hän lähti sitä aikusemmin ja oli toimissaan sitä myöhempään.
Kesätöissä oli hän aina Jaken kanssa rinnakkain. Kun oltiin niityllä heinänteossa, pökäsi hän heti syömästä päästyään metsään siksi ajaksi, kunnes muut olivat ruokalepoa viettämässä. Siellä hän repi pajuista parkkia irti, ja tullessa oli hänellä niitä vankka taakka selässä. Sillä tavalla keräili hän kesän pitkään niitä hevoskuormittain ja talvella sai hän niillä kauniit rahat. Hän oli aina ja jokapaikassa pyynnin ja saannin puolella, eikä hän näkynyt väsyvän eikä uupuvan ensinkään. Yhtä täyteliäs, yhtä punakka hän vaan oli kuin ennenkin.
* * * * *
Aikaa on kulunut. Sillä välin on Lampelassa tapahtunut suuria muutoksia. Lampelan emännällä on jo kaksi pientä perillistä, tyttöjä molemmat. Nämät rajoittivat jonkun verran emännän työ- ja toimintavapautta, mutta suurimmaksi osaksi saivat ne jäädä mummon hoitoon.
Sillävälin ruvettiin rakentamaan Oulun rautatietä. Rautatielinja osui kulkemaan noin puolen peninkulman matkassa Lampelan ohitse. Vielä osui käydä niin onnellisesti, että toisenpitäjän kymmenkunnan sydänmaan talon takia rakettiin pikkunen pysäkki juuri lyhimmän matkan päähän Lampelasta. Tämä oli suuresta merkityksestä Lampelalle. Samalla kuin se oli melkein likimmäinen naapuri, tuli se Lampelan emännälle oikeaksi markkinapaikaksi. Sinne hän möi lintunsa, kalansa, voinsa, marjansa ja mitä vaan myytävää oli. Muun muassa kokoili hän kulovalkean polttamista lepikoista kyhmyräsauvoja, kuori ne ja vei pysäkille. Siellä hän laitti pylvästen nenään ison ammeenvanteen, jonka sisään hän asetteli kyhmyräsauvansa, ja niitä oli siellä välistä runsas varasto. Sauvat olivat varustetut niin julkiselle paikalle, että kaikki rautatietä matkustavaiset ne heti havaitsivat. Yksi ja toinen matkustava meni niistä paraita valitsemaan, ja asemamies möi niitä määrätystä hinnasta ja Lampelan Marilla oli siitä kaupasta melkein ainainen rahantulo.
Mutta vielä suurempiin hommiin ryhtyi Lampelan emäntä, hän rupesi nim. laittamaan rautatielle ratapölkkyjä ja halkoja. Talo oli jo niin vaurastunut, että jaksettiin pitää vierasta väkeäkin. Itse emäntä se istua körötteli ratapölkky- tai halkokuorman päällä, viedä kiidättäen niitä asemalle. Sattuiko niin, ettei emäntä itse joutanut hevosta ajamaan, sai piikatyttö sen tehdä. Pysäkin päällikkö oli ihmisystävällinen mies, ja hän oli aina apuna emännän ja piikatytön kuormaa purkamassa.
Vaikka noita uusiakin hommia tuli, ei emäntä silti heittänyt kalan- ja linnunpyyntiänsä.
Kun vanhin tytär oli viisivuotias, sivalsi emäntä tytön selkäänsä ja lähti ansojansa kokemaan.
"Mitä sinä nyt hulluttelet, kun lähdet tuota lasta ympäri metsiä kantamaan, sillä onhan työtä tosissakin?" ihmetteli Jakke.
"Pitäähän lapsen jo nuorena oppia. Viisivuotiaana minäkin olin isän kanssa linnustamassa", sanoi vaan emäntä ja lähti.
Talvikaudet oli hänellä kalanpyynti voimassa. Eräänä kertana oli Lampelassa neljä päiväläistä ratapölkkyjen teossa. Asiansa tehtyä lähti emäntä kalanpyydyksiään kokemaan. Miehet tulivat metsästä kotiin puolista syömään ja emäntää ei näkynyt ei kuulunut.
"Kylläkai se on päällensä pudonnut rysäavantoonsa; muuton ei hän niin kauvan viipyisi. Täytyy pikasesti lähteä häntä hakemaan", hätäili Jakke. Samassa tormasi hän ulos ja sivalsi suksensa seinän nojalta, aikoen hypätä niiden päälle ja lähteä emäntää hakemaan. Mutta emäntäpä tulla vihkasi suksillaan jo aika hamppua kotiin päin.
"Sain niin paljon kaloja, että hiihtää vihkasin konttineni rautatien pysäkille myömään niitä ja näppäsin kahdeksan markkaa pussiini. Nyt on vero-raha täysi", sanoi emäntä vähän hengästyksissään ja oli niin punainen, että luuli veren tipahtavan.
Emännällä oli jo useita isompia ja pienempiä höyhenpatjoja aitan orrella. Ei hän ensinkään käyttänyt niitä talouden tarpeisiin.
"Mihin sinä noita säästät, kuu et itse niitä käytä, makaat vaan olkivuoteella?" muistutti eräänä kertana joku hänen ystävistään.
"Minä säästän niitä tyttärilleni; tarvitseehan lapsikullatkin jotakin saada", sanoi vaan emäntä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun hän eräänä kertana meni patjojaan tarkastelemaan, havaitsi hän, että hiiri oli kaivanut monen patjan läpi reijän ja vihdoin rakentanut kolmanteen patjaan pesänsä. Siellä oli koko pahna jo melkein aikasia hiiriä, ja nekös olivat patjoissa pitäneet aika mylläkkää. Harmissaan kantoi emäntä patjat huoneeseen ja syötätti kissalla koko tuon tunkeilevan rosvojoukon. Ei emännän mielestä tahtonut mennä tuo, kenties ensimmäinen tappio hänen tavaransa kokoamisessa. Paapattamalla paapatteli hän yhtämittaa tuota kovanonnen kohtausta ja sitä tappiota, minkä ne hänelle tekivät. Muuta neuvoa ei ollut, vaan täytyi laittaa uudet päälliset patjoihin rikkeinten sijaan sekä eroitella turmeltuneet höyhenet pois. Mutta kylläpä emäntä osasi nyt katsoa patjojensa perään, etteivät niitä enään hiiret päässeet turmelemaan. Useat kerrat kesässä kantoi hän ne ulos tuultumaan ja tarkastellakseen, olivatko niihin hiiret mitään vikaa tehneet.
Jaken talous oli ensimmältä paljon huonommalla kannalla kuin Juken, sillä niin nuhjusmainen ja toimeton mies kuin Jakke oli, ei hän päässyt vaurastumaan, vaikka kyllä koki tehdä työtä kahden edestä. Mutta ei kauvan viipynyt, ennen kuin Jaken talous oli paljon edellä Juken taloutta ja tämä kaikki oli Jaken emännän ansio.
Eräänä iltana sanoi emäntä Jakelle: "Meidän vaurastumisemme käypi tällä tavalla kovin hitaasti, sillä emme me saa peltoa levenemään niin rohki kuin pitäisi, kun kova korpi ja kannikko on kova vastarinnan tekijä. Meillä on aivan pellon alla hyvä räme; siihen täytyy ryhtyä käsiksi, että saisimme pikemmin karjaa lisääntymään."
"Tee kuin tahdot ... mitäpä minä hänestä", sanoi Jakke välinpitämättömästi ja tuhrasi nokkaansa.
"Senhän minä tiesinkin, mokoma nahjus; mutta sen sanon, että kyllä saat tulevana kesänä kuokkaa ja lapiota heiluttaa", sanoi emäntä ikäänkuin uhmaellen.
"Tämä poika ei työtä pelkää", sanoi Jakke ja hän oikein hypähteli ja reipasteli.
"Kas, vaan eipä uskoisi! ompa lepässäkin tervaa!" sanoi emäntä naurahtaen.
Samassa kävi hän ukkoonsa kiinni, pöllyytti, nujuutti ja pyöritteli häntä kelpolailla. Jakke nauraa tuhautteli vaan nokkaansa.
"Minulla on hyvä mies, nöyrä mies, siivo mies; hyvä työmies myöskin olet, mutta toimintakykyä ei sinulla ole vähän vähääkään."
"Eipä sitä paljon minulta taida yksinäni suopeltoa tulla", arveli Jakke.
"Kuka on sanonut, että sinun yksin sitä tulee tehdä? Otetaan joku mies sinulle avuksi; paiti sitä olenhan minäkin vielä joku", tuumaili emäntä.
"Milläpä tässä miehiä palkataan", tuumaili Jakke.
"Ole siitä huoleti, kyllä minun pussissani sen verran varoja on", vakuutti emäntä.
Ennenkun kesä oli lopussa, oli kaunis kaistale pantu rämettä nurin ja emäntä oli parhaana siellä kuokkaa ja lapiota heiluttamassa.
Kesäsydännä kun ei ansoilla ja rysillä saanut kaloja, kulki emäntä onkimassa ja koukkuamassa. Usein hän lähti järvelle ennen auringon nousua, ja ennenkun väki nousi ylös, oli höyryävä kalakeitto jo valmiina pöydällä.
Eräänä kertana olivat Lampelaiset ottaneet tehdäksensä valtionrautatielle isomman määrän halkoja. Mutta kävi niin onnettomasti, että Jakke rupesi sairastelemaan, eikä kyennyt ensinkään metsätöihin.
"Mikä nyt tulee neuvoksi näiden valtion halkojen kanssa, kun minä en kykene metsään?" arveli Jakke eräänä kertana alakuloisesti.
"Meidän täytyy ottaa poikanen avuksemme", tuumaili emäntä.
"Mitäs semmoiselle työlle poikanen voi; tarvitseisi kaksikin aikaista miestä, semminkin kun tänä talvena olisivat menneenvuotiset halotkin ajettavat rautatiepysäkille", perusteli isäntä.
"Minkä tähden turhanpäiten niin paljon varojamme tuhlaisimme, koskapa poikanen kyllä voi sahaa toisesta päästä vetää. Kyllä minä raastan toisesta. Ajakoon piikatyttö valtiohalkoja ja muutenkin hevosta", tuumaili emäntä.
"Sinä häntä nyt olet aikahinen", sanoi isäntä nauraa tuhautellen.
Sanottu ja tehty. Emäntä teetti itselleen päälle polven ulottuvat saappaat, hankki poikasen kumppanikseen ja nyt metsään valtion halkojen sahaukseen. Ja huhtikuun ensimäisinä päivinä oli tuo isommoinen halko-urakka kauniisti ladottuina pinoihin.
* * * * *
Lampelan emännän ei enään olisi tarvinnut olla niin ahkeran ja monipuolisesti puuhaavan, sillä talous oli jo paisunut siihen määrään, että hän olisi jo voinut vähemmällä touhulla toimeen tulla. Mutta hän ei vaan voinut luopua entisestä tavastaan. Yhä hän eli ja toimi entiseen suuntaansa, ajoi hevosta, hakkasi melkein kaikki kesäpuut, linnusti ja kalasteli. Syksyin oli hän jo niin heikolla jäällä pyydystensä kanssa, että Jakke pelkäsi hänen putoavan heikkoon jäähän ja menettävän henkensä. Mutta äläs mitään! Suksien kanssa laapusteli hän järvillä ja asetteli sinne pyydyksiään, eikä putoamisesta tullut niin mitään. Mutta usein olivat eukon helmukset kotiin tullessa niin jäässä, että ne seisoivat lattialla, kuin tyhjä tynnyri, kun hän ne päältänsä pois riisui.
Koko talvet läpeensä oli hänellä linnun katokset, jänis langat, kanavihit ja kalanpyydykset voimassa. Viimeiseltä piti hän kalamatkoillaan piikatyttöstä kumppalinaan. Oli eräänä kertana oikeen pohjolan mallipakkanen. Tyttö ei arvannut olla niin varovainen, kuin emäntänsä oli. Muutaman lammin ojan suussa oli hautova kohta. Emäntä ei huomannut pitää tyttöä silmällä ja yks kaks pudota muksahti tyttö järveen. Oitis kavahti emäntä suksiensa päälle, sai tyttöä niskasta kiinni ja veti hänet jäälle. Nyt tuli imelät kummat. Matkaa oli kotiin kolmatta kilometriä ja liki neljänkymmenen pykälän pakkanen kipristeli kuivissakin vaatteissa olevaa ihmistä, mitä sitten tuota kylmässä vedessä läpikastunutta tyttöä. Mutta emäntä ei pitkin neuvotellut. Siihen hän jätti rysänsä ja siellä potkivat kalat jäätymään, sieppasi tyttöä käsipuolesta kiinni ja alkoi häntä yhtenä siipenä viedä kiidättämään kotia kohden. Se oli semmoista nujakkaa ettei tyttö joutanut kovinkaan kylmettymään vaikka vaatteet olivat niin jäässä ja pullallaan kuin rumpu. Kotiin päästyä riisuttiin tytöltä heti vaatteet päältä, kuopattiin lämpimiin peittoihin sänkyyn maate ja annettiin runsaasti juoda kuumennettua maitoa. Näin hoidettuna tytölle ei tullut hikirupea koko kylmästä kylvystä. Mutta kylläpä emäntä oli punaistakin punaisempi kotiin päästyään; ankaran kiivaan ponnistuksen tähden hän lehasti niinkuin ison sammuvan nuotion hiillos.
Kun asiat oli saatu järjestykseen lähti emäntä jälleen pyydyksiään kokemaan ja oli niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Myöhemmällä kantoi hän kotiin ison kontillisen kaloja. --
Lampelan emäntä oli hyvin vierasvarainen. Kun hän sattui saamaan vieraita, hoiti ja kestitsi hän heitä kuten parhaiten taisi. Hän laitti heille saunat, pesi ja puhdisti vieraansa ja saunasta tultua kampasi ja ruokkoi heidän päänsä. Tämän teki hän kaikille, olivatpa he sitten rikkaita tai köyhiä.
Tuo toimellinen emäntä oli tullut kuuluksi. Useinkin tuli etäisimmistäkin piireistä ihmisiä oikein kättenmahtain katsomaan tuota kuulua, toimellista ja monipuolista emäntää. Mutta kylläpä emännällä olikin vieraillensa mitä eteenpanna. Ei ollut sitä aikaa vuodesta, ettei hänellä ollut tuoretta kalaa ja lintua saatavilla, joista hän laitti monipuolisia ruokia; ja herkkujen lisäksi oli hänellä savustettua lintua, lipeäkalaa, puhumattakaan härän- ja lampaan lihasta laitetuita ruokia, ja maitotalous sai runsaista varastoistansa täydentää ruokalistan. Tyytyväisinä ja ihmetellen lähtivät vieraat tuosta sydänmaan talosta.
* * * * *
Merkillisintä merkillisin koko tässä jutussa on se seikka, että kaikesta tästä huolimatta oli emäntä kuitenkin nainen, sanan kauniimmassa merkityksessä. Kaiken tuon ankaran työn ja rehuamisen takia olisi emännän luullut ennen aikojaan rapistuneen ja kuihtuneen, mutta ei. Hän oli aina vaan yhtä täyteliäs, yhtä iloinen, yhtä punakka kuin ennenkin; olisipa luullut, ett'ei ikä eikä vaivat hänen pystyisikään.
Sitäpaitsi oli hänen henki-ihmisensä elossa. Kuuluen heränneitten kantaväkeen, oli Lampelan emäntä usein näiden seuroissa sekä kutsui seurat usein kotiinsa. Hän eli kristityn elämää, aina iloisena, aina luottavana ja aina toimellisena uudistalon emäntänä syvällä Suomen salolla.