Chapter 8
Lampelassa oli asuttu jo alku kolmatta miespolvea. Kun isojako oli pitäjässä päättynyt ja kruununmaat tulleet tilallisten maista eroitetuksi, haki eräs ulkopitäjästä tullut maalari kruununmetsän kovaan korpeen uudistalon paikkaa, sai syynin ja täyden asukasoikeuden Lampelan uudistalolle. Kuitenkaan ei maalari kovinkaan paljon saanut eläissään aikaan, sillä tiuha, jylhä korpi teki ankaraa vastusta rohkealle tungettelijalle, joka rohkeni tulla häiritsemään sen neitsyeellistä rauhaa. Jonkun verran sai maalari kuitenkin korpea pakenemaan mökkipahasensa ympäriltä ja vähän peherretyksi siihen peltoakin, mutta kovaa vastarintaa tekivät vielä korven kannotkin, sillä lahoaminen ei käy niinkään joutuisasti. Korvella on kauvan ankara kostonhimo rauhansa häiritsijää vastaan. Niinpä tässäkin. Sillä kun maalari vaivalla ja hiellä saatuun peltoonsa kylvi jotakin, oli korvella heti kostontuumat mielessään. Sillä oli hallussaan avullinen kostonvälikappale, jota ahkerasti käytti, nimittäin: sen lievetten helmoissa piiloittelihe ikuinen jää. Kun maalarin pelto rupesi kasvaa-rehottamaan, laski korpi helmoistansa hyisen hallan, ikäänkuin uhmaillen: tulitkin kanssani taistelemaan, tuosta nyt saat! Silloin jäätyivät kaikki kasvit uudisviljelijän pellolla, ja vähäiset toiveet raukesivat, ja entinen raskas surumielisyys tuli sijaan.
Maalari taisteli epätoivoista taisteluaan, kärsien ja toivoen. Kauvan eivät hänen voimansa riittäneet tässä epävakaisessa kamppailussa. Voimat riutuivat ja vähenivät; vihdoin hän laski väsyneen päänsä ikuiseen lepoon. Kohta hänen kuoltuaan kuoli myös hänen vaimonsakin. Ja niin loppuivat heiltä kaikki vaivat, kärsimiset, huolet, pelvot ja toivot.
Lampela joutui nyt erään nuoren pariskunnan haltuun. Heillä ei ollut aineellisia varoja enempää kuin maalarillakaan. Mutta he olivat nuoria ja terveitä. Vastanaineena tunsivat he itsensä voimakkaiksi ja uhmaavasti katselivat he tietämätöntä tulevaisuutta kohden.
Näintavoin oli heillä kuitenkin enemmän pääomaa, kuin jo ennen maailman murhetten ja vaivain murtamalla keski-ikäisellä maalarilla uudistalon tekoon tullessaan, nimittäin: terveet, nuoret, raittiit voimat, pelkäämätön ja luja tahto.
Nämät ihmiset rupesivat nyt voimakkaasti taistelemaan kovaa korpea vastaan. Palapalalta tuli lovi korpeen, palapalalta laajeni pelto ja palapalalta väistyi korven hyinen halla. Pellon tekokin kävi nyt paljon huokeammasti, kun kannot olivat jo lahonneet, että niitä oli paljon helpompi saada maasta irti.
Korven jättämä, paksu multakerros kasvoi rehevästi viljaa, ja useinkin saivat he pienistä kylvöksistään verrattain hyviä satoja. Tämä innostutti heitä yhä enemmän ponnistelemaan. Se kävikin hyvin laatuun, kun heitä oli kaksi voimakasta ihmistä, sillä nuori vaimokin oli miehensä kanssa aina töissä.
Mutta tulipa sekin aika, että toisen näistä pelkäämättömistä työntekijöistä täytyi väistyä työmaalta pois. Kävi, näette, niinkuin enimmiten semmoisissa oloissa tapaa käydä, että nuori vaimo synnytti pojan ja hänen täytyi vetääntyä vuoteelle. Kastettaessa annettiin pojalle isän nimi, Juho, mutta keskenään nimittivät he häntä Jukeksi.
Huoneetkin olivat sangen kurjat, ja innolla rupesi Juho niitä rakentamaan, kun Maijasta ei nyt ollut työnapua, ja kun hän ei olisi siihen työnlaatuun kyennytkään. -- Kiitos korvelle, kun ei rakennus-aineet olleet kovin etäällä.
Mitäpä ne joka työnlaadut erikseen selittelee, sillä kyllä uudistalossa työtä löytyy. Summa vaan on, että kyllä ponnistettiin eteenpäin mitä voimissa oli, ja talous parani vähitellen.
Jonkun vuoden kuluttua syntyi toinen poika, jolle annettiin nimeksi Jaakko, josta heidän keskuudessaan tuli Jakke.
Kun aikaa kului, alkoivat pojatkin vähitellen vanhempiansa työssä auttaa, ja heidän miehiksi tultua kävi työ Lampelassa moninkerroin voimakkaammasti. Toinen tuparakennus rakennettiin, ja nyt Lampela näytti oikein talolta.
Jukke oli iloinen ja hilpeäluontoinen, jotavastoin Jakke oli hidas ja jörömäinen. Ennenkuin Jukke oli vielä täyttänyt kahtakymmentäänkään, nai hän jo. Hyväpä oli, että oli jo huoneita, mihin tuoda uusi muori. Jakke ei näyttänyt tietävän koko naimajutuista niin mitään. Olla murjosteli vaan yksinään, eikä näyttänyt kaipaavan mitään seuraa.
Nyt sattui se surullinen tapaus, että isä Juho kuoli, vaikkei ollut vielä täyttänyt viittäkymmentänsäkään. Se tuotti perheesen sanomattoman surun; mutta minkäpäs sille teki; kuolema on kuolema, jolle ei kukaan mitään mahda. Hän nääntyi ankaran taistelun uhrina.
Niinä aikoina oli Lampela jo omistaan toimeentuleva talo.
Niin sitä täytyi elää eteenpäin, ja yksistäneuvoin tehdä myllättiin työtä ja Lampela yhä vaan vaurastui.
Jukella oli useampia lapsia ja niistä vanhimmat jo työkelpoisia. Jakke se vaan yksinäisenä ja vähäpuheisena olla nyhjersi, niinkuin ennenkin.
Näin ollen olisi ollut kylläkin hyvin, mutta tuo Kaini, joka jo kauvan sitten turmeli veljesten välin, pakkausi turmelemaan näitäkin veljeksiä. Juken emännän mieleen kantoi, että he tekevät työtä aivan suotta aikojaan Jaken eduksi, hänellä kun ei ole kuin yksi mies puoleltaan talon työssä, ja heitä on niin monta, ja yhtä kaikki Jakke saa niin ison osan talosta kuin hekin.
Jukke koki kaikintavoin torjua eukkonsa mielipiteitä.
"Onhan Jakke ahkera ja kunnollinen työmies, ja hän tekee työtä niinpaljon kuin me kaikki yhteensä", selitteli Jukke.
"Mitä sitten. Mutta kun meidän vanhimmat lapset jo yrittelevat työntekoon ja toiset pian joutuvat, ei silloin Jaken työnteko paljoa merkitse", liverteli eukko.
Kuinka se lienee niin ollut, mutta viimein rupesi Jukkekin samalla tavalla ajattelemaan.
Kun nämät hommat tulivat kyläläisille tiedoksi, kokivat hekin kaikella tavalla ehkäistä heidän erotuumiaan. He kokivat selitellä, kuinka paljon hyödyllisempi heidän olisi yhdessä elää, kuin että jakaantuisivat, sillä eihän heidän taloutensa ole vielä niin pätevä, että siinä olisi varaa jakaantua. Mutta mikään ei auttanut, he panivat vaan jaon toimeen.
Kun Jakke sai kuulla nuot hommat, koetti hän pyydellä, että hän saisi elää ja olla yhdessä; kyllä hän kokisi tehdä työtä ja eihän hän ole koskaan jakoa tahtonut, eikä ollut tyytymätön elämäänsä. Mutta ei sekään auttanut; Jakke työnnettiin vaan ypö-yksinään erilleen.
Jakke tuli nyt kovin murheelliseksi; useampaan vuorokauteen ei hän kyennyt mihinkään toimeen.
Veljesten äiti ei ollut vielä kovinkaan vanha, olihan vaan puolivälissä viittäkymmentä. Hänen kävi Jaken yksinäinen tila kovin sääliksi. Oitis rupesi hän Jaken taloutta hoitamaan. Tästä virkistyi Jakke, niin että hän rupesi taas työtä tekemään, ja elämä kävi hänelle semmoiseksi kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Tämmöisissä oloissa kului aikaa melkein kymmenkunnan vuotta. Eräänä iltana kun Jakke tuli työstä kotiin, alkoi äiti Jaken kanssa haastella.
"Oletko sinä ajatellut elämääsi eteenpäin ensinkään?" sanoi äiti.
"Mitäpä minä siitä ajattelisin", sanoi Jakke.
"Ajatteles nyt. Talo ei tule emännättä aikaan. Oletkos sitä ajatellut?" huomautti äiti.
"Onhan minulla äiti, mitä minä semmoisista huolehtisin", tuumaili Jakke.
"Etkös huomaa, että olen jo vanha ihminen, ja minun tiimalasini on pian tyhjäksi juossut. Kuinkas sinun silloin käypi?" sanoi äiti ikäänkuin surumielisesti.
"Minkäpä minä sille tekisin", sanoi Jakke.
"Löytyy kuitenkin sen asian auttamiseksi eräs keino."
"No mikä?"
"Sinun täytyy naida", esitteli äiti.
"Kukapa tämmöiseen paikkaan tulisi, ja kukapa näin vanhan miehen ottaisi, sillä olenhan jo kolmenkymmenen vuoden ikäinen", sanoi Jakke alakuloisesti, katsellen pitkin nokkavarttansa.
"Kyllä mies aina emäntänsä löytää, kun hänellä vaan on toimeliaisuutta sen verran, että rupeaa hommiin. Eihän sinun tarvitseisi korkealle kurkoitella, eikä rikkautta hakea; valitse vaan kumppaniksesi siveä ja roteva piika-tyttö", ehdotteli äiti.
"Eipähän se pikku rikkauskaan olisi haitaksi näin pienessä pesässä", tuumaili Jakke.
"Eipä kylläkään, kun se vaan tulisi oikeata tietä; mutta jos sen päälle rupeat nojailemaan, niin saattaa käydä niin ettet emäntääsi tapaa koskaan; paitsi sitä käypi useinkin niinkuin sanotaan: 'Pian huono hevonen päällisensä syöpi.' Usein on huomattu emännän tuhlaavan sekä omat rikkautensa että talon varat, jota vastaan kelvollinen ja toimelias piikatyttö on pienenkin pesän kohottanut vauraaksi taloksi", selitteli äiti Jakelle.
Jakke heittäysi nyt aivan sananpuhumattomaksi, katseli vaan lattialle yhteen paikkaan ja pyöritteli saappaansa kärjillä erästä havun lehvää.
Siihen se keskustelu jäi.
Mutta se kumma nähtiin nyt, että Jakke tuli hieman puheliaammaksi, oikeinpa hän välistä vihelteli jotakin laulunnuottia työhön mennessänsä, jota hänen ei oltu kuultu ennen koskaan tekevän.
* * * * *
Oli kaunis, lämmin kesäinen aamu. Jakella oli jotakin tärkeätä asiaa kirkonkylään, ja hetimiten lähti hän sinne tallustelemaan. Tukahduttavan lämmin ilma kun oli, riisui hän röijyn päältään käsivarrelleen.
Lähempänä kylää oli erään lorisevan puron varrella talo. Kun Jakke läheni puroa, oli siinä muuan nainen pesuja pesemässä. Kivistä ladotun piisin päällä oli pata, jossa kiehua porisi lipeässä pesuja. Naisella ei ollut kenkiä jaloissa, ei huivia päässä, vaan avojaloin seisoi hän puron vesikivien päällä. Hänen hihansa olivat käärityt, joten käsivarret olivat kyynäspäitä myöden paljaina. Siinä hän sitten purnusi saippuavedessä pesuja, niin että vaahto punkasta roiskahteli.
Kun Jakke oli siitä sivu astumaisillaan, havaitsi tyttö hänet.
"Noh, mihinkäs Jakke nyt astelee?" kysyi tyttö.
"Käymmähän tuolla kirkonkylässä", sanoi Jakke vähän säpsähtäen ja seisahtui samassa.
"Onko niin kiire, ettei jouda istahtamaan?" kysyi impi.
"Kiitos! saispa tuota vähän jalkojaan lepuuttaa", sanoi Jakke ujostellen ja samassa istahti hän eräälle kivelle.
"Kuinka siellä Lampelassa nykyään voidaan?" utasi neito.
"Kiitos, meneehän tuo laillaan; eihän siellä mitään erinomaista", vastasi Jakke.
"Milloinkas se Jakke aikoo itselleen emännän ottaa?" sanoi tyttö ujostelematta.
"Kuka minusta tämmöisestä...?" sanoi Jakke ja punastui korvia myöten.
"Kyllä niitä aina löytyy, kun vaan ottaa halunnee", vakuutti tyttö.
"Missä ... sanopas?" sanoi Jakke ikäänkuin vähän vertyneenä yhä enemmän punastellen.
"Vaikkapa tästä, jos vaan kelvannee", sanoi tyttö ja katsoi kiinteästi Jakkea silmiin; mutta samassa kourasi hän niin lujasti pesujaan, että vaahto ruiskahti tytölle vasten kasvoja.
"Sinä pilkkaat minua", änkytti Jakke hämillään, samassa katsoa vilkaisten tyttöön. Siinä seisoi tyttö niin punakan ja täyteläisen näköisenä ja ujostelemattomana. Vasten tahtoaankin tunsi Jakke jonkunmoista mieltymystä häntä kohtaan.
"Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli", sanoi tyttö ja samassa nauraa heläytti niin että metsä kumisi. Jakke tuli niin hämilleen, että hän mutisi ikäänkuin puoliääneen: "Piisaa se pilkka pienempikin, ei harmajan hevosen kokoinen." Samassa nousi hän ylös ja alkoi astella kylää kohden.
Se kumma nähtiin nyt, että Jakke oli kyläreissullaan yötä, jota ei oltu koskaan ennen nähty. Aamulla kuiskailtiin talonväen kesken, että Lampelan Jaken ja Lammin Maijan oltiin nähty iltamyöhän kahden kesken istuvan pellonpientareilla ja tuumailevan keskenään. Talon ovisängyssä oli Jakke maannut sitten yönsä ja aamulla lähtenyt kotiinsa.
Joku sana tuosta tytöstä. Hän oli joku aika sitten tullut jostakin ulkopitäjästä siihen kuntaan. Hän oli yleensä tunnettu rotevaksi, saattavaksi, työteliääksi ja ahkeraksi ihmiseksi, myöskin pystyväksi mihin työnlaatuun hyvänsä. Hän ei ruvennut palvelijaksi suurestakaan palkasta, vaan teki töitä urakalla, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä, ja roteva kun oli, pääsi hän aina hyville palkoille. Hänellä oli iso varasto vaatteita koossa ja vähän rahojakin säästössä.
Roteva siinä, roteva tässä, roteva kaikissa asioissa kun oli, oli hän näissä kohdissa omituisen roteva, ja enimmiten katsottiin sitä liikanaiseksi rotevuudeksi. Jakke ei ollut ensimäinen, jota hän kosi, vaan hän oli jo ennen monta muutakin kosinut. Tästä sai hän ylönkatsetta nuorten miesten puolelta, sillä he katsoivat sitä liialliseksi tungettelemiseksi. Niin tavoin hän sai monenkin vetäytymään itsestään ulommaksi, joka ehkä muuten olisi häneen mieltynyt ja omakseen ottanut. -- --
Kun Jakke tuli kotiin, oli hän kappaletta hilpeämpi entistään.
Eräänä iltana, työstä tultuaan, istui hän tapansa mukaan penkille, viputteli ahkerasti polviaan ja vihelteli jotakin laulun nuottia.
"Miksikäs Jakke nyt niin iloissaan on; enpä sinua ennen ole tuommoisena nähnyt?" sanoi äiti sen havaittuaan.
"Istukaappa äiti tähän, niin haastellaan vähän", kehoitti Jakke.
"Noh", sanoi äiti istuttuaan.
"Minkälainen teistä olisi tuo Lammin Maija?" sanoi Jakke ujostellen.
"Oh, parhaita ihmisiä, mitä meidän pitäjässä löytyy. Oletko kosinut häntä?" sanoi äiti.
"En; vaan hän on kosinut minua ja sekös minua harmittaa."
"Noh, mitä se sitten haittaa."
"Mutta eihän tytöt sitä tapaa käytä, että he kosisivat."
"Kiitä onneasi, että niin on käynyt, sillä ethän sinä nuhjus olisi itse sitä ikänä toimeen saanut. Ota pois Herran lahja, silloin kuin se tarjolla on; muuten menet onnesi yli, sillä minä pidän tämän Jumalan ohjauksena", tuumaili äiti.
Jakke ei vastannut siihen mitään, meni vaan askareihinsa.
Seuraavana perjantaina puki Jakke pyhävaatteisiinsa ja lähti kirkolle. Seuraus matkasta oli se, että Lampelan Jakke ja Lammin Maija kuulutettiin avioliittoon.
Kesä oli kulunut jo syyskuun puoliväliin ennenkuin he joutuivat vihille. Silloin he kävivät pappilassa, eikä heillä ollut hääväkenä muita kuin puhemies muorinsa kanssa. Kahden kahdastaan tulivat nuorikot jalkasin Lampelaan, tuohon sydänmaan uudistaloon. Ei ollut kotonakaan lukuisaa hääväkeä morsiusparia vastaanottamassa, ei muita kuin anoppimuori; mutta hän ottikin heidät niin sydämmellisesti vastaan, ettei moisempaa ja rakkaampaa vastaanottoa liene koskaan muillakaan ollut.
Morsian oli tuonut tullessaan kahvia ja vehnästä, että saataisiin tuossa pienessä kodissa häitä juoda. Kuitenkin väki oli kutsuttu näihin kekkereihin, vaan yksikään heistä ei tullut, sillä he katsoivat Jaken naimapuuhat sydämestään ylön. Tästä tuli anoppi kovin apealle mielin. Yhtenään hän paapatteli ja päivitteli, "kun ihmiset saattavatkin olla niin tylyjä ja tyhmiäkin, etteivät nyt tulleet juomaan kahvikuppia veljensä hääpäivän muistoksi." Ja niin he voivat matkaansaattaa suurta mieliharmia Jaken nuorelle emännälle.
"Oh, ei se tee mitään. Kylläkai vielä leppyvätkin. Sen paremmat pidot, mitä vähemmän väkeä. Juodaan me nyt vaan häitä tänä iltana; huomenna alkaa toinen toimi, sillä silloin täytyy ryhtyä taloudentoimiin", tuumaili nuori emäntä.
Sen verran Maija välitti koko sukulaistensa tylyydestä ja ylönkatseesta.
Lämmin, kaunis syyskuun ilta oli. Linnut laulelivat iloisesti iltavirsiään, ja kun nyt oli pyhäilta, ei talousasioista puhuttu sen enempää. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä nythän oli hääpäivä; sopihan tulevaiset huolet ja ponnistukset nyt unhottaa.
Aamu tuli. Ensimäisenä oli nuoriemäntä ylhäällä puuhaamassa einettä vähälukuiselle perheelleen.
Kun Jakke nousi ylös, istui hän alakuloisen näköisenä penkille. Maija silmäili silmänurkallaan Jakkea.
"Miksikäs sinä noin alakuloisena istut? Ei nyt ole aikaa nurjottamisiin ja miettimisiin, sillä nyt tarvitaan työtä ja tointa", tuumaili nuoriemäntä.
"Voi, Maija rukka! Kovin kurjaan paikkaan sinä jouduit", sanoi Jakke nolosti.
"Kuinka kurjaan?" kysyi emäntä vähän kummastellen.
"Eihän tässä ole mitään, köyhyys vaan ahdistelee joka puolelta", ilmoitteli Jakke.
"Aivanhan sinä joutavia puhut. Eihän kaikilla ole tämmöistäkään pesäpaikkaa elämäänsä alotellessa", vakuutteli emäntä lohduttavaisesti.
"Paljon on vailla. Pitäisi pitää työmiestäkin, sillä yhtäällä on yhden jälki, vaikka vielä kuinkakin ahkera olisi; mutta milläpä palkkaisi työmiehen, kun ei ole varoja", nurrutteli Jakke yhä.
"Mitä me sitten tuolla työmiehellä tekisimme?" kysyi emäntä pyylevästi.
"Niin, ettehän te naiset ymmärrä talouden asioista niin mitään."
"Noh, mutta onhan meitä nyt kaksi; toisen verran enemmän työvoimia kuin ennen on ollut, ja sehän on jo jotakin", vakuutteli emäntä.
"Toisen verran!" toisti Jakke ikäänkuin ylenkatseellisesti. "Kyllähän ne naistentyöt tietään, että paikallaan ja kutsumisessaan ovat kylläkin tarpeellisia, mutta mitä hyvää heistä on miesten töille? Miten minä ehdin hakkuutyötkin tehdä ja hevosta ajaa?" selitteli Jakke neuvotonna.
"Ole siitä huoletta; hakkaa sinä, kyllä minä hevosta ajan", sanoa mäikäsi emäntä.
"Sinä hevosta ajat!" sanoi Jakke revästen silmänsä tavallista suuremmiksi.
"Juuri minä."
"Jopa nyt jotakin kuulee!" sanoi Jakke ihmetellen ja huokasi raskaasti.
"Mutta se on kuitenkin tosi; sen saat vielä itse nähdä", vakuutteli emäntä.
Siihen se juttu silloin jäi.
"Pitäisi tehdä lahtiakin talven varaksi, mutta mistäpä teki, kun ei ole kuin kolme lehmä-kantturaa ja niistä ei olisi varaa hukata", nurrutteli Jakke yhä eräänä toisena kertana.
"Etkö sinä ole tottunut lintuja pyytämään?" kysyä tokasi emäntä.
"En."
"Etkö milloinkaan?"
"En milloinkaan; en ole edes yrittänytkään", sanoi Jakke.
"Jopa kumma, ja mies asuu keskellä sydänmaata! Onko näillä piirteillä muita linnun pyytäjiä?"
"Ei minun tietääkseni ainuttakaan."
"Noh, sittenhän meillä on Jumalan yhteinen metsänkarja hallussamme, josta saamme talven varaksi ottaa niin paljon kuin vaan haluamme", iloitsi emäntä.
"Niin, mutta kukapa niitä pyytäisi?" kysyi Jakke.
"Kyllä minä pyydän", sanoi emäntä uhraavaisesti.
"Sinä!"
"Minä."
"Noh, oletko sinä sitten tottunut lintuja pyytämään?"
"Viisivuotiaasta saakka olen jo lintuja pyytänyt", vakuutti emäntä.
"Ja olet saanut...
"Ja olen saanut."
"Jonkun nokan joskus", sanoi Jakke ikäänkuin vieläkin epäillen.
"Tavasta suuria kontillisiakin."
"No, jotakin sitä kuulee", sanoi Jakke vähän häpeillen.
Vielä samana iltana rupesi emäntä ansojen punontaan ja Rusko sai uhrata puolet häntäjouhistaan emännän tehdastarpeisiin. Ennen maatapanoa oli emännällä sata surmasilmukkaa valmiina kaikenlaisille metsälinnuille.
Ennen maatapanoa äitimuori sai kuiskata Jakelle: "Minä luulen, että sinulla oli erinomainen akanonni, niin että tuskinpa monella on moista ollut."
"Saa nyt nähdä, kerskaukset ainakin ovat hyvät", sanoi Jakke.
Kun emäntä oli huomenaamuna emännyyden työnsä tehnyt, sitoi hän ansanipun kaulaansa ja kirvesnalkin kainaloonsa, aikoen lähteä metsälle.
"Mitä nyt meinaat?" kysyi Jakke.
"Menen ansoja virittämään."
"Mitä joutavata!" sanoi Jakke. "Aivan oudoille sydänmaille, eksyt vielä sinne."
"Onhan nyt selkeä päivä; aina sitä osaa määräpaikkaansa, kun aurinko näkyy; paitse sitä tarvitseehan toki tutustua ympäristöönsä", sanoi emäntä ja niin lähti hän.
Kun iltatyöt alkoivat lähestyä, tuli emäntä jo kotiin.
Hänellä ei ollut palatessaan enään ainuttakaan ansaa kaulassaan, vaan kirvesnalikkansa toi hän rehellisesti kotiinsa, pannen sen huolellisesti hakaan, samassa lausuen: "Onpa hyvä, kun minun varalleni sattui noin nätti kirves." Parin päivän perästä väänsi emäntä aamutyöt tehtyänsä suuren viikkokontin selkäänsä.
"Mitä tuolla aijot tehdä?" kysyi Jakke ihmeissään.
"Tarvitsen sitä ansojani kokiessani", sanoi emäntä.
"Mitähän siihen luulet panevasi, sammalia kai", ivaili Jakke.
"Mihinkä minä sitten lintuja panisin, ellei konttia olisi", arveli emäntä.
"Kyllä kai ne linnut, mitä sieltä saat, pysyy hankasessasikin, jos siihenkään mitään tulee", sanoi Jakke.
Huolimatta Jaken ivallisesta puheesta niin mitään lähti emäntä.
Oli vähän jälkeen puolen päivän, kun emäntä tuli kotiin. Hänellä oli kontti täynnä lintuja, kielellä puristaen ja vieläpä muutamia helmassakin. Hän jysäytti raskaan konttinsa lattialle ja muksautti samassa helmastaan linnut pois. Sitten aukasi hän konttinsa ja kukisti sieltä linnut yhteen läjään lattialle. Joukossa oli kolme metsoa, viisi koppeloa, teiriä, kanoja ja pyitä.
"Onkos hullumpata", sanoi Jakke ja hänen suunsa meni makeaan hymyyn.
"Siinä on ensimäinen tulos; mutta vasta niitä tulee, sillä minä laitan kaksvertaa ansoja lisää. Tämmöinen hyvyys ympärillä ja vielä mies arvelee, että mistä talven varaksi lahtia saadaan", sanoi emäntä uhmaillen.
"Mene sinä Jakke kuokoksellesi, sillä olethan nyt jo syönyt puolisesi ja levännyt. Mummu tekee hyvin ja menee pottumaalle pottuja kaivamaan, minä rupeen pienempiä lintuja siivoamaan ja keitetään illaksi oikein aika lintukeitot; nyt ruvetaankin elämään herroiksi", tuumaili emäntä edelleen.
Nöyrästi totteli Jakke emäntänsä komentoa ja lähti kuokokselleen. Siellä hän repi maan-kamaraa ikäänkuin uuden innon elähyttämänä, niin että korpi humisi.
Isoimmat linnut siivottuaan pani emäntä ne suolaan, sitten palvasi hän ne saunassa ja vei aitan orrelle talven varaksi.
"Mutta mistäs luulet saavasi jouhia lisää, kun aiot vielä ansoja punoa; ethän toki aikone Ruskolta viimeistäkin häntää riistää", sanoi Jakke eräänä kertana emännällensä.
"Enhän tokikaan; milläs sitten Rusko kärpäsiä huiskisi tulevana kesänä -- -- --. Kyllä minä jouhia saan, kun ma käyn ensipyhänä kirkolla", vakuutteli emäntä.
Kun hän kirkolta palasi, oli hänellä aika kääry jouhia mukanaan. Pian olivat ne punotut ansoiksi ja viritetytkin metsään.
Nyt rupesi tulemaan lintuja niin paljon, että emännän täytyi kaksikin kertaa yhdellä hakukerralla kantaa niitä kotiinsa. Hän ei ollut tietää mihin niitä panna. Pienempien lintujen lihoja kantoi hän usein Jukenkin kotiin, eikä ollut tietävinäänkään heidän ylönkatseestaan ja nurjamielisyydestään. Tällä tavoin ehtimiseen osoittaen naapureilleen ystävällistä mielialaansa, voitti hän vähitellen heidän nurjamielisyytensä ja ennen pitkää tuli heistä hyvät ystävät.
Höyheniä ei hän missään tapauksessa antanut pois, vaan tarkasti säilytti ne siltä varalta, että hän tekee niistä sekä pienempiä että isompia höyhenpatjoja; ainoastaan silloin kuin hän möi linnut kokonaisinaan, menivät höyhenetkin. Syksympänä kantoi hän kontilla lintuja kirkonkylän kauppiaille, jotka niitä halukkaasti ostivat ja niillä sai hän sievoset rahat; mutta isoimmat linnut ne yhä vaan pääsivät aitanorsille.
Eräänä iltana syksympänä sanoi Jakke: "Voi, kun kirkkoherran kesäsaatavatkin ovat vielä maksamatta!"
"No, sinä nyt olet aikahinen; kylläkai talvivientikin on vielä maksamatta", sanoi emäntä.
"Mitenkä se on äiti, tulikohan nekään maksetuksi?" sanoi Jakke ja katsoi äitiään hartaasti silmiin.
"Enpä oikein muista; tuskinpa niitä on maksettu", sanoi mummo.
"Senhän minä arvasinkin; te olette oikein aikaansaamattomia nuhjuksia", sanoi emäntä vähän kärsimättömästi ja meni asioihinsa.
Sitten ei puhuttu enään koko asiasta mitään.
Emäntä touhusi askareissaan, kävi hakemassa ansansa ja toi lintuja, kuten ennenkin.
Parin vuorokauden päästä mätti hän suuren konttinsa lintuja täyteen, pani vähän parempata varrellensa ja alkoi vääntää konttia selkäänsä.
"No, mihinkä nyt?" sanoi Jakke kummissaan.
"Lähden kirkkoherran saatavia maksamaan", sanoi emäntä.
"Mitä joutavata, ennättäähän sen sittenkin!" sanoi Jakke.
"Niin, ennättäähän sen sittenkin, ajattelet sinä, ja niin ne jäävät kerrasta toiseen, niin että viimein tulee ryöstöherra taloon. Kaikki pitää ajallansa tehdä", sanoi emäntä ikäänkuin vähän nuhtelevasti.
"Luuletkos kirkkoherran saatavistansa lintuja ottavan?" sanoi Jakke epäillen.
"Ole siitä huoleti, kyllä herrat linnunlihan tuntevat", sanoi emäntä vakuuttavasti.
Ja niin lähti hän.
Emäntä kantoi lintukonttinsa suoraan pappilaan, heitti sen väentupaan ja meni kirkkoherran kamariin.
Kirkkoherra oli istumassa keinutuolissa, jossa hän veteli savuja pitkävartisesta piipustaan.
Kun emäntä oli hyvänpäivän toivottanut, sanoi kirkkoherra:
"Kah Lampelan nuori emäntähän se onkin!" samassa nousi hän ylös ja meni vierastansa tervehtimään, kehoittaen istumaan.
"Mitäs emäntä nyt asioitsee?" utasi kirkkoherra sitten.
"Olisihan minulla vähän asiaa: tulin kysymään, ottaisiko kirkkoherra lintuja?"
"Onko teillä niitä useampiakin?" kysyi kirkkoherra.
"On niitä, en heitä ole lukenut."
"Oikein paljon?"
"Oikein viikkokontillinen."