Chapter 7

Samassa astui verantaan hyvin maneeripukuinen nuorimies ja tyttö kävi niin rauhattomaksi että hän sijoitteli itseänsä paikasta toiseen. Poika istui samalle penkille kuin Mattikin ja alkoi siivosti kysellä mitä hän on miehiänsä ja mihin hän on kulkemassa. Lyhyesti ja jurosti vastaili Matti hänelle ja lopuksi selitti hän olevansa vanha tuttava tämän talon perheelle ja tahtoneensa tulla tervehtimään heitä, kun tilaisuus siihen oli.

Kun hän oli saanut mielestänsä tarpeelliset selitykset, meni hän rauhallisesti pois.

Matille selvisi nyt kaikki. Entisen kiihkeän ja palavan rakkauden sijaan sykähti nyt hänen sydämeensä yhdellä iskulla semmoinen kylmyys ja vastenmielisyys Maijaa kohtaan niinkuin sinne olisi paiskattu kokonainen jäävuori. Hän ei ollutkaan pitänyt pyhiä rakkauden lupauksiaan, vaan oli rikkonut ne, herra ties, kuinkakin usein ja vieläpä niin siveettömällä tavalla, että oli ottanut öisinä ailoina vastaan nuoriamiehiä ja maannut heidän kanssaan, josta Matilla oli itsellään tuore ja varma todistus. Ei nyt Matin silmissä Maija ollut mistään arvosta kaikkine kauneuksineenkaan, epärehellinen, petturi vaan, joka ei ollut hänen uskollisen rakkautensa arvoinen.

"Eikö lähdetä huoneesen", rupesi Maija esittelemään.

"Eipä minun haluta nyt juuri mihinkään lähteä", sanoi Matti kylmän tylysti.

"Eihän se nyt mitenkään muutoin sovi; olet väsyksissä ja nälissäsi, tarvitset ruokaa ja lepoa", sanoi tyttö ja meni herättämään vanhempiaan. Pian tulivatkin he kuistiin Mattia tervehtimään ja kehoittamaan häntä tulemaan huoneesen. Matti seurasikin juromaisena kehoitusta.

Matille laitettiin nyt pulska jos pulska illallinen ja toiseen kamariin vuode; sitten kehoitettiin häntä syömään ja panemaan maata. Mutta Matin sydän oli niin täysi ett'ei hänen haluttanut kumpaakaan tehdä ja jyrkästi kieltäysi hän sekä syömästä että makaamasta.

"Hyvä Jumala, mikä sinun nyt sitten on? Semmoisen taipaleen jalan kulkenut syömättä, luulisipa tarvitsevan ruokaa ja lepoa", sanoi Maija surumielisesti.

Maijan vanhempi sisarkin, Anna, oli kotona ja koki hänkin muiden kanssa viihdyttää juroa Mattia.

"Ei minulle nyt maista ruoka eikä lepo: kaunis on tämä Pohjolan kesäinen yö, lähtekäämme kävelemään kylälle, tervehtimään vanhoja ystäviä", esitteli Matti tyttärille.

He hyväksyivät ohjelman ja heti lähtivät he kolmikannassa liikkeelle.

Ennenkuin taloihin tultiin, oli välillä metsätaivalta. Iloisena lauleli isorastas, tuo "Pohjolan satakieli", monisävelisiä lauluja kullalleen. Matti vaipui syviin ajatuksiin. Yksin taivaan linnuillakin on uskollisuutta, rakkautta ja uhraavaisuutta ja ihmissydämessä piileytyy niin paljon vilppiä ja petosta, vaikka hän on jaloin kaikista Luojan luomista olennoista.

Noita mietti Matti niin hartaasti ett'ei huomannut ennenkuin oltiin Matin entisen palveluspaikan pihalla. Mentiin nuorten huoneesen tervehtimään heitä. Siellä kovin sitä ja tätä juteltua lähdettiin taasen liikkeelle. Mentiin nyt kävelemään eräälle kauniille peltovainiolle. Siellä istuttiin muutamalle pientareelle. Neitoset rupesivat noukkimaan marjoja ja kantoivat niitä Matin lakkiin hänen syödäksensä. Voi, kun Matin oli nyt tukala olla. Hän tunsi sydämessään minkälainen loppupäätös oli tuleva hänen ja Maijan välisiin suhteisiin ja kuitenkaan ei hän raskinut suorastaan murtaa tyttöraiskan sydäntä. "Voi jospa sinä olisit lupauksesi pitänyt ja ollut yhtä uskollinen kuin minäkin, kuinka paljon toisin olisivatkaan nyt asiamme kuin ne nykyään ovat! Kaunis ja miellyttävä on hän näköään, mutta käärme on myrkyttänyt meidän välimme ainiaaksi", ajatteli Matti itseksensä.

Kun he tulivat kotiin, oli jo aamu ja Matti hankkiusi lähtemään matkaan.

"Ei mitenkään se käy laatuun, että sinä lähdet tästä jalkasin menemään; pannaan hevonen kärryin eteen ja lähteköön Maija kyyditsemään sinua kaupunkiin", tuumaili Maijan isä.

"Ei mitenkään -- ei herran tähden ... älkää tehkö sitä, kyllä minä tämän matkan pääsen jalkasinkin", koki Matti estellä.

Mutta mikään ei auttanut. Hevonen pantiin vaan aisoihin.

Kun sitten lähdettiin liikkeelle, oli kärryihin sälytetty pari isoa hinkkiä viilipiimää, suuren suuri voirasia, kaksi isoa juustoa ja muutamia paksuja leipämöykkyjä. Kun Matti kysäsi mitä varten noita on laitettu, sanottiin ne kaiketikin hänelle eväiksi kaupungissa ollessaan.

Voi, voi kuinka paha Matin oli olla. Nuot ihmiset olivat niin ystävällisiä ja uhraavaisia ja kuitenkin täytyi hänen kerran tylysti ja kylmästi hyljätä sekä tyttö että vanhempain ystävällinen hyvyys.

Tiellä mennessä häpesi Matti tytön seuraa, ett'ei hän olisi suonut yhdenkään ihmisen heitä näkevän. Tuo tyttö, jonka edestä hän ennen olisi vaikka henkensäkin antanut, jos niin olisi tarvittu, tuo sama tyttö oli tullut nyt niin inhottavaksi, että jos vaatteet sattuivat yhteen koskemaan, tuntui Matista siltä että hän on tullut saastutetuksi,

Tyttö koki puhetta vireillä pitää, mutta se ei onnistunut. Lyhyesti ja kylmästi vastasi Matti vaan "on" taikka "ei."

Heidän mennessään kaupunkiin kävi niin ohrasesti, että heidän huomaamattaan putosi Matin pieni laukku, jossa oli hänen omat eväsvaransa ja tärkeät asiapaperit.

Matilla ei ollut tiedossa mitään majapaikkaa kaupungissa. Hevonen pysäytettiin kadulle muutaman pienen talon kohdalle, jonka Matti ennestään tunsi. Hän pyysi tyttöä, että tämä olisi hyvä ja heti herrojen syötyä palaisi takaisin ja tiedusteleisi pudonnutta laukkua ja, jos sattuisi sen tavoittamaan, toimittaisi sen heti tähän taloon, josta Matti sen saisi periä. Samasta talosta saisi Maija myös tietää missä Matti pitää asuntoa.

Tyttö rupesi purkamaan hinkkejä, rasioita y.m. kadulle.

"Miksi niitä siihen purat?" kysyi Matti.

"Nämäthän on sinun eväitäsi", sanoi tyttö.

"Minä en ota niitä vastaan."

"Mihinkä nämät sitten joutuvat?" kysyi hän alakuloisesti.

"Vie torille ja myö ne siellä."

"Kuinka sinä, ystäväni, voit noin kova olla ja hyljätä kaikki meidän ystävyytemme sinua kohtaan", sanoi tyttö ja alkoi itkeä tihistellä.

"Mitä ne sitten maksavat?" kysyi Matti.

"Mitäs -- -- eihän niitä maksun edestä ole annettukaan", sanoi tyttö.

"Mutta minä en ota niitä maksutta vastaan."

"Ja minä en ota maksua millään ehdolla", tenäsi tyttö.

Matti oli pahemmassa kuin pulassa. Hänen ylpeytensä ei sallinut niitä maksutta vastaan-ottaa ja tyttö ei suostunut niistä maksua ottamaan. Ei ollut muuta neuvoa. Matti laski summittaisin, mitä ne tulisivat maksamaan, otti rahat ja tarjosi tytölle, mutta kaikki turhaan.

Silloin laski Matti rahat kadulle ja sanoi:

"Tottahan joku muu ne korjaa, jos et sinä, mutta minulta niiden täytyy pois tulla."

Kun tyttö teki pois lähtöä ja Matti jätteli hyvästi, sanoi tyttö.

"Hyvästi, rakas ystävä, vaan eihän toki ijäksi."

Kovin tuntui Matin sydäntä helpottavan kun pääsi tytöstä erilleen.

Seuraavana päivänä oli Matin laukku jo määräpaikassaan, sillä Maija oli niin ahkerasti etsinyt, että oli sen saanut käsiinsä ja lähettänyt heti kaupunkiin.

Kun Matti oli ollut viikon päivät kaupungissa, tuli Maija yht'äkkiä hänen majapaikkaansa. Tuo odottamaton jälleennäkeminen teki kumpaankin semmoisen vaikutuksen, että talonväkikin huomasi sen.

"Eikö sinulla ole aikaa lähteä minun kanssani hetkeksi kävelemään", sai tyttö vihdoin Matille kuiskaistuksi.

Kiireenkynttä pistäysi Matti ulos ja tyttö luikahti jälkeen.

Kartanolle tultua huomasi Matti, että Maijalla oli kartanolla hevonen ja kärryissä sama määrä ruokavaroja kuin viime kerrallakin.

"Korjaa nuot eväät ensinnä pois ennenkuin lähdetään kävelemään", sanoi tyttö.

"En koskaan."

Mutta tuosta Matin kieltosanasta huolimatta nosteli tyttö eväsvarat kartanolle. Entisellä maksutavallaan latoi Matti rahat viereen ja tytön täytyi surumielin poimia ne siitä pois. Sitten pistäysivät he portista kadulle.

Katu oli tyhjä ihmisistä, sillä se oli laitapuolella kaupunkia.

Heti kadulle tultua rupesi tyttö innokkaasti Matille puhelemaan:

"Miksi sinä olet niin tyly ja kylmä minua kohtaan? Ei sinulla ole enään entistä lempeä ja rakkautta, kuten entisinä autuaina aikoina oli. Tylysti ja kylmästi vaan vastaat minun rakkautta uhkuviin kysymyksiini", sanoi tyttö ja purskahti hillittömään itkuun.

Matti koki häntä tyynnyttiää parhaan taitonsa mukaan.

"Älä nyt itke! Paha kyllä sanoa, mutta minä en jouda sinun kanssasi tämän enempää puhumaan, enkä kävelemään, sillä minun pitää juuri nyt lähteä asiaini tähden maanmittauskonttoriin, jonne minut on kutsuttu. En luule täällä enään viikkoakaan viipyväni, ja heti kun asiani olen saanut toimeen, lähden kotimatkalle ja silloin saadaan keskenämme enemmän puhella. Mene nyt kotiasi rauhassa", puheli Matti ja tarjosi kättään hyvästiksi tytölle.

Neito aikoi tarttua syliksi Mattiin, mutta tämä torjui yrityksen.

"Hyvästi sitten, rakas ystäväni; mutta älköön tämä suinkaan olko viimeinen hyvästijättö! Minä luotan sinuun ja odotan", sanoi tyttö itkeä niiskuttaen.

Matti lähti nyt kiirehtimättä kävelemään muka maanmittauskonttoria kohden ja tyttö meni hevosensa luo ja alkoi hankkiutua matkaan. Kyyneleet pyörivät Matinkin silmissä, kun hän pääsi yksinäiseen oloon. Hän ei mennytkään maanmittauskonttoriin, eikä hänen ollut sinne mentäväkään; hän oli keksinyt semmoisen hätävalheen, päästäksensä tytöstä erilleen. Hän seisahtui vaan taaemma, kadun kulmaukseen, josta hän voi vakoilla milloin tyttö lähti pois.

Heti kun tyttö oli poistunut, palasi Matti majapaikkaansa. Sielläkös rätinä nousi: "Emmekös me heti huomanneet, että tyttö oli sinun henttusi, etkä ole meillä siitä mitään virkkannut. Saakelin komea tyttö ja hyvän huolen hän näytti sinusta pitävänkin, kun latoi kartanolle tuommoisen ruokakasan. Ei näy pojalle heti nälkä tulevan", hälisi majatalon väki.

Matti oli niin raskaalla ja synkällä mielellä, ettei noihin hälinöihin voinut juuri mitään vastata. Hän vetäytyi hallussaan olevaan pieneen kamariin, otti avaimen pois lukosta ja istui pöydän ääreen kirjoittamaan -- erokirjaa:

"Entinen rakastettuni!

"Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, täytyy minun sinulle totuus tunnustaa, vaikken ole, säälien sinua, voinut sitä ennen tehdä. Kummailet, miksi minä olen niin kylmä sinua kohtaan, mutta mene itseesi, niin että löydät vastauksen sieltä. Muistatko niitä pyhiä lupauksia ja valoja, jotka toisillemme vannoimme silloin erotessamme? Minä uskon, että nuot lupaukset lähtivät vilpittömistä puhtaasta rakkaudesta hehkuvista sydämistä, mutta sinä olet kaikki ne unhottanut. Pitkällä poissaoloni ajalla en muistanut mitään muuta kuin sinua. Yöllä ja päivällä olit sinä aina ajatusteni alkuna ja toivona. Minä kärsin ja odotin sitä hetkeä, jolloin sinut taasen saan syliini sulkea, ja se toivo antoi minalle voimaa kestämään kaikki. Puhtaassa, vilpittömässä ja uskollisessa sydämessäni oli yksin sinun kuvasi hallitsemassa, eikä mikään voima voinut sitä sieltä pois reväistä. Voi kuinka sydämeni sykki ilosta, kun tarjoontui semmoinen tilaisuus, että saisin sinut jälleen nähdä ja syliini sulkea. En joutanut pitkin siekailemaan; kiskoin itseni irti kaikista syrjätoimista, sillä ne eivät tuntuneet olevan minkään arvoisia sinun rinnallasi. Intoni oli niin suuri ja rakkauteni niin voimallinen, etten voinut antaa minkään esteen pidättää itseäni tapaamasta sinua niin pian kuin mahdollista. Yhdessätoista tiimassa samosin jalkasin sydänmaiden halki kahdeksan penikulmaa, saadakseni nauttia jälleennäkemisemme autuutta. Voi herra sitä iloa, mitä tunsin sydämessäni saavuttuani kotipihallesi. Mutta mitä minä tapasinkaan sinun kodissasi: petosta, vilpillisyyttä, uskottomuutta, valheellisuutta, valapattoisuutta, ja vieläpä niin törkeässä muodossa. Hyi toki. Semmoisen palkinnon minä sain kaiken uskollisuuteni ja vaivaini jälkeen!!! Silloin putosi raskas kuorma sydämelleni ja sitä ei tässä suhteessa voi kukaan pois vierittää. Olit kirjoittanut minulle rakkautta ja uskollisuutta hehkuvia kirjeitä, mutta tuona hetkenä selvisi että nekin olivat vaan petollisesta ja ulkokullatusta sydämestä lähteneitä. Luulen nyt jo ymmärtäväsi, minkätähden olen ollut sinulle tyly ja kylmä. Vai luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että tyytyisin olemaan sinun hätävaranasi ja antaisin jotakin arvoa vielä noin huikentelevaiselle luonteelle -- --. Ja lopuksi sanon nyt että meidän välimme on ainiaksi rikottu. Älä millään tavalla koetakaan tätä päätöstäni saada toiseksi muuttumaan, sillä niitä keinoja ei löydy maailmassa, jotka voisivat sen toiseksi muuttaa.

"Toivon, että löytäisit itsellesi semmoisen kumppanin, jolle voisit varmempaa uskollisuutta osoittaa!

"Sinua ennen sydämestään rakastanut, mutta nyt murtunut

"Matti Matinpoika."

Kun Matti sai kirjeen valmiiksi, pisti hän sen kuoreen ja juoksutti postikonttoriin.

Kauvan oli Matti apealla mielellä tapauksen jälkeen, eikä häntä tuntunut hyvittävän mikään, niin raskaasti koski häneenkin tuo ero, vaikkei voinutkaan millään ehdolle toisin tehdä.

IV.

Heti kun Matti oli saanut asiansa toimitetuksi, lähti hän kotimatkalle. Tuon torpan, joka hänelle ennen niin tutunmoinen oli ollut, hän sivutti, sillä ei hän tuntenut enään olevan mitään semmoista vetovoimaa, joka hänet olisi sinne houkutellut.

Hänen kotikylässään odotettiin, että Matti toisi nyt tuon oudon morsiamensa tullessaan, sillä yleisenä tietona oli että Matilla semmoinen oli olemassa. Joku oli saanut salaa nähdä Maijan Matille lähettämän kirjeen ja pian sitten levisi asia ympäri kylää eikä Matti viitsinyt noita huhuja kieltääkään, koska hän tiesi sydämessään asian olevan oikean.

Kauvan ei viipynytkään ennenkuin suurissa parvissa tultiin hälisten kyselemään, oliko Matti tuonut morsiamensa ja missä hän nyt oli, vai oliko hän vielä sen jättänyt kotiinsa. Varsin vaikea oli Matin ruveta selityksiä tekemään. Ei hän pitkiin puheisiin ruvennutkaan, sanoihan vaan vastaukseksi jonkun umpikuljuisen sanan.

Apealla mielellä oli Matti kauvan aikaa kotiin tultuansa. Ei viihtynyt missään, eikä häntä huvittanut mikään, ei nuorison ilot eikä kemutkaan. Yksinänsä istuskeli mies pyhäpäivätkin kotonaan, lueskellen kirjojaan ja mietiskellen. Aret oli ahkerasti torppansa paikalla työssä rakentamassa tupaansa asuttavaan kuntoon, tai kuokkimassa peltoa; niissä toimissa viihtyi hän parhaiten. Syksyllä olikin asuinhuoneet valmiit ja vieläpä rakennettu pikku navettakin.

Nyt oli Matti ruvennut lähentelemään tuota ainoata kotiseudun tyttöä, jonka suhteen ei ennenkään ollut voinut olla aivan yhtämittainen. Matti alkoi nyt syventyä aina syvemmälle neitosen puhtaaseen, järkevään ja siveelliseen luonteesen. Kuta enemmän hän tarkasteli ja tutki hänen sisällistä ihmistänsä, sitä suurempaa myötätuntoisuutta tunsi hän tyttöä kohtaan.

Eräänä kertana tyttö ujosti kysäsi, milloinka Matti tuopi morsiamensa kotiinsa.

"Nykyään ei ole minulla mitään morsianta", vastasi Matti.

"Kuinka se niin on? Olethan itsekin tunnustanut, että sinulla on sydämesi valittu tuolla kaukana."

"Minulla on ollut, ei ole enään."

"Mitenkä se niin on?"

"Niinpä se on. Siellä käydessäni otin eroni", sanoi Matti.

"Ja minkä vuoksi?"

"Tapasin hänet vilpillisenä ja uskottomana", sanoi Matti ykskantaan.

Tyttö leimahti punaseksi ja nähtävästi vapisivat hänen kätensä.

Siihen se keskustelu ja seurustelu sillä kerralla jäi.

Kului aikaa ummelleen vuosi. Matti oli rakastunut tuohon tyttöön siihen määrään, että syksyllä rohkeni pyytää hänen kättään. Tyttö ei ensinkään empinyt, sillä hänkin lienee salaa sydämessään tähtäillyt Mattia. Niin tekivät he liitot, eikä Matin sydäntä enään yhtään vaivannut entisen rakkauden muistot.

Kylläpä tyttö olikin kelvollisen miehen arvoinen sekä sisällisen ihmisensä että ulkonäkönsäkin puolesta. Hän oli pitkän solakka, kaunis vartaloinen ja muutenkin miellyttävän näköinen.

Syksympänä he kuulutettiin avioliittoon ja niin tuli heistä aviopari.

Olipa hyvä, että Matilla oli oma pieni koti, johonka sai nuorikkonsa viedä, eikä tuo nuori muori aristellut yhtään mennessään Mattinsa pieneen kotiin, vaikkei siinä suinkaan suuria rikkauksia ollut. Kuitenkin oli Matti hankkinut kesällä yhdelle lehmälle talviruoan ja vaimo toi tullessaan lehmän ja -- niin oli heillä jo karjanalku.

V.

Oli kulunut aikaa toistakymmentä vuotta ja Matilla oli jo neljä kaunista ja tervettä lasta.

Hän sattui nyt matkustamaan kaupunkiin. Katua kävellessään huomasi hän, että muutaman puodin akkunasta katseli hänen entinen morsiamensa. Matin sydän hiukan ailahti. Huolimatta kuitenkaan mitään tuosta ilmiöstä, koetti hän voittaa hämminkinsä ja käveli vaan eteenpäin niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Mutta Maija oli myös huomannut Matin ja oitis juoksahti hän ulos ja otti Matin kiinni.

"Näkeepä joskus elävän silmät, vaan ei kuolleen koskaan", sanoi Maija iloisesti tervehtien Mattia.

"Joskus se sattumus laittaa niinkin, että saa tavata vanhoja tuttaviaan", sanoi Matti jurosti.

"Etkö voi suoda minulle hetkistä ajastasi, että saisin sinun kanssasi vähän puhella? Tämä on viimmeinen pyyntöni", sanoi Maija jo jotenkin surullisesti.

"Mistäpä sitä saisi tilaa; jos tässä kadulla rupeamme enemmän aikaa seisoskelemaan ja puhelemaan, herättää se huomiota", sanoi Matti.

"Minun majapaikkani on samassa talossa, jonka puodin akkunasta katselin. Siellä on erityinen kamari, jossa saisimme vapaasti haastella; tee nyt se hyvä työ minulle, että lähdet hetkiseksi sinne; tahtoisin niin mielelläni kertoa sinulle jotakin elämästäni", pyyteli Maija.

Matti lähti, vaikka kylläkin vastahakoisesti.

"Mitä sinulle erinomaisempia kuuluu sitten viimenäkemämme?" kysyi Matti, kun he olivat tuohon kamariin tulleet.

"Voi, voi paljon minulle kuuluu. -- Miksi sen meidän asiamme pitikin niin käydä? Mikä kova onni satuttikin tuon pojan silloin luokseni ja kuitenkin oli se ainoa kerta sen kolmen vuoden ajalla, jolloin olimme toisistamme eroitetut?" päivitteli Maija.

"Mitäpä sitäkään tietää uskoa. Ja vaikkapa se olisi ollutkin ainoa kerta, oli se kuitenkin niin raskas rikos, että se olisi ollut sama vaikka olisit myötäänsä lupauksesi rikkonut."

"Niinhän se taisi olla sinun mielestäsi ja kuitenkin se oli ainoa kerta. -- -- -- Heti sinut silloin huomattuani tahtoi sydämeni tuskasta pakahtua tuon hirmuisen erehdykseni tähden. Paikalla aavistin, miten tässä käypi, mutta olevaa en voinut olemattomaksi tehdä. Pitkin matkaa sittemmin huomasin sinun kylmästä ja tylystä käytöksestäsi, mitä sinun sydämessäsi liikkui, mutta yhä minä toivoin, luottaen sinun lempeään ja rakastavaan sydämeesi ja jaloon mielenlaatuusi, varsinkin kun kaupungista lähtiessäni annoit minulle hiukan toivoa. Luulin sinun anteeksi antavan tuon hairahdukseni ja unhottavan kaikki. Voi kuinka sydämeni oli pinnistyksissä pelvon ja toivon välillä siihen asti kun tuo murhaava kirjeesi tuli. Voi sitä sydämen ja sielun tuskaa, minkä se kaikkiin meihin vaikutti, mutta minuun se koski kaikkein kipeimmin. Itku, parku ja voivotus oli kaikkein yhteisenä työnä ja kolmeen vuorokauteen ei tullut nukutuksi, eikäpä paljon syödyksikään, niin kovasti koski se.

"Puoli vuotta olin melkein niinkuin mielenviassa. En voinut mitään tehdä enkä toimia, oleskelin vaan yksinäisyydessäni, sillä en saanut mitään lohdutusta enkä viihtynyt kenenkään parissa. Usein menin metsään istuskelemaan ja kuuntelemaan lintujen lauluja ja siellä viihdyin kaikkein parhaiten. En voinut syödä paljon mitään ja uni oli niin vähäistä, että toisinaan uinahdin vaan vähäisen niinkuin lintu oksalla. Tilani kävi niin arveluttavaksi, että minun perääni ruvettiin katsomaan ja minä laihduin, niin ettei minussa ollut muuta kuin napa luiden päällä", päivitteli Maija.

"Sinä siis vieläkin uskottelet, että sinun uskottomuutesi oli vaan pieni hairahdus", sanoi Matti.

"Ei, ei; suuri se oli, koska se sai niin suuria aikaan. Minun se oli vikani eikä sinun, enkä syytä sinua, vaan itseäni; mutta kuitenkin tuntuu niin hyvältä kun saa vielä kerran avata sydämensä murheissaan", myönsi Maija.

"Paras on kun unhottaa pois mielestänsä nuot katkerat muistot. Asia on nyt sillä kannalla, ettei se parkuen parane, sillä suuri juopa on meidän välillämme, jonka ylitse ei voi päästä", sanoi hänelle vakavasti Matti.

"Sen tiedän kylläkin, mutta sanopas minulle oletko nyt onnellinen ja oletko löytänyt itsellesi elämänkumppanin?" kysyi Maija.

"Olen löytänyt itselleni kumppanin ja hyvän kumppanin, jossa ei ole vilppiä eikä petosta löydetty. Onnellinen myös olen, jopa niin onnellinen, etten luule kenenkään sen onnellisemman olevan. Mutta minkälaisissa oloissa sinä nykyään olet?" kysyi Matti.

"Minä olen myöskin naimisissa."

"Samanko miehen kanssa, joka meidän välimme turmeli?"

"Ei saman."

"Mitä sitten on miehiänsä nykyinen miehesi? Onko hän talollinen?"

"Ei hän ole talollinen. Hän on ammatiltaan muurari ja kello rämppiä hän myös kynsii ja rapailee", selitti Maija.

"Oletko sinä nyt onnellinen hänen kanssaan?" kysyi Matti häneltä.

"En, en ole. Hän haukkuu ja sättii minua myötäänsä ja käyttäytyy joskus niinkin raasti, että lyöpi ja repii tukasta. Tuommoiseksi on mennyt minun entinen kaunis, paksu tukkani", sanoi hän, samassa sivaltaen huivin pois päästään.

Noita puhuessaan ja tuon tehdessään oli hän niin surumielinen, että kaikki hänen kasvojensa piirteet värisivät itkua pidätellessään.

Matti hämmästyi tuota nähdessään. Ennen niin paksu ja kullankeltainen tukka, joka oli mahtava kuin jalopeuran harja, oli nyt melkein olemattomiin haihtunut; ei ollut jäljellä muuta kun pikkuisen untuvia, joita hän oli kokenut niskasta päin kokoilla, joista oli koettanut laittaa jotakin palmikon tapaista, mutta siitä ei ollut tullut kuin sormenpituinen saparo.

"Tuommoinenko raakalainen? -- Hirveätä! Etkö ole koettanut lempeydellä hänen tiikeriluonnettansa voittaa?" kysyi Matti kauhistuneena.

"Mitä siitä sitten on. Olen koettanut kaikkeni, mutta turhaan. Olen palvellut häntä parhaan taitoni mukaan. Olen koettanut olla hiljaa ja kärsiä silloin kun hän haukkuu ja sättii minua, mutta kaikki minun parhaat tarkoitukseni ja toimeni ovat pahoin päin ja aina vaan löytää hän niistä semmoista huonoa ja pahaa, että hän vihdoin pääsee minun kimppuuni, repimään ja pieksämään. -- Voi minua onnettomimmista onnettominta ihmistä", valitteli Maija ja sitten purskahti hän sydäntä särkevään valtavaan itkuun.

Matti ei voinut tätä näkyä kauemmin katsella, vaan ojensi äänetönnä kätensä hänelle hyvästiksi ja itkien puristi vaimo sitä.

Maija raukka!!

UUDISTALON EMÄNTÄ.

Lampela oli uudistalon nimi. Se sijaitsi kahden yhtäsuuntaisesti juoksevan joen välisellä maanselänteellä. Jokien välimatkaa on neljä penikulmaa. Kun uudistalo oli puolivälissä tuota matkaa, oli siitä kirkolle pari penikulmaa, joka oli melkein talotonta taivalta. Uudistalon ympäristöllä oli puolikymmentä metsälampea, joita tavallisesti lukuisasti löytyi jokilaaksojen välillä olevilla maanselänteillä. Paljon veden aikaan juoksi näistä lampiloista vedet milloin toista, milloin toista jokea kohti. Noiden useiden lampien vuoksi oli talokin saanut nimekseen Lampela; etäämmällä olevaan lampeen oli Lampelasta matkaa kaksi kilometriä.