Chapter 6

"Nyt ymmärrän. Tarkoitat Kekolan Liisua, tuota isoa rikasta", sanoi tyttö ja hän rupesi sllminnähtävästi vapisemaan.

"Ei, hyvä Maija, ei sinnepäinkään -- -- ei semmoista ole koskaan mieleenikään juolahtanut, eikä hänen tähtensä koskaan mieleni surulliseksi tulisi, vaikka hänellä olisi vielä vuori kultaa vieressä", sanoi Matti.

"No, kuka hän sitten on, joka voisi suruasi lievittää?"

"En uskalla sanoa", sanoi Matti ja loi silmänsä alas.

"Tottahan minulle näin halvalle ihmiselle voit sanoa."

"Voi älä sano halvalle, sillä kukaan kunniallinen ihminen ei ole halvempi toistaan, sinä sitäkin vähemmin. Tuo tyttö on vaan torpantyttö, joka minun ikäväni voisi lievittää", sanoi Matti.

"Voi, hyvä Jumala! Ettäkö sinä torpan tyttö-raukkaakin voit pitää siinä arvossa, että hän voisi olla sydämellesi lohdutukseksi", sanoi Maija ja purskahti itkemään.

"Älä itke, Maija! Sinä se juuri olet, joka voit minulle lohdutusta tuoda, jos vaan se sinulle sopisi", sanoi Matti ja meni Maijan luo ja otti hänen vapisevan kätensä omaansa.

Mitään vastaamatta painoi tyttö päänsä Matin rintaa vasten ja siinä hän sitten hiljalleen itkeä nyyhki. Olipa liki, ett'ei Mattikin ruvennut itkemään.

Kun ensimäinen kiivain tunnelman puuska oli haihtunut kummaltakin, kehoitti tyttö, että istuttaisiin maantien ojan partaalle ja niin he tekivätkin.

"Nyt se on tullut. Nyt olet kuullut, mitä minun sydämessäni liikkuu, mutta pelko vaivaa vielä sydäntäni, sillä en ole vielä kuullut sinun vastaustasi ja vaadin nyt sen", sanoi Matti.

"Voi rakas Matti, jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä olen kärsinyt sinun tähtesi. Heti kun ensikerran sinut näin, leimahti sydämeni ilmiliekkiin ja yöt ja päivät olen sinua ajatellut. Olen odottanut niinkuin hepo kesää, että tulisit luokseni, sillä minulla on ollut ikäänkuin salainen vaisto että sinä kuitenkin kerran tulet. Nyt olet sinä tullut ja koko sydämestäni rakastan sinua ja yhdyn kanssasi jakamaan kaikki mitä vielä elämässä vastaan tuleekin", sanoi Maija innokkaasti.

Voi sitä elämän autuutta, mitä he nyt sydämessään tunsivat! Ei mikään rikkaus, loistoisuus, korkeus ja kunnia olisi voinut sitä palkita, ja sitä elämäniloa ei olisi maailmassa voinut löytyä, johon he mykyisen onnensa olisivat vaihtaneet, sillä kun sydän on löytänyt sydämen, ei voi sitä mihinkään muuhun onneen verrata.

Nyt näkyi ojelmuksen päästä tulevan joitakin ihmisiä. Kiireenkynttä ottivat he muutamia polttavia suuteloita ja poistuivat tuolta rakkauden-tunnustuspaikalta.

Siitä juuri kääntyi tie tytön kotiin ja tyttö esitteli, että lähdettäisiin sinne.

"En minä uskalla lähteä, sillä vanhempasi voisivat olla tyytymättömiä, kun minä, tämmöinen maankulkija seurustelen heidän tyttärensä kanssa."

"Ei asianlaita ole niin. Vanhempani kunnioittavat sinua kelpo nuorukaisena ja isä sanoo aina sinua viisaammaksi kaikista muista nuorukaisista ja sanoo sinusta tulevan pätevän miehen", takaili tyttö.

Sinne sitä sitten lähdettiinkin.

Huoneesen tultua pyysi Matti vanhuksilta anteeksi rohkeuttaan, kun hän uskalsi tulla saattamaan heidän tytärtänsä kotlin.

"Eihän se mitään haittaa, sillä olen havainnut sinut siivoksi ja kelpo nuorukaiseksi", sanoi vaan isäukko.

Siellä torpassa istuskeli Matti koko sen illan ja ahkerasti tekivät hänelle seuraa sekä vanhukset että molemmat sisarukset. Ei nyt joutanut Matille ikävä tulemaan, ja hänen murheensa oli haihtunut siihen paikkaan niinkuin tuhka tuuleen.

Hämärän tultua meni Matti kotiinsa ja hän tunsi nyt sydämessään semmoista iloa ja autuutta kuin olisi ollut taivaassa.

Rakastavaiset tekivät semmoisen liiton keskenänsä, että he pitävät sydämensä asiat niin salassa ett'ei niitä kukaan saa tietää. Mutta kun eivät he voineet tulla toimeen elleivät saaneet toisiansa tavata, niin eipä heidän asiansa kovinkaan kauvan salassa pysynyt, sillä ihmisillä on tarkka silmä. Kuitenkin olivat rakastavaiset siinä uskossa, ett'ei kukaan heidän liitostansa mitään tiedä, ja tuossa lemmen liittonsa liekissä nauttivat he sanomatonta autuutta. Ei Matilla nyt ollut surua, eikä halua mihinkään muuhun lystin ja ilon etsintään, siinä oli kylläksi kun hän sai toisinaan tavata armastansa.

Kun rakaskavien väliset suhteet tulivat yleiseen tiedoksi, alkoi heti kielten kantaminen, kuten ainakin semmoisissa tapauksissa käypi. Kontinkantajat alkoi rakennella perättömiä juoruja niin toiselta kuin toiseltakin puolelta. Tytölle koetettiin selitellä, kuinka mitätön ja pahantapainen mies Matti on, mitä ja mitä epäkohtia ja rikoksia hänellä on takanaan, ken vaan hänet tarkoin tuntee. Hänen elämäkertansa kotipuolessa oli heillä niin vississä tiedossa, että he lukivat ikäänkuin avonaisesta kirjasta kaikki Matin työt ja toimet kotipuolessaan olonsa ajoilta ja ne eivät suinkaan olleet edullisia kuulla Matin rakastetulle.

Mutta kun neito oli niin lujaluontoinen, ett'ei hän ottanut niitä kuuleviin korviinsakaan, tuli toinen ääni kelloon. Tyttö tunsi Matin luonteen paremmin kuin nuot kontinkantajat yhteensä ja silti heidän tietonsa eivät vaikuttaneet tyttöön yhtään mitään.

Kun kielittelijät tämän huomasivat, alkoivat he saada toista tietä asiansa toimeen. He alkoivat tytölle kuiskia, kuinka Matti takapuolella pilkkaa Maijaa ja ilvehtii, kuinka helposti hän takertui muka hänen ansaansa, jonka hän hänen eteensä piloillaan viritti ja ett'ei hän ikänä yhdistäisi itseään tuommoisen kevytmielisen heitukan kanssa.

Tämäpä tepsi. Tytön sydämeen painui heti niin raskas kuorma, että hän luuli vajoovansa maan alle. Kuinka saattoikaan Matti tuommoista puhua ja levitellä ja hänestä noin perättömiä lausua, vaikka on luvannut minua kuolemaansa asti rakastaa ja niin verrattomasti kun minä olen häneen luottanut ja antanut koko sydämeni ja kaiken rakkauteni hänelle. Voi kuitenkin, minkälainen maailma on.

Näitä mietti tyttö itseksensä ja itki niin paljon, että oli siihen paikkaan vedeksi raueta.

Toisaalta kielittiin Matille kuinka Maija ilkkuu häntä takapuolella ja kuinka Matti voikaan semmoinen houkkio olla, että luulee Maijan hänestä jotakin pitävän. -- Ei sinne päinkään; on niitä parempiakin vieraita niin vähille makkaroille -- -- tuommoinen maankulkija resu -- -- kaikkiakin häntä.

Tarkoitus oli voitettu. Jos tuommoiset toimet olivat saaneet tytön surun äärimmilleen, niin Matin sydän se vasta runneltui. "Voi minun armaani, kuinka saatoitkaan tuommoista tehdä. Koko sydämeni lämmöllä ja rakkaudella olen sinua rakastanut ja luottanut sinun ulkokullaiseen vastarakkauteesi ja nyt saan sinusta tuommoista kuulla ja kuitenkaan en voi sinutta elää", päivitteli Matti yksinäisyydessään surunsa valtaamana.

Jos Matilla ennen oli tukalat ajat olleet, niin nyt ne vasta tukaliksi tulivat. Hän luuli saavuttaneensa sen päämäärän, joka oli hänen pyhin pyrintönsä, ja nyt se raukesi yhdellä iskulla olemattomiin.

Hän kävi niin synkkämieliseksi, että hän käveli synkkänä kuin unissaan, ei kuullut ei nähnyt mitään ja tuskin huomasi vastata jos joku häneltä jotakin kysyi. Häntä ei huvittanut mikään, olipa huvitukset sitten mitä laatua vielä olivatkin; niin raskas oli hänen mielensä.

Hänen ympäristönsä huomasi heti minkälainen mielenmuutos Mattiin oli tullut. Salaisesti iloitsivat he ja hykertelivät käsiään, kun heidän kavala juonensa oli niin hyvin onnistunut. Tämä heidän mielityönsä johtui siitä, että he niin myrkyllisesti kadehtivat Matin onnea. Moni heistä oli jo ennen tytölle tehnyt tarjouksensa, mutta eivät ne tyydyttäneet tytön sydämen tunteita ja niin hän hyljäsi kaikki nuot kosijansa. Mutta vaikka he olivatkin niin katalasti juonensa solminneet, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut mitään kannetta tuoda tytön siveellisyyttä vastaan.

Kaikin tavoin koettivat nyt rakastavaiset karttaa toisiansa, sillä he häpesivät toinen toistansa. Jos jompikumpi heistä arveli toisen tai toisen olevan siellä tai täällä nuorten leikki- ja kisapaikoissa, vältti hän sinne menoa, ett'ei vaan sattumaltakaan kohtaisi tuota petollisen sydämen kantajaa. Tämän johdosta kävi melkein aina niin, ett'ei heitä kumpaakaan näkynyt nuorison leikeissä; yksinään he vaan kotonaan kantoivat sydäntensä raskasta taakkaa.

Tämmöisissä oloissa kului aika syyspuoleen kesää.

Eräänä pyhäiltana ei Matti saanut aikaansa mitenkään kulumaan. Hän lähti kävelemään kirkonkylään, saadakseen siellä edes jotakin vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämäänsä. Siellä hän ullankanteelta katseli nuorison riehakasta elämää. He olivat iloisia kuin perhoset ja räjähtivät tavasta iloiseen nauruun, mutta Matista oli varsin kummallista mikä tässä maailmassa mahtoi olla sen arvoista, että se voisi naurattaa.

Maijaa ei siellä näkynyt.

Useaan kertaan pyydettiin Mattiakin ottamaan osaa nuorten leikkiin, mutta Matin ei haluttanut niihin yhtyä.

Sillä perukalla missä Matti palveli oli koko joukko nuorisoa. Kun ilta alkoi lähestyä, alkoivat tuon perukan nuoret kokoontua yksiin, sillä he päättivät palata kotiin. Niin he lähtivät yhdessä parvessa liikkeelle ja Matti käveli heidän jäljessään taaempana kuten tavallista.

He eivät olleet päässeet vielä kylästäkään ulos, kun Maija muutamasta talosta pistäysi joukkoon. Hän oli ollut kirkossa ja sitten menmyt tervehtimään tätiänsä, joka asui kirkonkylässä, ja siellä hän oli viipynyt niin kauvan.

Kun Matti huomasi Maijan, oli niinkuin puukonpistos olisi käynyt hänen sydämeensä, niin kumman vaikutuksen teki se häneen. Hän katui ja tuskitteli mielessään kun hän ensinkään tuli tänne saamaan uusia haavoja sydämeensä. Hyvinpä Maijakin näkyi pälyilevän ja punastelevan havaittuaan Matin.

Kun nuoret pääsivät kylästä pois, alkoivat he heti laitella pareja ja pian oli koko parvi parittain toistensa kanssa kävelemässä. Matilla ei vaan ollut paria eikäpä Maijallakaan. Kuten tavallista käveli Matti vaan jälempänä yksikseen alakuloisena.

Yht'äkkiä seisahtui Maija ja odotti niinkauvan kuin Matti ehti kävellä kohdalle. Pitemmittä mutkitta pisti Maija kätensä Matin käsikoukkuun ja alkoi kävellä leppasta Matin kanssa kynkässä muiden jäljessä.

Matista tuntui siltä kuin käärme olisi koskettanut häneen; olipa vähältä, ett'ei hän vetäissyt kättään pois ja työntänyt Maijaa pois luotaan.

"Mitenkä sinä nyt saatat tämmöisen maankulkijan kanssa rinnakkain kävellä", sanoi Matti kolkosti.

"Eihän täällä muuta semmoista ole", sanoi Maija ujosti.

"Vai niin! Sinä kuitenkin pidät minua vielä hätävaranasi, mutta minäpä en olekaan kenenkään takatuuppari", ajatteli Matti itsekseen, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään, sillä ei hän tahtonut vieläkään mistään hinnasta loukata entistä sydämensä rakastettua.

Niin mentiin eteenpäin, eikä kummallakaan tuntunut olevan mitään puhumista, vaikka kummankin sydän oli kylläkin täysi.

Edelliset menijät silmäilivät usein taaksensa, katsoakseen miten Maijan ja Matin asiat olivat, ja kun huomasivat, että hekin kävelivät kynkässä, näytti heidän naamansa venyvän hyväsestään pitemmiksi.

Niin tultiin sille kohdalle, josta kääntyi tie tytön kotiin. Luonnollistahan on, että Matti ja Maija seisahtuivät siinä.

"Hyvästi nyt", sanoi Matti ja klersi kätensä irti.

"Hyvästi, vaan ei toki ijäksi", sanoi tyttö värisevin äänin.

"Mitä! Aiotko minun pilkkanasi pitää aina äärimmäisyyteen asti?" sanoi Matti kauhistuneena.

"En, hyvä ystävä, minä ole sinua koskaan pilkkanani pitänyt, enkä tule pitämään vaikka sinä olet minusta niin pahoin puhunut", sanoi Maija ja kyyneleet välkkyivät hänen kauniissa silmissään.

"Minä en ole sanonut sinusta ainuttakaan pahaa sanaa, mutta olen kuullut sinun pitävän pilkkanasi minua", sanoi Matti.

"Samaahan on sinusta minulle sanottu", sanoi Maija ja purskahti täydelliseen itkuun.

"Nyt ymmärrän. Viekkaat kielet ovat saattaneet välimme näin tukalaksi. Miehisenä miehenä olisi minulla pitänyt olla niin paljon arvostelukykyä, että olisin älynnyt pitää tuommoiset juonet pirullisina valheina, vaan he ovat esitelleet ja syöttäneet niitä niin kavalasti minulle, etten voinut muuta tehdä kuin uskoa niitä. Voi, kataloita ihmisiä! Kun nyt olemme asiasta päässeet selville, niin onko sydämesi yhtä avonainen ja lempeä minua kohtaan kuin ensialussakin?" sanoi Matti.

"Jumala sen yksin tietää, että sydämeni sykkii yksin sinulle, eikä kenellekään muulle, ei elämässä eikä kuolemassa", vakuutti Maija.

Nyt vyörähti kummankin sydämeltä pois tuo ankara, raskas ja painostava taakka, joka heitä oli niin kauvan rasittanut. Ilo, rauha ja sanomaton autuus täytti heidän sydämensä.

Nopeasti syleilivät he toisiansa ja sitten erkanivat he; tyttö lähti kotiansa kohden ja Matti alkoi juosta kannikoimaan toisten jälkeen ja hän tapasikin heidät ennenkuin kotiin ehdittiin.

Nyt eivät rakastavaiset ensinkään koettaneet peitellä eikä salata rakkauttaan muilta ihmisiltä; heidän ähmälläänkin seurustelivat he julkisesti kaikissa tilaisuuksissa toisiensa kanssa, huolimatta vähääkään siitä mitä ihmiset puhuivat ja ajattelivat, eivätkä juorukellot enään yrittäneetkään mitään toimimaan, sillä he näkivät vaivansa turhaan rauenneen.

Näin kului aika siihen saakka kun Matin palvelus-aika loppui ja Matin piti lähteä kotipuoleensa. Sanomattoman raskaalta ja katkeralta tuntui heistä tuo välttämätön eronhetki. Kun se aika tuli, että Matin täytyi lähteä, tuli tyttö saattamaan penikulman vielä kirkonkylän taaksekin. Voi, kuinka mielellään he nyt jo olisivat yhtyneet nauttimaan onneansa, mutta tuo kylmä välttämättömyys oli heidän välissään estämässä sitä. Kolmea vuotta ennemmin ei Matti sanonut voivansa tulla armastansa omaksensa ottamaan, sillä välttämättömät asiat pakottivat hänet niin kauvan poissa olemaan.

Monikertaan toisiansa syleillen ja kyynelten rumsaasti vuotaessa lupasivat ja vannoivat he toisillensa ikuista rakkautta ja pyhästi lupasivat he sydämensä puhtaina toisilleen säilyttää siihen saakka kun he jälleen toisensa tapaavat. Niin he erkanivat. Ahkeralla kirjevaihdolla lupasivat he toisiaan muistaa ja välisuhteita vireillä pitää.

II.

Kun Matti tuli kotipuoleensa, ihmettelivät kaikki, kuinka paljon hän oli vöyristynyt ja miehistynyt tällä yhden vuoden ajalla. Hänellä oli nyt kaksikymmentä ruplaa rahaa taskussa, sillä ei hän ollut kopeekkaakaan kuluttanut vuosipalkastaan. Hän oli nyt rikas mies, sillä eipä montakaan löytynyt kunnassa, jolla olisi ollut niin paljon käteistä rahaa. Moni mies kävi häneltä pyytämässä lainaksi, mutta Matillapa oli omat tuumansa. Hän ei ruvennut mihinkään palvelukseen, osteli tilaan kirjoja ja alkoi niiden avulla kehittää kirjoitustaitoansa ja luvunlaskuaan. Irvihampailta sai hän usein maisterin nimen, mutta semmoisista nimityksistä välitti Matti viisi.

Huolimatta kuitenkaan näistä pyrinnöistään teki Matti minkälaista ruumiillista työtä hyvänsä, kun vaan tllaisuus siihen tarjoontui ja se kävikin kyllä laatuun. Kesäisenä aikana oli Matti ahkerasti työssä, eikä joutanut silloin tieteilemään muulloin kuin pyhäsinä aikoina.

Tällä tavalla aikansa käyttäen kokosi Matti melkoisia varoja ja hänen arvonsa kasvoi ihmisten silmissä päivä päivältä.

Paikkakunnan immet katsoivat häneen hyvällä silmällä ja tuskinpa olisi löytynyt semmoista tyttöä, joka ei olisi lähtenyt matkaan kun Matti olisi vaan kerran vihjannut.

Kuitenkin pysyi Matti vaan kylmänä kaikkia impiä kohtaan, vaikka hän olikin sisarellisella kannalla heidän suhteensa. Oliko kumma, jos niin olikin, sillä olihan hänellä tuolla kaukana oma armahansa, jolle hän oli vannonut ikuista uskollisuutta ja rakkautta.

Kuitenkin oli eräs pienen talon tyttö, jonka suhteen ei Matti voinut olla aivan yhtäkaikkinen. Matti viihtyi hyvin hänen parissaan. Kumminkaan ei hänen mieleensä koskaan vähääkään jolkahtanut, että hän voisi Maijansa tähän vaihtaa.

Ahkeralla kirjevaihdolla piti Matti ja Maija keskenänsä vireillä rakkauttansa. Nämät kirjeet hehkuivat lämpöä ja ikuista uskollisuutta. Voi kuinka Matti tunsi sydämensä lämpiävän, kun hän sai kirjeen omalta sydämensä rakastetulta.

Matin suurimpana huolena näillä ajoilla oli hankkia jotakin pesäpaikkaa, että saisi armaansa tuoda oman kattonsa alle, sillä hän halusi olla omassa tutussa paikkakunnassa, koska vieraat olot eivät häntä ensinkään miellyttäneet. Siinä mielessä hankki hän itselleen oman torpanmaan ja alkoi puuhata siihen asuinhuonetta. Hänellä oli siksi varoja koossa, että voi lunastaa sopuhinnalla tarjolla olevan uuden huoneuksen, jossa oli tupa ja kaksi kamaria. Sen hän puuhasi torppansa maalle ja vuovasi sen yhteen puhkuun vesikaton alle; itse hän teki enimmät työt, ainoastaan vaikeimmissa paikoissa piti hän apua. Syksyllä aikoi muurauttaa ja panna kaikinpuolin asuttavaan kuntoon ja sitten --

III.

Erään kuivatun järven takia tuli pitäjäässä iso riita. Ne, jotka järven olivat suurella työllä kuivanneet, eivät olleet työnsä takaamiseksi kuivaushankkeisiinsa noudattaneet laillisia muotoja. He eivät olleet hakeneet järvelle minkäänlaista syyniä eikä Tie- ja Vesi-hallituksen lupaa järven kuivaamiseen. Heillä oli vaan omat lakinsa ja perustuksensa, jonka he perustelivat siihen että vesi ei ollut isossajaossa pantu kenenkään tynnyrilukuun ja sen siis saa kuivata ken vaan siihen uskaltaa ryhtyä, keneltäkään lupaa kysymättä.

Kuitenkin tuo kuivaustyö tuotti paljon vahinkoa alempana oleville tiluksille sekä pelloille että niityille. Tästä tuli yleinen tyytymättömyys ja pitkiä suullisia riitoja, joissa kumpikin puolue koetti kiivaasti oikeuksiansa puoltaa. Kaikesta tästä huolimatta ei tultu hullua viisaammaksi ja riita tuntui käyvän aina vaan ankarammaksi ja suukopu kiivaammaksi ja ärtyisemmäksi.

Kun kellään ei ollut vissiä pohjaa miten asianlaita oikeastaan oli, päätettiin vihdoin laittaa asiamies läänin pääkaupunkiin ottamaan läänin maanmittauskonttorista järven kartta, että nähtäisiin onko se laskettu kenellekään verolliseksi, ja ottamaan muutenkin lakimiehiltä selvä, kuinka semmoisissa tapauksissa on lainmukaan meneteltävä.

Asia katsottiin niin paljon vaativaksi, että asiamiehelle myönnettiin sitävarten aikaa kolme viikkoa.

Kun tuli sitten kysymykseen, ken asiamieheksi valitaan, valittiin siihen yksimielisesti -- Matti Matinpoika.

Kun tämä päätös Matille ilmoitettiin, tuskinpa hänelle olisi parempaa ilosanomaa voitu tuoda. Nyt hän saapi aivan odottamatta samalla matkalla tavata armaansa, jota hän niin kauvan on kaivannut ja ikävöinyt.

Eihän muuta. Matti varustettiin eväillä ja riittävillä matkarahoilla. Kumminkaan ei hän voinut paljon eväitä mukaansa ottaa, kun hänen tuli jalkasin matkustaa, sillä eihän niin epämääräiselle matkalle voinut hevosta ottaa.

Yleisen maantien hylkäsi Matti heti matkasuunnitelmastaan, koska se olisi pitentänyt matkaa neljällä penikulmalla. Poikkimaisin päätti hän samota päämääräänsä kohden ja olipa hänellä joku toinenkin syy valita tämä lyhempi tie, sillä silloin hän pääsisi muitta mutkitta tapaamaan armastansa.

Kun Matti oli samonut noin kuusi penikulmaa eteen päin, täytyi hänen jäädä yöksi, lepuuttamaan väsyneitä jalkojansa. Siinä tuli selville, että huomen-aamuna lähtee eräästä talosta hevosella ja rattailla viemään joku henkilö talon poikaa kaupunkiin kouluun, ja että niiden mukana pääsisi Mattikin huokealla maksulla kaupunkiin saakka. Hiekkaharjanteita myöten päästiin niiltä paikoilta ajaa retuuttamaan kärryillä yleiselle maantielle. Tämä esitys tuntui Matista hyvältä, sillä olipa hänen jalkansa äkkinäisestä paljosta kävelemisestä niin kipeät, ett'ei hän aamulla ylösnoustuaan ollut päästä lattian poikki.

Kun hän senverran vertyi, että pääsi kävelemään, meni hän heti tuohon taloon, kyytiä tiedustelemaan. Siellä hyväksyttiin Matin tuumat ja aiottiin lähteä kello seitsemän aikana aamulla matkaan.

Ikävällä odotteli Matti tuota toivottua seitsemänlyöntiä. Voi, kuinka pitkältä tuntui jo määrä-ajan odottaminen, sillä se oli toivon hetki, jolloin hän pääsisi lähtemään päästäksensä lähenemään tuota sydämmensä valittua. Hän luki jokaisen sekunnin ja minuutin seinällä olevasta kellosta, joka vielä päälliseksi kulkusen lyönnillä ilmoitti, milloin puoli- ja koko-tunnit olivat täyteen tulleet. Pitkältä tuntui aika, sillä Matti oli päättänyt vielä tänä-iltana tavata armaansa. Hevoskyyti olisi vienyt hänet puolipenikulmaa syrjään, mutta hän kyllä pian sen välin juoksisi kun oli saanut kärryissä jalkojansa lepuuttaa.

Tuo toivottu seitsemän-aika tuli ja heleällä "klin klank" lyönnillä ilmoitti tuo täsmällinen kello sen.

Mutta asianomaisia matkaanlähtijöitä ei kuulunut eikä näkynyt. Heillä oli tuhannenkin asiaa toimitettavana. Piti, näet, käydä kaikkien sukulaisien ja tuttavien luona hyvästillä tai muilla asioilla ja useat heistä olivat pitemmän matkan päässä kuin Matti oli osannut aavistaataan.

Näin kului aika kulumistaan eikä lähdöstä näyttänyt tulevan niin mitään.

Kello oli jo yksitoista e.p.p. eikä lähtö näyttänyt olevan sen likempänä. Silloin loppui Matilta kärsivällisyys, sillä hänen sydäntänsä kovin poltteli kun hän pelkäsi ett'ei saisikaan kultaansa vielä tänäiltana tavata. Hän heitti hitolle kaikki hevoskyydit, sieppasi kengät pois jaloistaan, otti mytyn käteensä ja alkoi jalkaisin syrjäteitä myöten samota sydämensä mielitietyn kotia kohden. Kuljettavana oli kahdeksan penikulmaa. Ei nyt tuntunut Matin jalat kipeiltä eikä taival pitkältä eikä rasittavalta, sillä palkinto, joka häntä odotti, korvaisi kaikki vaivat ja rasitukset. Kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle linkosi hän itseänsä niin keveästi kuin häntä olisi jonkunlaiset siivet kannattaneet. Vilisten jäivät kivet, kannot ja puut syrjään ja Matti riensi vaan samaa vauhtia eteenpäin. Ei hän joutanut syömäänkään, sillä nyt oli kiire tarpeesen; tavasta hän vaan joi purosta kuivan kurkkunsa kostukkeeksi.

Täsmälleen yhdentoista aikana illalla saapui hän tuon tutun torpan kartanolle, jossa hän tiesi armaansa olevan. Hänen sydämensä sykki ilosta kun tiesi tuossa tuokiossa saavansa sulkea armaansa sykkivää sydäntänsä vasten. Kovin palavustunut kun oli, istahti hän kartanolla olevalle isolle kivelle pyyhkiäkseen hikeä pois kasvoistansa ja hiukan tyynnyttääkseen itseänsä.

Kuten luonnollista, oli asuinhuoneen ovet suljetut. Porstuan oven edessä oli isonpuoleinen kuisti, jonka molemmilla puolilla oli istumapenkit ja porstuasta meni ovi pieneen pihanpuoleiseen kamariin. Nämät seikat olivat Matille ennestään tutut.

Kun väki lienee päässyt parhaaseen ilta-uneen, ei Matti raskinut heitä häiritä jyryyttämällä kuistin ovea.

Siinä luulossa, että tuosta porstuasta mentävässä kamarissa makaisi joku henkilö, meni hän sen akkunan taa ja naputti sormillansa hiljaa akkunaruutuun, ilmoittaen siten läsnäolonsa. Naputuksen jälkeen kuuli Matti selvästi, että huoneessa syntyi jotakin liikettä.

"Avatkaa ovi!" sanoi Matti ja poistui kuistin eteen odottamaan oven aukasemista.

Matin mielestä tuntui aika jotenkin pitkältä, ennenkuin hän kuuli kamarin oven avattavan ja tultavan porstuaan. Kun sitten kuistin ovi aukeni, seisoi hänen edessään keveässä työpuvussaan kaikessa kauneudessaan hänen oma armas Maijansa, jonka luokse hän niin suurilla ponnistuksilla oli rientänyt -- oli harppassut yhdessätoista tiimassa kahdeksan penikulmaa. Silloin oli valoisa kesäinen yö.

Molemmat hämmästyivät tuosta odottamattomasta kohtauksesta. Matti sen tähden, että Maija näytti ensin kovin hämmästyneeltä, luikuilevalta ja epäröivältä ja Maija sentähden, kun niin äkkiarvaamatta kohtasi Matin, jolle hän oli ikuista uskollisuutta vannonut.

Matista tuntui niin kummalliselta. Miksei Maija heti avosylin rientänyt hänen syliinsä? Miksi hän oli niin hätäilevän ja epäröivän näköinen? Kylmä, yksitoikkoinen käden-anto oli vaan hänen tervehdyksensä.

Tämä kaikki vaikutti Mattiin sen, ett'ei hän pyrkinytkään sen etemmäksi huoneisiin, istahti vaan verannan penkille ja tyttö istui häntä vastapäätä toiselle puolelle. Siinä sitten tyttö kyseli, miten Matti oli joutunut niin odottamattomasti tulemaan. Lyhyesti kertoi Matti matkansa syyn ja tarkoituksen, samalla ilmoittaen kuinka hartaasti hän halusi tavata Maijaa ja kuinka pitkän matkan hän on rientänyt juuri tätä hetkeä varten.

Kun siinä puheltiin niitä näitä, narahti kamarin ovi ja nähtävästi Maija säpsähti.