Chapter 5

Tällä välin oli haava ruvennut kovasti vuotamaan. Matin täytyi riisua housut jaloistaan ja ruveta kylmällä vedellä jäähdyttämään koko jalkaansa ja pesemään sitä verestä puhtaaksi; pian tyrehtyikin verenjuoksu. Sitten otti hän piipunöljyä leveän kämmenensä kouruun, loppasi sen haavaansa ja hierusteli sillä kipeänsä ylt'yleensä. Tuota tehdessään, meni Matin naama vähän vinoon, mutta kelpo voiteen tulikin tehdä juuri tuommoisen kirvelevän vaikutuksen, jos mieli siitä jotakin hyötyä olla; ja Mattimme oli sangen tyytyväinen. Sitten levitti hän kukkarostaan sormen paksusti tupakan rouheita haavansa päälle, otti huivin kaulastaan ja sitoi sillä haavan voiteineen kiinni.

Kun seppä oli saanut tämän kirurgillisen toimensa tehdyksi, nokkasi hän pajalaukkunsa selkäänsä ja alkoi tallustella takaisinpäin. Hän ei uskaltanut tuota laukkuansa, joka oli hänelle niin välttämätön, heittää metsään. Hänen vaimonsa säikähti kovin, kun Matti niin äkkiarvaamatta palasi kotiin.

"Hyvä Jumala! mikä sinulle nyt on tullut, kun näin pian palasit kotiin ja olet noin verissäkin?" kysyi vaimo hätäisesti.

"Ole aivan huoletta, ei minulle mitään vahingollista, eikä pahaa ole tapahtunut; metsän kiivas tuli vaan vastaani ja raapasi vähän vasempaa reittäni", sanoi Matti tyynesti.

"Mitä sinä sanot, minkälainen se semmoinen metsän kiivas on, joka sinuakin raapii?" kyseli vaimo.

"Mitä sinä noita joutavia utelet? Keitähän minulle vaan kahvi ja laita jotakin syömistä", sanoi Matti tavallisella salaperäisyydellänsä.

"Jos lienee haavasi pahakin, kun vaatteesi ovat noin verissä; eikö se pitäisi sitoa ja korjata", hätäili emäntä yhä.

"Ei se tarvitse mitään sitomisia ja korjauksia, sillä se on kyllin hyvästi sidottu", sanoi vaan Matti.

Sen päivän ja yön Matti kuitenkin makaili, mutta seuraavana aamuna oli hän jo varhain ylhäällä; hän puki päälleen, söi kelpo aamiaisen ja lähti ulos, luotuista sanaakaan vaimollensa virkkamatta. Kovin levottomaksi kävi vaimo, kun mies katosi teille tietämättömille, eikä osanuut aavistaakaan, minne hän joutui; huolta lisäsi vielä sekin, kun Matti oli haavoitettuna ehkäpä pahastikin, vaikk'ei hän sitä tahtonut ilmoittaa. Pajalaukkukin oli tuossa nurkassa; siis ei hän ollut mennyt pajatöillekään.

Iltapäivällä ajoi eräs hevosmies sepän pihalle. Heti töytäsi emäntä kartanolle kyselemään, eikö hän tietäsi Matista mitään. Mutta suuresti hämmästyi hän, kun reessä maata rötkötti iso karhu. Samassa tuli Mattikin pihalle, vähän nilkuttaen.

"Herra siunatkoon! mikä otus tuossa reessä on!?" huudahti emäntä kauhistuksissaan.

"Siinähän on nyt se metsän kiivas, joka eilen minua reidestä raapasi", sanoi Matti levollisesti.

"Sekö se sitten se metsän kiivas on, -- mikä se oikeastaan on?" kysyi vaimo.

"Etkö sinä koskaan ole kuullut karhusta puhuttavan?" kysyi Matti levollisesti.

"Hyvä Jumala! karhuko se on, se kauhea peto, josta olen niin monta pöyristävää kertomusta kuullut?! Niinkö lähellä olet kauheaa vaaraa ollut".

"Ole nyt tuossa joutavia höpöttämättä; näethän, ett'ei minulle ole mitään isoa vaaraa tullut ja tule nyt likempää katsomaan, minkälainen karhu on", sanoi Matti.

Mutta vaimo ei uskaltanut petoa mennä kuollunnakaan lähelle; pelkäsi ja kauhistui tuota julmaa hirviötä, niin että oikein kauhusta vapisi.

Kun Matti aamulla katosi, oli hän mennyt muutaman tuttavan isännän luo ja pyytänyt häntä hevosen kanssa noutamaan tapettua karhua metsästä, ja isäntä oli täyttänytkin ilolla tuon mieluisen tehtävän. Siinä syy, minkätähden Matti aamulla niin salaperäisesti katosi.

Paljon kokousi kyläläisiä katsomaan tuota petoa, joka niin monta vuotta oli kaikkein kauhuna ja pelkona ollut tuolla lampeinkorvessa, ja oli tuhonnut niin monta heidän kotieläimistään. --

Kun Matti oli tuommoinen jyky ja karhumainen, oli monenkin mielestä kysymys, nimittäin niiden, jotka eivät paremmin Matin perheoloja tunteneet: -- minkäläinen mahtanee Matti vaimolleen ja lapsilleen kotielämässään olla? Pian kuitenkin hekin pääsivät selville, että sen hellempää ja siivompaa perheenisää ei voinut löytyä, kuin Matti oli.

Hän oli vaimonsa edessä, niinkuin lammas, ja noudatti pienempiäkin hänen mielipiteitään. Lapsiaan helli ja vaali hän, niin ett'ei mikään isä ole lapsiaan sen hellemmin vaalinut ja hoitanut. Kun seppä vaan oli kotona, olivat lapset aina hänen kintereillään ja kiikkumassa hänen polvillaan. Näitä isä syötti ja juotti, riisui heidät maatapannessa, puki ylösnoustua, pesi heidän kasvonsa, kampasi päät ja vaali heitä aina ja joka paikassa.

Eräänä kertana tuli herrasmiehiä koirainsa kanssa jahtiin. Eräs iso koira tulla hulmusi Matin torpan pihalle, jossa lapset olivat leikkimässä. Kun tuo susimainen koira huomasi lapset, syöksyi se suin päin niiden päälle. Poika, joka oli vanhin sisaruksista, meni heti nurin koiran hyökätessä. Yhdestä kurkusta rupesivat kaikki lapset täyttä väkeänsä parkumaan. Kun Matti kuuli huoneesen tuon hätähuudon, tormasi hän suin päin ulos. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle vaaran suuruus, ja hän tormasi koiraan käsiksi ja sai oitis sitä hännästä kiinni. Samassa silmänräpäyksessä löi hän koiran saapuvilla olevaan isoon kiveen, niin että koiran pää meni aivan mäsäksi, ja muukin runko runneltui niin, että useasta paikasta nahka halkesi ja murskaantuneet luunpäät törröttivät niistä ulos.

Vaara olikin suuri, sillä koira painoi etukäpälillään poikaa rintaan, ja suu oli auki kuin heinähanko, ja oli se tarttumaisillaan pojan kurkkuun. Samassa piti koira kauhean julmaa rähäkkää ja ääntä, häristen ja huutaen, kuten peto ainakin; tuon rähinänsä takia ei koira kuullut Matinkaan tuloa.

Poika oli aivan mustanpuhuvana ankaran peljästyksen tähden. Hän ei voinut puhua mitään, eikä paljon itkeäkään, juoksi vaan isänsä luo ja tarttui häneen kiinni. Siinä vapisi lapsi sitten, niinkuin haavanlehti.

Samassa tuli nimismies ja kysyi: "Onko täällä näkynyt minun koiraani?"

Sanaa lausumatta osoitti Matti leveällä kädellään koiran raatoa.

Nimismies kalpeni. Vihasta kähisten huusi hän: "Sinä lurjus, olet tappanut minun koirani! Mutta sen saat vielä kalliisti maksaa." Ja hän laittausi lyömään Mattia kepillään.

"Seiso mies alallasi, tai muuten minun kärsivällisyyteni loppuu! Kiitä onneasi, että niin on käynnyt, sillä ell'en minä saanut koirasuttasi ajoissa kouriini, olisi se tappanut minun lapseni. Ei ihmislapsetkaan saa nyt enään noilta kotoisilta susilta rauhaa, vaan ovat niiden tähden hengenvaarassa; mitä sitten ihmisten lampaat, joita nuot pedot haaskaavat ja repivät niin paljon, että niiden raatoja on metsät täynnä. Vielä sitten tullaan niiden tähden suuta pieksämään ja suurentelemaan! Tuossa on portti, josta on vapaa ulos pääsy vielä; mutta jos kovin kauvan koettelet minun kärsivällisyyttäni, niin en ensinkään tiedä, mitenkä sinun käypi", sanoi Matti, ja selvästi näki että hänen sydämessään nyt kiehui.

Nimismies silmäsi koiran raatoa ja nähdessään sen surkeam kohtalon, katsoi parhaaksi poistua tuon ankaran Pasula-Matin likitienollta.

Matin torppa oli kylän takalistolla metsäisessä seudussa; silti sinne osuivat nuot suomattomat metsästäjät.

Kun Matti tuli jolloinkin kipeäksi, oli hänellä omat parannuskeinonsa. Ennen on jo mainittu, mitenkä hän voiteli tuon karhun repimän haavansa, mutta ei ole mainittu, mikä seuraus tuommoisesta lääketieteellisestä Matin toimesta tuli. Samassa alkuperäisessä siteessä oli haava noin kolmisen viikkoa, eikä Matti näyttänyt aikovan sitä vähääkään; nilkuttihan vaan vähän ensi-aikoina. Kun hän sitten otti haavasta siteet pois ja karisteli siitä tupakan routeet, olikin haava jo parannut aivan umpeen.

Tuliko Matille yskää, pani hän heti vettä tervapyttyynsä ja sekoitteli sitä. Kun vesi oli tervapytyssä määrätyn ajan seisonut, kaasi Matti veden pois tervan päältä eri astiaan. Sitä hän sitten rupesi määrä ajoilla hörppimään, ja ihme kumma viikon päiväin kuluttua oli Matilta yskä poissa.

Tuliko hänelle vatsatauti, roppasi hän hyväsestään ruutia tervaveteen, ja nyt oli vatsanlääke valmis.

Kun hän sitä ryypätä karautteli, jäi hänen suunsa paljon ruudin vuoksi mustaksi, kuin sysihauta. Mutta monta kulausta ei hänen tarvinnutkaan ottaa ennenkuin vatsatauti oli heittimissään.

Eräänä kertana tuli hänen silmänsä kipeiksi. Ne turvottuivat ja punottuivat kovasti; niissä oli sietämättömän ankara kipu ja hän ei voinut katsoa ensinkään.

"Teestä nyt, eukko, kylpy'" sanoi hän vaimolleen tuskitellessaan ja ähkiessään silmänsä kanssa.

"Näin keskellä viikkoa!?" sanoi vaimo ihmetellen.

"Vaikka kohtakin keskellä viikkoa -- tee nyt vaan kylpy, sillä minä tarvitsen sitä", sanoi Matti.

Kun kylpy tuli valmiiksi, käveli Matti juhlallisesti saunaan, tervapytty kädessä.

"Mitä sinä tuolla tervapytyllä ai'ot tehdä?" kysyi vaimo ihmetellen Matin kummallisia vehkeitä.

"Voitelen silmäni", sanoi Matti yksi kantaan.

"Älähän nyt toki tervalla pilaa sllmiäsi aivan turmiolle; parasta on, että kysyt lääkäriltä neuvoa", hätäili vaimo.

"Ell'ei terva ja Suomen sauna auta, sitten ei auta mikään", sanoi Matti itsepäisesti.

Saunaan tultuansa, töljäsi Matti otsansa, kulmansa ja silmäluomensa ylt'yleensä tervalla, ja tuon tehtyään näytti hän niin kummalliselta; olipa niinkuin olisi nähnyt lasisilmä käärmeen.

Useita kyläläisiäkin oli tullut saunaan kylpemään. Matti näytti uskoineen, voiteineen nyt niin hullunkuriselta, ett'ei kukaan voinut nauruansa pidättää. Mutta Matti ei ollut tuosta milläänsäkään, nousi vaan lauteille ja alkoi tahtoa löylyä. Kun hän oli mielin määrin saanut tuota verratonta, hiostavaa ja terveeksitekevää höyryä, alkoi hän tuimasti kylvettää noita tervatuita silmiänsä. Saatuansa kylläksensä kylvetetyksi kasvonsa ja muunkin ruumiinsa, tuli hän alas ja pesi kasvonsa ja koko ruumiinsa; ja siihen toimeen tahtoi hän saippuaakin, jota ei hän juuri monasti eläessään ollut käyttänyt.

Saunasta tultuaan kuoppasi hän itsensä sänkyyn maata ja nukkui kohta levollisesti, sillä enin kipu oli silmistä haihtunut.

Kolmen vuorokauden kuluttua oli Matin silmät terveet, ja hän katseli niillä niin avonaisesti ja kirkkaasti, kuin ikään.

Vaikea on uskoa, että noin alkuperäiset lääkkeet olisivat voineet hänet kivuista päästää; hänen vahva luontonsa kai hänelle avun tuotti; vaan kuitenkin lienevät Matin lääkkeetkin hänen vammoissansa jonakin apuna olleet.

Vaikka Matti olikin niin alkuperäisellä kannalla omia kipujansa kohtaan, eipä hän silti katsonut ylön lääkärienkään taitoa; sen osottakoon seuraava tapaus.

Eräänä kertana tuli Matin vaimo kovasti jairaaksi. Tämä kävi kovin Matin sydämelle ja hän pelkäsi, että kadottaa vaimonsa.

Juuri silloin sattui tulemaan kuntaan lääkäri. Silloin Matti esitteli vaimolleen, että hänen piti päästä lääkärin luo, sillä eipä Matti nyt uskaltanut turvaantua omaan lääkintötaitoonsa.

"Se on peräti mahdoton, sillä eihän meillä ole hevosta, millä sinne päästäisiin", sanoi vaimo.

"Eipä siitä ole mitään hätää; kyllä minä siitä huolen pidän", sanoi Matti levollisesti,

"Mikähän neuvo sinulle sitten siihen olisi", sanoi vaimo epäilevästi.

"Koetahan nyt panna vaatetta yllesi; kyllä minä lopusta huolen pidän", sanoi Matti luottavasti.

Kun vaimo oli saanut vaatetta päälleen, kääräsi Matti hänet peitteihin, sivui syliinsä ja alkoi astella lääkärin luo. Niin kantoi hän vaimonsa tuon puolen penikulman pituisen taipaleen, niinkuin pienen lapsen.

Lääkäri tutki vaimon sairauden syyt ja määräsi lääkkeet. Sen tehtyä kääräsi Matti vaimonsa peitteisiin ja kantoi kotiinsa takaisin, niinkuin tuonutkin oli. Ihmetellen katsoi lääkäri tuota omituista sairaan kyytiä, jommoista ei hän vielä koskaan ennen ollut nähnyt.

Seuraus tuosta lääkärin luona käymisestä oli se, että vaimo, lääkärin määräämiä lääkkeitä nautittuansa, parani vammastaan, niinkuin vesillä pesty. Ja Matti oli sanomattoman iloinen.

Matti oli harras kristitty. Hän kävi ahkerasti kirkossa, lukukinkereillä ja muissa kirkollisissa toimissa. Oli mies välttävä lukijakin, ja kun otti kodissa, tai kylässä jonkun hengellisen kirjan käteensä, paljasti hän heti päänsä. Jos kotosalla ollessaan otti katekismuksen käteensä lukeakseen ja virkistääkseen ulkolukuaan, teki hän saman tempun. Lastensa kirjallepanemisesta piti Matti erinomaista huolta. Kun oli vähänkin joutoaikaa, oli aina joku lapsista hänen opetettavanaan. Lapset tottelivatkin isäänsä mielellään, sillä isä kohteli heitä siinäkin toimessa kaikella rakkaudella ja helleydellä ja oli lapsilleen siis todellinen isä.

Kun Matti palasi takomamatkoiltaan, laski hän tavallisesti raskaan työkalulaukkunsa nurkkaan, kävi istumaan takkakivelle, kutsui, lapsenkielellä puhuen ja leperrellen nuorimman lapsen jykevälle polvelleen. Siihen ne kokoutuivat toisetkin lapset ja kaikille oli tilaa isän suurilla polvilla, kaikille ystävällistä hymyä isän huulilla. Äiti silläaikaa laittoi ruokaa pöytään ja seurasi hymyilevällä silmänurkallaan takkakivellä kuhertelevaa ryhmää.

MATTI MATINPOJAN RAKKAUSSEIKKAILUT.

I.

Hän oli köyhän kirvesmiehen poika ja vanhin neljästä sisaruksesta. Kovat ajat sattuivat olemaan silloin kun Matti näki pienessä torpassa päivän valon. Kovia katovuosia oli pitkät ajat perätysten, jonka takia ei Matti suinkaan saanut kasvaa ruusujen ja kukkaisten päällä. Kauvan aikaa oli pöydällä pettu- ja olkileipä. Työn ansio oli vähäinen, eikä isä-Matti voinut kirveellään paljonkaan ansaita suuruksia petun ja oljen siteiksi.

Matti oli kasvannaltaan hyvin hinterä ja risaton ja yleiseen luultiin, ett'ei hänestä tule eläjää. Mutta kaikkein ihmeeksi pitikin poika henkensä.

Matti koki huonosta ravinnosta saada henkensä elatusta, joka siitä ei tosin runsaasti lipunut, mutta aina hiukan kuitenkin. Kun hän sai kupposen selvistä suuruksista keitettyä vesivelliä eteensä, oli hänellä silloin aina mielestänsä oikein juhlapäivä.

Tämmöisissä oloissa kasvaneena oli hänellä elämän käsitys semmoinen, että tämmöistä se elämä vaan aina onkin, eikä hän ottanut sitä sen paremmin vakavalta kannalta katsellakseen, oli vaan iloinen kuin käki metsässä.

Kaikilla on kuitenkin rajansa. Katovuodet loppuivat ja Jumala siunasi maanmiehen hien ja väen jyvillä ja ytimillä.

Keitettiin kullankeltaisesta jauhosta uutispuuro; särpimenä oli vielä lisäksi maitotilkka. Kun Matti pääsi puurokupille, ei hän ensimättä raskinut sitä syödä kuin pikkuisen näpistelemällä niinkuin jotakin kallista yrttiä. Mutta kun häntä kehoitettiin vaan syömään mielinmäärin ryhtyi hän tositoimiin ja silloin ei lusikka saanut kauvan olla yhdessä kohden. Kun hän pääsi syömästä, sanoi hän:

"Ohoh, jopa se oli hyvää ruokaa; en ikänä ole semmoista saanut; annetaanko tämmöistä useammankin kerran vuodessa? Kun hänelle annettiin käteen palanen lämmintä uutisleipää, katseli hän ja käänteli sitä ja kysyi vihdoin:

"Saanko tätä syödä?"

Kun hänelle selitettiin, että hän saapi nyt tästälähin syödä semmoista leipää ja keittoa niin paljon kuin haluaa, tuli hän iloiseksi, hyppeli ja paukutteli käsiään ja sanoi:

"Tämä maailmahan on oikein hyvä."

Jo aikaisin huomattiin, että Matilla oli terävä ymmärrys. Lukemaan hän oppi melkein itsestään. Vähän vöyreemmäksi tultuaan oppi hän kirjoittamaan, eikä hänellä ollut muuta opettajaa kuin aakkoset, jotka hän oli käynyt pappilan maisterilta pyytämässä.

Näin toivoin yleni Matti mieheksi. Hän oli tavallista kokoa: ei mitään loistava, mutta ei vastenmielisenkään näköinen. Jo aivan nuorena rupesi hän vetämään yleisön huomiota puoleensa sekä teräväpäisyytensä, että hyvän lukunsa ja kirjoitustaitonsa tähden, sillä harva kansan lapsista osasi silloin kirjoittaa; ja tämän tähden pidettiin niitä, jotka taisivat vähänkään töhräillä, päätään pitempinä muita vertaisiaan.

Matti oli sanomattoman lukuhaluinen. Kaikki kirjat, mitkä hän vaan käsinsä sai, luki hän kannesta kanteen.

Nuorten seurasta ei Matti juuri paljon välittänyt, mutta ei hänen ollut kaikesti hyvä olla ilmankaan heidän seuraansa. Menikö nuoret joihinkin tansseihin, meni Mattikin mukana, mutta siinäkin oli hänellä omituisuutensa. Jälempänä muita kävellä hytkytteli hän yksikseen, ikäänkuin uneksien. Tavallisesti oli hänellä joku kirja taskussa ja hän mietiskeli missä hän saisi sitä rauhasta lukea. Oliko kesäinen aika, meni hän jonkun pellon pientareelle kirjaansa lukemaan, siihen sijaan kun toiset nuoret heiluivat tanssituvan lattialla. Milloin ei hän ollut toisien seurassa, lueskeli hän kotonaan kirjojaan.

Vaikka Matti oli köyhä kuin kirkkohiiri, oli hän kuitenkin tyttöjen hyvässä suosiossa nerokkaisuutensa ja muiden avujensa tähden. Vähistä rengin palkoistaan oli Matti kokenut auttaa vanhoja ja kivuloisia vanhempiansa.

Matti oli hyvissä väleissä toisten nuorten kanssa, mutta erityisesti ei hän kiintynyt keneenkään, eikä edes tyttöihinkään, vaikka saikin heiltä usein kuulla mitä imartelevimpiä mieltymyksen osoituksia.

Kun Matti oli vähän yli kahdenkymmenen vuoden, heräsi hänestä harras tavaranhimo. Paikkakunnalla oli huonot ansiot ja rahaa ei saanut pitkiin aikoihin nähdäkään, sillä työpalkat tavallisesti kuitattiin maanantimilla taikka vaatevärkillä. Mies se, jolla oli rupla taskussa.

Paikkakunnalla huhuttiin, että ulkopitäjissä on paremmat palkat ja että siellä maksetaan kaikki palkka puhtaassa rahassa. Sinne paloi Matin mieli, eikä häntä voinut sinne menemästä estää vanhempien itkut ja rukoukset, eikä estävien varoitukset ja niin lähti hän.

Sinne päästyänsä rupesi hän palvelukseen erääsen taloon kahdenkymmenen ruplan palkalla ja se oli Matin mielestä paljon.

Kovin ikäväksi kävi Matilla nämät oudot olot. Kaikki ihmiset vieraita, elämän tavat ja kaikki työt, toimet ja askareet outoja. Vaikka isäntäväki oli Matille ystävällinen ja kohteli häntä hyvästi, ei sekään voinut tuota ankaraa ikävää poistaa. Hän ei saanut mitään lukeakseen, sillä talossa ei löytynyt mitään muuta kirjallisuutta kuin virsikirja ja katekismus. Nämät kyllä pyhäaamuna juhlallisesti tuotiin tuvan pöydälle, että väki saisi imeä niistä itselleen hengen ravintoa, mutta ei Matti niistä paljoa hyötynyt, sillä hän oli ne jo monikertaan lukenut kannesta kanteen.

Kaikkien pahinta Matille teki se kun muut palkolliset pakkasivat häntä sortamaan sen takia, kun hän oli vieraasta paikkakunnasta kotoisin. Hänen puheensa punnittiin sana sanalta ja matkittiin, käänneltiin ja väänneltiin niitä jos jonkunlaiseen suuntaan.

Matille tuli nyt niin ikävä, että nukkuissaankin näki unta isästään ja äidistään ja muista kotipitäjäänsä ihmisistä.

Eräänä pyhä-iltana kehoittivat toiset rengit Mattia lähtemään kylään. Sinne oli kokoontunut paljon poikia. He päättivät ruveta pallille. Talon luona olikin sopiva paikka pallinlyöntiin, sillä siinä oli avara, tasainen hietanummi, jonka kamara oli niin maatunut, ett'ei nummi ollut mistään avonaisella hiekalla. Tuumasta toimeen. Mattikin sai kunnian tulla mukaan ja arpaa ruvettiin lyömään, kutka jäävät linnaan ja kutka joutuvat ulos. Onni potkasi Mattia niin huonosti että hän joutui vuohien puolelle.

Matti teki tehtävänsä niinkuin unissaan eikä vällttänyt niin mitään, kävikö asiat hyvästi tai huonosti, oltiinko linnassa tai ulkona, se oli Matille yhtäkaikki.

Kun siinä sitten lyötiin pallia, tulla suhisi palli aivan Mattia kohti. Joku silloin huusi:

"Matti, Matti ota koppi!"

Matti sammassa havahtui ja rupesi käsillään hapuilemaan, mutta siitä huolimatta mennä livisti palli Matin sivuitse aika vonkaa.

"Kylläpä on harva mies", kajahti silloin joukosta.

Nyt vasta Matti täydellisesti havahtui, sillä tunsipa hän voivansa itsestään poistaa tuon kylläkin syystä annetun moitteen.

Nyt rupesi Matti todenteolla tekemään tuota nuorten rattoisaa työtä. Ei kauvankaan viipynyt ennenkuin hän toimitti puoleellensa linnan. Hän oli niin nokkela saamaan pallin kiinni sekä maasta että ilmasta, ett'ei linnalaisilla ollut juuri helpot hetket saadaksensa linnan itselleen säilytetyksi. Kopin ottaja oli hän niin oivallinen, että juoksi pitkät matkat vastaan, sivulle ja taakse ottaakseen kiinni tuota sivupyrkivää pallia ja melkein poikkeuksetta se onnistuikin. Ei Matti ollut nyt enään "harva."

Pallia löi hän niin vinhasti, että ulkomiehet, nähtyään Matin rupeavan lyömään, hajausivat tuotakin tuokemmaksi, saadakseen vihdoinkin pallin kiinni. Ja ennenkun pallinlyönti loppui, tunnustettiin yleensä, että Matti on vilkkaampia poikia.

Näin tavoin rupesi Matti saamaan nuorilta enemmän arvoa ja tämä helpotti paljon hänen ankaraa ikäväänsä.

Siinä lähitienoissa oli eräs varakas torppa, jossa oli kaksi aikaista tytärtä. Osui niin olla, ett'ei Matti nähnyt noita tyttäriä, ennenkuin kesällä.

Eräänä kertana tulivat molemmat sisarukset työhön siihen taloon, jossa Matti palveli. Kun Matti ensikerran näki nuot sisarukset, leimahti hän korvia myöten niin punaiseksi kuin turkinpippuri ja hänen sydämensä löi niin kovasti, ett'ei hän oikein nähnytkään; samoin kävi nuorimman sisarenkin, jonka nimi oli Maija. Molempain hämmästys oli niin suuri, että kaikki syrjäiset sen huomasivat.

Ensikerran eläissään tapasi Matti neidon, johon hän oitis sydämen pojastaan rakastui.

Nyt tuli Matille toinen ikävän syy. Tytön kuva painui niin syvälle hänen sydämeensä, ett'ei hän olisi siitä millään tavalla voinut irti päästä, jos vielä joku ulkonainen pakkokin olisi sitä vaatinut. Vaikkei Matilla ollut mitään toivonsijaa saavuttaaksensa ihanteensa omakseen, olisi kuitenkin Maijan pitänyt aina olla hänen nähtävillään. Matti piti tyttöä niin paljon itseään ylevämpänä, ett'ei hän tohtinut ajatellakaan tosiaan semmoista tapahtuvan, että hän voisi ja rohkeneisi tyttöä omakseen pyytää.

Tämmöinen asiain tila teki Matin elämän melkein sietämättömäksi. Hän rakasti sydämensä pohjasta totisella, vilpittömällä rakkaudella tyttöä, mutta oliko hänellä mitään toivoa vastarakkaudesta, siinäpä solmu. Voi, kuinka onnelliseksi Matti olisi itsensä tuntenut, jos hän olisi saanut tytöltä jonkin ystävällisen sanan tai silmänluonnin, mutta semmoista ei tullut, sillä ne hetket, mitkä he yksissä sattuivat muiden läsnäollessa olemaan, käytti tyttö siveellisen kainouden vaistosta niinkuin ei koko Mattia olisi olemassakaan.

Niin kului se autuas viikko, jolloin Matti sai syrjästä katsella ihannettansa, mutta sisarukset menivät kotiinsa.

Synkkämielisenä haaveili Matti tyttöänsä ja toivoi sydämensä pohjasta kerran saavansa tilaisuuden tälle ilmoittaa sydämensä hartaat toiveet.

Matin palveluspaikka oli puoli penikulmaa syrjässä kirkolta. Tällä välillä oli pitkänlainen metsätaival.

Eräänä pyhänä kirkonajan jälleen lähti Matti suruissaan ja ikävissään kävelemään kirkonkylään, saadaksensa siellä jotatin hupia ja hoivaa sydämensä surulle.

Kun hän tuli tuolle metsätaipaleelle, näkyi pitkänlaisen ojelmuksen päästä tulevan vastaan yksinäinen vaimoihminen. Kauvankaan ei tarvinnut Matin tuota vastaantulijaa tähystellä, ennenkuin hän huomasi sen olevan sydämensä rakastetun. Kovasti syöksyi veri Matille sydämeen ja päähän tuon havainnon tehtyänsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, niin ett'ei hän ollut pystyssä pysyä.

Kovasti taisteli Matti tunteitansa vastaan, että olisi voinut levollisena astua armastansa kohden. Levotonna näytti tyttökin olevan, sillä hän seisahtui tuon tuostakin noin hetkisen vaan ja katseli epäröivästi eteensä.

Kun he sitten tulivat vastakkain, seisahtivat molemmat ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta. Tyttö oli niin punastuksissa kuin keitetty rapu ja tämmöisenä Matin mielestä vielä entistäkin kauniimpi; seurasi tuokio äänettömyyttä; tuntui siltä että kummallakin olisi ollut paljon sanomista, mutta kumpanenkaan ei uskaltanut sanoa mitään.

"Mihin nyt olet menossa?" kysyi tyttö ja hänen äänensä värähteli niin kummalltsesti.

"Aionpahan kävellä ikävissäni tuonne kirkonkylään", sanoi Matti ja hänenkin äänensä värähteli, sillä sydän löi niin kovasti.

"Eikö tällä perällä sitten löydy mitään hupia, kun sitä täytyy kirkonkylästä hakea?" kysyi tyttö.

"Eipä täällä löydy kuin yksi ainoa, joka voisi polttavaa ikävääni viihdyttää", sanoi Matti.

"No mikset hae sitten häneltä lievitystä?" kysyi neito.

"En uskalla, en tohdi."

"Minkätähden ei?"

"Voi, voi! Hän on niin paljon ylevämpi, niin paljon korkeammalla minua, etten uskalla silmiänikään häntä kohden nostaa", sanoi Matti.