Chapter 4

Rautaseppä hän oli ja siinä ammatissaan vähän kummanlainen. Kummanlainen hän oli muutenkin miehekseen. Keskikokoinen mies pituudelleen, mutta hartioita ja muuta ruumista oli hänelle suotu runsaassa mitassa. Hänellä oli iso ja erinomaisen yhtämittainen, suuri vatsa, niin että se oli kuin sillitynnyri kaulasta lanteisiin saakka. Sääret hieman lengat, mutta niin paksut kuin mitkäkin pölkyt. Samaa laatua olivat kädetkin. Kouraansa puristi hän pitkän vanhan virsikirjan niin piiloon, ett'ei kumpaakaan päätä näkynyt hänen kourastansa. Pää oli tavattoman suuri, niin että se pisti oitis ensinäkemältä oudon silmiin; semmoisena se näytti ikäänkuin hautakurikalta. Hartiat olivat hänellä niin leveät, että ne kummastuttivat jokaista. Näiden ominaisuuksien vuoksi kutsuttiin häntä ympäristössä Passula-Matiksi, vaikk'ei se ollutkaan hänen oikea nimensä.

Hän oli sanomattoman harvapuheinen ja mitä hän lausui, sen hän sanoi perin hiljaisella äänellä. Ei hän ollut mikään riidanhaluinen, mutta vastaansanomista hän ei ensinkään kärsinyt; minkä kerran piti oikeana, siitä ei luopunut millään ehdolla.

Kotipitäjäässään oli hänellä torppansa luona omituinen pajansa, ja pajan editse juoksi pieni soliseva puro. Tässä pajassa hän takoa möykkäsi pienen pitäjäänsä tarpeita.

Pajavärkitkin olivat hänellä vähän kummalliset. Hänen takomavasaransa oli niin iso ja raskas, että se oli melkein semmoinen kuin tavalliset pajamoukarit, ja hänen pajapaljonsa oli niin raskas että ne piti olla valitut miehet, jotka sitä voivat heiluttaa. Kun isoja rautoja oli ta'ottavana, määräsi seppä itse, kenen pitää tulla hänelle pajakumppaniksi. Kun hän sitten isojen, tulisesti riehuvien rautojen ääressä muokkasi tuolla raskaalla majavasarallaan, silloin oli leikki poissa. Sydän kourassa sai silloin vahvakin pajakumppani olla, sillä noin kiireessä ja tärkeässä kohdassa oli seppä aina pahalla päällä. Ehtimiseen uhkaili hän pajakumppanilleen, että "jos et, senkin vetelys, lyö lujemmasti, niin mäihään vasarallani otsaasi". Mutta kun rauta jäähtyi ja hän taasen sai sen ahjoon työnnetyksi, nauraa kiherteli hän.

Olisipa luullut, ett'ei tuommoinen möykkäri kyennyt tekemään mitään hienoimpia takeita, mutta niin ei ollut asia. Ei niin hienoa työtä ollut, jota hän ei pystynyt tekemään; yksin partaveitsiäkin teki hän, ja ne tulivat niin kuuluisiksi, että ne vetivät vertoja paraille tehtaiden teoksille. Hänellä oli sorvissa mirkelitahkot, joilla hän laski tekemänsä partaveitset, ja vieläpä hän lopuksi pani niihin kauniin puleerinkin lyijytahkolla, jonka selkään hän pani timanttipulveria. Niin tavoin tulivat ne sekä ulkonäkönsä että teräinsä puolesta varsin hyviä. Veitset olivat niin mainioita, että jokainen niitä halusi saada. Tässä hänellä olisi ollut hyvä työala ja menekki olisi ollut varma, mutta tämäpä tämmöinen näpräystyö ei seppää miellyttänytkään. Hän tahtoi vaan möykätä isojen rautojen ja raskaan vasaransa kanssa, sillä siinä työssä hän parhaiten viihtyi. Se oli hänen ihanteensa, sillä hän piti tuommoiset kaperustyöt vaan lasten leikkinä. Koko pienet vasarat ja muut kapistukset nakkasi hän nurkkaan. Siihen jäi noiden mainioiden partaveitsienkin teko, ja muutamat harvat niitä vaan saivat, joita he kokivat säilyttää kuin silmäteräänsä.

Erikois-alakseen oli hän ottanut pajanalasimien teon. Ja kun hän sai noiden tulisien rautaharkkojen kanssa oikein mielin määrin huuhkia ja möykätä sekä pitää pajakumppaniaan alituisessa pelossa, silloin hän oli oikeassa elementissään. Alasimia tehdessään piti aina saatavissa olla joku juokseva puro, ja sen tähden oli hän pajansa rakentanut juuri tuon juoksevan puron luo. Hän ei, näette, ruvennutkaan alasimiaan karaisemaan jokaisessa lätäkössä ja vesikolossa; se piti olla juokseva vesi, johon hän asetti alasimensa telain päälle: selän puolen vähäisen viistoon vasten virtaa, että aina uusi kylmä vesi myötäänsä hiveli alasimen selkää; ja kun hän sen virrasta pois nosti, oli alasimen selkä karjennut niin valkeaksi kuin palttina. Silloin oli seppä hyvällä tuulella ja nauraa hihitteli tyytyväisenä, ja pajakumppanin sydänkin pääsi rauhoittumaan.

Erinäiset vuoden-ajat ne olivat, jolloin hän ryhtyi alasimien tekoon. Se aika oli hänellä paras alasimien tekoaika, jolloin kevätvedet alkoivat juosta. Koko sen ajan, jolloin vesi pysyi kylmänä, oli hän aina möykkäämässä ja muokkaamassa noiden alasimien kanssa. Mutta heti kun vesi lämpisi, heitti hän oitis niitten teon pois, sillä hän tahtoi, että ne piti tulla kaikenpuolin kelvollisia. Minään muuna vuoden-aikana ei häntä millään ehdolla saatu alasimen tekoon. Useinkin käytiin häntä pyytämässä muinakin aikoina alasimen tekoon, mutta ei niitä keinoja ollut, että hän olisi siihen myöntynyt.

Alasimen tarvitsijat ehdottelivat hänelle uusia karastuskeinoja, mutta ne eivät seppää tyydyttäneet; he esittelivät, että panna suuri amme jääsekaista vettä täyteen ja siinä karasta alasin.

"Ei käy päinsä; eihän siinä vesi pääse lähellekään, kun ei se ole juoksevaa; ja viimein, kun alasin hiljoilleen jäähtyy ja vesi rupee pintaan pääsemään, on se jo liian lämmintä ja alasin jääpi, kun jääpikin pehmeäksi", tuumata jarrutteli Matti.

"Mitä sen niin kovan juuri tarvitsee ollakaan; välttäähän se vähän pehmeämpikin", tuumaili eräs välttämättömästi alasinta tarvitseva teettäjä.

"Niin sinä sanot, joka et asiaa ymmärrä. Miltä se tuntuisi, kun jälestäpäin tuskailisitte kun alasin on pehmeä, ja samassa sanoisitte, ett'en minä saanut kelvollista alasinta. Minun maineeni ei ole niin halpa, että minä panisin sen vaaraan joutua mielijohteen vuoksi", sanoi seppä lujasti ja siihen asian täytyi jäädä.

Pian oli pienen pitäjään tarpeet taotut ja alasimet tehty. Kun kevätvedet alkoivat ruveta pääsemään valloillensa, silloin lähti seppä toisiin pitäjiin alasimia tekemään. Hänellä oli suuri, siannahoista tehty laukku, johon mätti kaikki pajavärkkinsä. Sinne hän pani hirmuiset aseensa: vasaransa, paljunsa, pihtinsä, hakkunsa ja yksinpä alasimensakin. Siitä tuli aikamoinen tarakka, jota ei tavallinen mies saanut maastakaan kohoutumaan. Yksin alasinkin painoi noin puoli kolmatta vanhaa leiviskää. Sitten alkoi hän lyödä takkeja päälleen matkaa varten. Ensinnä hän pani pisimmän takkinsa, sitten lyhemmän ja lyhemmän aina siihen saakka kun niitä tuli viiteen ja kuuteenkin asti. Sitten hän kääri vartalonsa kainaloista lähtien aina lanteisiin saakka, leveällä ja paksulla keltaisella vyöllä. Poveensa tukki hän kaikellaista pikkutavaraa, niinkuin veitsiä, joissa oli vaan terän ympärillä tuppi, keritsimiä, pieniä ruuvipihtejä ja muuta semmoista. Olipa kumma nähtävä tuo matkalle lähtevä seppä tuossa matkapuvussaan: vatsa paksu ja pullea, niinkuin ennen on jo sanottu, ja povi vielä pulleampi, sinne työnnetyn pienen kauppatavaran takia. Mahdoton paljous niitä sinne mahtuikin, sillä hänen päällimmäisen takkinsa povi oli melkein helmoja myöten yhtenä ainoana taskuna.

Keveästi heilahutti Matti tuon raskaan tarakkansa hartioilleen ja alkoi kävellä tarsia toista pitäjätä kohden. Useinkin oli hänen matkasuuntansa synkkiä sydänmaita, joissa ei ollut mitään teitä eikä taloja, sydänmaan harvoin kuljettuja polkuja vaan. Lumihyhmää ja vettä oli useinkin kuljettavilla paikoilla, mutta Mattiamme ei estänyt mitkään esteet samoamasta päämääräänsä kohden. Kirves hänellä oli aina semmoisilla retkillä mukanansa, ja tuliko eteen joku ylitse pääsemätön puro, kaasi hän pitkän puun sen ylitse, ja sitä myöten meni hän raskaan taakkansa kanssa horjumatta ylitse.

Useinkin olivat nuot taipaleet pariakin penikulmaa pitkät.

Kun hän pääsi matkansa perille laski hän ankaran kannalmuksensa penkille, istahti sen viereen ja pani tupakaksi.

Tupakka-kojeetkin olivat hänellä eriskummalliset: piipun koppa oli niin kauhean suuri, ett'ei olisi luullut kenenkään viitsivän sitä muassaan kuljettaa. Siinä oli monikertaan ruuvilla varustettu kansi, johon oli leikattu kaikenlaisia koristeita. Katsoen tuon kopan suuruuteen, haluttiin se punnita, tietääksi mitä tuommoinen miehen huvikumppani oikeastansa painaisi. Silloin huomattiin sen painavan tarkoilleen kuusisataa viisikymmentä grammaa.

Jos oli kopassa kokoa, kyllä oli varaa varressakin. Se oli niin pitkä, että piti pitkällä päreellä piippua sytyttää, jos oli mieli siihen ylettyä valkeaa panemaan. Jos varressa oli pituutta, kyllä oli paksuuttakin. Se oli sorvaamalla tehty, ja siinä oli kaikenlaisia koristeita ja mukuloita; paksuimmat olivat kahmalon-täyteisiä.

Arvelimme hänelle: "kuinka tuommoisella piipulla voi polttaa ja pidellä sitä hampaissaan, repimättä kaikkia hampaitaan pilalle!"

"Miksikäs ei, näin vaan", sanoi seppä ja kiikutteli tuota ankaraa visapiippuansa niin keveästi hampaissaan, ikäänkuin se olisi ollut vaan pieni nysä.

Tupakkakukkaro oli samaa maata kuin piippukin. Se oli ainakin kapanvetoinen nahkasäkki, joka riippui aina nauhoistaan hänen vasemmalla lonkallaan. Sisustana oli sillä hienoksi hakatuita nurkantakaisia, sillä Mattimme ei pitänyt tehdasten tuotteista, jotka olivat sotketut kaikenlaisilla liemillä, myrkyillä ja millä sotkuilla. Kukkarossa oli niin leveä suu, että tuo ankara koppa pääsi kukkaron sisälle sukeltamaan, pienintäkään estettä sinne mennessään kohtaamatta; vieläpä sen sivuitse mahtuivat sepän sormetkin mukaan, täyttämään tuota pienen tervahytin kokoista koppaa.

Kukkaron nauhassa riippui jalkaa pitkä, sormen paksuinen, raudasta muovaeltu ja kaikenlaisilla niverryksillä koristettu kukkaronneula, sepän omaa tekoa, jota tehdessään hän lienee koettanut kaiken koristustaiteensa liikkeelle panna. Liian jykevältä ja vankalta näytti tuo kukkaronneula oudon mielestä, mutta joka tarkemmin huomasi hänen piippuna suuruuden, ei hän enään kummeksinut kukkaronneulan jykevyyttä; sillä pian älysi hän, ett'ei tuon tupakkihaudan perskojen puhdistamiseen heikompi ase riittänyt.

Oikealla sivustallaan kantoi hän jalkaa pitkää tuppirustinkia, jonka sisällä oli samanmittainen puukko. Hirveältä näytti nuotkin kojeet, semminkin kun hän sattui vetäsemään puukkonsa ulos tupesta jotakin sillä tehdäksensä.

Suolainen ja jauhoinen oli seppä myöskin. Kun hän oli taloon tultuansa saanut kyllikseen ankarasta piipustansa tupakoiduksi, pyysi hän emäntää, että tämä keittäisi hänelle puuroa ja toisi myöskin silakoita. Mutta emännän ei hän koskaan antanut määritellä, kuinka paljon hän saa jauhoja puuroon panna; itse seppä määräsi, kuinka monta naulaa häntä varten pitää jauhoja punnita.

"Herra siunatkoon!" huudahti emäntä, "siitähän jauho paljoudesta tulee puuroa jo monelle hengelle!"

"Älä sinä määrittele minun ruokani paljoutta; itse minä parhaiten tarpeeni tiedän", sanoi seppä.

Mikäpä siinä muu neuvo oli emännällä, kuin että hänen täytyi keittää puuro sepälle punnituista jauhoista. Tavallisesti tuli siitä kolme isoa kuppia täyteen.

Kun puuro sitten tuli valmiiksi, asteli seppä juhlallisesti ruoan ääreen. Ensinnä pohjusteli hän itsensä hyväksi silakalla ja leivällä, ja kun hän tuon pohjustelemisensa oli lopettanut, oli silakka-lahturi saanut aika kuraasia. Oliko silakoita joskus vähemmässä määrässä, noposteli hän lahturista ennen väännellyt silakanpäät kaikki poskeensa. Tuon pohjustelemisensa perinpohjin tehtyään kävi hän puuroon käsiksi. Ensin söi hän yhden kupin tyhjäksi, sitten toisen ja kolmannenkin.

Kun hän nousi syömästä, sanoi hän: "Ohhoh, kylläpä nyt taasenkin tuntuu jonkun ajan kestävän."

Kovalta näytti sepän ateria, mutta kun katsoi hänen jykevää ruumiinsa-rakennusta, niin älysi ett'ei semmoinen lihakoko voinut tyhjällä voimassa pysyä. Ja mitäs varten hänellä olisi muutoin ollutkaan tuommoinen pullea, tynnyrimäinen vatsa, ell'ei juuri sen takia, että sinne pitää jotakin panna ja vieläpä runsaastikin voimain ylöspitämistä varten.

Hän oli tuttu useimmissa ympäristön pitäjissä.

Kun hän sitten käveli kyläin läpi kulkevia teitä, raskas pajatarakka selässä, oli vatsa pullea ja täysi, kuin puhuttu rakko. Jos joku tuli häntä vastaan, kysyi tulija heti: "Onkos nyt sepällä puukkoja?"

Oitis seisahtui seppä jo pistää tohvasi oikean kätensä vasempaan, täyteläiseen povipieleensä, vetäsi sieltä puukon tuppeneen, ojensi sen kysyjälle ja niin kauppa syntyi.

Sepän tekemät kalut olivat niin taattuja, ett'ei seppä kärsinyt yhtään tinkaamista, eikä moni sitä tehnytkään. Siitä seurasi, että jos joku sepältä jotakin kalua kysyi, oli se sama kuin varma kauppa. Kävikö niin, että joku outo tinkasi kysymänsä kalun hintaa, sieppasi seppä sanan lausumatta kalun pois tinkaajan kädestä, pisti sen poveensa ja alkoi astella tiehensä. Useinkin lähti tinkaaja jälkeen ja lupasi sepän vaatiman hinnan, mutta seppä ei kääntänyt päätänsäkään, kävellä junttasi vaan eteenpäin.

Tuliko joku vaimo häntä vastaan ja kysyi keritsimiä, oitis työnsi silloin seppä vasemman kätensä oikean puoleiseen poveensa, sieppasi sieltä paperiin käärityt keritsimet ja ojensi ne kysyjälle.

Eräänä kertana tuommoinen keritsimien ostaja ei tyytynytkään siihen, että hänelle summassa vaan annetaan yksi pari.

"Eikö niitä saa valita?" sanoi tuo ostaja.

"Mitä sinä niistä ymmärrät? Minä itse olen ne jo aikoja sitten valinnut, ja minä olen ne niin tarkkaan valinnut, ett'ei niissä ole ainuttakaan huonoa paria", sanoi seppä ja yritti ottamaan keritsimiä pois.

Mutta vaimo ei antanutkaan keritsimiä, hoki vaan hätäyksissään: "Ei; kyllä minä nämät maksan" ja koki työntää hintaa sepälle.

Tiheissä kylissä tuli häntä vastaan useinkin parvittain ihmisiä. Silloin sateli hänelle joukottain kysymyksiä: "Onko puukkoja, onko keritsimiä, onko ruuvipihtiä" ja silloin sepälle näytti tulevan koko markkinat. Olisi luullut, että hän laskee selästänsä pois pajatarakkansa tuommoisen ihmisparven hätyyttäessä, mutta ei! Siinä hän vaan seisoi pistellen vuoroin oikeaa ja vasempaa kättään povipieliinsä, vedellen sieltä kullenkin anojalle, mitä hän oli vailla; olipa hänellä koko hänäkkä rahoja vastaan ottaessaan. Näyttipä syrjäisestä siltä, kun Passula-Matti olisi tuossa tiellä seisoessaan väkijoukon keskellä tehnyt pieniä sotatemppujaan; niin hullunkuriselta näytti se, kun hän vuorottaisin pisteli oikeaa ja vasempaa kättänsä noihin pullollaan oleviin rintapieliinsä.

Kuitenkaan ei hän koskaan noita pieniä kapineitaan varsinaisesti käynyt myöskentelemässä; hän möi niitä ainoastaan silloin, kuin oli menosta johonkin alasimen tekoon.

Noita pieniä kapineitaan teki hän kotonaan ollessa, ilta- ja aamupuhteina, ja joskus semmoisina talvisina päivinä, jolloin hänellä ei ollut isompaa pajatyötä. Kun hän sitten kevätkorvassa lähti toisiin pitäjiin alasimia tekemään, otti hän noita kapistuksia mukaansa ja myöskenteli niitä matkoilla.

Kerran oli hän alasimen teossa eräässä talossa. Talonväki oli outo Passula-Matin tapoihin, sillä he eivät ennestään tunteneet häntä vähääkään. Kyllä oli talonväen sydän kourassa, kun Matti möykkäsi pajassa, niin että seinät huiskuivat. Vaikka hänellä oli oma valitsemansa vankka jos vankkakin pajakumppani, oli hänenkin sydämensä kintaan peukalossa, kun seppä uhkasi uhkaamasta päästyäkin mällistää tuolla hirveällä vasarallansa häntä otsaan, ell'ei vaan lyö lujemmasti; oikein hänen polvensa tutisivat pelkästä pelosta.

Päivällä toi emäntä kahvipannun pajaan, antaakseen sepälle, tuolle kuuluisalle alasimen tekijälle, ja hänen kumppanilleen kahvia. Kun seppä huomasi emännän aikeet ja hänen muassaan olevat kojeet, sieppasi hän kahvipannun emännän kädestä ja roppasi sen pitemmittä mutkitta nurkkaan kahvineen päivineen. Luonnollistahan on, että kahvi meni kaikki pajan lattialle, ja itse pannukin surkeasti sinne tänne viuruun.

Sanomaton hämmästys käsitti emännän, ja hän ei voinut sanoa ainuttakaan sanaa, seisoi vaan siinä tyhmistyneenä ja liikkumattomana, niinkuin pajapölkky. Hän oli hyvää tarkoittanut ja hänen hyvä tahtonsa sai noin surkean lopun. Erittäinkin kahvipannun kova kohtalo kirveli hänen sydäntänsä; eipä kummakaan, sillä se oli ainoa kahvipannu koko talossa, ja millä nyt vasta kahvia keitettäisiin! Sama hämmästys käsitti sepän pajakumppaninkin.

"Vai kannatte te tänne kaikkia sakka- ja tonttu-vesiänne minun juotavakseni; itse minä kahvini keitän", sanoa nuhjerteli seppä hiljaisella äänen painolla.

Kun ilta tuli ja sepät tulivat tupaan, otti seppä tyyneesti käsiinsä kenenkään pyytämättä tuon kova-onnisen kahvipannun ja alkoi oikoa ja rustailla sitä. Pian olikin pannu entistä ehompana, ja heti ryhtyi seppä itsellensä kahvin keittoon. Kun hän sai sen valmiiksi, oli se niin väkevää ja sakeaakin, kuin sianveri; melkeinpä siinä tikku seisoi, pystyyn pantaessa. Sen ääreen hän sitten istui ja härppi niin kauan kun sitä piisasi.

No niin. Pajasta piti seppä paljon, mutta semmoista karastuspaikkaa ei sen lähitienoissa ollut, jonkalaista seppä olisi tahtonut. Ei ollut muuta neuvoa, kuin että, alasimen karastusta vaille tultua, täytyi lähteä semmoista pajaa kylältä hakemaan, jonka lähistöllä oli tuo paljon merkitsevä juokseva puro. Sanottiin semmoisen olevan puolen penikulman päässä. Eihän muuta kun sepän olalle tuo raskas alasimenmöhkäle ja kahdelle miehelle sysisäkit selkään. Alettiin kävellä tarsia osoitettuun taloon. Mutta mitäs! Pajan saatavilla ei ollutkaan tuota juoksevaa ja solisevaa puroa; ainoastaan pellon oja, jota myöten juosta lirisi vaan vettä senverran, että poikaset siinä härkin myllyjään pyörittelivät. Sieltä neuvottiin hän samaan suuntaan, josta olivat tulleetkin, mutta taaskin vanhaa virstaa etemmäksi sitä pajaa, jossa alasin oli tehty; näin tavoin tulivat he taakkojansa kantamaan toista vertaa pitemmältä, kuin ensiyrityksellä.

Mutta voi kauhistus! -- ei sielläkään ollut sen parempaa karastuspaikkaa. Nyt heitä vihdoin neuvottiin kokonaista puolitoista vanhaa virstaa alemmaksi ja sinne he lähtivät.

Päästyään perille havaitsi seppä paikan kelvolliseksi ja ryhdyttiin työhön.

Kun oli saatu avullinen karastuspaikka, tulikin alasimesta juuri semmoinen, kun seppä oli tahtonutkin, ja hyvillämielin kantoi hän sen omistajalleen.

Semmoinen oli seppä tavolltaan, ja ensimmältä oudot kaikki kauhistuivat häntä, vaan ennenkun Matti talosta lähti, olivat kaikki häneen mieltyneet osittain hänen kelvollisen työnsäkin takia, mutta enemmän kuitenkin hänen sävyisän luonteensa, harvan, hiljaisen puheensa ja hauskan naureskelemisensa tähden.

Eräänä kertana, kun hän tuon ankaran pajalaukkunsa kanssa oli menossa toiseen taloon alasinta tekemään, tuli häntä tiellä mastaan eräs suuri ja voimakas nuorimies, joka piti itseään voimainsa vuoksi paikkakunnan "kuninkaana". Vastaantulija oli päissään ja se teki hänet tavallista röyhkeämmäksi. Kun tuli sepän kohdalle, töyttäsi hän Mattia ja sanoi: "Mitä se, tuo Passu-Mattikin, tuossa taaristelee?"

"Mikähän sinäkin luulet olevasi", sanoi Mattimme ja samassa toppasi miehen kiinni.

Kerskaaja lätistyi heti tielle, melkein niinkuin kuuma tina luhistuu sulatessaan. Matti kiepsahti hänen päälleen ja alkoi kouristella miestä.

Kerskaaja oli hänkin puolestansa mies ja koki kaikin tavoin kiemurrella itseään alta pois, mutta Matti piti vaan hänet allaan, ja mies oli niin lujassa kiinni, kuin ruuvis-pihdissä.

Matti jatkoi vaan yhä kouristella-vatvomistaan ja toposteli vastustajaansa, niinkuin karhu sammalikossa.

Kerskaaja koetti nyt äkäisyydellään voittaa takaisin, mitä hän taistelussa oli menettänyt; luultavasti otaksui hän, että tuo häneltä niin ylönkatsottu Passula-Matti vihdoinkin heittäisi tuon ankaran topostelemisensa pois. Sentähden oli hän aivan hiljaa, osottaaksensa sillä, ett'ei hän piitannut koko Matin kouristelemisesta niin mitään; kuitenkin ähyskeli hän hiljoilleen.

Mutta eipä Matti heittänytkään kouristelemistaan vaan noin äkkiä pois, sillä hän tunsi vastustajansa syvästi loukanneen itseänsä.

Kovin tukalalta näytti miesparan tila.

"Heitä, hyvä Matti, jo pois!" äännähti hän vihdoin tuskissaan.

"Mihinkäs sinulle niin kiire on; tehdään nyt siivoon, kun kerran on ruvettu", tuumaili Matti hiljasesti ja jatkoi yhä kouristeluaan.

Ei kauvankaan viipynyt, kun mies taasen huudahti: "Ai, saakeli! Kipeästihän se käypi; heitä veikkonen jo pois!"

"Sitähän minä juuri tarkoitankin; mutta sinä näyt olevan kovasydäminen mies, johon ei vähä tepsi", sanoi Matti, levollisesti jatkaen vaan vatvomistaan.

"Heitä, heitä nyt jo pois! tukalaksi tässä tulee aika; minulla on povessani halli viinaa", sanoi mies.

"No, se, se nyt joltatin kuuluu", sanoi Matti heittäen heti kouristelemisensa ja nousi ylös miehen päältä.

Yhdessä he sitten istuivat maantien-ojan partaalle, ja mies veti pullon taskustaan.

Kotitarpeen viinanpoltto oli silloin vielä voimassa. Matti ei suinkaan ollut mikään juoppo, mutta ei ehdoton raitiskaan. Tavasta otti hän ryypyn mielellään ja silloin otti hän aika kulauksen.

Kun mies oli avannut pullonsa ja tarjonnut Matille, ei hän ottanut sitä suunsa edestä pois, ennenkun pullo oli puolillaan. Sitten tarjosi hän sen kumppanilleen. Tämä ryyppäsi puolen jäännöksestä ja tarjosi loput Matille.

"Jos minä vielä tuon tilkan maistaisin", sanoi Matti ja kukisti loputkin pullosta leveään suuhunsa.

Siinä he sitten hyvinä ystävinä haastelivat iloisesti keskenänsä hyvän aikaa; oli niinkuin ei heidän välillänsä olisi mitään tapahtunut. Koko tuon näytelmän ajalla ei Matti ottanut raskasta pajalaukkuansa pois selästään.

Olisi luullut Matin tulleen humalaan noin ankarasta ryypystä, mutta ei niistä mitään. Kun hän nousi ylös ja lähti maantietä myöten astelemaan uutta työpaikkaansa kohden, oli hän niin vakava liitteissään, ett'ei hänen olisi luullut koskaan viinaa nähneenkään. -- -- --

Eräänä kertana oli Matti menossa erääsen pitäjääsen alasin-töihinsä. Kevätjolste oli ja hänellä oli pari penikulmanen taloton taival edellänsä. Mutta tietä ei ollut, kuin pahanpäivänen metsäpolku. Päästyänsä puoliväliin matkaansa erääsen synkkään korpeen, jossa oli useampia pieniä sydänmaan lampia, oli polussa pitkänlainen ojelmus. Yht'äkkiä töytää metsästä iso karhu polulle. Oitis huomaa peto Matin, nousee kahdelle jalalle ja karjahtaa kovasti. Peto oli Matista noin parinkymmenen sylen päässä.

Olisi luullut Matin tyrmistyvän pahanpäiväiseksi, mutta hänpä ei ollutkaan hätäpoikia; senverran tuo outo näky vaikutti häneen, että hänkin seisahtui.

Pitkiä miettimisen aikoja ei ollut sillä Matti huomasi, että karhu varustelee hyökkäykseen. Puukko vilahti hänen mieleensä, mutta sen hän hylkäsi aivan pian, koska katsoi sen liian kehnoksi aseeksi. Nyt riepsahutti hän tuon pajalaukkunsa silmänräpäyksessä pois selästään, jota hän ei ennen koskaan taipalilla käydessään ollut tehnyt. Pikasesti sieppasi hän tuon ankaran paljansa laukusta vahvoihin kouriinsa ja niin varustettuna alkoi hän astella karhua kohden. Kun tämä näki Matin aikeet, hyökkäsi peto Mattia kohden ja karjui kauheasti. Palja ojossa odotti hän karhun tuloa ja pianpa se olikin ulottuvissa. Kun peto tuli ulottuviin, viuhahti Matin palja ilmassa ja karhu sai otsaansa semmoisen mällin, ett'ei se muuta tarvinnutkaan.

Mutta kun Matin aseessa oli lyhkänen varsi, jolla ei ylettynyt taaemma, lyömään, oli karhu jo niin likellä, että hän ennätti kopata kiinni Mattia vasemmasta reidestä. Ja vaikk'ei karhu ollut ehtinytkään kovin syvälle kynsiänsä iskemään, oli se kuitenkin jo vähän saanut kouristetuksi ihoonkin kiinni. Tämän tähden karhu kaatua rojahtaessaan vei mennessään pienen palasen Matin reidestä; housuista ja noista moninkertaisista takeista vei se isoja kaistaleita.

Kun karhu makasi hengetönnä, rupesi Matti tarkastelemaan reittänsä. Muita voitehia hänellä ei tuohon, hänen mielestään niin vähäpätöiseen, vammaan ollut, mutta olipa hänellä mukanaan tuo, häntä aina palveleva, mahtava piippu. Heti otti hän sen esille, väänsi ruuvillisen varren irti kopasta ja rupesi tarkastelemaan koppaan rakennettua öljysäiliötä, ett'eikö sinne ajan pitkään olisi valunut tuota mainiota ja tehosaa lääkettä.