Chapter 3

Noiden niin paljon toisistaan eroavien, ristiriitaisten katsantotapojemme takia kävi välimme kankeaksi, sen tunsimme molemmin puolin. Alkoi tulla äänettömyys ja kumpikin tunsimme sydämmemme kylmenneen toisiamme kohtaan.

Vihdoin oikasi Kalle itsensä, huokasi raskaasti ja sanoi tuskin kuultavasti: "Sinä väärin ymmärrät minua."

"Sinä vielä vääremmin minua," sanoin minä.

Kalle nousi hitaasti ylös, ojensi sanaa sanomatta minulle kätensä ja niin hän lähti.

IV.

Siihen aikaan oli paikkakunnallamme kova Amerikkakuume. Ihmisiä riensi sinne joukottain, ja muutamat säästävimmät miehet lähettivät sieltä kelpolailla rahoja kotiinsa. Moni velallinen talo maksoi pian velkansa, ja monikin itsellinen hankki sillätavoin itsellensä tilan. Vaikka olikin enemmältä semmoisia esimerkkiä, että eivät kaikki saaneet matkarahojaankaan maksetuksi, sitä vähemmin mitään kotiin lähetettäväksi, ja vaimot ja lapset jäivät tänne turvattomiksi puutetta ja nälkää kärsimään, eivät ne tiedot voineet kumminkaan ehkäistä "Amerikka-kiihkoa". Arveltiin vaan, että ne ovat niitä säästämättömiä "hutilo-ihmisiä", jotka eivät voi säästää mitään, vaikka heillä olisi kultavuori vieressä.

Vaikka meidän talo olikin jotenkin varakas, oli meitä kuitenkin kolme veljestä, ja tämä seikka lykkäsi mieleeni ehtimiseen, että kun isä kerran kuolee ja talo tulee jaettavaksi, ei siitä osaksi tule kovinkaan isoa taloa. Tämä tunne se sai minunkin ajattelemaan Amerikkaan lähtöä. Tunne kävi aivan pian niin voimalliseksi, että matkaanlähtö tapahtui pikemmin kuin olin aavistanutkaan.

En huoli ruveta kuvailemaankaan, kuinka katkeralta perheestään ja kotimaastaan eroaminen tuntui. Vaimoni lähti minua saattamaan Hankoon saakka. Surullista oli tuo yhdessä matkustaminen, sillä koko ajan vaimoni itki yhtämittaa, ajatellessaan sitä eronhetkeä, joka pian oli tapahtuva. Täynnä oli oma sydämenikin ajatellessani kohta tapahtuvaa eronhetkeä, mutta miehisenä miehenä salasin kyyneleeni ja koin vaimoani lohdutella, kuten parhaiten taisin, vaikka ei se paljon mitään vaikuttanut. Tuhansia surmansyitä ja vaaroja keksi hän, joiden alaisiksi minä tuolla vieraalla maalla muka joutuisin, ja hän ei saanut sitä päähänsä, että enään koskaan toisiamme tapaisimme.

Hankoon tultuamme, kun minun piti nousta laivaan, oli hän aivan peräti epätoivoinen. Hän vanui minuun lujasti kiinni ja itki niin kovin sydämensä pohjasta, että luuli hänet siihen paikkaan nääntyvän. Kun laivankello soi kolmannen kerran, täytyi minun väkisin irroittaa itseni hänestä ja kiirehtiä laivaan. Siihen hän jäi laiturille itkemään ja niinkauvan kuin voin nähdä katsoin, kuinka hän epätoivoisena ja kumartuneena itki, painaen kasvojansa nenäliinaansa vasten. Laiva riensi kuitenkin yhä eteenpäin ja eroitti meidät toisistamme.

Kovin oli minunkin sydämeni täysi eronhetken tähden, ja maailma kaikkine rikkauksineen ei tuntunut miltään. Itsekseni istuin vaan jossain nurkassa ja ehtimiseen pyhiskelin silmistäni valuneita kyyneliä. Ei maistanut ruoka eikä juoma, ja kahteen vuorokauteen en voinut silmiäni ummistaa. Luonto vaatii kuitenkin velkansa ja vihdoin sain virkistävää unta, ja niin vähitellen voin ruveta ravintoakin ottamaan.

Suuremmitta seikkailuitta pääsin Amerikkaan. Oitis sain siellä edullisen työpaikan, ja heti kirjoitin kotiin vaimolleni onnellisesta matkastani ja hyvästä työpaikastani. Samalla koetin lohduttaa ja vakuuttaa häntä, että kyllä meidät Jumala vielä yhteen auttaa.

Ahkerasti tein siellä työtä ja säästin. Kun oli hyvät palkat, tuntuikin rahoja karttuvan hyvästi, ja tämä innostutti minua niin, että vähitellen voin unhottaa suruni.

Olin ollut Amerikassa noin pari vuotta. Menin eräänä iltana Floridassa merimieskirkkoon, jossa silloin pidettiin suomalainen Jumalanpalvelus. Sinne menollani oli kahdenkinlainen syy: menin sinne tuntemaan Jumalan sanaa omalla rakkaalla suomenkielellä, jota täällä niin harvoin saa kuulla, ja toinen tarkoitukseni oli, että ehkäpä tapaisin siellä jonkun tutun merimiehen, jolta saisi tietoja rakkaasta kotimaasta.

Mutta kuinka hämmästyinkään, kun Kalle K. oli myöskin siellä! Jos hän ennen oli kuihtuneen ja kurjan näköinen, niin nyt hän vasta kurjaakin kurjemmalta näytti. Hän oli niin kuihtunut, ettei hänestä ollut jälellä muuta kuin pelkkä varjo. Hänen vartalonsa oli käpristynyt käpräksi kuin kysymysmerkki, ja täysi työ näytti hänellä olevan, jotta hän voi pysyä pystyssä. Tukka ja parta olivat siivoamatta, vaatteet epäjärjestyksessä ja semmoisenaan näytti hän siltä, kuin joku villi-ihminen olisi tullut muitten ihmisien sekaan.

Hän ei näyttänyt ensinkään huomaavan minua. Menin hänen luokseen ja laskin hiljaa käteni hänen olkapäälleen, samassa sanoin hyvänpäivän.

Hän kääntyi minuun päin ja katsoa töllisteli, niinkuin jotain aivan tuntematonta ihmistä.

"Kuka te olette, joka minut tunnette?" kysyi hän ihmetellen.

"Mitä, etkö tunne vanhaa ystävääsi Riston Mattia?"

"No, johan nyt ihmettä! Luulin, ettei minua täällä kukaan tunne ja että saan yksinäni raskasta murhettani kantaa," sanoi hän surumielisesti ja välinpitämättömästi.

Minä en ruvennut hänelle mitään puhumaan, enkä kyselemään, kehoitin vaan häntä lähtemään asuntooni, joka ei ollut perin kaukana. Hän suostuikin siihen mielellään ja alkoi kanssani kävellä horjua. En ruvennut asunnossanikaan heti häneltä mitään utelemaan, toimitin vaan hänelle ruokaa ja sitten lepoa. Tosin ei hän paljon syönyt, mutta vähän kuitenkin; ja se näytti virkistävän häntä.

Aamulla noustuaan hän näytti hyväsestään virkistyneemmältä, ja nyt rupesin häneltä kyselemään kotipuolen asioita.

"Noh, mitenkä sinun asiasi, ystävä hyvä, nyt ovat?" kysyin aluksi.

"Huonosti, niinkuin näet, paljon huonommasti kuin koskaan ennen. Olen nyt mennyt mies," sanoi hän synkästi.

"Mitenkä sinun sen ihailemasi Marin kanssa on käynyt?"

"Se asiahan minut onkin peräti murtanut. Kun menin hänelle tunteitani ja aikeitani ilmoittamaan, työnti hän minut inholla luotansa pois," sanoi hän.

"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyin.

"Hän sanoi: 'Luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että uskallat minulta tulla tuommoisia kyselemään?' vastasi hän. 'Noo -- noo enhän toki, mutta jos minä jäisin leskeksi!' änkytin minä hätäpäissäni ja tuskissani.

"'Vaikka jäisit kymmenen kertaa leskeksi, en antaisi kuitenkaan tuommoiselle miehelle mitään arvoa, sillä sinä olet huonosti ja tunnottomasti kohdellut vaimoasi ja saattanut hänet kuoleman partaalle. Nainut mies, tuommoinen kurja raukka! -- ilkeää tulla minulle tuommoisia puhumaan. -- -- Häpeä toki vähäsenkään -- hyi!' sanoi hän ja käänsi halveksien selkänsä minulle ja meni tiehensä," selitteli Kalle.

"Vieläkö Mari on naimatonna?" kysyin.

"Eikös mitä. Hänet nai eräs uudistalon poika, sen joka on kylän takalistolla kolmen pitkän virstan päässä, tiedäthän," sanoi hän.

"Niin, se Kaukelan poika, Iikka; minä tunnen hänet. Hän on siivo ja komea mies. Eipä kummakaan, jos sinun ihanteesi häneen enemmän mieltyikin kuin sinun synnillisiin ja riettaisiin tarjouksiisi. Ja mikä väli sitten itse miehillä!" sanoin.

"Niin, muillahan ihmisillä on aina onni mukana, minulla vaan vastoinkäymisiä, murheita ja pettymyksiä," sanoi hän alakuloisesti.

"Sinäkin olet kerran ollut samassa paratiisissa kuin kaikki muutkin, vaan et ole vapauttasi osannut oikein käyttää: olet itsesi antanut viedä harhaan ja siitä sinun surkeutesi," sanoin hänelle.

Hän näytti tulevan sangen alakuloiseksi, eikä vastannut mitään, huokasi vaan raskaasti.

"Mitenkäs sinun vaimosi laita nykyjään on?" kysyin keskustelua jatkaakseni.

"Sinnehän tuo jäi, eikä hän kuollutkaan niinkuin minä otaksuin, päin vastoin näytti hän virkistyvän ja vahvistuvan; tuntui ikäänkuin hänen sielunsa olisi muuttanut toiseen parempaan ruumiiseen ja ruvennut elämässään käyttämään aivan toisenlaista järjestelmää kuin siihen saakka," sanoi hän.

"Siihenkö torppaan hän jäi asumaan?" kysyin.

"Eikä mitä. Möin kaiken, mitä meillä oli, vuokrasin hänelle huoneet ja jätin toimeentuloansa varten runsaasti varoja", sanoi hän.

"Mitenkä lapset voivat?"

"Lapset voivat hyvästi: he ovat terveitä, iloisia ja virkkuja."

"Ja sinä sitten!"

"Niin kuin näet, tulin minä tänne Amerikkaan."

"Rahoja varmaan ansaitaksesi."

"En rahoja ansaitakseni, vaan kuolemaan tänne kauvas, jossa toivoin saavani loppuun surra riutuneen sydämeni jäännöksen."

"Eihän aikaisen miehen niin ehdottomasti tarvitse kuolemalle antautua; onhan täällä kaikille tilaa elää niinkauvan, kuin oikea kuoleman-aika tulee", sanoin.

"Mitäpä se muukaan neuvoksi tulee. Minä en kykene mitään tekemään enkä toimimaan, ei muuta kuin suremaan ja kärsimään; mihinkä polonen tästä nyt joutunenkaan?" sanoi hän alakuloisesti valittaen.

"Ole nyt tässä minun luonani joku aika, ehkäpä keksimme tuohon sinun kurjaan tilaasi jonkun keinon," kehoitin.

"Ei, ei se käy päinsä. Minulla ei ole rahoja, sillä vähät rahani, mitä mukaani otin, ovat loppuun kuluneet, enkä minä voi mitään työlläni ansaita, enkä tahdo sinulle rasituksena olla."

"Vähätpä sinun rahoistasi; kyllä minulla jo siksi varoja on, että haitatta voin sinut jonkun ajan luonani pitää. Ole nyt vaan vapaasti täällä, niinkuin kotonasi, ja heitä kaikki huolesi ja surusi Herran haltuun!" koetin häntä lohdutella.

Hän jäikin olemaan luonani. Minä keritsin hänen tukkansa, ajelin partansa ja toimitin hänet kylpemään, jossa hän pestiin saippuan kanssa puhtaaksi; vaatteet puhdistettiin ja korjattiin, ja kaiken tämän tehtyä hänestä tuli niinkuin toinen mies; hän rupesi jo näyttämään ihmiseltä.

Ensimältä ei hän syönyt paljon mitään, mutta vähitellen rupesi hän syömään runsaammin. Tämä nähtävästi rupesi häntä virkistämään ja voimistuttamaan. Moneen viikkoon ei hän kyennyt tekemään mitään, mutta voimistuttuaan alkoi hänelle aika käydä ikäväksi ja hän rupesi tekemään kaikenlaista pientä askaretta.

Kun hän voimistui täydelleen, rupesin vihdoin esittelemään hänelle, että hän ryhtyisi isompaan työhön, josta hän saisi palkan, ja lupasin hänelle hankkia työpaikan. Hän suostuikin esitykseeni, ja niin lähdimme yhdessä työhön.

Ennen pitkää huomasivat päälliköt Kallen kelvolliseksi työmieheksi ja maksoivat hänelle hyviä palkkoja; näyttipä siltä, että Kallessa rupesi elpymään uusia elämäntoiveita.

Yhtenä kävimme sitten aina työssä, tienasimme ja säästimme. Hän pyysi hartaasti, että hän saisi aina pitää majaa minun majapaikassani. Siihen minä ilolla suostuinkin, sillä tunsinpa mielessäni, että minussa oli hänelle jonkunlaista hoivaa tukalassa tilassaan.

Surullinen ja raskasmielinen oli hän aina.

Kun illalla tulimme majapaikkaamme, vaipui hän aina synkkiin ja syviin mietteihinsä. Silloin koetin puhutella häntä ja otin puheenaineeksi jotakin muuta kuin noita kotiasioita, jotka häntä parhaiten painoivat, saadakseni hänen ajatuksensa käännetyksi toiselle tolalle. Usein onnistuinkin siinä niin, että hän hetkeksi unhotti surunsa ja tuli iloisemmaksi. Mutta pian hän taasenkin lankesi entiseen raskasmielisyyteensä ja rupesi synkän näköisenä tuijottamaan eteensä. Usein hän ikäänkuin ääneensä ajatellen sanoi, tuskin kuultavasti: "Voi, voi kun en minä saanut sitä Maria omakseni!" Toisinaan hän säpsähti, kun huomasi tuon tahtomattaan tulleen oman äänensä; silloin katsoa vilautti hän hätäpikaa minua silmiin, ikäänkuin tunnustellaksensa, huomasinko minä tuota häneltä väkisin tullutta, huokaavaa huudahdusta.

Puhelin hänelle usein, eikö hän järkevänä ihmisenä voinut sitä käsittää, että hänen surunsa syy on aivan mahdoton ja ettei niitä keinoja ole, joilla voisi saada hänen toiveensa toteutetuiksi. Samassa koetin kehoittaa häntä heittämään semmoiset mahdottomuudet pois mielestään, jotka järjellisestä ihmisestä näyttävät jo lähenevän hulluuden rajoja. Muistutin hänelle, kuinka paljon parempi ja terveellisempi olisi, kun hän surisi ja muistelisi oman perheensä tilaa, jonka onnettomuuteen hänellä on niin suuri osa.

Usein ei hän vastannut noihin puhelemisiini yhtään mitään, kuunteli vaan hiljaisena ja nöyränä puhettani ja pieniä neuvomisiani.

Yhä harvemmiksi kävivät Kallen tuijottelemishetket -- joten otaksuin hänen unohtamisesta saaneen terveellistä voidetta tuskia tuottaviin haavoihinsa. Ahkera toimeliaisuus ja työ, ne ne olivat Kallen lääkäri ja voide.

Näin mennen olimme jo yhdessä olleet Amerikassa seitsemän pitkää herran vuotta. Eräänä iltana kun tulimme työstä kotiin, rupesi Kalle taas murjottamaan.

Otin häntä rinnuksista kiinni ja rupesin pyörittelemään, nujuuttamaan kelpo lailla.

"Mitä siinä taaskin? Kyllä minä sinut panen tässä tuijottamaan", sanoin hänelle iloisesti.

"Älä, älä nyt, veikkonen!" sanoi hän. Kun heitin hänet irti, meni hän nurkkaansa, istui käsi poskella ja huokaili alakuloisena.

"Etpähän heittänytkään pois tuota", sanoin hänelle.

"Voi, voi ystävä kulta, kuinka pahasti minä olen menetellyt lapsiani, vaimoani ja itseäni kohtaan!" sanoi hän ja purskahti valtavaan itkuun.

Tuo oli minulle outoa ja odottamatonta. Se teki minuunkin niin valtavan vaikutuksen että minultakin pääsi itku. Yhdessä sitten itkimme niinkuin pienet lapset, sillä meidän molempien sydämemme oli niin täynnä outoa ja kummallista tunnetta, ettemme voineet itseämme hillitä.

Siitä herran hetkestä kääntyi Kallen elämä aivan toisenlaiseksi. Ei kertaakaan hän enään puhunut Maristaan luotuista sanaa, päivitteli vaan ehtimiseen, kuinka kehnosti hän on elänyt perhettänsä kohtaan.

"Kas niin ystäväni! Nyt sinun parempi ihmisesi on voitolla, ja minä luulen, että Jumala laittaa sinun asiasi vielä hyväksi; ja minäkin toivon, että sinusta tulee vielä kerran kunnon kansalainen ja hyvä perheen isä", koin häntä lohdutella.

"Jospa se niin kävisi, jospa vaimoni antaisi minulle vielä anteeksi!" sanoi hän.

Kalle rupesi nyt hommaamaan lähtöä kotimaahan. Mutta minä kehotin häntä vielä olemaan Amerikassa yhden vuoden, sillä minunkin aikomukseni oli silloin lähteä. Kehoitin että hän kirjoittaisi vaimolleen elämästään ja olostaan, että hänkin saisi surullisen toivottomassa tilassaan jonkunkaan lohdutuksen kipinän.

"En voi sitä tehdä, en uskalla, sillä mitä hän ajattelisikaan, kun tämmöinen konna ja roisto uskaltaa vielä tulla hänelle kirjoittamaan!" sanoi Kalle surullisesti.

Poissa oli nyt häneltä tuo kelpomiehisyys ja sanansa pitäväisyys, joista hän niin usein kerskasi ja jonka nojalla hän oli pyrkinyt kunniaan ja maineeseen. Omissa silmissään oli hän nyt konna ja roisto, nimi jota hän oli niinkauvan peljännyt, kammonut ja välttänyt, ettei hänestä kukaan voisi semmoista sanoa.

Hän suostui jäämään vielä Amerikkaan yhdeksi vuodeksi. Mutta pitkältä se hänestä tuntui, ja yhtenään hän puhui vaimostaan ja lapsistaan.

V.

Kun määrä-aikamme oli kulunut täyteen, aloimme hommata lähtöä. Työ oli vaikuttanut erinomaisesti Kallen terveyteen, ja hän oli nyt pulska ja kaikinpuolin täysi mies. Kun olimme ahkerasti tehneet työtä ja säästäneet saaden hyviä palkkoja, oli meillä runsaasti rahoja, Kallellakin yli kymmenen tuhannen markan. Aineellisia varoja oli meillä siis niin paljon, ettemme enempää kaivanneetkaan. Mutta ei siltikään Kallen ollut hyvä olla, yhä hän pelkäsi sitä, antaako hänen vaimonsa hänelle ensinkään anteeksi.

Kun olimme saaneet kaikki kapineemme kokoon ja jutelleet tuttavamme hyvästi, hypähdimme rautatie-vaunuun, ja niin sitä lähdettiin. Pitemmittä seikkailuitta pääsimme New-Yorkiin ja siitä laivaan. Laivassa ollessammekin puhui Kalle vaan aina vaimostaan ja sen anteeksiantamisesta. Ja irtipä oli usein omakin sydämeni, kun mielessäni kuvittelin sitä hetkeä, jolloin saan jalkani astua rakkaille rannoille ja jolloin saan syleillä rakasta perhettäni.

Kun kotimaan rannat hienona, sinertävänä viivana alkoivat tulla näköpiiriin, ei kukaan kuolevainen voi arvata niitä tunteita, mitä sydän silloin tunsi. Tuolla, tuolla on rakas kotimaa, jossa olen ensimäisen päivän-valon nähnyt ja jossa ovat ne, mitkä sydämelleni ovat rakkaimpia ja kalleimpia, mitä maailmassa koskaan voipi löytyä!

Kun astuimme Hangossa laivasta maalle, tuntui siltä kuin paikka olisi niin pyhä että, jos oikein tekisi, pitäisi riisua kengät jaloistansa.

Kalle oli vaan aina synkkämielinen ja pelon-alainen. Hän pelkäsi, kuinka hän kehtaa ja uskaltaa mennä vaimonsa eteen ja antaako tämä anteeksi. Koetin lohdutella miestä parhaan taitoni mukaan ja uskotella hänelle, että kaikki käypi hyvin. Toisinaan hän tulikin vähän toiveellisemmaksi, mutta pian lankesi takaisin entiseen toivottomuuteensa.

"Aina ja jokapaikassa ja joka tietä tulee minulle vaan surua ja tuskaa, yritän minä vielä mitä yritänkin; käännän minä aatteeni, pyrintöni mihin päin tahansa, aina vaan tulee murhe päälleni toista tietä ja toisessa muodossa", sanoi Kalle eräänä kertana surumielisesti.

"Se tulee siitä, ettet ole voinut hillitä intohimojasi", sanoin hänelle ikäänkuin muistuttaen jo ennen lausumiani mielipiteitä.

"Siitä se tulee, siitä se tulee, sen nyt täydellisesti huomaan; ja oikeassa olet ollut jo alusta pitäen, ystäväni", sanoi hän ja huokasi raskaasti.

Istuimme nyt junaan ja aloimme kiitää sitä pitäjästä kohden, jossa Kallen perhe asui. Kuta enemmän matka kului, sitä levottomammaksi kävi Kalle. Hän käveli rauhatonna edestakaisin, väänteli käsiänsä ja tuskaili.

Kun tulimme sille rautatien-asemalle, jossa meidän tuli astua maahan, oli siinä paljon kansaa. Kukaan ei tuntenut meitä, ei Kalleakaan, vaikk'ei hän ollut sen enempää aikaa ollut poissa paikkakunnalta. Kurjana, kuihtuneena raukkana oli hän niiltä tienoin poistunut ja, huolimatta hetken surustaan, oli hän nyt komea, täyteläinen, parrakas mies; sillä nykyinen suru ja pelko eivät olleet kuitenkaan kerinneet suuresti vaikuttaa hänen ulkonaiseen ihmiseensä.

Kalle kyllä näki asemalla montakin tuttua, vaan ei tahtonut mennä heitä nyt tervehtimään.

Lähdettiin astelemaan Kallen vaimon asuntoa kohti. Kartanolle tullessa oli hänen lapsensa pihalla leikkimässä. Kalle tunsi heti heidät, mutta lapset eivät tunteneet isäänsä. Kuinka kauniita ja terveen näköisiä he olivat ja kuinka paljon he olivat kasvaneet ja varttuneet! Vesikierteet nousivat isän silmiin.

"Onko teidän äitinne kotona?" kysyi Kalle pelokkaasti.

"On, kyllä se on", sanoivat lapset yhteen ääneen ja, sen enempää vieraista lukua pitämättä, rupesivat he taasen leikkimään.

Tykyttävin sydämin astuimme nyt huoneesen.

Vaimo näytti hämmästyvän miesten tulosta. Vuoroin toista, vuoroin toista vilkasi hän meitä silmiin, eikä näyttänyt kumpaakaan tuntevan.

Kalle huomasi kohta, että vaimonsa oli hänen poissaolonsa ajalla paljon vahvistunut ja voimistunut, jopa niin paljon, että oli melkein entisellään.

"En suinkaan minä tunne vieraita? Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi emäntä taasenkin vilkaisten vieraita silmiin.

Minä tottelinkin heti kehoitusta, mutta Kalle ei hievahtanut paikaltakaan.

Seurasi äänettömyys.

"Alma!" virkahti Kalle nyt. Mutta tuo ääni tuntui niin toivottomalta, niin rukoilevalta ja valittavalta, kuin tuohon sanaan olisi sulkeutunut murtuneen miehen vuosikausia kestänyt katumus ja itsesyytös.

Alma säpsähti. Loi sitten terävästi silmänsä Kalleen. Veri syöksi hänen kasvoilleen ja suusta pääsi huudahdus:

"Kalle!"

Alma horjui ja kiirehti peremmäksi huonetta. Valahti siellä tuolille istumaan ja kalpeni.

Hän näytti olevan pyörtymäisillään.

Kun hän tuosta huumauksestansa toipui, loi hän kiinteän katseen Kalleen ja kysyi: "Kuinka sinä nyt olet voinut tänne tulla?"

"Tulin katuvaisena, tuhlaajapoikana pyytämään sinulta anteeksi", sanoi Kalle värisevin äänin.

Raskaasti hengittäen virkkoi vaimo:

"Kovin monasti olet murskannut sydämeni, olet hyljännyt minut, antanut rajuille intohimoillesi vallan. Kovia tuskia olen saanut kärsiä, sen Jumala tietää! Nyt kun olen kaikki kiusaukseni ja kärsimykseni saanut niellyiksi, voitetuiksi ja päässyt voimistumaan ja vahvistumaan, tahdot sinä taasenkin tulla murtamaan sydän-raukkani! Ei, Kalle! Parasta on niinkuin se nyt on", sanoi vaimo lujasti.

"Älä sano, Alma, sillätavoin! Minä tulen nyt aivan toisenlaisena ihmisenä kuin ennen olen ollut. Minä olen saanut silmäni auki ja huomaan, että minä olen paljon, paljon tehnyt vääryyttä sinua, itseäni, lapsiani ja kaikkia ihmisiä vastaan. -- -- -- Jos tietäisit, kuinka kauvan olen murehtien peljännyt tätä hetkeä, sitä ettet antaisi minulle anteeksi! Minä tahdon tulla uutena, parantuneena miehenä pyytämään anteeksi sinulta. Tahdon ruveta elämään uutta elämää, _tahdon rakastaa sinua ja lapsiani_ kaikesta sydämestäni. Nuo intohimoni, jotka ovat elämämme turmelleet, olen jo aikoja sitten voinut jalkaini alle tallata. Älä ole kova ja armoton minua kohtaan, sillä jos sinä minut nyt halveksien hylkäät, on minun elämäni pian lopussa!" puhui Kalle sydäntä särkevällä äänellä, ja samassa hän purskahti valtavaan itkuun.

Viljavat vedet vuotivat vaimonkin silmistä.

En voinut olla sekaantumatta heidän väliinsä.

"Älkää nyt olko noin kovasydäminen katuvaista ja anteeksi pyytävää miestänne kohtaan! Koko sen ajan, kun hän on Amerikassa ollut, on hän ollut minun luonani ja minä tunnen tarkkaan hänen sielunsa tilan, sekä koko hänen täällä oloajaltaan että sitten siellä vieraassa maassa ollessamme. Olen Kallen vanha lapsuuden ystävä ja tunnen hänen pyrintönsä ja elämänsä juoksun pienuudesta pitäen. Minä voin vakuuttaa, että hän on nyt aivan toinen mies kuin ennen. Minä menen takuusen siitä, että jos nyt annatte hänelle anteeksi ja rupeette jälleen yhdys-elämään, niin koittaa teille uusi, onnellinen aika", puhelin heille.

"Jumala sen tietää, että minä voisin paljon unhottaa ja paljon anteeksiantaa, kun vaan tohtisin luottaa Kallen huikentelevaan sydämeen", sanoi vaimo ja nyt hänkin vuorostansa purskahti itkuun.

Kun vaimo vähän tyyntyi, käveli Kalle avosylin vaimonsa luo ja sulki hänet syliinsä. Vaimo ei vastustellut, painoi vaan päänsä Kallen rintaa vasten ja itkeä nyyhkytti siinä hiljalleen.

"Nyt olemme, rakas vaimoni, taasenkin löytäneet toisemme, ja nyt rupeemme elämään uutta elämää. Kovan koulun olemme kumpikin läpi käyneet ja se on puhdistanut väärän kuonan pois sydämistämme. Mutta tuo ystäväni on se mies, jolle olemme suuressa kiitollisuuden velassa, sillä ilman hänettä olisin jo aikoja ollut mennyt mies; hän se on, joka minusta miehen on tehnyt", sanoi Kalle iloissaan ja luottavasti.

Nyt kehoitti vaimo, että vieraat ottaisivat päällysvaatteensa pois, olisivat niinkuin kotonaan, sillä tarvitsevathan he nyt virkistävää lepoa niin pitkällisen ja vaivaloisen matkan perästä.

Kuinka iloiseksi Kalle nyt tuli! Hänestä tuntui niin kuin raskas kivi olisi vyörytetty pois äänen sydämestään.

Lapset katsoa töllistelivät noita vieraita ujoina, eikä he ymmärtäneet koko asioista yhtään mitään. Mutta kun Kalle toi kovan matkakirstunsa tupaan, aukasi sen ja rupesi purkamaan sieltä tuomisiaan, tulivat lapset kovin uteliaiksi.

"Se on nyt isä, lapset; -- isä on tullut kotiin ja on tuonut teille tuomisia -- menkää nyt tervehtimään isää!" sanoi vaimo.

Kun lapset sen kuulivat, menivät he oitis isänsä luo, halailivat ja hyväilivät häntä. Sitten he vasta elementtiinsä tulivat, kun isä antoi heille koreita ja arvokkaita tuliaisia. Äiti se kumminkin parhaan osan tuliaisista sai.

Olin ystäväni luona useampia vuorokausia, sillä todellakin olin väsynyt matkan vaivasta. Suloista ja ihanaa oli katsella noiden jälleen toisensa löytäneitten uutta ja toivokasta elämänalkua niin kovien kamppausten perästä ja niin pitkän erillään olon jälkeen.

* * * * *

Kertomuksemme on nyt lopussa. Mainitsen vaan vielä sen, että Kalle osti hyvän maatilan, johon he kohta muuttivat asumaan.

Elämän kärsimykset olivat todellakin heidän ylpeistä sydämistään karsineet pois kulmat ja piikit siihen määrään, että heidän elämänsä nyt kului herttaisessa sovussa lapsilauman ympäröimänä. Kun muutamien aikojen kuluttua kävin heidän luonaan vaimoni kanssa, näin siellä sellaisella yksimielisyydellä hoidetun talouden ja niin sopusointuisen perhe-elämän, että sellaista tapaa vaan harvoissa tapauksissa.

PASSULA-MATTI