Chapter 2

"Miksi sinä, ystävä hyvä, olet nyt noin kummallinen? Et enään ole ensinkään entisenlaisesi; olet niin vanhennut ja kuihtunut, etten ollut sinua enään tunteakaan. Koko entinen iloisuutesi, ohvakkuutesi ja terveenmoinen hyvinvointisi näkyy kerrassaan kadonneen, ja synkkä ilme ja alakuloisuus jääneen sijalle. Kai sinulla on joku raskas murhe; tai oletko menettänyt terveytesi?" sanoin hänelle.

"Murhe minulla on raskainta laatua ja sen kanssa on terveyskin mennyt", sanoi hän.

Oikein hämmästyin tuon äänen kuultuani, sillä se kuului niin kumealta ja onealta, ikäänkuin se olisi haudasta noussut. Siinä ei ollut rahtuakaan sitä iloista ja heleää sointua, mikä hänen puheessaan ennen oli ollut.

"Mitä? Olet kai löytänyt siellä mielitiettysi ja saanut häneltä rukkaset!" sanoin ikäänkuin saadakseni häntä elpymään.

"Mielitiettyni olen kyllä löytänyt ja rukkasia en ole häneltä saanut; ja siinäpä se nyt koko juttu onkin", sanoi hän.

"Kuinka se sinun elämäsi on siellä oudossa paikkakunnassa alusta alkaen mennyt? Haluaisin sen pienoisuuksineen kuulla, kun näin kauvan olemme olleet toistemme elämästä mitään tietämättä", sanoin.

"Kuinkahan toki muutoin kuin hyvästi: Heti sinne tultuani sain edullisen palveluspaikan ja hyvän palkan. Pian keksivät paikkakuntalaiset minut kaikinpuolin kelvolliseksi ja kunnolliseksi, sekä kaikkiin töihin kykeneväksi työmieheksi. Kilvan korottivat he minulle palkkaa, niin että se meni jo ennen kuulumattomiin. Niin olin palveluksissa yhtämittaa kymmenen vuotta. Säästävä kun olin, kokosin noista palkoistani melkoiset säästöt. Kaikki ihmiset kunnioittivat minua, niinkuin arvon miestä ainakin. Luulempa, että moni tyttökin katsoi hyvällä silmällä minuun, mutta ei heissä ollut semmoista, johon minun sydämeni olisi voinut kiintyä", puheli Kalle hyvästi elpyneenä.

Kun hän tuntui siihen pysähtyvän, kysäsin:

"Entäs sitten?"

Hän ei näyttänyt ottavan ensinkään huomioonsa tuota minun kysymystäni, siirsi vaan hieman tuoliansa, kumartui alaspäin ja näytti vaipuvan entiseen surumielisyyteensä.

"Noh, kerrohan nyt toki eteenpäin", muistutin häntä toistamiseen.

"Niin sitten, sitten -- --, sitten ilmestyi näkymölle eräs pienen talon tyttö. Alma oli hänen nimensä. Hän oli kaikkein nuortenmiesten mielitietty ja lempilintu. Kaikki hänen perässään hyppäsivät kaupaten mielisuosiotaan. Ei ollut sitä nuorten sijaa ja leikkipaikkaa, eikä niitä tansseja, häätilaisuuksia, joissa ei hän aina olisi leiskunut ylimpänä. Hän olikin semmoinen tanssilintu, ettei hänen jalkansa näyttänyt ensinkään koskevan lattiaan, kun hän valssissa ja polkassa mennä pyyhkäsi tanssituvan lattialla. Hän olikin aina menossa, eikä näyttänyt ensinkään hengästyvän, niinkuin tavallisesti muille tytöille käy ankarasti tanssiessa. Alma näytti olevan kuin keijukainen. Varreltaan oli hän pitemmänpuoleinen ja sorea, samalla kuin hän oli kasvoiltaan tavattoman kaunis.

"Kauvan aikaa katselin minä hänen viehkeyttään ja sulouttaan aivan kylmäverisesti, enkä välittänyt hänestä niin mitään. Vaan kun tuota oli kestänyt jonkun aikaa, alkoi tämä tenhotar minua vähitellen miellyttää. Vihdoin kävivät tunteeni niin polttaviksi että ne ajoivat minut kaikkialle missä luulin saavani Alman nähdä.

"Mutta vaikka sydämeni oli näin kahlehtinut outo, minulle ennestään tuntematon tunne, pidin sen itselläni niin tarkoin, etten edes Almalle sitä ilmaissut saadakseni tietää hänen tunteittensa laatua.

"Hänellä oli, kuten sanoin, paljon kosijoita. Kun yksi heitti, otti toinen ja ihmiset tiesivät aina kertoa Alman 'uudesta sulhasesta'."

"En tiedä, oliko noilla alinomaa vaihtuvilla sulhasilla ja Almalla ollut vakaisempia liittoja, vaiko ei, kumma vaan oli se, että sulhasia niitä tuli ja meni, yhdyttiin ja erottiin yhtenään. Tätä katsellessani tahtoi sydämeni pakahtua. Lopulta tulin siihen vakaumukseen, ettei noissa alinomaisissa vaihteluissa ollut sen syvempää pohjaa, kuin että Alma tahtoi vaan loistaa silläkin alalla, näyttääkseen kuinka suuresta joukosta hänellä oli valitsemisen varaa.

"Kaihoni ja ikäväni Almaan kävi vihdoin niin sietämättömäksi, että päätin kosia häntä, kävi miten kävikin. Tilaisuus ilmestyikin aivan pian siihen, että pääsin keskustelemaan kahden kesken hänen kanssaan. Se oli kuuma hetki minulle. Sydämeni pamppaili ja löi niin kovasti, että oikein henkeä ahdisti; ei tahtonut olla sanaa suuhuni tulevaa, koetin niellä hämmästystäni ja vakavuuttaa itseäni. Viimein sain senverran rohkeutta, että otin Almaa kädestä kiinni ja änkytin samassa:

"'Alma, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni, enkä voi ilman sinutta elää; tahdotkos ruveta minun kanssani jakamaan tulevat ilot ja surut, tulevat ne sitte missä muodossa vielä tulevatkin?'

"Alma punastui punaiseksi kuin leppäkerttu ja kallisti hiljaa päänsä minun rintaani vasten.

"'Voi Kalle! Minä olen kauvan jo sitä samaa ajatellut, vaan en ole sitä tahtonut oikein itsellenikään uskoa, sitä vähemmin muille ilmoittaa', sanoi hän.

"Siinä me sitten vannoimme toisillemme ikuista rakkautta ja uskollisuutta.

"Voi herra, minkälaista rakkautta ja lempeä hehkui sydämeni! Oli kuin olisin kohonnut yläilmoihin ja sydämeni eronnut ruumiista. Tuo pelonsekainen rakkaustunne, joka minua niin kauvan oli rasittanut, haihtui kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen, ja sanomaton ilo ja rauha täytti sydämeni. Monikertaan syleilimme ja halailimme erotessamme.

"Mutta vaikka tunsin sielussani sanomatonta iloa ja autuutta, sekaantui näihin tunteisiin kuitenkin jotakin kylmää ja tuskallista: Kaikki oli, mielestäni, tapahtunut liian helposti ja se siitti mielessäni katkeran epäluulon: ehkäpä se on muidenkin sulhasien kanssa käynyt yhtä helposti, josta seurauksena on ollut nuo pikaiset erot. Kuitenkaan en antanut iloni ja rauhani häiritsijöille suurta valtaa, vaan koin niitä alaspainaa ja tukahuttaa niin paljon kuin voimissani oli. Mutta itsepintaisesti palasivat ne yhä uudelleen.

"Semmoisenaan kului aika.

"Nämät vastenmieliset ja kalseat tunteeni saivat pian uutta virkettä. Sain, näet, tietooni, että Alma yhä edelleenkin otti vastaan muita kosijoita ja vieläpä öisinä aikoinakin.

"Arvattavahan on, minkä vaikutuksen tämä tieto minuun teki. Alma koki tuota kaikkea tehdä suurimmassa salaisuudessa, mutta kuitenkin se tuli ilmi. Se hehkuva rakkaus, jota olin Almaa kohtaan tuntenut, muuttui nyt katkeraksi pettymyksen tunteeksi, joka sellaisenaan täytti koko sieluni.

"Tuskalla jaksoin sietää häntä silmissäni, milloin näköpiiriini sattui. Seurustelimme kyllä nytkin toisinaan yksissä, mutta suhde oli kylmä ja jäykkä, ja minä sydämestäni inhosin häntä. Poissa oli hehkuva ja intohimoinen rakkaus!

"Kaiken muun hyvän lisäksi rupesin epäilemään hänen siveellisyyttänsäkin; en tiedä olisiko siinä ollut mitään epäilemisen syytä, mutta asianhaarain takia lykkääntyi kuitenkin semmoisia ajatuksia mieleeni.

"Kukaan kuolevainen ei voi aavistaakaan, mihin tuskaan ja ahdistukseen minä nyt jouduin. Mitä on nyt tehtävä? Erotako heti hänestä? Se olisi ehkä parasta muuten -- mutta ei, ei! Miehisenä miehenä en tahdo sitä tehdä, sillä olenhan antanut hänelle sanani ja pyhän lupaukseni, ja miehen tulee aina pitää sanansa. Sitäkin vaikeammaksi kävi minun puoleltani ero, kun Alma ei näyttänyt sitä haluavan.

"Vaikka sydämeni oli niin täynnä katkeruutta ja inhoa Almaa kohtaan, ruvettiin kuitenkin puuhaamaan lopullista yhtymistä.

"Säästövaroillani ostin hyvän torpan. Sen tiluksilla voitiin elättää viisi lehmää, hevonen ja joku määrä lampaita; peltoviljelystä oli torpassa myös jotenkin runsaasti. Huoneet olivat välttävässä kunnossa. Tämän torpan piti tulla uudeksi asunnoksemme.

"Asia pantiin menemään tavallista uraansa; meidät kuulutettiin avioliittoon, pappilasta käytiin vihillä ja niin olimme nyt aviopari.

"Meille alkoi nyt aviollinen yhdyselämä, mutta minkälaista se oli! Kuollutta, kylmää ja raskasta oli se. Olin kuvitellut, että kaikki vielä voisi käydä hyvin ja että inhoni ja ylönkatseeni Almaa kohtaan voisivat haihtua ja tasaantua, varsinkin kun Almassa ei ollut mitään todistettua syytä. Mutta, sen pahempi, tämä toivoni ei toteentunutkaan. Minä en parhaalla tahdollanikaan voinut poistaa mielestäni vastahakoisuuttani ja inhoani Almaa kohtaan, sillä se oli sydämessä kiinni ikäänkuin naulattuna. Näennäisesti koetin täyttää ihmisellisiä velvollisuuksiani vaimoani kohtaan, mutta sydän se vaan pysyi kylmänä ja kankeana.

"Naisen tarkalla vaistolla käsitti Alma aivan pian asian todellisen laidan. Usein hän koetti tavallisella luonteenomaisella iloisuudellaan leperrellä ja kysellä, mikä minua vaivaa, kun olen niin kylmä ja synkkämielinen, ja samassa hän katsoi niin lempeästi ja rakkaasti minua silmiin, laskien kuitenkin kätensä minun kaulalleni.

"'Ole tuossa taas joutavoimatta, eihän minua mikään vaivaa', sanoin tavallisesti ja työnsin hänet tylysti pois luotani.

"Pian katosi Almaltakin kaikki entinen iloisuus ja hilpeä mieliala, ja raskas surumielisyys sai hänessä vallan: hän itki usein niin paljon, että oli vedeksi rauveta, sillä hänellekin oli täydellisesti selvinnyt asiain nykyinen kamala tila. --"

-- "Seis, veikkonen, nyt ymmärrän, että sinä juuri itse olet syypää nykyiseen katkeraan, raskaasen ja murheelliseen elämääsi", sanoin Kallelle.

"Sen kyllä itsekin hyvin kyllä tiedän ja sehän se juuri pahinta onkin. Jos heti avioliittomme alussa olisin kohdellut Almaa hellästi ja sydämellisesti, niin olisi hänestä voinut tulla mitä parhain aviovaimo, sillä hän oli lempeä ja helläsydäminen ihminen, jonka ainoana ja pahimpana vikana lienee ollut, että hänellä oli perhosen sydän, joka tahtoi lentää kukasta kukkaan ja nauttia elämästä silloin kuin sitä tarjolla oli. Ei minun olisi pitänyt niin pahakseni panna hänen iloista ja ehkä viatonta hilpeää luonnettansa, mutta minä en voi siihen mitään. Usein olen itseäni pitänyt kovan tarkastuksen alaisena ja olen huomannut, että minussa on paljon vääryyttä ja tylyyttä aviokumppaniani kohtaan. Olen koettanut lievennellä hänen suruaan ja asettua lempeämmälle kannalle hänen suhteensa, mutta se ei ole onnistunut. Kylmäksi, kuolleeksi ovat nämät yritykset aina jääneet, ja sama surumielisyys on jäänyt vallitsemaan kahdenpuolen.

"Sananlasku sanoo: 'Joka ei parane, se pahenee', ja niin kävi tässäkin. Minun suruni ja vastenmielisyyteni paheni vaan päivä päivältä. Se ei jättänyt minua rauhaan teillä, ei tien vieressä, ei päivällä, eikä yöllä, ja levottomilla lepohetkillä olivat ne rauhattomasti nukkuessani unissakin vaivoinani. Jos olin työssä, oli murhe aina minua rasittamassa. Olinpa kotona tai kylässä, aina seurasi tuo polttava suru mukanani.

"Kun tulin illoin kotiani työstä, oli sinne meno niin vastahakoista, ettei askel tahtonut askeleen eteen päästä. Arvaa sen, minkälainen siellä kotona sitten oli olla. Surumielisen vaimoni katse kohtasi minua ensimäiseksi, se vihloi sydäntäni, kun tiesin itsenikin suuresti syypääksi nykyiseen sietämättömään tilaamme. Ruoka ei maistanut, ja oikeata virkistävää unta en saanut vuosikausiin.

"Tuskissani rupesin ryypiskelemään, ensin salaa, mutta sittemminhän se tuli julkiseksi, sillä eihän ne toimet kauvan salassa pysy. Niin tavoin tuli minusta patajuoppo.

"Vaimoni surua tämä havainto lisäsi kaksinkerroin. Hän koetti minua lempeästi pyydellä luopumaan tuosta turmiota tuottavasta tavasta, mutta minä ilkuin ja pilkkailin vaan häntä. Ensimmältä tuntui tuo väärä lähde lieventävän sydämeni polttavaa surua, mutta pian se tuli takaisin kaksinkertaisella voimalla.

"Tämmöistä menoa kesti pari vuotta. Silloin huomasin, että jos tätä jatkan pitemmältä, niin kiiruhtaa se kaksinkertaisella voimalla menoani maan mustiin multiin. Aloin taistelun juomahimoani vastaan ja voitin sen, mutta se ei parantanut vähääkään asiain tilaa.

"Olen unhottanut mainita, että vaikka välimme oli semmoinen kuin se oli, syntyi meille kuitenkin kaksi tervettä ja kaunista tytärtä, joista vanhimman nimi oli Ella ja nuorimman Lilli.

"Nämä olivat ainoa iloni tässä synkässä ja surkeassa elämässäni. Kun vanhin tytär tuli siihen ikään, että hän voi tuntea minut, oli hän heti kotiintultuani syliini pyrkimässä. En ollut saada takkiani riisutuksi yltäni, kun hän oli polvissani kiinni ja hoki: 'itä, itä!' Kun ehdin istumaan, oli hän kohta kömpimässä polvilleni, ja hän silitteli kuihtuneita kasvojani ja siivoamatonta partaani. Minä lemmin lapsiani kaikella isällisellä helleydellä ja rakkaudella, millä ikänä vanhin voi lastansa rakastaa. Kylällä käydessäni toin heille aina makeisia, vaalin kaikella tavalla heitä, riisuin maatepannessa ja puetin heidät ylösnoustua sekä hyväilin heitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kaikki se tulinen rakkaus ja hellyys, millä olin Almaa rakastanut, kohdistui nyt lapsiin. Vaan Alman ja lasten suhde pysyi kylmempänä.

"Näytti siltä, kuin hänen sydämestään olisi onneton kokemus jo vienyt kaiken kyvyn rakkauteen niin typi tarkkaan, ettei voimakas äiteyden tunnekaan enää voinut näitä tunteita eheäksi tehdä ja eloon herättää.

"Tämmöistä on elämämme tähän saakka ollut, eikä se näytä siitä paranevan. Se on murtanut ja murskannut elämämme onnen, musertanut sydämemme ja turmellut ruumiini terveyden. Tässä seison nyt musertuneena miehenä, enkä voi parhaalla tahdollanikaan elämäämme paremmaksi ja toisenlaiseksi tehdä," sanoi Kalle epätoivoisena ja alakuloisena.

Surumielin jätteli hän minut hyvästi ja alkoi kävellä kotiansa kohden.

Minä jäin huoneeseni käsiposkella miettimään ystäväni surullista elämäntarinaa.

III.

Oli kulunut aikaa kolmen vuoden paikkeille. Sillävälin oli kurja Kalle-ystäväni alituisesti mielessäni. Ajattelin hänen surullista ja katkeraa elämäänsä, ja Kallea pidin suurimpana syyllisenä. Hän oli perusteettomilla ennakkoluuloillaan ja liikanaisella jäykkyydellään, jota hän mielestään kuvitteli miehuutensa merkkinä, katkeroittanut ja myrkyttänyt sekä oman että vaimonsa elämän.

Enpä aivan vähääkään hämmästynyt, kun eräänä aamuna Kalle astua topsautti kamariini. Hän oli yhtä surkastunut ja kuihtunut kuin ennenkin, mutta paljon iloisemmalta hän sentään näytti.

"Hyvää päivää, ystävä hyvä!" sanoi hän iloisesti tullessaan minua tervehtimään.

"Noh, terve, terve tuloa!" sanoin hänelle vastaukseksi ja kehoitin istumaan.

"No, kuinka siellä kotonasi nykyään voidaan?" kysyin puheen aluksi.

"Aina vaan huonommasti ja huonommasti," vastasi hän yksikantaan.

"Mitenkä se niin on? ja mielestäni näytät sinä entistä iloisemmalta," sanoin.

"Minulla on minun syyni," sanoi hän.

"Kuinka sinun vaimosi nykyään voi?" kysyin.

"Hänhän se kaikkian huonoimmasti voipikin; hänellä ei ole enään mitään entisyydestä jäljellä. Hän on tullut kiukkuisaksi ja ärtyisäksi. Vähemmästäkin saapi hän aina uutta ärisemisen syytä. Hän antaa minullekin usein kiukkuisia, pisteliäitä ja pahoja sanoja, ja lapsiakin hän pitelee sanomattoman raa'asti: nakkelee ja lyödä kapsii heitä tavattomilla aseilla. Useinkin täytyy minun mennä hätään pelastamaan heitä hänen kynsistänsä ja nuhdella häntä hänen tavattomasta käytöksestänsä. Mutta viisi hän minun sanoistani välittää. Itselleen sanoo nyt jo olevan yhtäkaikki, olivatpa asiat vielä mitenkä olivatkin: hyvästi tai huonosti, se oli hänelle aivan samantekevä. Hän kuihtuu ja laihtuu vaan yhtämittaa, eikä syö, eikä juo paljon mitään. Ei poikkeustilassakaan luo hän ainuttakaan silmänluontia minuun, kärtyilee, pistelee ja mäikkää vaan omissa oloissaan, ikäänkuin muita ihmisiä ei olisi mailla halmeillakaan. Poissa on nyt hänen hilpeytensä ja iloisuutensa, poissa viehkeytensä ja hempeytensä, poissa keikailemisensa ja lepertelemisensä, poissa 'perhos-sydän', poissa halu 'lennellä kukasta kukkaan'. Hän on ikäänkuin elävältä kuollut, josta kaikki ihmisyys on loppuun kulunut ja haihtunut. -- -- Luulen, ettei hän ole enään pitkä-aikainen," selitteli Kalle.

"Siinä se nyt on, jota jo aikaa olen sinulle sanonut, ja tämä kaikki on sinun oma syysi," vakuutin hänelle.

"Hyvä on sen niin sanoa, jolla elämä ja sydämen asiat ovat kaikinpuolin semmoiset, kuin niiden ollakin tulee. Sinä niin mielelläsi sysäät kaikki tämän surkeuden minun niskoilleni, ja syytä minussa onkin, senhän olen jo ennenkin tunnustanut; mutta syytä on hänessäkin. Miksikä hän ei ollut semmoinen, kuin minä hänen olin toivonut olevan. Miksikä hän otti sitten vielä yöllä ja päivällä vastaan uusia kosijoita, kun jo olimme tehneet ikuiset lupaukset toisillemme ja pyhällä lupauksella luvanneet kuolemaamme saakka rakastaa toisiamme, eikä ketään muuta? Miksi hän tuolla kevytmielisyydellään myrkytti minun uskollisen ja puhtaan sydämeni? Miksikä ei hän ollut yhtä puhdas ja rehellinen kuin minäkin -- ah niin miksikä ei? sanopas nyt se minulle," intoili Kalle.

"Kun et kuitenkin ottanut eroa aikanasi heti silloin, kun tunsit ensimäisen vastenmielisyyden häntä kohtaan!" sanoin.

"Johan olen sinulle selittänyt, että sitä en voinut tehdä. Silloinhan olisin ollut petturi ja konna, joka ei olisi ollut oikeutettu yhdeltäkään ihmiseltä vaatimaan kunniallisen miehen nimeä. Petturi ja konna, sanansa ja lupauksensa syöjä -- hyi, toki!"

"Mutta tuo sinun jäykkyytesi ja sanasipitäväisyys kaikissa tiloissa on juuri se loukkauskivi, johon olet kompastunut ja musertunut," sanoin.

"Siihen en voi mitään," vastasi hän vaan alakuloisesti.

"Mutta näytäthän nyt kumminkin hieman iloisemmalta, kuin viimekerralla käydessäsi. Onko sinulla mielessä jotakin parempaa elämäntoivoa?" kysyin häneltä.

"On, kyllä on," sanoi hän melkein iloisesti.

"Noh, minkälaatuista se sitten olisi?" kysyin.

"Minä olen nyt löytänyt oikean elämäni-ihanteen," sanoi hän ja samassa katsoa vilkasi hän minua silmiin; selvästi huomasin, että hänen silmistään välähti joku ilonsäde.

"Elämäsi ihanteen! Mikä se sitten olisi?" tutkin uteliaana.

"Minä olen tavannut tytön, johon heti ensinäkemästäni saakka rakastuin korviani myöten," sanoi hän vähääkään häikäilemättä.

"Löytänyt tytön, johon olet korviasi myöten rakastunut? Tuommoisia sinä rohkenet puhua minulle vähääkään punastumatta ja häpeämättä, vaikka sinulla on entinen laillinen vaimo!... Johan sinä menet nyt kaikkien säädyllisyyden rajojen yli!" pauhasin suuttuneena.

"Eihän sydämen tunteilla olekaan mitään säädyllisyyden rajoja," puolusteli hän.

"On, on! Ei intohimojen saa antaa vallita itseään, vaan ihmisen tulee hallita niitä. Joka intohimojensa valtaan suinpäin heittäytyy, hän joutuu välttämättömästi perikatoon. -- Etkö ole raamatusta lukenut Jumalallista totuutta, että jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä ihmisten sitä eroittaman," sanoin hänelle.

"Minkäpä minä sydämeni tunteille teen, ei ne ole niin helposti hallittavissa, kuin sinä luulottelet."

"Onneton ystäväni! Tämä vielä sinulta puuttui. Sen saat nähdä, että hallitsevat intohimosi vievät sinut vielä perikatoon. Mutta kerrohan kuitenkin tuosta uudesta ihanteestasi minulle, että voisin, jos mahdollista, palauttaa sinut väärältä ja vaaralliselta tieltäsi! Mikä ja missä hän on ja kuinka olet häneen tutustunut?" kyselin.

"Ei hän kaukana ole meidän torpasta. Hän ei ole mitään huomiota paikkakunnalla herättänyt, sillä ei hän ole koskaan ollut nuortenkisoissa eikä leikeissä; hän ei ole vielä avannut tanssihuoneen ovia, eikä siis ole ollut tanssituvan lattioilla leiskumassa, eikä sillätavalla kunniaa itselleen hakemassa. Ei hänen sulhaisistaankaan ole mitään kuulunut, sillä niitä ei ainakaan kenenkään tieten ole ollutkaan, siis ei niistä alinomaisista tulevista, menevistä ja ainaisista erojaisistakaan ole kukaan kuullut mistään mitään. Hän on vaan kotonaan hiljaisuudessa pysyvä ja töitään toimittava, vaatimaton, siveä ihminen," selitteli hän välinpitämättömästi.

"Mitenkä olet sitten hänen kanssaan tuttavaksi tullut?" kysyin.

"Hän on pienen talon tyttö. Eräänä kertana menin jollekin asialle hänen kotiinsa. Kuinka hämmästyinkään kun hänet ensikerran näin! Suu auki katsoa töllötin minä häntä, hänen kuitenkaan siitä mitään tietämättä. Mikä sulous, mikä jalous ilmeni hänen olennossaan! Minua suuresti kummastutti, kun semmoinen tyttö oli niin kauvan salassa pysynyt maailmalta. Mutta samassa huomasin, että kalliimmat helmet ovatkin kuoreensa kätkettyinä, peitettyinä kaikilta ahnailta silmiltä, ja että he vasta sitten, kun pääsevät päivän valoon ja oikeaan paikkaansa, loistavat sitä kirkkaammasti.

"Kummallinen oli mielialani, kun palasin kotiini. Minä en saanut sydämestäni pois hänen kuvaansa, vaikka vielä kuinkakin olisin koettanut. Tunsin sydämeni tykyttävän tuimasti, ja veri virtaili suonissani semmoista vauhtia, että korvani suhisivat.

"Rupesin salamyhkää tiedustelemaan hänen elämänsä juoksua, enkä saanut hänestä kuulla muuta kuin pelkkää kiitosta. Kaikki tuntuivat pitävän suuressa arvossa ja kunnioittavan häntä. Sain nyt ehtimiseen asiaa tuohon taloon, useinkin pelkillä tekosyillä. Niiden keksiminen antoi minulle paljon päänvaivaa, saadakseni asiani niin sovitelluiksi, etteivät ne mitään huomiota herättäisi. Yhtä levotonna, yhtä hurmaantuneena palasin aina näiltä retkiltäni," selitteli Kalle innostuksissaan.

"Oletko sinä hänelle ilmoittanut mitään nykyisestä intohimostasi?" kysyin häneltä.

"En. Kuinkas minä hänelle olisin voinut mitään semmoista ilmoittaa!" sanoi hän.

"Pakene tuota kaunotarta, ennenkuin sinä hänen tähtensä syökset itsesi perikatoon! Vieroita hänet pois ajatuksistasi nyt, kun vielä aika on, ja vangitse nuot turmiolliset intohimosi, sillä mahdotontahan on, että sinä voit hänet omaksesi saada entisen vaimosi eläessä!" sanoin hänelle.

"Vangitse sinä riehuvat ja myrskyävät meren aallot. Vangitse myrskyn vihurit ja sen turmiota tuottava, kiitävä voima! Vangitse pääskynen lentoon! Vangitse kaikki tulen kuluttava ja murtava, mahtava voima. Vangitse tulivuoren ammottava, tulta ja laavaa syöksyvä aukko. -- Niin, vangitse ihmissydämen tunteet ja ajatukset, jotka silmänräpäyksessä kiitävät halki maailman ja tähtitarhan tuolle puolenkin, aina ijäisyyteen saakka. Vangitse näkevä silmä näkemättömäksi, ja kuuleva korva kuulemattomaksi. Luulen, että nämät jäävät kaikki onnistumattomiksi. Samoin jääpi onnistumatta minunkin sydämeni tunteiden vangitseminen," selitteli hän innokkaasti ja runollisesti.

"Oletko sitten varma siitä, että hän mielistyisi sinuun?" kysyin häneltä.

"En ensinkään. Minä en tiedä yhtään mitään hänen mielipiteistänsä minun suhteeni, ja sehän onkin kaikkein pahinta. Hän ei ole pienimmälläkään merkillä osoittanut mitään myötätuntoisuutta minua kohtaan, paremmin kuin minäkään hänelle, ja kuitenkin minun täytyy tavalla tai toisella saada hänet omakseni," sanoi Kalle intohimoisesti.

"Olet mieletön! Miehellä elää aviovaimo, ja jos tuo sinun ihanteesi on niin siveä ihminen, kuin olet kertonut hänen olevan, niin ei hän eninkään suostu sinun tuumiisi. Millä keinolla sitten luulet hänet omaksesi saavasi?"

"Mutta jos hän mielistyy minun tuumiini, niin karkaamme yhdessä, sillä useinhan semmoista tapahtuu. Ja minä luulen, että hän mielistyy, sillä semmoinen hehkuva ja palava rakkaus, kuin minulla on häntä kohtaan, ei voi turha olla," sanoi hän.

"Tuommoinen jumalaton ajatus! Heittää vaimonsa ja lapsensa tänne kurjuutta kärsimään ja karata toisen kanssa muihin maihin, se on kovin pirullinen ajatus; ajatteletko vähääkään, mitä sinä puhut?" sanoin kauhistuksissani.

"En ole heitä aikonutkaan kurjuuteen heittää. Minä myön kaikki, mitä minulla on, ja laitan heille asunnon ja jätän heille rahoja, että voivat toimeen tulla, sillä eivät he voi kuitenkaan maata viljellä; otan itse vaan senverran, että tulen matkarahoista toimeen," esitteli hän.

"Muuten luulen vielä, ettei vaimoni enään ole pitkäaikainen, ja siinä tapauksessa ei niitä toimia tarvittaisikaan," sanoi hän edellisen jatkoksi.

"Ja etkö aio luopua näistä synnillisistä ja hirveistä ajatuksistasi?" kysyin.

"En voi niistä luopua, vaikka paikalla henkeni menettäisin," sanoi hän itsepintaisesti.

"Sinulla ei ole yhtään vähää omaatuntoa. Mikään järjellinen puhe ei sinuun pysty tuon ankaran itsepintaisuutesi ja näiden intohimojesi takia. Sinä olet kerrassaan auttamaton ja mennyt mies," sanoin hänelle jotenkin tylysti.

Hän huokasi raskaasti ja sanoi: "ja kuitenkaan en voi siihen mitään."