Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

SYYSLEHTIÄ

Kirj.

P. Päivärinta

Werner Söderström, Porvoo, 1900.

SISÄLLYS:

Paras taistelukumppani Intohimojensa murtama Passula-Matti Matti Matinpojan rakkausseikkailut Uudistalon emäntä

PARAS TAISTELUKUMPPANI.

I.

Elämä on taistelua, sanotaan, ja niin se onkin. Kehdosta hautaan saakka kestää tämä taistelu. Monenkaltaista on elämän kilvoitus ja monessa muodossa, monta tietä pyrkii vaara vastaan. Milloin se tulee liikanaisena ilona, kulloin ankarana suruna ja murheena; siinä on lankeemista, nousemista, lupauksia, toivoja ja -- pettymystä. Tämmöistä on elämäntaistelu.

Moni sortuu auttamattomasti, ja onnellinen se, joka näistä vihureista eheänä pääsee ja vielä kykenee toivomaan, tointumaan ja ylöspäin pyrkimään.

Varsin vaikeaksi käy tämä elämäntaistelu, ellei ihmisellä ole kelvollista taistelukumppania. Mutta kun sydän löytää sydämen, ja he sitten rakastavat ja kunnioittavat toisiansa, luottavat ehdottomasti kaikessa toisiinsa, eivätkä salaa mitään toisiltansa, niin silloin voi elämäntaistelu käydä voitolliseksi. Silloin heissä vallitsee oikeuden ja totuuden tunto ja hyveen sisällinen, siveellinen voima. Ken tämmöisen sydämen löytää, hänellä on uskollisin, väkevin, urhollisin ja varmin taistelutoveri elämän myrskyissä. Hän ei luovu sivultasi koskaan, ei väisty eikä pelkää koskaan. Murtua, kaatua hän voi, vaan ei antautua. Myötäkäymisen vaarattomina hetkinä iloitsee hän niinkuin lapsi ja tämä tekee toisenkin kumppanin mielen niin rohkeaksi ja iloiseksi. Murheen, tuskan ja hädän aikana lohduttaa, tukee, turvaa ja rohkaisee hän, kokee lievennellä ankaraa surua ja vieläkin toivoa, vaikka kaikki näyttää menneen. Jaloja lahjoja on tuolla taistelukumppanilla, sillä kaiken muun lisäksi hän vielä rakastaa, anteeksi antaa ja peittää kaikki puutokset ja rikokset. Jos hän joskus sortuu taistelussa, kärsii hän nöyränä kohtalonsa, mutta toivoansa ei hän vaan heitä. Hän odottaa hiljaisena ja tyynenä niin kauvan kuin myrsky on tauvonnut ja tyyni taasenkin tullut; ja jälkimaininginkin aikana on hän vielä vaiti. Hän on viisas taistelija ja tietää aivan hyvin, millä tavalla voitto saavutetaan. Uudestaan rupeaa hän siveellisellä voimallaan vaikuttamaan voiton saavuttamiseksi, ja katso! voitto saavutetaan. Myrsky on lakannut, murhe on poistunut ja iloinen tyyneys ja rauhallinen toivo on taasen vallannut mielet. Rohkeasti katsovat he taas tulevaisuutta silmiin, samassa kuin he, ahkerasti sotaneuvottelua pitäen, varustavat itseänsä aina lujemmiksi ja lujemmiksi uusia vaaroja ja taisteluja vastaan.

Onnellisia ovat ne taistelukumppanukset, jotka näin yksistä neuvoin taistelevat. Mikään myrsky ja vaara ei voi heitä elämän merellä kukistaa. Ilolla täyttävät he raskaita velvollisuuksiansa, eikä se tunnu vaikealta, sillä luottaen toisiinsa ja turvaten Jumalaansa tuntevat he sen olevan heidän velvollisuutensa.

Mutta tuleepa kerran semmoinenkin vihollinen, jota vastaan taistellessa täytyy jommankumman tahi molempienkin taistelijain sortua. Se on tuo ankara, säälimätön ja lahjomaton kuolema, jota ei taistelemallakaan voiteta. Häntä ei liikuta orvoiksi jääneitten itku ja parku, ei jäljelle jääneen taistelukumppanin murhe ja valitus. Kaikki on hänelle yhtäkaikki. -- Kova, tyly, armoton on kuolema.

Kun hän sitten saa temmatuksi uskollisen taistelukumppanin jälkeen jääneen sivulta, murtuu, sortuu tämäkin usein. Eipä kummakaan, sillä eipä hänellä ole enää lempeää kättä, joka häntä tukisi, ei lämmintä, hellivää sydäntä, joka häntä murheessa lohduttaisi, vaivoissa virvottaisi ja lieventeleisi häntä useinkin kohtaavassa surussa; kaikki on kolkkoa, tyhjää, kuollutta, autiota, ja murhe jäytää ja kalvaa lakkaamatta murtunutta sydäntä. Vieraat askeleet kaikuvat kylminä ja kolkkoina huoneissa ja vieras käsi kouhottelee rauhattoman leposijan.

Maailma riehuu ja myllehtii. Mutta nyt ei ole halua riehuntaan, sillä eipä ole minkä vuoksi enään riehuisi, kenen eduksi taisteleisi. Ihmiset nauravat ja iloitsevat, mutta ei voi ymmärtää, minkätähden he niin tekevät. Nyt ei voi nauraa, ei iloita eikä itkeäkään, sillä ankara suru on polttanut kuiviksi kyynelten lähteet. Mikään ei huvita, mikään ei tunnu miltään, ei rikkaus, ei kunnia, ei ystävät eikä viholliset, ei itkut eikä ilot. Kaikki, kaikki on yhtäkaikki. Tuntuu siltä, että olisi haahkeampi, kun pääsisi johonkin maailman soppeen, korven loukeroon tai vuoren vinkaloon, semmoiseen, jossa ei kuulisi yhdenkään ihmisen ääntä, jossa ei kuulisi taistelevien sotahuutoja, ei sortuneiden valituksia eikä huokauksia, ei voittaneiden iloa ja riemua, semmoiseen, jossa ei näkisi ainoatakaan ihmistä, ei kyyneliä, eikä särkyneitä sydämiä. -- Niin, semmoiselta se tuntuu, että siellä olisi vähän parempi yksinäisyydessään kärsiä sydämmensä tuskaa. Mutta auttaisiko sekään? Murhe tuntuu seuraavan sinnekin, sillä se on iskenyt sydämeen kiinni. Paras pakopaikka tuntuisi olevan hauta, tuo peittävä kammio, joka on yhtä tasapuolinen kuin kuolemakin. Tuo, joka kaikki unhottaa ja sovittaa, tuo elämän taistelun aikana suljettu lepokammio, joka vasta taistelujen loputtua sylinsä aukaisee, ja kylmänä ja synkkänä vastaanottaa kaikki. Se ei pidä lukua siitä, ovatko hänen vastaanotettavansa rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä vai alhaisia, kunniassa pidettyjä tahi halveksittuja, ylönkatsottuja, sorrettuja, hyviä taikka huonoja taistelijoita.

Mieli liitelee ja harhailee sinne tänne, aina tähtitarhain tuolle puolen, etsien rauhaa ja lohdutusta polttavalle surulle, mutta lievitystä ei kuulu kustaan. Jospa sitä vielä mistäkin koettaa etsiä ja haparoida, aina vaan mieli ja sydän lentää ja palaa tuon tasapuolisen ja avosylisen haudan luo, joka poveensa kätki jalon ja armaan taistelukumppanin. Siinä hänen rinnallaan olisi niin rauhallinen levätä. Siinä unhottuisivat kaikki maailman taistelut, surut, tuskat ja huolet. Siinä ei tulisi aika pitkäksi odottaissa sitä hetkeä, jolloin Herra kutsuu kaikki meidät eteensä tutkiaksensa, ken on ollut kelvollinen taistelija, ken ei.

Niin, semmoiselta se tuntuu, mutta sinnekään ei ole lupa mennä, ennenkuin aika joutuu.

Tämä on kovin elämän taistelu. Silloin tuntuu siltä, että pitäisi lähteä pois, kauvas pois, mutta mihin? Tuntuu siltä, että pitäisi saada siivet, joilla pääsisi pikaisesti, hyvin pikaisesti lentämään halki ilmojen, maiden ja metsien taa...

Mutta ei tunnu hyvältä näinkään, jotakin siis täytyy koettaa. Mitähän, jos lähtisi ulkoilmaa haistelemaan, koska kuolema täälläkin kuitenkin on välttämätön.

* * * * *

Kutsuin kestikievarista hevosen ja vaivuin sitten taas entiseen surulliseen raskasmielisyyteeni.

"Hevonen on valmis," kajahtaa yht'äkkiä korviini. Minä säpsähdän, sillä olin jo unohtunut niin vähässä ajassa koko hevosen pyyntöni ja matkahommani.

"Kyytihevonen, jota olette pyytänyt, on valmiina," sanoo oven suussa oleva poikanen toistamiseen.

"Vai niin, no lähdetään sitten!"

"Mihin ajetaan?" kysyi kyytipoika.

"Aja mihin tahdot, se on minulle saman tekevä."

"No, ehkä minä sitten ajan alaspäin."

"Aja vaan."

Raitis talvi-ilma hiveli poskiani ja polttavaa otsaani niin raittiisti ja terveellisesti. Se tunkeutui keuhkoihinikin ja tuntui häikäisevän sydämeni paloa; oli kuin elon säde taas olisi tunkeutunut sieluuni.

Poika vei minut seuraavan pitäjän kestikievariin. Kuulin kuinka he keskustelivat, minkälainen kyydittävä heillä nyt on. Selittivät minut umpimieliseksi, semmoiseksi, joka ei itsekään tiedä minne menee. Puolikasvuinen poikaressu näytti laahailevan ylleen jotakin vanhaa, pitkää miehen röhjoä, köytellen sitä muutamalla nuoranpätkällä hinteräisen vartalonsa ympärille. -- Muuta en huomannut mitään.

"Hevonen on valjaissa," kajahti yht'äkkiä taas korviini ja kun käännähdin ääntä kohden, oli edessäni äskeinen poika. Sivalsin nuttuni ja kiirehdin kartanolle rekeen.

"Mihin ajetaan?" kysyi poika, ja entiseen tapaani vastasin: "aja mihin tahdot!"

"Olen tuolta toisesta pitäjästä poikkimaisin; haluaisitteko sinne päin matkustaa, niin minäkin saisin käydä kotonani?"

"Aja vaan sinne, sama minulle on, missä ajelen."

Ilta oli jo tullut. Kireä pakkanen vallitsi. Revontulet roihusivat taivaalla niin, että oli ikäänkuin sähinä niistä olisi kuulunut. Pakkasen purema lumi narisi reen anturain alla niin kireästi, että olisi luullut kolmenkertaisen kuorman olleen hevosen perässä. Revontulet haihtuivat vähitellen ja ilma seestyi selkeäksi. Tähtitaivas näkyi kaikessa loistossaan, pakkanen paukahteli metsässä, kiskoi jonkun petäjän, kuusen tai koivun pinnasta säleen irralleen koettaen siten näyttää mahtiaan.

Ajoimme muutamalle parin kolmen kilometrin pituiselle järvelle. Sää vongahteli niin surunvoittoisesti. Kuu paistoi täydeltä terältä ja sen valju varjo kiiti rinnallamme. Lumihiteet kimaltelivat kuun valossa niin sädehtivästi, että olisi luullut tuon pienen järven jäälle kokoontuneen koko maailman timantti-aarteet.

Metsään päästyämme hyppeli peukalolintu ja talitiainen iloisesti oksalta oksalle, etsien ruokaansa. Heillä ei tuntunut olevan surun kaunaa, heillä!

Kaikki tämä havainto- ja tunnemaailma saattoi minut yhä syvempiin mietelmiin. Mietin silloin: onkohan Jumala luonutkin vaan ihmisen nääntymään ja kärsimään, koska nuo lintuisetkin olivat niin iloisia, ikäänkuin ei mitään surua olisi olemassakaan? Tuommoinen pakkanen, joka vaihteli neljänkymmenen pykälän vaihteessa, ei vaikuttanut noihin pikkulintuihin niin mitään; pirteinä ja notkeloina lentelivät ne vaan oksalta oksalle.

Koko taipaleella en vaihtanut pojan kanssa luotuista sanaa, sillä minulla ja pojalla mahtoivat olla erinkaltaiset ajatussuunnat.

"Haluatteko käydä lämmittelemässä, sillä tässä on kotini," kuului äkkiä, ja kun katsoin kyytipoikaa silmiin, huomasin häneltä tämän äänen lähteneen.

Pojan ääni kuului korviini niin onealta, että oikein säikähdin sitä.

"Yhtäkaikki," sanoin minä, "missä häntä aikansa kuluttaa."

Poika käänti hevosen kotikartanolleen.

Rästyneeltä näytti talo. Asuinhuone oli kokoon luhistunut, savutorvet katolla murtuneet ja yksinkertaiset ikkunat olivat päreillä ja tuohilla paikatut. Tämän tähden olivat ikkunat niin paksussa jäässä, että oli niinkuin olisi jäätelit nostettu ikkunain reikiin. Ulkohuoneet puulukkoineen ja muine salpoineen olivat niin keloutuneet, että ampiaiset kai niistä saivat hyvää pesänsä-ainetta.

"Olkaa hyvä ja käykää lämmittelemään," sanoi poika, ruveten hevostansa vaalimaan.

Lähdin kömpimään kurjia, jäätyneitä, liukkaita portaita huoneesen. Tupaan päästyäni seisahdin hämärään ovipieleen.

Mikä näky! Huoneessa hääri valju, keski-ikäinen nainen. Hänen ympärillään pyöri neljä lasta, jotka eivät olleet juuri toinen toistaan härevämpiä. Pienimmät heistä vanuivat ehtimiseen äitinsä hameesen kiinni hokien: "äiti, äiti."

Samassa tuli kyytipoika huoneesen.

Kun äiti huomasi, että hänen poikansa tuli kotiin, syöksähti hän tätä vastaan varjokkaaseen ovipieleen ja syleili häntä. Selvästi näki hajamielisinkin, että perheessä vallitsi hellä sydämmellisyys.

"Voi, voi, tulitkos, Oskar, kotiin! Ja mitenkäs sinä oletkaan päässyt kotona käymään?" sanoi ihastunut, kärsivän näköinen äiti.

"Minä olen kyydissä, äiti, ja tämä vieras halusi käydä lämmittelemässä," sanoi poika osoittaen samassa minua.

Vaimo näytti hämmästyneeltä, sillä hän ei ollut ennen huomannut minua. Melkein hajamielisin sanoin pyysi hän minua käymään peremmäksi.

Astelin pöytälavitsan luo ja istahdin sille, vaikk'en oikeastaan tiennyt, mitä tein; omat askeleenikin kumisivat niin oudoilta.

Vaikka mieleni olikin niin apea, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta tämän perheen keskinäistä suhdetta. Tuntui mielestäni niin kummalliselta, kun ei perheen keskuudessa näkynyt ainoatakaan aikaista miestä, jota olisi voinut pitää perheen isänä.

"Missäs teidän isäntä on?" kysyin melkein tietämättäni.

"Ei meillä olekaan isäntää," vastasi vaimo, samassa luoden minuun vakavan katseen; oli niinkuin hän olisi sanonut: "oletkos ainoa muukalainen joka et näitä tiedä."

"Kuinka se sitten on?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Niinpä se on: tuoni korjasi mieheni pois puoli vuotta sitten," sanoi vaimo surullisesti.

"Ettäkö teiltäkin on elämän kumppani temmattu pois?"

"Niin on käynyt."

"Näyttää kuitenkin siltä, kuin ei teillä olisi surun kaunaa, olettehan lastenne keskessä iloinen kuin käki metsässä."

"Mitäpä minulla enää muuta maailmasta jäljellä olisikaan kuin nämät lapset. Pois on mennyt miesvainajani, joka oli niin hellä ja hyvä; kaikki tarmonsa uhrasi hän perheensä hyväksi. Mutta poissa, poissa on hän nyt, ja koko elämän taakka on laskettu hartioilleni."

"Minäkin olen sortunut ihminen. Minultakin on tuoni korjannut elämän kumppanin pois; sen takia olenkin nyt täällä hakemassa polttavalle sydämelleni jotakin hoivaa. Ja nyt tuntuu siltä kuin olisin tavannut ristisisaren, jolla on yhtä suuri suru kannettavana kuin minullakin," sanoin.

"Vai niin, vai niin! Vai on kuolema teiltäkin temmannut pois kumppanin. Kyllä ymmärrän täydellisesti, miltä sitä tietä tullut sydämen suru maistaa," sanoi vaimo ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.

"Mihin tautiin kuoli miehenne?"

"Keuhkotautiin; hän oli avutonna jo pari vuotta. Odottamaton ei kuolema ollut, mutta sittenkin koski se kovasti," sanoi vaimo surullisesti.

Minun ei haluttanut matkustaa edemmäksi. Pyysin talosta yösijaa ja se minulle luvattiinkin. Kyytipoika meni hevosta riisumaan ja illastamaan. Porstuan perässä oli pieni lämmitettävä kamari; sinne laitettiin minulle vuode. Se oli siistitty puhtaaksi: pöydällä oli valkoinen liina ja palava talikynttilä levitti hämärää valoa huoneesen.

Yksinäisyyteen tultuani vaivuin yhä syvemmälle ajatuksiini. Kokonaiskuvana esiintyi eteeni rapistunut sydänmaalla sijaitseva uudistalo, jossa jo monta miespolvea lie taisteltu ja kärsitty. Nykyisen asukkaan, kärsivän vaimon surullisen lempeät kasvot suruisine sydämineen, lapsijoukkonsa ympäröimänä, painui niin syvästi mieleeni, ett'eipä se sieltä lähtenytkään.

Oli miten oli, mutta kumma vaan oli se, että unhotin oman suruni ja itseni miettiessäni vaimoparan asemaa. Minulle selkeni, että tuo "heikompi astia", paljon hankalammassa tilassa ollessaan kuin minä, oli kuitenkin väkevämpi minua.

Noita miettiessäni oli aika kulunut jo paljon sivu puolen-yön. Koko ajan oli kynttilä pöydällä ollut niistämättä, sillä se tehtävä ei ollut ensinkään juolahtanut mieleeni. Havahtuessani oli kynttilä-karsi jäänyt niin pitkäksi, että sen ylipää oli lätistynyt semmoiseksi paksuksi ja leveäksi lieriöksi, että karrella oli ikäänkuin lakki päässä. Valokin huoneessa oli niin hämärtynyt, ett'ei nähnyt toiselle puolen huonetta.

Tunsin väsymystä, ja puhdas, lämpöinen vuode houkutteli syliinsä. Sammutin kynttilän ja nakkausin vuoteesen pitkälleni. Kun viikkokausiin en ollut viettänyt ainoatakaan levollista yötä, valtasi minut pian uni ja minä nukuin niin rauhallisesti kuin ei mitään surua olisi koskaan ollutkaan; en edes nähnyt rasittavia ja painostavia uniakaan.

Herätessäni oli aurinko jo korkealla, kello lähellä kymmentä; moneen viikkoon en ollut niin levollisesti levännyt ja nyt tunsin itseni virkistyneeksi. Iloisena tervehdin kärsivää perheen-äitiä, samassa ilmoittaen kyytipojalle, että nyt lähdetäänkin kotiin. -- Kärsivä nainen oli näyttänyt minulle palasen elämän taistelua ja sen valossa huomasin, että minunkin vielä tarvitsee lasteni tähden elää, ja tämän muistoni turvissa minä vielä elänkin.

INTOHIMOJENSA MURTAMA.

Olin taasenkin pitemmällä rautatie-matkalla. Kolmannen luokan vaunu, jossa istuin, oli väkeä täynnä. Useita tuttaviani oli vaunussa ja keskenämme haastelimme yhtä ja toista. Muiden matkustajain joukossa oli eräs tuntematon mies, joka näytti koettavan saada edes jonkunkaan sanan kuullaksensa, mitä me haastelimme. Huomasi heti hänen puvustansa ja käytöksestänsä, että hän oli ollut Amerikassa.

Joku sattui mainitsemaan minun nimeäni. Tämä näytti tuntemattomaan tekevän erityisen vaikutuksen.

Kun hän sai tilaisuuden, tuli hän ja istui ohelleni.

"Oletteko te se sama, joka olette kirjoja kirjoitellut?" kysyi hän ujosti.

"Olenhan minäkin joskus jotakin töhräillyt", sanoin hänelle puoli kylmästi.

"Oletteko kuulleet Kalle K----sta mitään kerrottavan?" kysyi hän taasen.

"En. Minunhan on mahdoton tietää, mitä mistäkin milloinkin on kerrottu", sanoin kylmän tylysti.

Seurasi tovi äänettömyyttä. Hän näytti ikäänkuin hämmentyneeltä, loi silmänsä lattiaan ja naputteli sormillaan hiljalleen penkinlaitaan.

Minun alkoi käydä säälikseni miehen alakuloisuus ja häpeäkseni kylmä vastaukseni, koska tunsin hänen sentakia tulleen alakuloiseksi.

"Olisiko siinä Kallessa sitten jotakin vaariinotettavaa?" kysyin ikäänkuin lievennellen tylyyttäni ja saadakseni hänet elpymään entisiin oloihinsa.

"Olisipa siinä kylläkin", sanoi hän ja katsoa vilautti minua silmiin.

"Mitä laatua se sitten olisi?"

"Minä en ole nähnyt koskaan vielä ainoatakaan ihmistä, johon intohimot olisivat niin väkevästi vaikuttaneet", sanoi hän.

"Tunnetteko tuon Kalle K----n luonteen ja elämäntavat tarkoilleen ja pitemmältä ajalta?" kysyin.

"Aivan lapsuudesta saakka, koko hänen elämänsä", vastasi hän.

"Haluaisitteko sitten niistä minulle kertoa?"

"Aivan kernaasti, kun vaan halunnette kuunnella". myönsi hän.

Kun vaunu oli matkustavaisia niin täynnä, että kaikki tarkempi keskustelu kävi siinä mahdottomaksi, pyysin konduktööriltä, että pääsisimme konduktööri-vaunuun. Luvan saatuamme menimme sinne ja mies alkoi kertoa:

Kalle oli pienen torpan poika ja vanhin neljästä sisaruksestaan. Torppa sijaitsi meidän maalla ja meidän talo oli hyvissä varoissa. Lähiseutuvilla oli useita muitakin taloja ja torppia, jonka takia niillä piirteillä oli paljon lapsia. Melkein poikkeuksetta olivat ympäristön lapset meillä leikkimässä ja telmimässä, eikä lasten kesken ollut koskaan mitään eroa köyhän tai rikkaan välillä, sillä olimmehan vielä niin viattomat ja turmeltumattomat, ettei semmoista voinut koskaan mieleenkään tulla.

Meidän talo sijaitsi lähellä järven rantaa ja rannalla oli laajanlainen hiekkatasanko. Siinä sopi kesäiseen aikaan kilpaa juosta, pallia lyödä, nakella litteillä rannan kivillä voileipiä järven pinnalle, tai koettaa, kuka korkeimmalle voisi kohtisuoraan kiven nakata ja kenen kivi teki veteen pudotessaan komeimman umpinaisen purskahduksen; mies se, joka parhaat tulokset sai. -- Talvisin laskettiin suksilla ja kelkalla mäkiä, ja tuo mäki ei joutanut pahoillakaan pyryillä kauvan ummessa oleman, sillä kyllä me siitä huolen pidimme, että se auki pysyi. Kyllä oli iloa ja riemua, ja tointa oli itsekullakin niin paljon, että sitä olisi riittänyt kahteenkin rekeen; posket punottivat ja terveys, ilo ja ystävyys loisti jokaisen kasvoilta. Voi niitä murheettomia ja iloisia lapsuuden aikoja!

Melkein poikkeuksetta oli Kallekin telmimässä meidän kanssamme. Hän oli kaikissa leikeissä johtajana ja se kävikin laatuun. Me katsoimme ja luotimme häneen niin kuin päällikköömme ainakin.

Mutta jo aikaisin huomattiin hänessä ankaraa itsepintaisuutta. Minkä hän kerran sai päähänsä, sen täytyi niin olla ja tapahtua, eikä sinä auttanut mitään toisien lapsien ohjeet, neuvottelut, väitteet ja vastalauseet. Hänen piti vaan aina päästä voitolle kaikissa mielipiteissä ja kilpailuissa.

Eräänä kertana juostiin kilpaa ja eräs poika voitti hänet juoksussa. Tuosta pahastui Kalle niin kovin, että hän haasti voittajansa vielä pari eri tovia kilpailemaan. Mutta kun kilpailija voitti niissäkin koetuksissa Kallen, niin ei hän ottanut enään koko päivänä osaa toisten leikkeihin; istua murjotti vaan erillään toisista erään kiven päällä. Viikkokauteen ei hän tullut ottamaan osaa toisten kisoihin ensinkään. Saatiin kuulla, että hän oli niinä päivinä ahkerasti yksinään kotonansa harjoittanut juoksemista. Kun hän sitten ensikerran ilmestyi kisatantereelle, haastoi hän oitis voittajansa kilpajuoksuun. Kävi kuitenkin taasen niin onnettomasti, että Kalle menetti voiton kilpailijallensa. Nyt huomattiin, että Kalle suuttui silmittömäksi, hän leimahti punaiseksi, niinkuin turkin pippuri ja puri hammasta. Pikaisesti kuiskattiin Kallen kilpatoverille, että hän tahallansa antaisi Kallelle perään, ettei mitään riitaa välillä syntyisi.

"Koetappa vielä yksi kerta", sanoi Kalle kilpatoverilleen vihasta puhisten.

"Koetetaan vaan", sanoi toinen naurussasuin ja niin sitä taasenkin lähdettiin juosta vilistämään.

Ja kas! Kalle voittikin nyt.

"Senhän minä tiesinkin, kun vaan oikein koettaa", sanoi Kalle tyytyväisenä ja hänen vihansa lauhtui siihen paikkaan.

Semmoista menoa elettiin eteenpäin. Niin pian kuin Kalle kykeni jotakin tekemään, tuli hän meille ansaitsemaan leipäänsä. Hän ei ollut mikään äksy eikä pahantapainen, päin vastoin oli hän nöyrä ja tottelevainen ja teki mielihyvällä ja ahkerasti niitä askareita, joita hänen tehtäväkseen määrättiin. Jo aikaisin huomattiin hänessä hyvää aistia ja työkykyä.

Kun olimme Kallen kanssa melkein päivän päälle samanikäiset, jouduimme yhtäaikaa rippikouluunkin. Hyvälukuisia kun olimme, pääsimme kumpikin loistavasti läpi, ja tämä korotti suuresti omanarvontuntoamme. Kalle oli yhä edelleenkin meillä ja hänestä varttui mitä kunnollisin, saattavin ja rotevin työmies, sekä isoissa että käsitöissä. Hänelle maksettiin meillä korkeampia palkkoja kuin mitä paikkakunnalla oli kuultu.

Eräänä kertana sai hän päähänsä sen aatteen että hän lähtee kauvas erääsen ulkopitäjääsen, jossa hän oli kuullut rengeillä olevan paljon isommat palkat kuin kotipuolessa. Isä koetti tarjota hänelle niin isoa palkkaa kuin suinkin julkesi, mutta mikään ei auttanut, sillä kun hän kerran oli sen aatteen päähänsä saanut, ei hän voinut siitä perääntyä. Minä koetin myös kaikkeni panna estääkseni häntä lähtemästä. Vetosin pitkälliseen ystävyyteemme ja yhteisiin perintöihimme, mutta kaikki turhaan.

Kun muuttoaika tuli, kääri Kalle tavaransa kokoon ja niin hän lähti.

Tuo paikkakunta oli niin kaukana ja sivulla yleisestä kulkureitistä, etten Kallesta kuullut viiteentoista vuoteen yhtään mitään. Hän ei kirjoittanut ainuttakaan riviä minulle, enkä minä hänelle. Vähitellen haihtui Kalle mielestäni, niin etten häntä monasti muistanutkaan; joskus vaan juolahti mieleeni: missähän oloissa siellä Kallekin lienee?

Minäkin olin sillävälin joutunut uusiin oloihin: olin mennyt naimisiin.

II.

Suuresti hämmästyin eräänä aamuna huoneestani ulos mennessä. Oli niin varhainen, ettei vielä ketään talonväestä ollut ylhäällä. Kun oli kesäinen aika ja kiireiset työt tehtävänä, olin menossa väkeä herättämään. Astuessani porstuasta portaille, oli Kalle siinä istumassa, pää käsiin nojattuna. Kun hän kuuli askelia takanansa, kääntyi hän katsomaan ja huomattuaan minut laskeutui yhtäkaikkisena samaan asemaansa. Hämmästyin suuresti hänet nähtyäni. Hän oli niin laihtunut, surkastunut ja vanhennut, etten ollut häntä tunteakaan. Menin häntä tervehtimään, sanoen samassa hänelle "hyvän huomenen." Välinpitämättömästi, melkeinpä kylmäntylysti ojensi hän minulle kätensä.

"Odota nyt, veli hopea hiukkasen; minä käyn väkeä herättelemässä, menemme sitten minun kamariini", sanoin hänelle.

Kun palasin takasin, kehoitin häntä lähtemään mukaani. Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän, istua jurotti vaan alallansa.

Otin häntä kädestä kiinni ja sanoin:

"Miksi sinä, Kalle, nyt olet noin kummallinen, etkö sinä enään pidä entisestä ystävästäsikään?"

Hitaasti nousten kömpi hän ylös, kierasi kätensä irti minun kädestäni ja alkoi astella jälissäni. Samassa hän huokasi pitkän, raskaan huokauksen.

Menimme semmoiseen huoneesen, jossa kenelläkään ei ollut asumusta eikä mitään toimintaa. Kehoitin häntä istumaan. Mutta hän kallisteli ja käänteli itseään sinne ja tänne, ikäänkuin katsellen, missä hänelle olisi mukavin istuinpaikka. Vihdoin sivalsi hän erään tuolin, siirsi sen takanurkkaukseen ja istuutui sille.