Part 7

Se oli minulle hirve‰ hetki -- h‰n oli siis koko p‰iv‰n kitunut piikkilangoissa kuolevana... H‰n ponnisteli kauan sanoakseen jotakin, h‰nen leukansa vavahteli suonenvedonomaisesti -- mutta joka kerta kuului vain lyhyt korahdus ja veri pursui h‰nen suustaan. Minun ampumani luoti oli l‰vist‰nyt h‰nen rintansa.

Silloin huomasin h‰nen toisessa k‰dess‰‰n rypistyneen, veren tahraaman kirjeen ja hiukan tummia hiuksia -- sidottuna punaisella nauhalla. Viimeisill‰ voimillaan h‰n nosti k‰tens‰ ja painoi tuon hiussuortuvan verisille huulilleen... Ja niinkuin se olisi antanut h‰nelle voimaa, h‰n ojensi ne minulle -- ja sitten minun vihdoinkin onnistui kuulla h‰nen huuliltaan yksi ainoa, koriseva sana:

-- Morsiamelleni...

Ojensin k‰teni, ottaakseni vastaan tuon surullisen lahjan, mutta h‰nen j‰‰kylm‰ k‰tens‰ oli j‰ykistyneen‰ puristunut niin lujaan nyrkkiin, ett‰ min‰ vain suuresti ponnistaen sain sen auki.

Toivon, ettei minun en‰‰ koskaan tarvitsisi kokea mit‰‰n sellaista -- min‰ en kest‰isi sit‰ toista kertaa. Min‰ vapisin aivan kuin vilutautinen, vaikka hiki virtasi otsaltani. Tuntui aivan kuin olisin tappanut oman poikani... Ja miksi, mink‰ t‰hden olin h‰nt‰ ampunut...? Polttava tuska kouristi syd‰nt‰ni ja min‰ olisin tahtonut _sovittaa_ jotenkin, jotenkin... Mutta mit‰‰n en voinut -- kaikki oli myˆh‰ist‰.

ƒ‰ni, jota en ensin tuntenut omakseni, kuului k‰he‰sti rukoilevan:

-- Anna anteeksi, anteeksi, anteeksi...

H‰nen kylm‰, j‰ykk‰ k‰tens‰ vavahti kerran ja h‰nen rintansa kohosi -- niinkuin h‰n olisi koonnut ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen jotakin... Mutta h‰n ei voinut sanoa en‰‰ mit‰‰n -- veri vain tulvahti suusta... Ja h‰nen silm‰ns‰kin olivat jo niin himme‰t ja ilmeettˆm‰t... H‰n korahteli vain muutaman kerran -- ja sitten h‰n oli liikkumaton.

Katsoin h‰nt‰ hetken ja sieluuni mateli outo vastustamaton kauhu...

Er‰s v‰‰peli kirjoitti kirjaansa kaikkien kaatuneitten nimet ja otti vastaan kotiinl‰hetett‰v‰t muistoesineet; h‰nelle annoin kirjeen ja hiussuortuvan.

-- Kas vain... "Sulhanen" on kaatunut! sanoi v‰‰peli, katsellen kuollutta. Sitten h‰n lis‰si hiljaa ja alakuloisesti:

-- Poika parka ... mit‰h‰n ‰iti nyt sanoo...? Ja morsian...

Minusta tuntui, kuin olisi minua ruoskittu -- ja minun t‰ytyi taas pyyhki‰ hike‰ otsaltani.

Suunnaton hauta oli valmis ja viholliset alkoivat latoa tovereitaan sen pohjalle. Ja me seisoimme ‰‰nettˆmin‰ vieress‰ ja katselimme... Liikkumattomat valonheittimet valaisivat niin kirkkaasti, ett‰ oli aivan yht‰ valoisaa kuin p‰iv‰ll‰kin.

Miten monenlaisia ruumiita siin‰ olikaan! Jotkut n‰yttiv‰t ummistuneine silmineen enemm‰n nukkuvilta kuin kuolleilta -- luoti oli tappanut heid‰t silm‰nr‰p‰yksess‰. Toisten kasvot olivat kokonaan v‰‰ristyneet ja he tuijottivat eteens‰ hirveine, pyˆreine silmineen kuin aaveet... Joidenkin ruumiit olivat koukistuneet luonnottomasti ja heid‰n suunsa olivat kamalasti ammollaan aivan kuin olisivat viimeiseksi kiljaisseet vihlovan huudon... Muutamien kasvot olivat niin murskana, ettei heiss‰ ollut en‰‰ mit‰‰n inhimillist‰ -- ja jotkut olivat kokonaan ilman p‰‰t‰. Ja pari kertaa kannettiin paareilla ja kaadettiin hautaan jotakin niin muodotonta ja kauheata, ett‰ useat katsojat k‰‰ntyiv‰t toisaalle tai peittiv‰t k‰dell‰‰n kasvonsa...

Niin -- sinne heid‰t vain ladottiin... Kun yksi rivi oli t‰ynn‰, ladottiin toinen p‰‰lle, aivan samalla tavalla kuin rannikoilla suolataan kaloja. Min‰ huomasin joidenkin kantajien silmiss‰ kyyneleit‰ -- lienev‰tkˆ kantaneet sinne velji‰‰n, sukulaisiaan, tai uskollisia tovereitaan...?

Mutta mit‰‰n he eiv‰t sanoneet. Hiljaisuutta h‰iritsi vain er‰‰n sotilaan ‰‰ni, kun h‰n laski kaatuneita sit‰ mukaa kuin heid‰t hautaan laskettiin. H‰nen yksitoikkoinen ‰‰nens‰ kuului, kunnes kaikki, hiukan yli viisisataa miest‰ olivat haudassa. -- Pahasti haavoittuneet, kuolevat ja upseerien ruumiit oli viety pois heid‰n ampumahaudoilleen.

Yhdess‰ me heid‰t sinne peitimme. Ja pian oli sill‰ paikalla vain suuri, musta kumpu -- niinkuin siihen olisi muokattu vain hyv‰ puutarhamaa...

Er‰s nuori luutnantti (ainoatakaan vanhempaa upseeria ei ollut mukana) astui kummun ‰‰reen, paljasti p‰‰ns‰ ja puhui jotakin heid‰n kielell‰‰n. Lieneekˆ lukenut rukouksen, sit‰ en tied‰, mutta kaikki me paljastimme p‰‰mme.

Pitk‰n aikaa seisoimme ‰‰nettˆmin‰. Ymp‰rill‰ vallitsi kuolemanhiljaisuus. Vihdoin huudahti joku lujalla ‰‰nell‰:

-- T‰n‰ yˆn‰ ja huomenna emme ammu toisiamme!

Ja tuo kolmituhantinen joukko huusi kuin yhdest‰ suusta:

-- Emme! Emme!

Aamupuolella oli kaikki taas hiljaista. Valonheittimet oli sammutettu kummaltakin puolelta. Kuu vain loisti harmaansinisell‰ taivaalla. Sen kelme‰ss‰ valossa kiilsiv‰t hopeisina piikkilankaesteet -- ja niiden v‰lill‰ n‰kyi suuri, musta kumpu.

V‰hitellen alkoi kuu himmet‰ ja it‰iselle taivaanrannalle ilmestyi kalpea, kellert‰v‰ kajastus: _jouluaamu alkoi valjeta_."