Part 4

Tykkien jyske on h‰ipynyt yh‰ kauemmaksi, mutta h‰n tuijottaa vain noita lumivalkeita kasvoja, jotka ovat niin rauhalliset ja liikkumattomat. H‰n muisti aivan selv‰sti, mink‰ n‰kˆinen veli oli ollut kaksivuotiaana... Silloin oli kotona viel‰ lehm‰kin -- ja poika kulki lihavana ja punaposkisena ‰idin kintereill‰ ja vaati yht‰ mittaa kovalla ‰‰nell‰ maitoa. Ja nyt -- nyt h‰n ei en‰‰ koskaan pyyd‰ mit‰‰n...

Kun pimeys alkoi tulla yh‰ sakeammaksi, h‰n nousi ylˆs. Ja er‰‰n kaatuneen sotilaan vyˆst‰ h‰n otti pienen lapion ja alkoi kuumeisella kiireell‰ kaivaa hautaa; se valmistuikin pian, sill‰ maa oli aivan pehme‰t‰. Sitten h‰n nosti veljens‰ ruumiin j‰‰nnˆkset sinne ja tarttui uudelleen lapioonsa...

Mutta kun h‰nen piti heitt‰‰ tuota m‰rk‰‰ savea veljens‰ ruumiille, h‰n pys‰htyi ja seisoi hetken liikkumattomana. H‰n kaivoi laukustaan puhtaan pyyheliinan ja peitti sill‰ kuolleen kasvot; h‰n ker‰si s‰rkyneen pyˆr‰n palasia ja rikkoutuneen laatikon lautoja ja latoi niist‰ veljen p‰‰n ymp‰rille suojuksen -- ettei m‰rk‰ loka p‰‰sisi h‰nen kasvoilleen...

Yritt‰ess‰‰n peitt‰‰ veljens‰ vartaloa h‰nen vaatteittensa j‰‰nnˆksill‰ -- sattui h‰nen k‰teens‰ veren tahraama paperi. H‰n katsoi tarkemmin ja huomasi verenkin l‰vitse suuria, koukeroisia kirjaimia...

Hirve‰ tuska v‰‰risti h‰nen kasvonsa ja tarttui h‰nen syd‰meens‰ kuin verenhimoinen peto uhriinsa -- h‰n ei ollut muistanut kaikkea...

H‰n tuijotti kauan lokaiseen hautaan, jonka pohjaan oli jo kokoontunut vett‰... Kerran h‰n tarttui p‰‰h‰ns‰kin ja mutisi hiljaa ja k‰he‰sti:

-- Niin -- mit‰ kirjoitan ‰idille...?

H‰m‰r‰ muuttui l‰pitunkemattomaksi pimeydeksi. Tuuli alkoi kohista l‰heisess‰ metsikˆss‰ hiljaa ja salaper‰isesti kuin joidenkin j‰ttil‰isolentojen hillitty hengitys... Ja muutamat raskaat pilvenlonkareet liiteliv‰t aivan matalalla mustina ja ‰‰nettˆmin‰ kuin ‰‰rettˆm‰n suuret yˆlepakot...

Mutta h‰n vain istuu ja tuijottaa veljens‰ ruumista, jonka hahmon viel‰ vaivoin erottaa mustan haudan pohjalta... H‰nen p‰‰ns‰ on painunut voimattomasti rintaa vasten ja k‰dess‰‰n h‰n pitelee verentahraamaa paperilappua, jossa on suuria koukeroisia kirjaimia... H‰n huokaa raskaasti ja h‰nen huulensa kuiskaavat hiljaa:

-- ƒiti parka...

UNOHDETTU

Kello oli kaksi yˆll‰, kun h‰n toisten mukana ‰‰nettˆm‰sti ratsasti leirist‰ tiedusteluretkelle. Vaikka oltiin elokuussa, oli yˆ sangen kolea ja pime‰; vain hiukan saattoi huomata alkavan p‰iv‰n sarastusta. Alhaalla taivaanrannalla n‰kyi punertava tulipalon kajastus ja sielt‰p‰in kuului tykkien matala, kumea jymy -- niinkuin kaukainen ukkonen.

H‰nen ruumiinsa oli yht‰mittaisesta ratsastuksesta niin kipe‰ kuin olisi h‰nt‰ ruoskittu. Moneen yˆhˆn eiv‰t he nytk‰‰n olleet saaneet nukkua -- aina vain tiedusteluretki‰. Kaikki n‰yttiv‰t alakuloisilta, synkilt‰ ja kalpeilta -- ja useat v‰risiv‰t vilusta.

Kaiken lis‰ksi tuli heid‰n niskaansa hetken kuluttua sadekuuro, ja kun he olivat v‰syneit‰ ja unisia, tuntui sekin aivan j‰‰kylm‰lt‰. Onneksi se meni pian ohi ja h‰m‰r‰kin alkoi v‰hitellen muuttua valoisammaksi.

He ratsastivat kaksittain er‰st‰ mets‰tiet‰ myˆten. Tuuli humisi puissa niin surullisesti, lenn‰tt‰en heid‰n p‰‰lleen kylmi‰ pisaroita...

ƒkki‰ tuntui h‰nen rinnassaan j‰lleen tuo kalvava, tuskallinen tunne -- niinkuin jokin tuntematon kipu; h‰n muisti taas, miten oli t‰ytynyt j‰tt‰‰ vaimo ja pienokaiset aivan rahattomina, turvattomina, kun sota syttyi. Ja miten he nyt...? Ajatellessaan, ettei heill‰ ollut ruokaa, tuntui, kuin h‰nt‰ olisi kuristettu kurkusta. H‰n oli aivan n‰kevin‰‰n, miten pienokaiset nukkuvat vuoteellaan kalpeina ja laihtuneina ja pˆyd‰n ‰‰ress‰ istuu himme‰n lampun valossa h‰nen nuori vaimonsa itkien...

He tulivat parhaillaan er‰‰lle aukiolle, kun edess‰ v‰l‰hti kokonainen rivi punertavankeltaisia liekkej‰ -- ja luodit lensiv‰t vinkuen heid‰n korvissaan. H‰n n‰ki, miten er‰s toveri levitti molemmat k‰tens‰ ja putosi taaksep‰in maahan... He sieppasivat ‰kki‰ kiv‰‰rit sel‰st‰‰n aikoen ruveta ampumaan.

Mutta silloin h‰nest‰ tuntui, ett‰ jokin pisti h‰nen vatsaansa, h‰nen silmiss‰‰n s‰kenˆi omituisesti ja h‰nell‰ oli sellainen tunne, ett‰ pit‰isi laskeutua alas ratsulta. Toverit ampuivat rivakasti, h‰n ihmetteli miksei h‰n itse ampunut -- ja silloin h‰n k‰sitti h‰m‰r‰sti, ett‰ oli haavoittunut. Hevonen hyp‰hteli, h‰n alkoi pudota, mutta tottuneen ratsastajan vaistolla h‰n ymm‰rsi viel‰ irroittaa jalkansa jalustimesta. H‰n oli huomaavinaan, ett‰ toverit l‰htiv‰t t‰ytt‰ laukkaa, tulia v‰l‰hteli; viimeinen aistimus oli se, ett‰ h‰n putoaa -- mutta alastuloa h‰n ei en‰‰ tuntenut...

Ensimm‰inen tunne oli ‰‰rettˆm‰n v‰symyksen ja tylsyyden tunne -- ja h‰nen korvissaan oli tavaton jyrin‰, kolina ja suhina. H‰n ei muistanut mit‰‰n eik‰ kyennyt ajattelemaan ja h‰nen sis‰ll‰‰n poltti niinkuin siell‰ olisi kytenyt pienoinen tuli, joka tunkeutui hiljalleen ulos kurkusta. Aurinko paahtoi h‰nt‰ suoraan kasvoihin, h‰nest‰ tuntui h‰m‰r‰sti, ett‰ h‰n on jossakin taistelukent‰ll‰ ja h‰nen halkeilleet huulensa kuiskasivat hiljaa, k‰he‰sti:

-- Vett‰.

H‰n makasi kauan tuon raukeuden vallassa voimatta aukaista silmi‰‰n. Mutta tuska vatsassa yh‰ yltyi, ja h‰n alkoi tahtomattaan hiljaa vaikeroida. Ja h‰nen oma ‰‰nens‰, tuo heikko, surkea valitus ik‰‰nkuin her‰tti h‰net v‰hitellen. H‰n alkoi muistaa mets‰aukean, putoavan toverinsa -- ja itsens‰...

Kylm‰ kauhu vavahdutti h‰nt‰, her‰tti h‰net aivan t‰yteen tajuntaan; h‰n huomasi haavoittuneensa _vatsaan_. Ja h‰n ymm‰rsi, ellei ollut en‰‰ toivoa...

H‰nen selk‰ns‰ oli aivan puutunut, ja kun h‰n koetti k‰‰nt‰‰ itse‰‰n, rep‰isi sis‰lt‰ niin siet‰m‰ttˆm‰sti, ett‰ h‰n oli menett‰m‰isill‰‰n tajuntansa. H‰n makasi pitk‰n aikaa liikkumattomana, ja h‰nen kasvonsa olivat muuttuneet kuolonkalpeiksi. Vihdoin h‰n taas sopersi hiljaa:

-- Vett‰.

H‰n kuiskasi monta kertaa tuon yksin‰isen sanan, mutta kun ei kukaan vastannut, her‰si h‰nen sameissa aivoissaan kummallinen ep‰luulo. Vaikka h‰n ‰sken h‰m‰r‰sti muisti kaatuneensa mets‰ss‰, luuli h‰n kuitenkin makaavansa keskell‰ taistelun melskett‰. Vasta nyt h‰n huomasi, ett‰ tuo humina ja jyrin‰ kuului h‰nen p‰‰st‰‰n. Tosin h‰n kuuli myˆs tykkien jyrin‰‰, mutta se oli et‰‰mp‰n‰.

Vaivalloisesti h‰n aukaisi silm‰ns‰ ja huomasi olevansa samassa paikassa, minne yˆll‰ oli pudonnut. Tykkien jyskeest‰ h‰n totesi taistelun siirtyneen jo kauas -- ja h‰n oli j‰‰nyt t‰nne yksin ... h‰net oli unohdettu.

Unohdettu...

V‰hitellen h‰n k‰sitti t‰ydellisesti asemansa ja h‰net valtasi sanoin kuvaamaton h‰t‰ ja kauhu. Ja h‰nen polttavasta kurkustaan tunkeutui h‰nen tahtomattaan k‰he‰, ep‰toivoinen huuto:

-- Auttakaa!

Mutta silloin tuntui aivan kuin h‰nen vatsaansa olisi tyˆnnetty tulinen veitsi. Viel‰ h‰n kuuli jonkin korahduksen kurkustaan, mutta sitten muuttui kaikki pime‰ksi...

H‰n on olevinaan kotipuolessa hein‰niityll‰. Hein‰v‰ki syytt‰‰ h‰nt‰ jostakin kauheasta rikoksesta, h‰net on sidottu lujasti maahan raskailla rautakahleilla, jotka syˆpyv‰t syv‰lle lihaan. Ja h‰nen nuori vaimonsa pit‰‰ h‰nen huulillaan vaahtoavaa kaljatuoppia -- mutta ei vain anna juoda... Helle on tukahduttava, h‰n on n‰‰ntym‰isill‰‰n janoon, h‰n rukoilee, ettei h‰nen vaimonsa antaisi h‰nen kuolla. Mutta t‰m‰ vain nauraa -- hele‰sti ja pilkallisesti...

Silloin saapui niitylle kiv‰‰ri k‰dess‰ kenraali S. Ah niin -- h‰n muisti karanneensa sodasta... Kenraali tuijotti h‰neen kauan ja ankarasti, koetteli sitten sormellaan pistimen k‰rke‰, ja kun huomasi sen t‰ysin ter‰v‰ksi, painoi sen h‰nen vatsaansa. H‰n tunsi miten se tuli sel‰st‰ ulos ja tunkeutui maahan -- ja h‰n j‰i niin naulittuna makaamaan niitylle. Aurinko paahtoi entist‰ armottomammin, h‰n rukoili taas vaimoaan, mutta t‰m‰ vain nauroi... Tuo nauru koski h‰neen niin hirve‰sti, ett‰ h‰n alkoi katkerasti itke‰...

Yˆll‰ kun ilma kylmeni, h‰n tuli taas v‰hitellen tajuihinsa. H‰n v‰risi ankarasti vilusta ja kun h‰n vaivalloisesti hiukan kohotti p‰‰t‰‰n ja n‰ki pime‰n, liikkumattoman mets‰n, h‰n alkoi taas muistaa... H‰nen tuskansa tuntuivat hiukan vaimenneen, ruumis oli niin kummallisen tunnoton ja puutunut, mutta jano vaivasi yht‰ polttavana kuin p‰iv‰ll‰kin.

Niinkuin valkea harso verhosi j‰‰kylm‰ sumu maan ja se oli kostuttanut h‰nen vaatteensa m‰riksi. Sen l‰vitse pilkottivat iloisesti t‰hdet ja hiljaisuus oli niin syv‰, ett‰ siin‰ olisi kuullut lehden putoamisen. ƒ‰nettˆmyys vaikutti h‰neen musertavasti: t‰‰lt‰ ei kukaan h‰nt‰ lˆyt‰isi el‰v‰n‰... Yksin‰isyyden ja avuttomuuden tunne valtasi h‰net siin‰ m‰‰rin, ett‰ h‰n puhkesi voimattomiin nyyhkytyksiin.

Mutta se saattoi h‰nen vatsansa liikkumaan ja her‰tti uinuneet kivut entist‰ hirve‰mpin‰...

Oi sit‰ loppumattoman pitk‰‰ yˆt‰... Koko iltapuolen h‰n v‰risi vilusta ja h‰nen hampaansa kalisivat. Toisinaan taas tuntui h‰nen ruumiinsa olevan kuin tulessa ja h‰n v‰‰ntelehti kuin kidutettu mato... Sellaisina hetkin‰ h‰n menetti tajuntansa -- mutta virkosi j‰lleen kylmyyden ja kosteuden vaikutuksesta surkeuteensa. Ja sellaista jatkui koko yˆn...

H‰n olisi luultavasti itse eronnut el‰m‰st‰‰n, jos olisi voinut. Mutta kiv‰‰ri oli pudonnut h‰nelt‰, ennen kuin h‰n itse suistui satulasta -- ja h‰n oli liian heikko ja tarmoton saadakseen miekan tupestaan. H‰n vain k‰rsi kaikki helvetin tuskat...

H‰nell‰ ei ollut en‰‰ mit‰‰n k‰sityst‰ ajasta, mutta kun h‰n seuraavan kerran tuli tajuihinsa, oli taaskin tukahduttava helle. T‰m‰ tajuntaan palaaminen tapahtui viel‰kin hitaammin kuin ennen. Kenties tuntikausia h‰n oli tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla; h‰n k‰yskenteli lapsuutensa kodissa ja omassa asunnossaan, mutta aina oli jokin kauhea, joka esti h‰nt‰ tapaamasta omaisiansa ja joka uhkasi h‰nt‰ -- aina jokin siet‰m‰tˆn tuska.

Lopulta h‰n kuitenkin her‰si siihen, ett‰ h‰nen rintansa korisi raskaasti ja ‰‰nekk‰‰sti ja kurkkua poltti kuin tulessa. H‰net valtasi hurja ep‰toivo. Kuinka kauan t‰ytyy h‰nen k‰rsi‰, ennen kuin kuolema tulee? Ajatellessaan, ett‰ h‰nen pit‰isi kitua viel‰ ehk‰ useita p‰ivi‰, h‰n p‰‰tti mill‰ hinnalla tahansa etsi‰ kiv‰‰rins‰.

H‰n ponnisti kaikki voimansa ja k‰‰ntyi toisen kyyn‰rp‰‰ns‰ varaan. Ainoa mink‰ h‰n n‰ki, oli toveri, joka makasi suullaan parinkymmenen metrin p‰‰ss‰. Mutta samassa alkoi h‰nen silmiss‰‰n leiskua punaisia tulia, korvissa r‰isky‰ aivan kuin valtavan mets‰palon r‰tin‰ -- ja h‰n retkahti hervottomasti sel‰lleen.

H‰n oli n‰kevin‰‰n kaukana taivaanrannalla pienen mustan pilvenhattaran. Se suureni suurenemistaan ja l‰heni peloittavaa vauhtia. Ah, se ei olekaan pilvi, vaan suuri vuori, joka kiit‰‰ ilmassa. Nyt kuuluu jo mahtava kohina; se l‰henee, l‰henee ja uhkaa murskata h‰net alleen -- se miltei koskettaa h‰nen rintaansa... Ja h‰net on sidottu niin lujasti, ettei voi j‰sent‰k‰‰n liikuttaa...

Sitten h‰n on makaavinaan vuoteessaan. ƒkki‰ jokin n‰kym‰tˆn voima nostaa sen ylˆs taivaalle ja kun se on pilvien tasalla, se alkaa hitaasti kallistua... H‰n on kauhusta aivan j‰ykk‰n‰ ja tarttuu suonenvedonomaisesti vuoteen laitoihin, mutta se kallistuu yh‰ -- eik‰ maatakaan en‰‰ n‰y alapuolella... Hiki pursuu h‰nen otsaltaan, h‰n alkaa rukoilla, mutta n‰kym‰tˆn k‰si v‰‰nt‰‰ yh‰ -- ja lopulta vuode on aivan alassuin... H‰n pitelee itse‰‰n siin‰ kauan henke‰‰n pid‰tt‰en, mutta lopulta h‰nen voimansa loppuvat -- ja h‰n syˆksyy kiljahtaen syvyyteen...

Kun h‰n vihdoin huomasi edelleenkin olevansa maassa, tuntui h‰nen ruumiinsa aivan j‰yk‰lt‰. Oli taas yˆ, mets‰ oli pime‰ ja hiljainen -- ja puut seisoivat h‰nen ymp‰rill‰‰n mustina ja ‰‰nettˆmin‰ kuin mahtavien j‰ttil‰isten hahmot.

Mit‰...? Kuuliko h‰n jotakin? Vai korvissako vain ryskyi? H‰n k‰‰nsi vaivoin p‰‰t‰‰n ja h‰nen himme‰t silm‰ns‰ olivat n‰kevin‰‰n joitakin tummia olentoja toverinsa luona. Mieletˆn ilo valtasi h‰net: siell‰ on ihmisi‰ ja ne tulevat pelastamaan...

Mutta samassa kuului jotakin rousketta ... ja viel‰ jotakin, joka silm‰nr‰p‰yksess‰ pyyhk‰isi kaiken toivon ja ilon -- ja t‰ytti h‰nen sielunsa sanoinkuvaamattomalla kauhulla.

H‰n ei tiennyt mit‰ siell‰ oli, h‰nen j‰hmettyneet aivonsa eiv‰t voineet ratkaista ‰‰nten merkityst‰. H‰nen kauhunsa oli aivan vaistomaista, ep‰m‰‰r‰ist‰ -- h‰n tuijotti vain pimeyteen suurin, mielettˆmin silmin ja odotti -- odotti jotakin selvyytt‰, ratkaisua...

Vihdoin h‰n huomasi, ett‰ muudan pitk‰, matala varjo hiipi ‰‰nettˆm‰sti h‰nt‰ kohden... Sitten h‰n n‰ki kaksi hiilen‰ hehkuvaa silm‰‰ -- ja niiden takana useampia.

_Susia_...

Etummainen tuli aivan l‰helle, h‰n oli n‰kevin‰‰n sen pitk‰n, punaisen kielen ja h‰n tunsi sen kuuman henk‰yksen... H‰n huitaisi k‰dell‰‰n, ja se hyp‰hti takaisin vihaisesti murahtaen.

Ep‰toivoisesti ponnistaen h‰n sai vihdoin miekkansa tupestaan, mutta h‰nen k‰tens‰ olivat niin heikot ja kankeat, ett‰ ne tuskin liikkuivat. H‰n k‰sitti, ett‰ nyt oli h‰nen hetkens‰ tullut ja h‰nen ajatuksensa lensiv‰t nopeasti kotiin vaimon ja pienokaisten luokse... Miten, miten he nyt tulevat toimeen? Eiv‰tk‰ he koskaan saa tiet‰‰, miten h‰n on kuollut... Eik‰ h‰n en‰‰ koskaan, ei _milloinkaan_ saa n‰hd‰ pient‰ poikaansa ... jolla on niin kauniit, vaaleat hiukset...

Susi l‰heni muristen ja iski hampaansa h‰nen nilkkaansa, alkaen raahata h‰nt‰. Mutta kauhu ja ep‰toivo antoivat h‰nelle voimaa: h‰n nosti miekkansa ja iski sutta selk‰‰n. Susi hyp‰hti ulvahtaen taaksep‰in ja alkoi nuolla haavaansa.

Toverin ruumiin ‰‰rest‰ kuului viel‰kin murinaa ja rousketta, joka sai h‰nen hiuksensa nousemaan pystyyn. Mutta pedot tulivat sielt‰ v‰hitellen juosta lˆnkytt‰en ja asettuivat piiriin h‰nen ymp‰rilleen. Ne olivat suuria, laiskoja, lihavia. Sen t‰hden ne eiv‰t heti karanneetkaan h‰nen kimppuunsa; ne katselivat vain h‰nt‰ hehkuvin, ahnain silmin -- ja muutamat nuoleskelivat jo huuliaan...

Ajatukset kiit‰v‰t kuumeisesti h‰nen sekavissa aivoissaan. H‰n on lausuvinaan j‰‰hyv‰isens‰ vaimolleen ja pienokaisille ... h‰n pyyt‰‰, etteiv‰t he unohtaisi...

Susien johtaja nuolee yh‰ haavaansa raivoisasti muristen... Sitten se l‰henee, kaikki sudet pienent‰v‰t piiri‰. T‰htien heikossa, kelme‰ss‰ valossa kuoleva n‰kee ep‰selv‰sti, miten lauman johtajan silm‰t kiiluvat saatanallisesta raivosta ja verenhimosta, sen kuono vet‰ytyy kamaliin ryppyihin paljastaen suuret, valkeat hampaat... Onnettoman miehen miekka nousee, mutta vaipuu samassa alas -- ei ole en‰‰ voimia...

Mutta tuo liike ‰rsytt‰‰ sutta. Se kyyristyy hiukan ja syˆksyy yhdell‰ ainoalla loikkauksella kuolevan kimppuun ja upottaa hampaansa h‰nen kurkkuunsa. Ja koko lauma seuraa johtajansa esimerkki‰...

SYVYYDESTƒ

Niinkuin musta salaper‰inen saari alkoi pimeydest‰ h‰‰mˆtt‰‰ panssarilaivan mahtava runko. Koneet pys‰ytettiin, "U. 10" laskettiin nopeasti pintakulkuun ja torpedot p‰‰tettiin ampua vedenpinnalta, koska osuminen niin olisi varmempaa. Pimeyden suojassa alettiin hiljaa liukua panssarilaivan sivulle, ja torpedoputkien luona seisoivat miehet valmiina laukaisemaan.

Hetken kuluttua he olivat ainoastaan kahdensadan metrin p‰‰ss‰ panssarilaivasta. Kapteeni antoi merkin, vene heilahti ja kohisten syˆks‰htiv‰t torpedot j‰ttil‰ist‰ kohti kuin n‰lk‰iset haikalat -- ja heti sen j‰lkeen annettiin sukellusk‰sky.

Mutta silloin suunnattiin heihin panssarilaivalta valonheitin, h‰ik‰isev‰ valovirta miltei sokaisi heid‰t; kuului huutoja, komentosanoja, tykki paukahti ja heid‰n ylitseen lensi ulvoen kranaatti, toinen, kolmas... He olivat jo p‰‰sem‰isill‰‰n veden alle, viel‰ hetkinen -- ja s‰iliˆt olisivat t‰yttyneet... Mutta samassa leimahtivat panssarilaivan sivutykit, kaikki oli yht‰ ulvontaa ja jyrin‰‰, ja heid‰n periskooppinsa lensi pirstaleiksi. He olivat jo miltei veden alla, kun "U. 10" t‰r‰hti ankarasti ja oli v‰h‰ll‰ kaatua: kranaatti oli menness‰‰n pyyhk‰issyt ilmaventtiili‰ ja vesi tˆrm‰si sis‰‰n...

Samassa kuului valtava r‰j‰hdys, ja he n‰kiv‰t, miten tuon mahtavan ter‰svuoren per‰puoli kohosi ilmaan, vesipatsas, tuli ja savu peitti kaiken, kuului vihlovia huutoja...

Mutta enemp‰‰ he eiv‰t en‰‰ kuulleetkaan: he alkoivat nopeasti upota.

He tyˆskenteliv‰t vimmatusti saadakseen vedell‰ t‰yttyneen osan eristetyksi. He onnistuivatkin siin‰ ja kapteeni huusi rohkaisevasti:

-- Ei h‰t‰‰! Nyt vesis‰iliˆt tyhj‰ksi!

Silloin huomattiin, ett‰ pumput, joiden avulla puristettu ilma tyˆntyy vesis‰iliˆihin, olivat ep‰kunnossa.

Kauhu kuvastui heid‰n kasvoiltaan, mutta kukaan ei puhunut mit‰‰n. Per‰simet johtivat ylˆsp‰in, koneet jyskyiv‰t ja surisivat vimmatusti, "U. 10" v‰risi ja vapisi kuin pelon lamauttama el‰in -- mutta siit‰ huolimatta se painui alasp‰in. Per‰mies tuijotti kalpeana syvyysmittaria, ja kun joku tiedusteli syvyytt‰, vastasi h‰n k‰he‰ll‰ ‰‰nell‰:

-- Kaksisataa metri‰.

-- Kaksisataa metri‰? kuului kysyj‰n kauhistunut kuiskaus kuin kaiku.

-- Pys‰ytt‰k‰‰! kuului ‰kki‰ h‰t‰inen huuto. -- Muuten syˆksymme murskaksi kallioon.

Kapteeni antoi pys‰htymismerkin ja hetken kuluttua oli kaikki hiljaista. Kuului vain per‰miehen k‰he‰ ‰‰ni:

-- Kolmesataa metri‰.

Kun "U. 10" ei en‰‰ mennyt eteenp‰in, se alkoi vajota entist‰ nopeammin. Per‰mies tarttui tolkuttomasti ohjauslaitteeseen, aivan kuin est‰‰kseen uppoamista, mutta huomasi, ett‰ per‰simet johtivat suoraan vedenpinnalle. Sitten h‰n katsahti h‰t‰isesti ja avuttomasti ymp‰rilleen, ryk‰isi usean kerran ja h‰nen huulensa vapisivat, kun h‰n kuiskasi soinnuttomasti:

-- Nelj‰sataa metri‰.

Tuli ‰‰nettˆmyys, pitk‰ kuin i‰isyys. Miehet olivat tunkeutuneet per‰miehen ymp‰rille ja suuret hikikarpalot vieriv‰t heid‰n otsaltaan kuin kirkkaat helmet...

-- Viisisataa metri‰.

Kauhu oli kokonaan lamauttanut onnettomat miehet. He tuijottivat j‰yk‰sti ja avuttomasti per‰mieheen, niinkuin heid‰n kohtalonsa olisi ollut h‰nen vallassaan. Heid‰n kasvonsa muuttuivat yh‰ kalpeammiksi ja he hengittiv‰t yh‰ raskaammin niinkuin he nyt jo olisivat alkaneet tukehtua. Ja vaikka per‰miehen ‰‰ni oli niin k‰he‰ ja hiljainen, ett‰ se muistutti sairaan kuiskausta, tuntui se heist‰ tuossa kuolonhiljaisuudessa tuomiopasuunan ‰‰nelt‰:

-- Kuusisataa metri‰...

Silloin er‰s nuori matruusi tarttui ‰kki‰ p‰‰h‰ns‰ ja kirkaisi kime‰ll‰, vapisevalla ‰‰nell‰:

-- Sin‰ valehtelet! Valehtelet!

Ja h‰n juoksi mittarin ‰‰reen, aivan kuin olisi tahtonut iske‰ kuoliaaksi miehen, joka oli ilmoittanut tuon peloittavan syvyyden. Useat alkoivat liikehti‰ h‰t‰‰ntynein‰ kuin ahtaaseen h‰kkiin suljetut villiel‰imet tulipalon l‰hestyess‰.

-- Mittari ei en‰‰ n‰yt‰...

Heist‰ alkoi tuntua yh‰ kauheammalta, kun ei edes tied‰, miten syv‰ll‰ on. Sill‰ _sen_ he kaikki tiesiv‰t, ett‰ yh‰ mentiin alasp‰in.

Kului muutamia hetki‰, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta. Vesi alkoi tipahdella yh‰ nopeammin ter‰sseinist‰, niinkuin veden suunnaton paino olisi pusertanut hien tuosta kovasta metallista. Ja tuntui ik‰‰n kuin outo kylmyys olisi alkanut vallata heid‰t; s‰hkˆvalokin n‰ytti himme‰mm‰lt‰ ja hiljaisuus oli niin peloittava, ettei kukaan rohjennut lausua sanaakaan.

Silloin kuului omituista natinaa: ter‰slevyt olivat murtumaisillaan veden paineesta. Vavisten he odottivat, milloin "U. 10" rusahtaa kokoon -- ja kaikki murskaantuu silm‰nr‰p‰yksess‰. He toivoivat hartaasti, ett‰ vihdoinkin tultaisi pohjaan, ja sadat kysymykset risteiliv‰t heid‰n aivoissaan. Mutta sanoja heill‰ ei en‰‰ tuntunut olevan.

Siit‰ asti kun koneet seisautettiin, oli "U. 10" vajonnut alasp‰in hiukan per‰ edell‰. Mutta ‰kki‰ he tunsivat, miten se pehme‰sti heilahti vaakasuoraan asentoon. He olivat tulleet pohjaan.

Mutta samassa alkoi per‰puoli taas hiljalleen painua alasp‰in -- ja sitten he kuulivat kummallista kahinaa. Niinkuin salaper‰iset raajat olisivat k‰hmineet veneen ulkoseini‰ sis‰‰np‰‰sy‰ etsien. Ja "U. 10" heilahteli silloin t‰llˆin, niinkuin jokin ihmisj‰rjelle k‰sitt‰m‰tˆn olento olisi sit‰ mahtavalla k‰mmenell‰‰n k‰‰nnellyt.

He kuuntelivat henke‰‰n pid‰tt‰en ja tuo kahina t‰ytti heid‰n sielunsa hyyt‰v‰ll‰ kauhulla. Vihdoin er‰s purki sen sanoiksi:

-- Me vajoamme liejuun...

Vaikka useimmat olivat sen jo k‰sitt‰neet, niin nuo kolme sanaa ik‰‰nkuin vahvistivat todeksi sen, ettei nyt en‰‰ ollut pienint‰k‰‰n toivoa. Kuului kummallista ‰hkyn‰‰, ep‰selvi‰ huudahduksia, kirouksia... Ja nuori matruusi vaipui polvilleen nyyhkytt‰en:

-- Min‰ en en‰‰ koskaan saa n‰hd‰ _h‰nt‰_... Ja meid‰n piti menn‰ naimisiin jo syksyll‰. Jumalani -- niin jumala ei voi sallia!

-- Miss‰ on sinun jumalasi? -- huusi er‰s uhkaavasti. Miss‰ h‰n on? -- Nyt me kuolemme...

Silloin he huomasivat, ett‰ heid‰n hengityksens‰ oli muuttunut raskaammaksi. Joidenkin kasvot olivat jo punaiset ja silm‰t verestiv‰t ja niiss‰ s‰kenˆi kummallisesti. Niin nyt he alkoivat tukehtua...

ƒkki‰ kuului k‰he‰, ep‰inhimillinen huuto:

-- Vaimoni! Lapseni! Pois! P‰‰st‰k‰‰ minut pois!

Huutajan kasvot olivat v‰‰ristyneet, silm‰t laajentuneet, ja ketter‰sti kuin suuri apina h‰n alkoi kavuta ulosp‰‰syluukulle...

Jokainen tajusi vaaran ja riensi est‰m‰‰n mielipuolta aikeestaan. Mutta h‰n ei ymm‰rt‰nyt en‰‰ mit‰‰n; h‰n taisteli kuin henkens‰ edest‰ ja h‰nen ‰‰nens‰ muistutti tapettavan el‰imen huutoa:

-- Vaimoni! Lapseni! P‰‰st‰k‰‰! Pedot! Mit‰ aiotte?

He pitiv‰t h‰nest‰ kiinni, mutta h‰n lˆi, potki, puri -- ja h‰n sai er‰‰n matruusin k‰den suuhunsa ja samassa kuului ilke‰ rouskahdus...

-- Ole nyt hiljaa!

-- Tule j‰rkiisi!

Ja mieletˆn korisi tukahtuneesti:

-- Me kuolemme...

-- Lapseni ... pienet lapseni...

Kun h‰n ei viel‰k‰‰n asettunut, valtasi heid‰t raivo. Joku tarttui vasaraan ja halkaisi yhdell‰ iskulla h‰nen p‰‰ns‰ -- ja aivonsa...

Ja nuori matruusi, jota kotona odotti morsian, alkoi pitk‰veteisesti valittaa, niinkuin mets‰npeto olisi n‰liss‰‰n ulvonut... Joku huusi hurjasti ja uhkaavasti:

-- Hiljaa! Saat samasta, ellet vaikene!

Mutta nuoren matruusin kasvoille tuli samanlainen ilme kuin ‰sken tapetullakin oli, kun h‰n huusi:

-- Miss‰ on aurinko? Antakaa minulle aurinko! Roistot! Aurinko! Valoa!

Er‰s sieppasi viel‰ verisen vasaran, aikoen hyˆk‰t‰ mielettˆm‰n kimppuun. Mutta h‰n horjui kuin juopunut ja kaatui viimein kolahtaen lattialle.

H‰n nousi vaivalloisesti istualleen ja katsahti tovereihinsa. He olivat hirve‰n n‰kˆisi‰: kasvot olivat siniset, silm‰t verest‰v‰t ja pullistuneet; heid‰n rintansa huohottivat kiivaasti ja he aukoilivat suonenvedonomaisesti suutaan kuin kuivalle heitetyt kalat.

-- Auttakaa! yritti joku huutaa, mutta se kuului vain heikolta korinalta. Avunhuuto tuntui niin turhalta, ett‰ er‰s h‰nen toverinsa ‰nkytti katkonaisesti:

-- Vaiti. Aukaistaan ennen luukku...

Ja joka taholta kuului noita kauhistavia, korisevia ‰‰ni‰:

-- Aukaistaan...

-- Ei, ei!

-- Aukaistaan...

Joku koetti ryˆmi‰ portaita kohti, mutta toiset asettuivat heid‰n eteens‰, voimattomine, tempoilevine raajoineen -- kuin suuret, kˆmpelˆt hyˆnteiset. Ja taas syntyi taistelu tukehtuvien miesten kesken. Nuori matruusi oli kaatunut er‰‰seen nurkkaan ja ‰hkyi vaivalloisesti:

-- Miss‰ on aurinko?

Mutta kun toiset kieriskeliv‰t kuviteltuihin vihollisiinsa takertuneina, ‰skeinen ehdotuksentekij‰ yli-inhimillisin ponnistuksin juoksi luukulle. H‰n v‰‰nsi auki laitteen, joka puristetun ilman voimalla pakottaa luukun auki...

H‰n paiskautui taaksep‰in kuin kevyt pallo. Ja sis‰‰n syˆksyi oven t‰ydelt‰ musta liejuvirta -- niinkuin suunnattoman suuri, raivokas matelija. Ahnaasti p‰rsk‰ht‰en se nielaisi miehet. Heid‰n korisevat huutonsa vaikenivat ‰kki‰ ja valot sammuivat.

INFERNO

Sotavangit tunkeilivat uteliaina uuden tulokkaan ymp‰rill‰, kun h‰net tuotiin sairaalasta. H‰n tuli sis‰‰n kainalosauvojen varassa ja h‰nen p‰‰ns‰ oli kokonaan siteiss‰.

H‰n oli viel‰ hyvin nuori ja hentovartaloinen, tuo uusi sotavanki. H‰nen viiksettˆm‰t kasvonsa olivat kauniit ja hienopiirteiset -- mutta kulmakarvat olivat palaneet kokonaan pois, ja se antoi noille kalpeille kasvoille hermostuneen, salaper‰isen ja hirve‰n leiman. H‰nen suuret silm‰ns‰ tuijottivat suoraan eteenp‰in ja niiss‰ oli tuskallinen, j‰hmettynyt ilme -- eik‰ h‰n n‰ytt‰nyt v‰litt‰v‰n siit‰, mit‰ h‰nen ymp‰rill‰‰n tapahtui.

Samassa astui sis‰‰n reippaasti nuori armeijanluutnantti, ja kun h‰n n‰ki vastatulleen, katseli h‰n ensin t‰t‰ niinkuin ei olisi uskonut silmi‰‰n, ja huudahti sitten h‰mm‰styneen‰:

-- Mutta oletko se sin‰? Todellakin...

-- Min‰ se olen...